Beckettien pöydässä

[Damian Beckett]

// Peli sijoittuu oppilaiden syyslomaan, eli 27. lokakuuta – 5. marraskuuta 2017. Peliin osallistuvat Lucy ja Damian Beckettin pelaajat, mutta pelissä esiintyy edellä mainittujen hahmojen lisäksi Beckettien lähipiiriä ja sukulaisia. Peli koostuu katkelmista syysloman varrelta.
Ensimmäisen pelipätkän tunnelmatausta: (x)//


27. lokakuuta 2017, perjantai,
Matkantekoa

Junan lähdettyä puksuttamaan Poudlardinen asemalta, oli ollut niin varhaista, ettei aamuauringosta ollut ollut vielä tietoakaan. Vaikka syksyn ruska, varsinkin yhdistettynä Lucyn tuulessa hulmuavaan tummanruskeaan hiuspehkoon ja tämän valloittavaan hymyyn, sai Damianinkin toisinaan tunteelliseksi, näin pimeässä, kylmässä ja kosteassa syksy oli kaikkea muuta kuin kaunis. Pimeä ei sinänsä vaivannut miestä, oikeastaan hän piti sen tuomasta suojasta, mutta pimeissä aamuissa oli silti aina jotain kovin lohdutonta.

Damian oli kammannut syyskuukausien aikana venähtäneet hiuksensa ja kiinnittänyt ne tiukasti niskaan. Päälleen hän oli pukenut vasta pesulasta tulleen koulupukunsa, sillä oli mieltynyt siihen siistiin, mutta persoonattomaan olemukseen, jonka puku jätti jälkeensä. Lisäksi koulun värit sopivat Damianille, ne olivat arvokkaan hillittyjä, ja mies piti cerfeurin vaakunan hirvestä. Viitta oli kuitenkin vaihtunut nahkatakkiin, joka lepäsi nyt naulassa vaunuosaston oven vieressä, ja koulupukuun kuuluvat kengät olivat saaneet jäädä koululle, koska Damian pelkäsi likaavansa ne kasvimaita könytessään. Sen sijaan miehellä oli jalassaan maihinnousukengät, jotka olivat matkanneet autiomaasta sademetsiin ja takaisin hänen jalassaan, ja herättivät miehessä sen vuoksi kumman sentimentaalisia tuntemuksia.

Paras sadonkorjuuaika oli juuri sopivasti käynnissä, ja kotona riittäisi varmasti töitä myös heille, eikä Damian aikoisi antaa isälle sitä riemunaihetta, että hän jotenkin laiminlöisi velvollisuuksiaan. Niinpä hän oli syventynyt koko reiluksi parituntiseksi junamatkaksi, joka heillä Lucyn kanssa kului koululta Toulousen asemalle, lukemaan aiemmin syksyllä kirjastosta lainaamaansa kirjaa, josta oli sittemmin pitkällisen etsinnän jälkeen löytänyt itselleen oman kopion (ja vaihtanut taikakeinoin sen kannet, välttääkseen liian huomion). Hän oli loman aikana päättänyt selvittää, mitä kirjan kokeellisten liemien valmistusaineista heidän tilallaan kasvoi, ja näpistää (Tosin, oliko se näpistämistä, jos tila oli kerran heidän?) itselleen niin paljon, kuin pystyisi huomaamattomasti kuljettamaan. Mikään kirjan liemistä ei ollut koskaan onnistunut lukuisista yrityskerroista huolimatta, vaan pikemminkin epäonnistunut karvaasti, ja Damiania kiinnosti koettaa, olisiko hänestä liemimestariksi, vaikkei ollut aivan varma, olisiko mikään liemistä hänelle edes erityisen hyödyllinen.

Lukemiseen oli myös toinen syy, nimittäin Lucy. Vaikka he olivat jatkaneet ajanviettoa hyppytuntisin kuin mitään ei olisi tapahtunut (ja eihän Lucy todella muistanut Damianin romahdusta tytön maattua sairaalasiivessä syyskuun alussa), Damian oli tuntenut tarvetta etääntyä hieman sisarestaan, sillä se oli tuntunut ainoalta mahdolliselta keinolta paitsi etsiä tarkoitusta opinnoilleen, myös osoittaa Lucylle, ettei tämän kuulunut huolehtia hänestä, ja että hän osasi kyllä löytää seuraa itsekin... Ei hän junamatkan aikana ollut sisartaan kokonaan sivuuttanut, sillä maailmassa Damianille merkitsi hyvin harva asia yhtä paljon kuin Lucyn pienet turhanpäiväisyydet, mutta kirja oli estänyt keskustelua menemästä liian syvälle.

