Y niin kuin...

[Matthias Frankowski]

Pyörittelin vasenta kättä, jotta saisin remmin paremmin käden ympäriltä pois. Samaan aikaan No-noah tuntui olevan vielä vakuuttunut siitä, että kirouksia siis niiden jälkivaikutuksia voisi parantaa. Yrteillä. Mukavaa. Anteeksiantamattoman kirouksen parantelua poppakonstein.

Pysäytin käden vapauttamisprosessin. Olisiko parempi vain kiertää se pois ruumiistani? Koko tutkimus ei voinut oikeasti vähemmän kiinnostaa. Mitenköhän tutkimuskohteet oli valittu ja tutkimukset suoritettu? Kuulosti jo nytkin ihan liian pahalta asialta. Kiroukset ovat ihan okei, mutta anteeksiantamattomat. Siinäpä oli sulattamista……

Jos sinulla on joku idea…. Idea? Olin jo sanonut voivani auttaa ja esittänyt nyt jo auttavaista ihmistä niin kuin kunnon kansalaisen ja oppilaan pitäisi. Pitäisi olla pirteä, ystävällinen, huomaavainen ja kohtelias. Ennen kaikkea valmis auttamaan, vaikkei pitäisikään siitä asiasta, jossa pitäisi auttaa. Olin astumassa jo yhden kielletyn rajan yli, pitäisi palata takaisin.

”En en tehnyt sitä viime vuonna”, sanoin nopeasti.

Hetkinen. Eikö äsken sanottu, että sen pitäisi olla pian valmiskin? Ja jos sitä ei ole vielä aloitettu, niin ennen pitkään tulisi vielä hoppu. Jos sen nyt kunnolla aikoisi tehdä, siis kun.. kun sen kunnolla tekisi. Saikohan kysyä, saikohan… Sai kai.. Pyörittelin kuitenkin vielä hieman kättä, ja sain sen irti laukusta. Sen jälkeenkin vielä hieman liikuttelua. Verenkierto takaisin ennalleen ja muuta?

”Milloin sen pitikään olla valmis?” En saanut kuulostamaan sitä sellaiselta kuin olin aikonut. En ollut se, joka noin vain ottaisi toisten läksyt tehtäväkseen ja kirjoittaisi toisten esseet ja muut, vaikka arvelin jo kuulostavani sellaiselta. Hyvä, kun edes omat läksyt sain tehdyksi. Ei siitä paljon aikaa edes jäisi toisten puolesta toisten läksyjen tekoon. En edes ollut kovin hyvä muotoilemaan sanoja hyviksi ja soljuviksi. Sellaistahan tekstiä opettajat tuntuivat usein haluavan lukea. Vipeissäkin olin jo saanut kuulla esseestäni ihan tarpeeksi, mutta se oli ollut sellainen, että läpi pääsi. Onneksi.

Noah palasi hetken päästä jo takaisin siihen, että auttaisinko. Ei olisi pakko. Voisin silti. Lähtemisestä ilmoitus kiitos. Vilkaisin varovasti uudestaan häneen. Enkö ollut aiemmin sanonut auttavani? Oliko tämä kohteliaisuutta vai yritettiinkö nyt viestiä, että minulla olisi vapaus ja oikeus ja mahdollisuus poistua nyt? Tai vedota jotain salakautta siihen, että vain lähtisin pois ja jättäisin hänet yksin… En ollut varma.

”Aineistosta”, vastasin kysymykseen, mikä ei edes ollut kai kysymys. Ihan sama. Aineistosta olisi hyvä lähteä liikkeelle, jos idea oli jo olemassa.

Siirsin katseeni takaisin kirjoihin. Sain lähteä, kunhan vain ilmoitin. Ilman ilmoitusta ei saanut lähteä? Miksei? Yritin pitää hengityksen tasaisena ja lukea kirjojen ja kirjailijoiden nimiä joutumatta kääntämään päätä nurin. Totta puhuakseen, tilanne alkoi tuntua ikävältä. Olinko mennyt haukkaamaan liian ison palan omenasta vai olinko vain nielaissut hyvin ujutetun syötin? Molemmat olivat mahdollisia.

”Ky-kysyitkö tätä vain sen vuoksi, että satuin olemaan tässä tässä tässä näin lähellä.. vai siksi, että minä minä olen minä, ja siis jonkun toisen pyynnöstä tai siis…”, aloitin ja yritin olla ihan rauhallinen. Olen kirjastossa. Valikoin itselleni kirjaa. Tämän arkipäiväisen teon ohella juttelen niitä näitä jonkun toisen oppilaan kanssa. Ennakkoluuloista viis. En tee mitään päätöntä enkä pilaa hyviä ensivaikutelmiani.

[Noah Andersson]

Matthias kertoi, ettei ollut tehnyt tutkielmaa viime vuonna. Naamani venähti. En ollut elätellyt kummemmin toivoa siitä, että tämä olisi tehnyt projektin. Koulussa vaikutti pyörivän tutkielmien ja kokeiden musta pörssi, josta saattoi ostaa viimevuotisia tehtäviä. Osa ryhmästämme oli yrittänyt kysyä tätä esitelmää, mutteivät löytäneet mitään. En ole itse ainakaan toistaiseksi tuota markettia käyttänyt, pari kertaa on tosin mennyt aika tiukille. Kitkerällä kahvilla ja motivaatiolla pystyy yllättäviin asioihin.

Poika tiedusteli minulta vielä ujosti milloin tehtävä pitäisi olla valmis. Karahdin punaiseksi ja raaputin takaraivoani. ”Huomiseksi...? Mä olen tosi pahasti myöhässä, mutta vielä ei varmaan ole liian myöhäistä. Mä en ole hirveän hyvä tässä koko taikakoulujutussa...”, totesin kiusaantuneena naurahtaen hieman. Château vei paljon enemmän aikaa kuin osasin odottaa, jonka lisäksi minulla oli paha tapa jättää asiat viime tippaan. Toimin yleensä paremmin paineen alaisena.

