Kotiin päin

[Matthias Frankowski]

Bond ei sanonut, että olisi hauska tutustua. Joo, ehkei. Ei tämä tilanne ollut edes hauska tai mitään. Miksi edes yritin? Vilkaisin ylös Alainiin, joka koitti tehdä jotain ikkunalle. Rauhallisesti junavaunussa istumista oli se, mitä olin ajatellut… tai kai toivonut. En joutua olemaan ihmisen kanssa, joka ei pitänyt hauskana olla kanssani samassa vaunussa. Okei, tavallaan oli ehkä ihan hyvä, että asia oli näin.

”Marceau”, kuulin Bondin sanovan ja vilkaisin hieman hämmentyneenä tuon suuntaan. Siis Bond, Marceau vai häh? Tuo ei kyllä edes katsonut tähän suuntaan vaan Alainia. Ehkä hän kutsui Alainia Marceauksi? Olihan Alain vieläpä sanonut kai minullekin, että saisi kutsua millä nimellä halusi. Ehkä Alain siis oli tuolle Marceau. Ehkä?

Huomasin, että jokin epämiellyttävä tunne kohosi jostain. Käänsin katseeni kohti junavaunun ovea. Hmm… Matkaan menisi vielä tunteja aikaa. Ensiksi tässä junassa pari tuntia ja sitten Marseillesta pois, sen jälkeen se linja-autokuljetus Ranskan maaperältä muualle. Puristin huulet yhteen ja yritin ajatella kuinka hienot ne puutarhajuhlat voisivat olla. Ihan sama, että olisinko siellä vain vanhempieni kanssa vai en. Ihan sama. Kesästä tulisi tosi mahtava. Aivan varmasti.

Yritin olla hapuilemasta hiuksiani. Ne olivat olemassa ja se siitä. Jalat astuivat takaisin lattialle. Nostin hetkeksi katseeni. Alain oli taas takaisin turvallisesti maankameralla. Mutta hänen jalalleen oli käynyt jotain…? Tavallisesti olisi varmasti pitänyt nousta ja tarjota istuinpaikkaa tai jotain, mutta emmin. Olisi ikävä aukaista suuta ja sanoa jotain ja sitten Bond tulisi ja sanoisi itse jotain, paljon nopeammin ja paremmin. Mistäköhän toiset edes tunsivat? Tun- siis tiesin itse vain yhden Marceaun. Tai nyt ehkä kaksi. Ehkä Alain oikeasti tiesi kuka olin joskus ollut ja siksi jättänyt kertomatta sen, että Marceaukin olisi aivan käypä nimitys hänelle. Että hänen oikea nimensä sisältäisi joltain osin nimen Marceaun. Noh, sen siitä varmaan sain, kun olen itse niin huono nimien kanssa, yh…

Ja aikaa oli kulunut. Tiesin sen. Olin ollut liian hidas. Yritin olla huokaisematta. Vilkaisin toiselta puolelta pientä vaunua Alainiin. En sentään ylös. Jalkoja. Ei näyttänyt siltä kuin mitään pahempaa olisi tapahtunut. Ehkä hän vain leikki? Pitäisi silti varmaan varmuuden vuoksi sanoa jotain. Etenkin, kun alkoi vaikuttamaan siltä, ettei Bondilla ollut mitään erityisempää asiaa sittenkään Marceaulle tai siis Alainille tai siis.. kaverilleni.


”Mar-”, aloitin, mutta tajusin heti sen olevan väärä nimi. Pitäisi aloittaa alusta… Annoin oikean jalan liukua kauemmas.

”Siis Alain oletko kunnossa?”
Olin huono valehtelemaan. Valehtelu oli kuitenkin kiellettyä, mutta eihän tässä ollut edes kyse valehtelusta. Tiesin ehkä vain jotain mitä minun ei pitäisi tietää. Se siitä. Tai luulin tuntevani jonkun, mutta kävikin niin, etten tiennytkään. Mutta, sellainenhan tämä elämä juuri aina parhaimmillaan oli. Niin ainakin oli annettu ymmärtää. Suljin silmäni ja painauduin penkin selkänojaa vasten. Jos tarpeeksi paljon painaisi, niin antaisikohan seinä joskus peräksi ja sen jälkeen lattia? Yritin jättää ajatukset puolitiehen, koska ne eivät hyödyttäisi ketään. Kaikkein vähinten minua, kai?