Työntäyteisyydestään huolimatta, lomasta tulisi varmasti mielenkiintoinen, sillä isän jästiveli ja tämän uusi kihlattu olivat saapumassa heidän luokseen viettämään kurpitsajuhlaa. Gerry-setä, joka oli isää vanhempi, oli aina ollut Damianin mieleen, sillä hän osasi käyttää isoveljen auktoriteettia isään kohdissa, jotka saivat Damianin toisinaan nauramaan katketakseen jälkikäteen. Hän ei suoraan sanottuna malttanut odottaa sedän tapaamista siksikään, koska tiesi tämän herättävän pahennusta isässä vaihdettuaan vaimonsa nuorempaan. Naisen nimi oli kuulemma Viola, eikä Damian ollut koskaan tavannut tätä.

Damian nosti katseensa kirjasta. Nyt syysaurinko jo kultasi Lucyn kiharoita, ja Damianin ei tarvinnut kauheasti pinnistellä, nähdäkseen auringon muodostavan sädekehän hänen sisarensa pään päälle. Hän hymyili Lucylle pienesti.
"Sanohan, mitä äiti kirjoittikaan sinulle Gerrystä ja Violasta, Lucy?"

[Lucy Beckett]

He olivat olleet jo aamuaikaiseen asemalla, kun oli ollut vielä pimeää. Pimeys, koleus ja aikainen aamu olivat saaneet Lucyn hytisemään. Hän oli kuitenkin ollut innoissaan lähtemässä ensimmäiselle lomalleen uudesta koulusta. Syysloma oli hänen suosikkejaan, koska se useimmiten tiesi sadonkorjuuta ja metsässä samoilemista. Kasvien parissa puuhasteleminen ja metsässä kulkeminen olivat tervetullutta vaihtelua jatkuvaan opiskelemiseen. Hän kaipasi syksyisen metsän tuoksua. Ehkä vielä enemmän hän kaipasi lämpimien sadonkorjuuherkkujen tuoksua.

Koulun kurpitsajuhlan menettäminen harmitti häntä ehkä hieman. Olisi ollut hauskaa osallistua. Naamiaiset! Hän ei ollut juuri koskaan ollut oikeissa naamiaisissa. Sitä paitsi hän olisi halunnut mennä jo senkin vuoksi, että Ahanukin jäisi koululle ja varmaan menisi juhliin. Kai. Lucy ei tiennyt. Hän ei ollut kysynyt, ja se harmitti häntä. Hän oli myös salaa haaveillut hauskoista, kauniista puvuista, muttei ollut jakanut ajatuksiaan kenenkään kanssa: hän oli tiennyt koko ajan, ettei hän osallistuisi kurpitsajuhlaan, ja niinpä puvuista haaveileminen oli aivan turhaa.

Mutta silti… Ajatus oranssina leimuavasta ja hulmahtelevasta kurpitsakeijupuvusta ei jättänyt häntä rauhaan. Hän oli luonnostellut sitä taikuuden historian muistiinpanojensa sekaan. Vihreät kärhöt kiemurtelevina, taianomaisesti leijuvina koristeina, kultaisina sädehtivät siivet, hiukset villeinä, vihreät töppöset kuin lehdistä taitellut. No, ei hän oikeastaan tiennyt, miten kurpitsajuhlanaamiaisiin edes olisi ollut tarkoitus pukeutua. Kotona kurpitsajuhlat olivat jotain aivan muuta kuin hassuja pukuja, kauhukliseitä ja kikatusta. Hänelle kurpitsajuhla oli aina ollut puhtaasti sadonkorjuun juhla: kokoontumista yhteen perheen kanssa, kun kaikki työt oli tehty ja kädet sulatettu kohmeesta keittiössä leipomusten äärellä. Ja kyllä, tarjolla oli usein kurpitsaa monessa muodossa. Tänä vuonna Lucy haaveili kokeilevansa kurpitsa-persimonkeittoa. Heidän puutarhassaan kasvoi persimoneja! Lucy ei saattanut uskoa sitä.