Asioita oli yleensä paras lykätä niin kauas, ettei niistä ehtisi stressata aivan päättömästi. Viivytellä ihan loppuun asti. Opettajat aina sanovat, ettei mitään saisi jättää viimeiseen iltaan, mutta miten ihmiset saavat mitään kohtalaista aikaan ilman aikarajaa, joka pakottaa tekemään oikeasti töitä? Itse en ilman paineita saa mitään tehtyä. Voi aina tuudittua siihen uskoon, että on vielä aikaa tehdä asioita.

Matthias kysyi miksi pyysin häneltä apua. Koska hän oli hän ja joku toinen oli pyytänyt minua pyytämään? En oikein seurannut hänen ajatuksiensa juoksua, mutta ehkä tällä oli jotain huonoja kokemuksia, ilkeitä piloja tai jotain. Pilat olivat kovin yleisiä täällä, joten sinänsä se ei yhtään yllättäisi. Etenkin, kun suuri osa piloista oli vain ilkeitä eikä millään tavalla hauskoja. Kirottiin ohikulkijoita, kirottiin vaatteita, kirottiin esineitä, kirottiin vaahtokarkkeja, kirottiin roskia... Tässä koulussa kirottiin paljon asioita, mutta itse kiroileminen oli kielletty.

”En tiedä. Apu on aina tarpeen ja vaikutit siltä, että osaisit auttaa. Ei mitään kummempaa syytä.” Totesin. Poika vaikutti kovin hermostuneelta, enkä halunnut olla hänelle vaivaksi. Toivoin tosin edelleen, että hän auttaisi minua. Tarvitsisin apua joltakin, joka tietäisi asiasta jotain, koska Welhopediaa ei tosiaankaan ollut olemassa. Mikä oli edelleenkin syvältä.

Nostin katseeni hyllylle ja liutin sormeani kirjojen nimien yli. Aivoni eivät oikeastaan rekisteröineet mitään, mutta jos jokin teoksista kuulostaisi hyödylliseltä huomaisin sen. Ainakin toivottavasti. Sormeni osui yhteen niistä kirjoista jonka olin onnistunut laittamaan väärinpäin. Otin kirjan varovasti hyllystä ja käänsin sen oikeinpäin. Onnistuin jotenkin saamaan paperiviillon samalla. Loistavaa. Laitoin käteni selän taakse, sillä en halunnut töhriä verta minnekkään. Paperiviillot vuosivat harvoin verta, mutta tämä oli klassisesti minun tuuriani.

”So... Voitko auttaa minua tämän kanssa? Edes sen verran, että pääsisin alkuun?”, pyysin ja käännyin katsomaan poikaa. Tuskin tämä suostuisi.

[Matthias Frankowski]

Noah ei tainnut suhtautua kysymykseen oudoksuen. Hyvä. Se olisikin ollut ikävää. Siis, jos olisi suhtautunut siihen huonommin. En halunnut vaikuttaa tyhmemmältä kuin jo olin. Vaikutin sellaiselta, että osaisin auttaa. Okei? Olin kirjastossa ja kuluttamassa aikaa. Ehkä henkilöt, jotka tällaista tekivät, olivat tietäväisiä. Tai siis varmasti olisivat. Eihän sitä voi olla kirjastossa ikuisuuksia ja olla oppimatta koskaan mitään lisää joistain asioista. Ei pitänyt takertua yksityiskohtiin eikä pilkkoa lausetta paloihin, pitäisi vastata ja olla niin kuin ’hienoa, mukava kuulla’. Se vain olisi vaatinut tilanteeseen heittäytymistä.

Haroin hiuksiani ja hieman ikävä tunne valtasi taas alaa. Kysymys oli ollut tyhmä. Suorasukainen ainakin. Ehkä jopa liian. Toinen katseli jo itsekin kirjoja. Ehkä ihan hyvä, kun en itse oikein tiennyt mistä lähteä tarttumaan tähän. Aineistosta, kyllä, mutta mistä? Kirjasto oli iso paikka ja sen olin saanut jo aiemmin tuntea nahoissani. Sitä vain pyöri ja pyöri ja pyöri ympäriinsä, muttei oikein koskaan siirtynyt tai päässyt minnekään. Vähän niin kuin olisi jossain suuressa talutushihnassa kiinni, joka oli pyöräytetty jonkun telineen ympäri tai niin kuin ne jotkut hahmot niissä joissain kelloissa. Ajatukset harhailivat. Olisi pitänyt vastata jo nyt tai reagoida jotenkin tähän.

Hänellä oli kirja, mutta sitten hän ei ottanut sitä alas asti.

”Etkö-”, yritin, mutta sitten Noah jo kääntyi takaisin puoleeni. Vastaukseni oli taas tyhmästi viipynyt. Tuntui siltä kuin olin kuullut koko asian jo kertaalleen. Toistamiseen. Enkelikello. Se se oli ollut. Olin vain kiertänyt jotenkin taas ympyrää, niin kuin kissa kuumaa puuroa, olin minä kiertänyt tätä läksytehtävää. Sen palautuspäivä oli jo huomenna. Noah vain kysyi ja kysyi ’voisinko auttaa’, ja mitä minä tein? En auttanut, vaan viivyttelin.