[Alain Astier]

Alain pyöritteli vielä hieman jalkateräänsä ennen kuin suoristautui. Hän vilkaisi ylös ikkunaan hetkeksi laskien katseensa sitten penkillä oleviin aurinkolaseihin. Ai niin, ne olivat nuo lasit, Pouffsouffle ymmärsi vihdoin viimein. Ei hänellä äsken selvää muistikuvaa enää ollut, että minne ne oli pistänyt. Yleensähän niitä pidettiin taskuissa ei junan penkeillä.

Kaveri aloitti sanomaan jotain, mutta näemmä päättyi toiseen ratkaisuun. Alain otti aurinkolasit penkiltä, siirsi sangat kauemmas toisistaan ja lopulta laski ne nenälleen siirtäen ne otsaa ja hiuksia pitkin ylemmäs. Jos niitä päässään pitäisi olisi niiden hukkaamismahdollisuus ehkä pienempi. Mielessään Alain yritti jo miettiä minkälaisestakohan small talkista uudempi tuttavuus saattaisi pitää. Harmittava kyllä hän ei ihan päässyt kärryille siitä, mitä aiemmin oli puhuttu, mutta ehkei se ollut kovin tärkeää. Mitä luultavimmin omat small talkin poikaset saattaisivat erota niistä. Parilla taaksepäin suuntautuvalla askeleella oli Alain jo istahtanut penkille.

Nojatessaan taaksepäin penkillä ja ristiessään jalkansa Alain ymmärsi, ettei edes tiennyt oliko toinen tuttavuus edes kauhean mielissään siitä, että sai nyt tällaisesta kaksikosta seuraa. Tosin junavaunun vaihtaminen tuntui vähän huonolta vaihtoehdolta. Tai oikeastaan, ei huonolta, mutta se vaatisi hyvät syyt ja kun Alain vielä kauemmin junassa kai taisi olla kuin kaveri, niin silloin olisi enää vain yhtä vierasta matkaseuraa kestettävänä, jos siis kestämisestä ylipäätään oli kyse. Ei varmaankaan? Muutenkin, olihan se vain hyvä ihmisille tavata toisiaan ja olla kontaktissa toistensa kanssa. Sen puolesta tutkimuksetkin puhuivat.

Kaveri kysyi, että oliko Alain kunnossa. Alain virnisti nojautuessaan eteenpäin ja sujauttaessaan jalat penkille ja kädet niiden ympäri.

”Olen. Aioit mennä Marseilleen asti vai?” Alain vastasi virnistäen esittäen ihan muuten vain vastakysymyksen. Häntä jäi vähän nälvimään se, että se kuulosti aika jyrkästi siltä kuin hän vain tuntemaltaan kysyjältä asiaa kysyisi. Vastakysymykset tosin vain toimivat näin.

”Se oli ensimmäisellä pysähdyksellä vai oliko se peräti toisella?” Alain pohdiskeli ihan vain saadakseen lisää aikaa.

”Miltä sinä aiot muuten nousta pois?” hän vielä kysyi ihan kuin ohimennen kaiken tämän niin mukavan small talkin ohella uudelta tuttavuudelta. Alain itse ei vielä tiennyt kuinka pitkän matkan junalla vielä taittaisi. Kai hän silloin nousisi pois, kun ei enää seuraa ollut tai muuten vain tekisi mieli poistua junasta.
”Kuinka kauan minulla on siis vielä seuraa?” Alain lisäsi hetimmiten ja virnisti yrittäen tehdä kysymyksestä varsin kepeän.