Hän ei malttanut odottaa, että hän pääsisi heidän tilalleen. Se oli ollut lumoavan kaunis jo kesällä, kuin postikortista, mutta vasta syksy toisi kaikki sen hedelmät esiin. Tämä oli juuri sitä aikaa, kun kaikki tuntui olevan elossa ja runsaimmillaan juuri ennen kuin kaikki elämä hiipuisi pois talven syleilyssä. Siinä oli hänestä jotain runollisen kaunista elämän ja kuoleman kietoutuessa toisiinsa luonnon kiertokulussa.

Lucy rakasti junamatkoja. Etenkin koulumatkoja Damianin kanssa. Hän oli onnellinen, että Damianin aloitettua jatko-opinnot Châteaussa, he pääsivät jälleen kulkemaan koulumatkoja yhdessä junalla. Niin kuin he olivat kulkeneet Tylypahkaankin. Ilman Damiania Lucy olisi varmasti tuntenut olonsa pohjattoman yksinäiseksi vieraalla junareitillä vieraiden maisemien halki. Ja mitkä maisemat ne olivatkaan! Auringon noustua kunnolla ja kalpean harmauden pyyhkiydyttyä radanpientareilta Lucyn sydän oli sykähdellyt ihastuksesta syksyiselle Etelä-Ranskalle. Hän oli yrittänyt olla liiaksi häiritsemättä kirjaan syventynyttä veljeään, mutta hän ei ollut voinut olla tuon tuosta hihkumatta ja osoittamatta ulos ikkunasta saadakseen isoveljen katsomaan jotain kaunista.

Damianin uppoutuminen kirjaan sai tyytyväisyyden läikehtimään Lucyssa. Damian tuntui rauhoittuneen ja vakautuneen. Isoveli vaikutti ottavan opintonsa tosissaan, ja siitä Lucy piti. Hän oli onnellinen, että veli oli löytänyt jonkin polun, jota kulkea. Ehkä määränpää ei ollut vielä selvä, mutta Lucy oli ilokseen huomannut veljen kiinnostuneen liemistä. Oli sekin jo jotain. Toden sanoen Lucy oli onnellinen, että isoveli oli kiinnostunut edes jostain. Damianin kesäinen ja alkusyksyinen rauhattomuus olivat saaneet hänet huolestumaan toden teolla, vaikka hän ymmärsi, että veli oli käynyt elämässään läpi suuria muutoksia: paluu tutkimusmatkoilta kotiin Englantiin vain, jotta he voisivat muuttaa Ranskaan, paluu opintojen pariin, uusi kieli, uusi koulu, uudet kuviot… Vaikka hän rakastikin katsella keskittyneen veljensä pakertamista kirjojen parissa, hänellä oli silti jollain tapaa ikävä Damiania. Totta, isoveli ei ollut muutenkaan se puheliain persoona, mutta Lucysta tuntui, että kirjat olivat tulleet heidän juttutuokioidensa väliin. Lucy ei serdaiglena, entisenä korpinkyntenä koskaan ollut kuvitellut voivansa olla mustasukkainen kirjoille. Senkin vuoksi hän odotti viikkoa kotona. Ehkä veli edes lomalla unohtaisi kirjansa. Pakkohan hänen oli. Puutarha, kasvihuoneet ja viljelmät pitäisivät siitä huolen: oli niin paljon tehtävää, että kirjojen pariin tuskin ehtisi uppoutua päivällä ja illalla siihen olisi aivan liian väsynyt.

Matkan edetessä hänkin oli hiljalleen rauhoittunut kirjan äärelle. Halusi hän tai ei, loppukokeet olisivat keväällä eikä hänkään voinut laistaa opinnoistaan piiruakaan. Toisaalta ei hänellä ollut juuri muutakaan tekemistä. Hän ei ollut ystävystynyt oikein kenenkään muun kuin Ahanun kanssa, ja vaikka hän yrittikin hengailla muiden seitsemäsluokkalaisten serdaigletyttöjen seurassa, ei hän voinut sanoa kuuluvansa kunnolla porukkaan. Usein hän tunsi itsensä vain kiusaantuneeksi tupatovereidensa seurassa. Sen vuoksi hän olikin kiitollinen Ahanun ja Damianin seurasta, kävelyistä koulun tiluksilla ja opinnoista, joiden pariin unohtua. Ne antoivat myös turvapaikan, johon paeta… vaikeampaa tuttavuutta, johon Lucy oli kömpelyyttään törmännyt.