Piti vain antaa mennä, luopua, heittäytyä. Ennen kaikkea yrittää. Haroin hiuksiani toisella kädellä, nyökkäsin ja käännyin ympäri. Olikohan pöydässä jo vapaata? Kai? Toivottavasti. Kiersin kirjahyllyn ja yritin pitää kävellessäni katsetta vähän enemmän pöytäkorkeudella kuin lattia tai katto -korkeudella. Ne eivät kertoisi, että olisiko pöydässä jo tilaa vai ei. Onnea tai ei, tuoliton muulla tavoin vapaalta vaikuttava oli vastassa, näkyvilläni.

Lähestyessäni pöytää ymmärsin viimein sen, etten ollut sanonut tai vastannut kysymykseen kovin selkeästi. Olinhan jo aiemmin vakuutellut, että auttaisin. Enkö vain ollut vaikuttanut tarpeeksi luottamuksen arvoiselta tai siis sellaiselta, johon voisi luottaa ja joka ei muuttaisi mielipiteitä ja kantojaan joka käden käänteessä.

Pysähdyin ja purin alahuultani. Annoin kuitenkin hampaiden lipua pian huulta pitkin takaisin suuhun, ja vilkaisin olkani yli taaksepäin. Mahtoikohan Noah ymmärtää lähtöni oikealla tavalla. Käännyin vastahakoisesti. Jos nyt lähtisin, saattaisi tuo työskentelypaikka olla taas jo varattuna, mutta eiköhän muualtakin löytyisi vielä paikkaa. Olisi ikävä pitää varattuna paikkaa ihmiselle, joka ei koskaan tulisi. Ei sillä, etteikö minulla ollut jo kokemusta sellaisesta.

Paluumatkan ajan yritin miettiä, että miten asian esittäisin. ’Hei satuin löytämään meille tosi hyvän työskentelypaikan’ olisi se minkä tiesin muiden ehkä käyttävän, mutta jotenkin ajatus koko monikon käyttämisestä ja itsensä rinnastamisesta ihmiseen, jota en tuntenut – siis joka ei tuntenut minua – oli huono. Matkaa ei kuitenkaan edes ollut sen verran, että olisin mihinkään lopputulokseen päässyt. Olin liian nopea tai jalat liian pitkät tai olin vain salaa innoissani. Ja tajusin aikomukseni katsoa silmiin vasta sitten, kun se oli jo hyvää matkaa tapahtumassa.

”Eh siis tuolla… oli vapaa… työskentelypaikka”, selitin taukojen kera yrittäen vielä käsillä ja liikkeillä viestiä, että missä. Itsestäni ohi taakse ja sitten eteenpäin ja sitten vielä jonkin matkaa yhdestä kolmannesta kirjahyllystä yhteen toiseen ilmansuuntaan ja– selityksestä ei varmaan saanut edes selvää. Se olikin vain toiveikas yritys piilottaa äskeinen etikettivirhe.

[Noah Andersson]

Pyydettyäni apua Matthias oli hetken hiljaa. Tämä taisi aloittaa jonkinlaisen kysymyksen, mutta sulki suunsa ennenkuin saattoi kysymyksen loppuun. Tuo tapa ärsyti minua ihmisissä. Minua kiinnosti ihmisten mielipiteet, mutta miten voisin oppia heistä ja heidän mielipiteistään lisää jos minut jätettäisiin jatkuvasti roikkumaan? Kesken jääneet lauseet olivat ärsyttävyydessään vähän kauppajonossa etuilevien mummojen yläpuolella ja märkien sukkien alapuolella. Mielestäni maailman pienissä asioissa oli harvoin mitään ärsyttävämpää kuin märät sukat.

Kääntäessäni katseeni Matthiakseen päin kysyvästi, tämä nyökkäsi minulle. Jes. Hän lupautui auttamaan minua työn kanssa, jota saisin muuten pusertaa yöhön asti. En yleisesti ollut ihminen joka pyytelisi paljon apua, mutta keinoni ja aikani olivat kohtalaisen vähissä. Egoni oli herkkä asia,joka yleensä esti minua tekemästä tällaista. Minun piti varjella sitä maailman pahuudelta ja vaikealta alemmuuskompleksilta. Kumpikin olisi eritääin ikävä lisä elämääni.

Matthias oli ottanut pari askelta pois hyllyjen välistä. En ajatuksiltani ehtinyt seurata häntä ennenkuin tämä kertoi löytäneensä meille hyvän työskentelypaikan. Todettuaan tämän hän kiirehti korjaamaan itseään ja takelsi nähneensä vapaata tilaa. Hymyilin. "Kuulostaa hyvältä. Mä istuin ovien lähellä, käyn hakemassa mun tavarat. Mä tuun sitten tohon, okei?", kysyin ja lähdin kävelemään repulleni. Olin ottanut jo pari askelta, kun käännyin vielä kohti Matthiasta. "Kiitos vielä avusta. Olisin ihan pulassa ilman sitä."

Kävelin kohti pöytääni toivoen, että tavarani todellakin olisivat edelleen siellä. Luotin siihen, ettei kukaan varastaisi muutamaa koulukirjaa ja talviviittaa. Velhomaailmassa tuskin oli eBayta jossa ne voisi myydä. Vai oliko...? Velhomaailman kulttuurissa oli edelleekin seikkoja jotka olivat minulle aika hämäriä. En edelleenkään muistanut kuinka monta hopeasirppiä oli kaljuuna (10? 60?), enkä tiennyt miksi monet suosivat viittoja takkien sijaan. Olihan viittani kaunis, muttei vältäämättä hirvittävän käytännöllinen.