[Marceau Forest]

// Tästähän tuli vuosisadan nimisotku :''D //

Marceau piti katseensa tiiviisti ikkunan takana vilisevissä maisemista. Vielä äsken poika oli nähnyt paljon taloja ja ihmisiä, mutta nyt Poudlardinen kylän vilinä oli muuttunut maaseutumaisemiksi - peltoja, heinää, lehmiä, kukkia ja vielä vähän peltoja. Marceau käänsi vasta sitten huomionsa toisaalle, kun hän kuuli nimeään kutsuttavan. Huomion kääntäminen oli kuitenkin turhaa, sillä asia olikin osoitettu sille toiselle pojalle, Alainille, vaikka hetken poika oli ollut aivan varma siitä, että hänen nimensä oli lausuttu ainakin osittain.

Alain virnisti kaverilleen, esitti sitten tuolle vastakysymyksen, ja pian Marceaukin sai kysymyksen osakseen. Poika mietti hetken, mitä vastaisi, ja päätti sitten vastata totuudenmukaisesti. "Ömm... jään pois Bordeauxissa. Se on kolmas asema", poika vastasi. Hän oli käsittänyt, ettei Alain tuntenut asemien järjestystä, joten näki siksi parhaaksi kertoa myös aseman järjestysluvun. Marceaun korvat punehtuivat hienoisesti Alainin seuraavasta lauseesta. Poika ei ollut todellakaan varma, aikoisiko hän viettää tässä vaunussa koko matkan ajan. Vaikka Ivers lähtisikin junasta pois jo puolentoista tunnin kuluttua, olisi se tälle pojalle luultavasti liian kauan. Hän ei nimittäin olisi halunnut viettää aikaansa tässä vaunussa enää hetkeäkään.

"En ole varma, voinko viettää sinun kanssasi koko matkaa, koska...", Marceau aloitti, ja tajusi sitten, ettei hän keksinyt näin äkkiseltään sopivaa selitystä poistumiselle", ...koska minun täytyy käydä vessassa", poika lisäsi kömpelösti, ja korvat punehtuivat entisestään. Jos hän oli jossain asiassa hyvä, niin keksimään huonoja selityksiä.

// Marceau voisi lähteä pelistä pois joko seuraavassa tai sitä seuraavassa peliviestissä riippuen kahden muun hahmon reaktioista. //

[Matthias Frankowski]

Nyökkäsin Marseillelle. Sinnehän minä. Halusin tai en. Oikeastaan saatoin ehkä halutakin. Se olisi ensimmäinen. Mutustelin ajatusta vielä jonkin aikaa ennen kuin sanoin sen ääneenkin. En kuitenkaan liian voimakkaasti tai kovaan sävyyn tai erikoisella tavalla, koska asia vain oli niin ja sillä selvä.

Sain itseni kiinni siitä, että odotin enemmän tai siis… halusin… minua kiinnosti kuulla mistä Bond nousisi pois. Ajatus siitä, että hän olisi Alainin seurassa tuntui vieraalta, mutta jos he eivät olleet vieraita, niin ajatuksen ei varmaan pitäisi tuntua vieraalta vaan.. tuttavalliselta? En ollut varma. Näpräsin hiuksiani. Tajusin sen. Parempi tehdä sitä kuin jotain muuta. Koitin kallistua enemmän ovea kohti, poispäin Bondista. Siirtelin jalkaani lattiaa vasten ja koitin pohtia, että-

Bond alkoi puhumaan outoja. En voinut olla nostamatta ja siirtämättä katsettani häneen. Tuo oli ihan oikeasti väittämässä, ettei voisi viettää aikaansa Alainin kanssa? Häh? Miksi? Miten? Ensimmäisenä mieleen tuli tietenkin oma vääjäämätön kaunis olemukseni. Osasin toki lukea tilanteen ja kaiken.

Olisi varmaan jo aiemminkin pitänyt lähteä nyt, kun Bond kuvitteli, että olisin jotain erityisen hyvää pataa Alainin tai Marceaun kanssa tai siis kenen tahansa kanssa.. tai siis sen kanssa, joka nyt tässä vaunuosastossa nyt oli ja muuta. Ihan kohteliasta se vain on ollut ottaa toisetkin huomioon, mutta se ei näemmä ole kaikkien mieleen.