Hän oli jopa viettänyt koulun kasvihuoneilla omasta mielestään epätavallisen vähän aikaa, vaikka hän olikin ominut sieltä itselleen pienen palstan, jota käydä kuopsuttamassa ja jonka äärellä lievittää stressiä. Kasveille jutteleminen oli rentouttavaa, ja oli hän yksin kasvilaatikon äärellä ollessaan harjoitellut ranskaakin puhelemalla kasveilleen. Lucy toivoi, että kasvit pärjäisivät viikon.

Lucy vilkuili veljeään aina silloin tällöin kirjansa yli. Damian näytti niin viralliselta koulupuvussaan, mutta kuluneet maiharit paljastivat tutun Damianin. Ajatus Damianista nostamassa satoa penkistä hymyilytti Lucya. Itse hän oli jättänyt koulupuvun matka-arkkuunsa makuusaliin ja pakannut mukaan vain välttämättömimmän. Sinisessä, valkokukallisessa mekossaan, jossa oli punainen vyö, ja muhkeassa, vihreässä neuletakissaan hän tunsi itsensä kovin huolettomaksi. Hiukset hän oli jättänyt auki: ne saisivat olla tiukasti kiinni koko viikon ja silti niiden seasta saisi iltaisin harjata risuja, lehtiä ja kariketta.

Toulousen asema alkoi jo lähestyä, kun Damian rikkoi jonkin aikaa vallinneen hiljaisuuden. Lucy oli juuri syventymässä jästisyntyisten ja heidän kohtaamiensa ennakkoluulojen ja syrjinnän historiaan. Aihe puistatti Lucya, joten veljen keskeytys oli hyvin tervetullut. Hän laski kirjan syliinsä ja hymyili Damianille. “Sitä tavallista pääasiassa. Kun he ovat kylässä, ei taikoja, ei ainakaan heidän nähtensä. Pidetään heidät tavallisten kasvien parissa, ei taikakasvien esittelemistä. Luonnollisesti emme voi ottaa riskejä - etenkään, kun Viola käy meillä ensimmäistä kertaa - joten isä oli sopinut Gerry-sedän kanssa kielensidontakirouksesta”, hän selitti. “Aika outoa ajatella, että meidän täytyy tehdä niin sukulaisillemme, eikö? Ai niin, ja äiti kirjoitti, että toivoo, että olemme ystävällisiä Violalle, koska tämä kaikki on hänelle niin uutta. He eivät viivy kuin pari päivää, kuulemma. Gerry ei saanut järjestettyä enempää lomaa, ja, no, onhan tilalla niin paljon tekemistä, että he olisivat vain jaloissa eikä Camon ole niin iso paikka, että siellä keksisi moneksi päiväksi mitään turistipuuhaakaan.”

[Damian Beckett]

Damian oli pannut merkille kirjan, jota Lucy luki. Hän tunsi lievää ihmetystä, ja myöntämättä sitä itselleen, myös hieman suurempaa närkästystä siitä, ettei aihe selvästi saanut Lucyn niskakarvoja pystyyn tavalla, jolla Damianin omat nyt harottivat. Aihe oli isän suosikkivalitusaihe. Kyse ei ollut siitä, eikö Damian olisi nähnyt tai ymmärtänyt jästisyntyisten kokemaa syrjintää, sillä sitä oli yhä melko laajalti olemassa, vaikka Voldemortin aikaisista vainoista olikin päästy eroon. Damian oli kokenut itsekin lievää ylenkatsomista tuvassaan Tylypahkassa, ja hän oli sentään ollut puoliverinen. Mutta kun joku jatkuvasti pauhaa jostain aiheesta, kykenemättä kuitenkaan antamaan sille toteutettavissa olevaa ratkaisua, jotain konkreettista mitä sen eteen voisi tehdä, lopulta aiheelle turtuu, ja kun sille turtuu, se alkaa ärsyttää. Kun siihen lisätään vielä se, kuinka isä tämän vahvan poliittisen vakaumuksensa nojalla halveksui Damiania siitä sekunnista lähtien, kun lajitteluhattu oli pannut hänet Luihuiseen, jonka oppilaat olivat kouluaikoina olleet isälle erityisen ilkeitä hänen verisäädystään, Damianin korvien välissä alkoi hyvin herkästi kiehua, jos joku otti aiheen esiin. Niinpä tuntui hurjan tyydyttävältä nähdä Lucyn laskevan kirjan käsistään.