Eniten minua hämmensi monien velhojen puuttellinen tieto jästimaailmasta. Minulle ei edellenkään ollut hirvittävän selkeää mistä velhot ostivat ruokansa, jos he eivät osaa käyttää jästirahaa tai korttia. Eräs tupatoverini oli luullut vanhaa Gameboytani joksikin maagiseksi aseeksi ja oli pitänyt minulle saarnan aiheesta "Älä luota mihinkään joka ajattelee, mutta jonka aivoja et näe." Saattoi oma näkökantani tosin olla steretypioiva, sillä oli myös velhoja ja noitia jotka tunsivat ja asuivat jästimaailmassa. Mistä minä tietäisin?

Olin saapunut pöytäni luo ja huomasin kaikkien tavaroideni olevan tallella. Laitoin viittani harteilleni ja tungin olalla oleen kangaskassini laukkuun. Olisi tyhjää raahata niitä ympäri kirjastoa. Kerättyäni Tavarani kävelin Matthiaksen näyttämän pöydän luo. Otin laukustani sulkakynän ja mustepullom ja laskin ne pöydälle ja hain katseellani Matthiasta. Oli aika ottaa härkää sarvista ja rueta töihin.

[Matthias Frankowski]

Noah sanoi sen sopivan, mutta sitten sain kuulla hänellä olleen jo jokin paikka. Ai. Olisi ehkä pitänyt kysyä ennen. Olin taas mennyt suoraan johtopäätöksiin, mutta toinen oli jo poistumassa. Menossa. Lähdössä. Siirtymässä. Rakkaalla liikkumistavalla on monta nimitystä, sen tiesin. Pitäisi varmaan itsekin… mennä, lähteä, siirtyä. Nyökkäsin ja ajattelin jo ympäri kääntymistä, mutta Noah vielä pysähtyi ja kääntyi ympäri. Oliko hänen paikkansa sittenkin parempi? Oliko näkemäni jo viety?

Hän olisi pulassa ilman sitä. Ehkä myös pulassa sen kanssa? En ollut ihan varma, että olisin se paras pulastapelajasta.

”Eh.. Niin.” Haroin hiuksiani ja katselin kirjoihin. Enemmänkin olin ehkä pulaansaattaja tai sitten se henkilö, joka kyllä otti virheet kannettavakseen – myös muiden. Puistin hitaasti päätä, jotta voisin edes hieman keskittyä tähän tilanteeseen ja tilaisuuteen ollakin ihan tavanomainen kohtelias ja hyvätapainen nuori, joka auttaisi muita koulutehtävien teossa. Kuulosti kunnianhimoiselta tavoitteelta, ehkä vähän liiankin, mutta pitihän sitä olla. Jos tupaan siis oli uskominen?

Varmistelin vielä turhaan, että laukku oli mukana. Oikeasti tunsin sen painon ja läsnäolon jo muutenkin. Vähän niin kuin kaikkea tunnetaan. Jos joku roikkuu viitan helmassa, niin senkin tuntee. Jos jokin irtokarvaa suurempi asia on hupussa, senkin tuntee. Kaiken voi tuntea ja ennen kaikkea tunteita. Joten tosi tunnerikkaassa maailmassa suuntasin takaisin löytämääni pöytää ja sen vapaata kohtaa kohti. Se oli vielä vapaa. Tuolittomuus teki varmaan ihmeitä.

Vasemmalla puolella oli joku, jolla oli pitemmät hiukset. Huomasin sen, kun hiukset olivat astumassa vapaaseen tilaan. Seisoin siinä hetken ajan. Joko pistäisin laukun pöydälle ja siirtäisin hiukset laukun avulla kauemmaksi tai sitten jättäisin laukun lattialle enkä koskisi hiuksiin mitenkään. Piti varmaan olla huomaavainen, minkä vuoksi jätin laukun pöydän alle. Ensiksi vain pujoteltiin pois olalta.

En tiennyt, että pitäisikö erikseen vielä sanoa vierellä olevalle, että tähän oli aikeissa tulla yksi toinen tekemään koulutyötään… vai ei. Tavallaan se oli kai Noahin oma henkilökohtainen asia, että mitä hän teki ja milloin, joten olisi ehkä ikävää mennä puhumaan ohi suunsa. Ehkä toinen vielä huomaisi sen, että omat kutrit tulivat väärälle puolelle.

Ja sitten jostain Noah tuli. Hänellä oli eri laukku? Ai niin ai niin, jos joku tulee tekemään aikeinaan työstää jotain pöydän ääressä, niin useimmat halusivat kai istuutuakin. Peräännyin vaivihkaa sivummalle ja yritin metsästää katseellani jostain vapaata tuolia. Kauempana oli yhden toisen pöydän luona yksi, mikä saattaisi olla ylimääräinen. Pitäisi kai ottaa se.

Suin hiuksiani sivummalle ja astelin mukavan hengitysrytmin ylläpitäen vierasta pöytää kohti. Sen äärellä istui jo joku. Tuoli oli onneksi vapaana, eikä sen lähettyvillä ollut ketään. Hitaasti ja varovasti pujotin käteni tuolin ympäri… suoristus.

Tunsin jo nostaessani, ettei se ollut kauhean sopiva. Se oli liian ulotteinen, kova ja vaikea kantokohde. Asiaa ei auttanut se, että kun kantaessa tällaista objektia sitä vain kuvitteli joutuvansa kaikenlaisten katseiden kohteeksi. Puoliksi se vain varmaan oli omaa kuvitelmaa. Ei kukaan oikeasti kiinnittänyt huomiota, ellei pitänyt melua tai kävellyt jotain päin.

Joten taisin päästä huomaamatta takaisin pöydän luo, vaikka tiesin ja pystyin jo kuvittelemaan kaikki jännityksen ja muiden tunteiden aiheuttamat läikyt ja värimuunnokset. Laskin tuolin takaisin lattian pintaan, vähän kauempana pöydästä.