Tiesin, että pitäisi vastata jotain ennen Alainia tai Marceauta, mutta kieli tuntui juurtuneen kitalakeen kiinni. Pinnistelin parhaani mukaan, mutta nouseminen tuntui siltä paremmalta vaihtoehdolta. Tiesin, ettei nousu varmasti ollut se sulavin, mutta väliäkö sillä, kun seisoin nyt silti. Olin pystyssä. Puistin päätäni ja koitin olla saamatta päätäni pyörälle.

”E- ei tarvitse. Voin voin kyllä itsekin jo tästä lähteä”, yritin sanoa tai siis selventää. Eivät ihmiset vielä mieleeni noin vain nähneet, joten pitäisi kai sanoa asioita ääneen. Silmiin katsominen tai ylipäätään katsominen vain oli liian.. liian jotain. En tiennyt mitä. Olo ei ollut mikä parhain, joten mitä sitä turhaan mennä vielä pilaamaan? Älytöntähän se oli. Hapuilin viereisestä seinustasta tukea ihan vain varmuuden vuoksi.

”Eli”, aloitin. Eli mitä? En ollut varma. Viettäkää mukava juttelutuokio? Liikaa sanoja. Pitäisi olla jotain lyhempää, jotain mihin itsekin taisi. Ei liian vaikeita ilmauksia. Ei liian pahoja. Jotain vilpitöntä, mutta en oikein tiennyt, että miten sellaiseen pystyisin. Tosin kolmannenhan pyörän pitäisi vain pyörähtää pois.

”..hei.” Purin huulta yrittäessäni saada vapaalla kädelläni vaunuosaston ovea avatuksi. En tiennyt miksei se halunnut aueta. Ihan tavallisestihan yritin vetää sitä itseäni kohti. Se vain ei ottanut liikkuakseen. Se siitä nopean tyylikkäästä poistumisesta.. Eikun hetkinen, sitä ei pitänytkään vetää itseä kohti….?

[Alain Astier]

Alain seurasi varsin leppoisasti keskustelua. Yksi Marseilleen, toinen Bordeauxhon ja hän itse.. jonnekin.

Vaaleatukkainen oli ymmärtänyt kysymyksen ehkä vähän väärin. Ei Alain ollut tarkoittanut, että häntä olisi pakko viihdyttää tai hänen seuralaisena olisi oltava. Alain kallisti päätään hymyillen yrittäen pohtia, että miten tämän väärinkäsityksen siististi ja pikaisesti hoitaisi pois päiväjärjestyksestään pistämättä nuorempaa mihinkään ikävään tilanteeseen. Eihän asia ollut nuoremman syy, jos tai pikemminkin kun, tuo oli tilanteen ymmärtänyt sillä tavalla, jolla oli sen ymmärtänyt. Asian pitäisi vain esittää fiksusti aiheuttamatta pahaa oloa.

Yhdestä yllättävästä käänteestä toiseen. Kokematta itseään miksikään tutkijaksi, joka olisi laboratoriossa käytävien kokeiden sijaan istutettu ihan vastakkaiselle penkille tutkimuskohteidensa kanssa, Alain sai huomata kaverinkin aikovan lähteä vaunusta. Joskin nyt, heti, se taisi olla tarkoituksena. Junahan oli vasta lähtenyt liikkeelle ja vaikka ensimmäisellä pysäkillä noustaisiinkin ulos, niin suurta kiirettä ei tarvinnut ainakaan vielä pitää. Noh, ei sitä kaikkea tarvinnutkaan ymmärtää.

Hitaasti Alain antoi käsivarsien otteen löysentyä polviensa ympäriltä ja antoi toisen jalkansa laskeutua lattialle hapuillen toista kenkää.
”Juu. Työnnä vain. Sen pitäisi kyllä aueta”, hän kommentoi vielä ovenaukaisu yritystä katsoen hieman pahoittelevasti nuorempaan poikaan.

”Bordeaux on kyllä ihan mukava paikka. Olen siellä pariin otteeseen ollut. Etenkin Madame Dufondin makeiskaupan vieressä oleva itämainen teekauppa oli aika mahtava”, Alain jutusteli ja kumartui lopulta hiukan eteenpäin vilkaistakseen, että minne vasemmanpuoleinen kenkä oli mennyt. Se oli näemmä siirtynyt jossain vaiheessa kauemmaksi.

Poika hyppäsi rennosti pystyyn ja haroi hiuksiaan taaksepäin hyppelehtien toisella jalalla kengän viereen. Kumarrus, sujahdus ja pieni veto.
”Mutta minä voisin kyllä käydä vähän jaloittelemassa nyt, kun vielä muistan”, Alain ilmoitti virnistäen, niin kuin hänelle olisi äsken tullut mieleen se, että hei pitäisi varmaan oikoa jalkoja ennemmin kuin viettäisi koko päivän ja illan vielä samassa vaunussa.

”Nähdään.”

((Ja Alain olisi ulkona, pelistä siis (toivon mukaan ei vielä junasta! xD), kiitos!))

[Marceau Forest]

Jos vaunussa ei olisi ollut muita henkilöitä, Marceau olisi hakannut päätään pöydän kantta vasten. Kuinka hän kerta toisensa jälkeen pystyi keksimään yhä vain kömpelömpiä selityksiä käyttäytymiselleen! Vaikka poika oli vasta pari viikkoa sitten jälki-istunnossa harjoitellut syiden keksimistä, tarvitsisi hän vielä paljon harjoitusta.

Myöskään pojat eivät näyttäneet uskovan Marceaun selitystä. Iversiksi esittäytynyt, pelottava Bond-poika sanoi, ettei Marceaun tarvitsisi lähteä, sillä tuo voisi itsekin lähteä. Marceau seurasi, kuinka tuo poika alkoi tehdä hitaanlaisesti lähtöä. Tuo nousi seisomaan, tarttui vaunuosaston ovenkahvaan ja nyki sitä itseensä päin. Marceau oli aistivinaan tuosta pojasta kankeutta ja jopa hermostuneisuutta.

Sillä aikaa toinen poika, Alain, yritti viritellä keskustelua Bordeauxiin liittyen. Madame Dufontin makeiskauppa oli Marceaulle tuttu, mutta itämaisesta teekaupasta poika ei ollut koskaan kuullutkaan, sillä hän ei liiemmin pitänyt teestä. Keskustelu Bordeauxista kuitenkin lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, sillä Marceau ei sanonut sanaakaan aiheeseen liittyen. Sen sijaan Alain ilmoitti käyvänsä jalottelemassa ja nousikin seisomaan.

Marceau oli kiitollinen siitä, että pojat mitä ilmeisimmin olivat poistumassa vaunuosastosta. Hänen olematon vessahätänsä oli nyt tipotiessään ja pian hän voisi käydä taas penkille makaamaan saaden näin kokonaisen penkin itselleen. Jos joku vielä saapuisi Marceaun kanssa samaan vaunuun, poika voisi esittää nukkuvaa. Sitä paitsi mikään seura ei voisi olla tuota Iversiä pahempaa.

"Hei hei, nähdään syksyllä koulussa"

Marceau sanoi hiljaisella äänellään. Sanojen tarkoituksena ei ollut ilmoittaa siitä, että poika odottaisi syyskuuta ja näiden poikien kohtaamista, vaan ennemminkin viestiä siitä, ettei kaksikon kannattaisi enää tämän päivän aikana palata takaisin tähän vaunuosastoon. Poika oli kääntänyt katseensa taas ikkunaan ja vilkuili jälleen ohi meneviä maisemia. Ja näin matka jatkui taas kotiin päin.

// Jos kaksikko nyt pääsee ovesta ulos eikä Frankowski-Ivers-Bond-Matthias yritä virittää keskustelua tai muuta, tämä peli on minunkin osaltani ohi. Kiitokset! //

[Matthias Frankowski]

//Piti jo hetken aikaa miettiä, että ketäköhän nyt oltiin tarkoittamassa. :'D Mutta kyllä vain, luulisin hänen päässään pois paikalta ihan tyydyttävästi. Kiitän pelistä~//

[Mila Molina]

Kiitos pelistä!

Marceau Forest, Pouffsouffle: 16 + 5 = 21 p
Matthias Frankowski, Serpentard: 15 + 5 = 20 p
Alain Astier, Pouffsouffle: 15 + 5 = 20 p