Sipaisin hiukset paremmin, kaula tuntui olevan vielä paikoillaan. Jos olisin tiennyt, mitä tulisin vielä tekemään, olisin varmasti ottanut jonkin huivin. Nyt piti vain toivoa, etten ollut mikään läikikäs yksilö kuin jokin lammaspaimenen koira tai porotokasta huolehtiva poikanen.

”Eh, tässä tässä olisi tuoli, jos haluat… te?” Oli yksinkertaisesti huono sanoa asiasta ja päätyä kesken sanojen miettimään, ettei edes tiennyt pitäisikö vielä puhua kuinka kohteliaasti vai oliko jo epäkohteliasta yrittää puhua erikseen kohteliaasti, jos Noah oli jo esittäytynyt Noahiksi. Katselin tuolia vielä hetken ajan, ja se vaikutti vielä olevan ihan tavallinen. Ei mikään kiusattu ja poisheitetty tai pilojen kohteeksi joutunut yksilö.

[Noah Andersson]

Siirryttyäni pöydän ääreen huomasin Matthiaksen kadonneen jonnekkin. Mielessäni kävi epäilys, että tämä oli sittenkin jättänyt minut oman onneni nojaan. Se ei sinänsä yllättäisi, mutta olisi kuitenkin ikävä veto. Kuka kuitenkaan haaskaisi omaa aikaansa tuoreen puolitutun auttamiseen. Toivoin tosiaan, että hän tulisi takaisin. Jos tilanne olisi ollut toisinpäin, en ollut varma olisinko itse tullut takaisin. En ollut niin auttavainen ihminen kuin toivoin, mutta kai sekin oli ominaisuus jota voi kehittää?

Siirsin katseeni pois pöydän pinnasta ja huomasin Matthiaksen tulevan paikalle tuolin kanssa. Tämä kysyi kohteliaasti haluaisinko istua. En voinut olla hymyilemättä ja nyökkäämästä. "Kiitos. Hyvin huomaavaista.", totesin kehaisevaan sävyyn ja istuuduin tämän tarjoamaan tuoliin. Nostn kynäni seuraksi pöydälle vielä paperikäärön, kirjani ja paperin jossa luki varsinainen tehtävänanto.

Kirjoita kahden jalan mittainen tutkielma valitsemastasi yrttiparannuksen osa-alueesta. Nimeä vähintään kolme erilaista esimerkkiä kolmen erilaisen yrtin käytöstä valitsemallasi osa-alueella ja kerro yleisesti parannuksen laadusta. (Max 2 ½ jalkaa)

Käänsin käärön kohti Matthiasta, jotta tämä voisi lukea sen. "En usko, että alkuperäisestä aiheesta saisi mitään irti. Etenkin kun se oli enimmäkseen laukauksia pimeään. Olen parempi taikaeläinten hoidossa, ja ajattelin, että voisiko aiheeni olla erilaisten taikaeläinten aiheuttamat haavat ja niiden parantaminen? Tuosta aiheesta tiedän jo jotain. Tämä on ensimmäinen kerta, kun meidän pitää päättää aihe itse, enkä tiedä millaista tyyliä opettajat suosivat. Vai mitä mieltä olet...?", kysyin.

En tiennyt mitä tehdä odotellessani Matthiaksen vastausta. Huomasin sormieni napsuttavan pakonomaisesti pöytää, joten laskin käteni hitaasti syliini. Poika vielä säikähtäisi ja luulisi minua kärsimättömäksi. Estin jalkaani naputtamasta pöydän jalkaa vasten. Tuosta tavasta olin saanut kuulla paljon etenkin koska se oli tapani reagoida stressiin esim. koetilanteessa. Tuo yhdistettynä tavattomaan huokailuun aiheutti paljon kommentteja sekä ystäviltä ja ei-ystäviltä.

Huomasin pohtivani tavattoman paljon sitä mitä Matthias ajatteli minusta. En yleensä ollut kiinnostunut moisesta, mutta jos joku oli ystävällinen sinulle, niin kai sinun piti myös ainakin yrittää tehdä hyvä ensivaikutus ja vaikuttaa parhaasi mukaan ystävälliseltä...? Tosin ensivaikutelma ei ollut yhtä tärkeää kuin se miten tätä ystävällistä ihmistä kohtelisi myöhemmin.

Ensivaikutelmat olivat mielestäni huono asia. Ihmisaivot pystyvät tuomitsemaan jonkun ensimmäisen viiden minuutin aikana, jotka he ovat viettäneet jonkun henkilön kanssa ja tekemään niiden perusteella kuvan ihmisestä. Viisi minuuttia oli hirvittävän lyhyt tehdä yhtään mitään. Etenkään hyvää ensivaikutelmaa. Tuo ajatus oli suorastaan karmaiseva.

Muistin siirtää katseeni Matthiakseen ajoissa. Ei ollut kohteliasta tuijottaa, muttei myöskään vältellä katsekontaktia. Toista piti katsoa ja huomioida, mutta kuinka paljon? Jotkut ihmiset kokivat itsensä kaltoinkohdelluiksi jos heitä ei seurannut aivan koko ajan, kun taas toiset kaihtoivat tuota huomiota. Pitäisi vaan luottaa omaan kykyynsä arvioida ihmisiä. Se ei aina ollut vahvimpia alueitani, mutta joskus siinäkin on kehityttävä...

//Hyvää joulua ja onnelista uutta vuotta!

[Matthias Frankowski]

//Kiitos samoin! Oikein suotuisaa uutta vuotta :D

Noah otti tuolin vastaan, mikä oli ollutkin kai odotettavissa. Kukahan nyt olisi tehnyt töitä seisten? Kirjoittanut seisten? Valinnut edes paikkaa, jossa oli vain seisomavaihtoehtoja, jos työtaso oli niin alhaalla. Asia olisi ollut aivan eri, jos se pöytä olisi ollut ylempänä tai siis ylettynyt korkeammalle. Liian kumara asento ei ollut hyvästä, mutta kurottelua ja varvustelua vaativa asento jännitti hartioita. Pahimmassa tapauksessa vain saisi päänsärkyä tai muuta hartioiden ja niskan vuoksi tai ylipäätään hartianiskaseutuvan kipeytymistä. Mutta, Noah hyväksyi tuolin ja käyttikin sitä.

Seurasin perässä ja katselin hänen yli pöydälle. Pöydällä tosiaan oli jo Noahin tavaroita, eli hän oli suunnitellut tekevänsä täällä tätä koulutyötään. Tämän kirjaston pöydän äärellä. Ehkä toinen tunsi katseeni tai sitten muuten vain jotenkin tiesi, että olin aika lähellä. Oli kummin tahansa, niin Noah näytti tehtävänantoaan paremmin minulle. Olan yli katsominen kuin varkain, loppui.

Noah kysyi mielipidettäni samalla, kun yritin lukea tekstiä. Yritin suhtautua asiaan arkipäiväisesti. Tavanomaiset ihmiset tavanomaisina päivinä varsin tavanomaisesti kysyivät myös yhtä tavanomaisilta ihmisiltä, että mitä mieltä he olivat asioista. Tavanomaisesti he pystyivät sitä kautta kehittämään omaa näkökulmaansa tai saamaan rinnalleen toisen. Täysin tavanomaisesti. En vain tavanomaisesti osannut ja pystynyt keskittymään koko tekstiin. Ei saisi antaa tehtävänantoa luettavaksi samaan aikaan, kun esittäisi kysymyksiä. Menee vain sekaisin, kun ei tiedä kumpi on tärkeämpää: vastata kysymykseen vai lukea tehtävänanto.

”Taikaeläinten aiheuttamat haavat ja niiden parantaminen varmaan käyvät, kunhan siinä on jotenkin yrttitieto otettu mukaan. Ajattelitko ihan kokonaan taikaeläinten puolelta, siis jos jokin olento tekee toisella ja miten se parannetaan vaiko jos tekisi jotain ihmiselle?” vastasin kysymykseen ja yritin esittää itsekin joitain kysymyksiä.

Tiedonhankinta oli kai aiheesta riippuvainen. Perusyrttitiedon puolella ei välttämättä olisi liian paljon taikaolentojen puolelle keskittyviä tekstejä. Näin ainakin luulisin. Katselin vielä käärössä olevaa tekstiä, koska se tuntui luonnolliselta, tavanomaiselta. Siitä saisi varmasti vielä jotain irti…

Oma, ääneen esitetty, kysymys luultavasti hiljensi… ainakin hetkeksi? Sivelin hiuksiani sivummalle ja yritin nyt todella keskittyä lukemaan tehtävänantoa, enkä muiden ihmisten hiuksiin.…. ne olivat vielä hieman tiellä. Yritin silti naulata katseeni kääröön (ei hiuksiin), koska surkuhupaisinta olisi, jos kesken lukemisen se (tehtävänanto) vedettäisiin pois… Sitten en ainakaan olisi suureksi avuksi.

Kahden jalan pituinen, vähintään. Huomioni kiinnittyi tähän ensimmäisenä. Jos paperissa ei olisi valmiiksi vedettyjä tai muulla tavoin annettuja rivejä, niin pituushan olisi aika riippuvainen käsialasta. Jos kirjoittaa pienellä, niin sitten olisi enemmän pakollista kirjoitettavaa paperille. Jos kirjoittaisi isommalla, niin vähemmän. Tosin liikaa ei saanut yrittää temppuilla niillä, sillä se olisi huomattavissa. Nyökkäsin, kun sain tekstin luetuksi.

”Saitteko opettajalta jotain paperia tai siis… jotain, johon kirjoittaa, kun tuo pituus… Sehän riippuu muuten käsialasta?” kysyin ja nostin katseeni paperista. Vapautin sen.

[Noah Andersson]

Katsoin Matthiasta tämän lukiessa tehtävänantoa. Hän nosti katseensa paperista ja kääntyi puhumaan minulle. Tämä kysyi tarkemmin aihepiiristäni. "Ehkä enemmän taikaeläinten tekemistä vammoista ihmisille. Luokkaa, mitä pitää tehdä salamanterilta saadulle palohaavalle. Millaisia hauteita siihen pitäisi laittaa ja sellaista..." Ääneni hajosi kohti virkeen loppua. Sain vihdoin vedettyä keuhkoihini lisää happea. Olin pidättänyt huomaamattani hengitystäni.

Ymmärin tietysti, että vastaukseni oli hieman puutteelinen. Siitä ei sanut kunnolla irti sitä mitä tarkoitin. Nyt, kun keuhkoissani oli lisää happea, voisin jatkaa lausetta. Se tosin saattaisi kuulostaa kumalliselta, koska olin jo sulkenut suuni. Oli varmaan parempi toivoa, että poika olisi ymmärtänyt pointtini kuin jatkaa lausetta nyt jollain kömpelöllä puhinalla. En varmaankaan saisi mitään järkevää ulos.

Poika kysyi vielä tarkemmin tutkielman pituudesta. Nyökkäsin, kun tämä kysyi oliko minulla paperi valmiina. Professorimme oli antanut meille valmiiksi kääröt, joille kirjoitelma piti tehdä. Kummarruin ottaman paperin laukustani pöydän alta. Erittäin pienestä nutturastani oli karannut hiuksia, jotka menivät suuhuni kaivaessani laukkuani. Sain käärön ulos laukustani ja nostin sen pöydälle samalla kun vedin hiukseni pois suustani. Nutturan laittaminen udestaan vain johtaisi nykyistäkin sotkuisempaan lopputulokseen.

Käänsin käärön tehtävänannon viereen pöydälle. "Professori antoi nämä luokassa. Tutkielma pitäisi kirjoittaa tähän. Viivat on valmiina, joten käsialalla ei saa huijattua paljon pidempää tutkielmaa. Pitää myös tietää mitä kirjoittaa, mustetta vähän hankala kumittaa...", totesin. Oma käsialani tosin oli kohtalaisen leveä. Pitäisi varaankin yrittää kirjoittaa pienellä, ettei professori luulisi minun yrittävän selvitä vähemmällä työllä.

En yleisesti pitäynyt koulun tavasta käyttää mustekyniä. Itseni kaltaisille huolimattomille ihmisille oli hyvin valitettavaa, että omia virheitä tai kömpelöitä virkkeitä ei saanut pyyhittyä pois. Pitäisi tietää tismalleen mitä kirjoittaisin. Jo kaikkien virheiden ajatteleminen karmi selkäpiitäni. Olisihan musteen kumittamiseen varmasti jonkinlainen loitsu, mutta epäilin vahvasti aikaani opetella se nyt. Nyt viimeistään pitäisi alkaa priorisoimaan asioita.

Nostin katseeni vielä paperista Matthiakseen. "Ajattelin aloittaa tutkielman johdannolla aiheeseen ja tutustuttaa lukijan sillä aluksi aiheeseen ja vasta sitten aloittaa ne faktat. Huono puoli on se, että minä jään yleensä jumiin noihin johdantoihin ja niistä tulee kohtuuttoman pitkiä.", kommentoin vielä.

Odotellesani vastareaktiota Matthiakselta tuudittauduin kirjaston ihanaan hiljaisuuteen. Siellätäällä kuului ihmisten ääniä heidän jutellessaan kuiskaamalla. Kirjasto oli loistava paikka paeta ison koulun jatkuvaa hälinää. Olin tosin onnellinen, että pöytämme oli hieman syrjässä. Kirjastossa oli tietynlainen mystinen voima joka esti puhumasta kovin lujaa, mutta pystyin puhumaan Matthiakselle melkein tavallisella äänellä.

[Matthias Frankowski]

Noah katosi laukkuun tai siis etsi sieltä.. otti sieltä jotain esille. Koska katsominen olisi ehkä liian tungettelevaa tai patistelevaa, seurasin katseellani pöydän pintaa eteenpäin. Se vaikutti oikein mukavalta ja tavalliselta pöydältä. Sellaisia, joita oli olemassa – kuten tämäkin yksilö nyt oli.

Pöydälle ilmestyi tehtävänannon viereen käärö. Noah kertoikin pian, että se oli professorin antama käärö, jolle tuo läksytehtävä pitäisi kirjoittaa. Näinkin jo, mutta toinen sanoikin sen vielä ääneen, että siinä oli jo valmiina viivoitus…. Tosin, se…… huijaaminen. Vaikutti aika aika järkyttävältä. Kuka nyt muka olisi käsialalla yrittänyt huijata? Tai edes ajattelisi sitä… että sillä voisi huijata?

Oli vaikeaa olla näyttämättä, että oli asiasta samaa mieltä. Että huijaaminen ei onnistuisi ja niin edelleen… Jos ei edes ollut ajatellut asiaa siltä kannalta. Nyökkäsin, vaikka Noahin muut sanat olivatkin menneet kokonaan ohi. Minä ehdottamassa huijaamista? Olinko tehnyt niin? Toiminut niin? Vaikuttanut sellaiselta, että… huijaisin? Kannustaisin sellaiseen? Puistin hieman päätä, selkeyttääkseni ajatuksia, ja siirsin painoa taemmalle jalalle. Oikeastaan ei ollut mitään hätää. Kaikki oli vielä hyvin.

”Niin ja kuka nyt käsialaa muuttamalla huijaisi”, vastasin. Oli pakko. Tiesin takertuneeni liikaa yksityiskohtaan, mutta…. Ei niistä päässyt aina noin vain yli. En halunnut jatkossa olla se, jonka luultiin huijaavan tällä tavalla. Ennemmin huijasin totuudella. Oliko se silloin enää huijausta? Ei, vaan rehellisyyttä.

Noah kertoi, miten oli suunnitellut kirjoittavansa. Ensiksi johdantoa ja sitten myöhemmin niitä faktoja. Nyökkäsin. Toinen kertoi vielä, että hänellä johdannosta tuli aika pitkä… Niin, se saattaisi olla hieman öh ikävä.. Jos se olisi liian pitkä… ja viivat loppuisivat kesken. Yritin muistella kuinka iso osa oli edes ohjeellista olla johdantoa, mutta en oikein tiennyt… Kai siihen oli jotain ohjetta olemassa.

”Eeh.. Se saattaa olla hieman.. ikävää, jos se olisi liian pitkä. Se olisi pois siitä toisesta… Ettei tila lopu kesken.” Muotoilin itsestään selvyydet taas ääneen, tiesin. Tosin, jonkunhan nekin oli sanottava, joten miksei vaikka… minä?

”Varmaan jossain lukee tai on sanottu, että kuinka iso osa se johdanto saisi olla.. Eeh, siis jossain toisessa kirjassa tai jossain muualla.. on niin kuin sanottu se.. että kuinka pitkä olisi hyvä. Siis… niin”, vastasin katsoen pöydällä oleviin tavaroihin. Tehtävänannossa ei tietenkään mistään sellaisesta ollut puhetta, mutta en edes ollut tarkoittanut, että siinä olisi lukenut jotain siitä. Jossain muualla ehkä olisi ohjesääntöjä, joita voisi noudattaa… Kiedoin oikean käden vasemman kyynäreen tienoille ja kohautin vielä olkiani.


”Tavallaan voisi kai myös kirjoittaa se ensin jollekin toiselle paperille ja sitten vasta, kun on tekstiä niin miettiä, että mitä ottaa ja mitä ei. Jos siis se pituus on vähän… kyseenalainen”, aloitin, mutta tajusin sen huonot puolet jo yllättävän nopeasti. Muutenkin olisi varmasti vielä pitänyt pehmentää kaikkea. Ei saisi olla tyrkyttäjä.

”Se veisi kyllä vain enemmän aikaa ja muuta, ja sitten ei tiedä ehtiikö edes kirjoittaa kaikkea halumaansa ylös tuolle paperille, jos siis se aikaraja olisi pian.. Eli ei ehkä. Tulisi vain liikaa kaikkea… tekemistä. Ylimääräistä työtä”, tyrmäsin idean… En niin nopeasti kuin olisin halunnut, koska teko vaati huokaisun ja epämääräiset liikkeet. Olisi pitänyt ajatella aiemmin paremmin.

”Tee miten haluat”, kehotin lopulta hiljaa. Mitä sitä miettiä itse erikseen, että miten Noahin olisi hyvä tehdä… läksytehtävänsä. Jos ei ollut Noah, niin sitten sitä olisi huono sanoa yhtään mitään. Sitä paitsi, en edes tiennyt kuinka hyviä ehdotukseni edes olivat… Ne olivat sellaisia, joita vain sattui kuulemaan muilta. Minullahan, minullakaan ei ollut niistä kokemusta.

[Noah Andersson]

Matthias luki kääröt läpi ja huomautti käsialalla huijaamisesta. Olihan se tosiaan aika absurdia sillä jos käsialaa leventäisi, niin tekstiinhän ei saisi läheskään yhtä paljon asiaa. Se taas laskisi aineen numeroa reilusti. Kääröllinen roskaa ei toisi minulle ´Upeaa` vuoden arvioinnissa. Jos asiat tehtiin, niin ne piti tehdä kunnolla. Ja mielellään huomiseksi.

Liikutin tuoliani lähemmäs pöytää ja vetäisin irrallaan olevat hiukset korvieni taakse. Tuoli kirskahti kammottavasti lattiaa vasten. Olen aina vihannut tuota ääntä. Se oli täysin arkinen asia, joka kiinnitti kaikkien huomion negatiivisessa mielessä. Ääni kaikui vielä tavallista pidempään hiljaisessa kirjastossa. Oli helpompaa vaan katsoa pöytää ja välttää mulkoilevien tuijotus.

Matthias kertoi mielipiteensä johdannon pituudesta. En ollut aivan varma mikä hänen pointtinsa oli, mutta kai hän kehotti minua seuraamaan omaa vaistoani? Kouluasioden suhteen vaistoni meni yleensä nappiin. Tai vaihtoehtoisesti aivan päin seiniä. Monet opettajat olivat sen verran pikkusormeni ympärillä, että heiltä sain huonon numeron anteeksi etenkin jos sen pystyi vierittämään paniikkikohtauksen syyksi.

Paniikkihäiriö oli nykyään pelkkä tekosyy huonoon menestykseen. Nuorempana se oli oikea ongelma, mutta nykyään ennimmäkseen surullinen tarina tähtioppilaalta, jolle se oli arka ja vaikea paikka. Enhän minä ole kohtausta saanut pariin vuoteen, mutta virallisesti papereissani taisi lukea vielä, että kärsin kohtauksista.

Eihän metodi mikään ihailtava ollut, ja jos joku toinen tätä olisi harrastanut saattaisin hyvin käräyttää hänet. Mutta jos koepaperin palauttaessani olin ollut paniikissa ja tärissyt, koska olin lukenut vääriä asioita, niin ehkä se laskettaisiin? Enhän ole tuota syytä kuitenkaan käyttänyt kuin kerran. Mutta tietty pitäisi pystyä ottamaan vastuu omasta huolimattomuudesta. Toivottavasti saisin hommat tehtyä ajoissa, ettei tarvitsisi rueta sepittämään tälläkertaa jotain tarinaa.

Nostin katseeni ylös pöydän pinnasta. "Otsikolla on varmaan hyvä aloittaa? Toisaalta sekin on riski, sillä aihe saattaa kehittyä eri suuntaan kuin ajatteli otsikkoa kirjoittaessa. Äh, kirjoitan sen viimeiseksi." Koin puheenvuoroni jälkeen päin kohtalaisen turhaksi, sillä olinhan päätynyt vastaamaan omaan kysymykseeni. Kaipa sekin oli hyvä, sillä minun aineeni sehän oli. Minun vastuuni.

Matthias kehotti suunnittelemaan ennen kirjoittamista. Mikä muuten oli todella hyvä idea. En halua hortoilla tekstini kanssa pimeässä. "Ajattelin suunnitella väliotsikot valmiiksi, niin ei tarvi rueta kirjoittaessa sitten arpomaan, mitä kertoa seuraavaksi." Vaikka kyseessä oli toteava väitelause, oli siinä kuitenkin kysyvä pohjavire. Tarvitsin Matthiaksen hyväksynnnän toimintasuunnitelmaani. En halunnut vaikuttaa ihmiseltä joka pyytää apua, mutta jättää sitten toisen mielipiteet täysin huomiotta.

\\ Anteeksi kesto!! Oon ollu poissa kaupungista ja kotona ja muutenki elämässä on ollu aika kaoottista viimeaikoina. Vasteilussa saattaa vähän kestää, mutta yritän vastailla siinä viikon kuluessa ;) (tämä venähti kyllä pahasti, isot pahoittelut siitä!