Damian hymähti Lucyn vastaukselle hyväksyvästi.
"Mehän olemme aina kilttejä sukulaisillemme", hän sanoi hieman sarkastiseen sävyyn, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan olla Gerrylle ilkeä. Isän veli oli jostain syystä aina tuntunut ymmärtävän häntä tavalla, johon isä ei koskaan pystyisi. Damian odotti myös kiinnostuneena Violan tapaamista, sillä jotain erityistä naisessa oli oltava, jos se kerran oli vetänyt Gerard Beckettin vaimonsa helmoista.

Junavaunussa kajahti kuljettajan taialla vahvistettu ääni, joka ilmoitti seuraavan aseman, ja se olikin jo heidän pysäkkinsä. Pian junan vauhti hidastui, ja Damian nousi ojentamaan Lucyn takin naulasta. Vedettyään oman nahkatakkinsa päälleen, hän nosti kummankin laukut alas telineeltä, ja huikkasi sitten Lucylle kuin puolihuolimattomasti kysymyksen, jota oli pohtinut itsekseen jo jonkin aikaa, ja johon halusi palavasti sisarensa mielipiteen.
"Lucy, mitä arvelet, miksihän Gerard erosi Feliciasta?"


Laiturilla ei ollut paljon ihmisiä, eikä vanhempien paikantaminen näin ollen tuottanut heille vaikeuksia. Damian oli ottanut kantaakseen myös Lucyn laukun, sillä tunsi voivansa sen turvin kävellä tämän jäljessä, ja välttää ylitsepursuavan lempeät tervetulotoivotukset, jotka vain vaivaannuttaisivat häntä entisestään. Isä seisoi tavanomaisen vankkarakenteiseisena, joskin keskeltä hieman pehmeänä itsenään asemalaiturilla, käsi äidin olkapäällä. Hän oli aivan yhtä kiharapäinen kuin kumpikin jälkikasvustaan, vaikka hiukset olikin leikattu siistin lyhyiksi ja niiden tummanruskea väri oli iän myötä haalennut. Isä näytti perienglantilaista pigmenttiään huomattavasti ruskettuneemmalta, johtuen epäilemättä valtavasta määrästä puutarhatöitä, joita sai tilalla tehdäkseen. Hän heilautti heille kättään jo kaukaa, ja siirsi toisen kätensä äidin selkään, ohjaten tätä näin hellästi muutaman askelen heitä vastaan. Ei sillä, että äiti olisi ohjausta tarvinnut, sillä tämä viiletti heti heidät nähdessään eteenpäin halaamaan Lucya, ja kurkotti samalla silittämään Damianin kammattua kuontaloa. Isä tyytyi siis hymyillen kävelemään heidän välimatkansa kiinni, ja vaihtoi Damianin kanssa heille hyvin epätyypillisen sopuisan katseen, joka viestitti yksinkertaisesti: naiset.

Isä ja äiti olivat suunnilleen samanpituisia, ja Damian oli kasvanut hieman näiden ohi, tullen ilmeisesti johonkin muuhun sukulaiseensa. Äiti näytti hiukan pyöristyneen, mutta koska hän oli muuten ruumiinrakenteeltaan hyvin hoikka, suorastaan luiseva (siitä oli etua matkustaessa, sillä äiti mahtui yllättävän pieniin tiloihin jopa ilman taikaa), se vain korosti kauniisti hänen lämmintä olemustaan entisestään. Äidin ja Lucyn silmät ja nenät ovat prikulleen samanlaiset, ja kuten Lucy, myös äiti piti hiuksiaan usein kiinni, kauniilla lettikampauksilla, jotka kiharsivat hänen muuten suorat kutrinsa. Damian oli perinyt tummansiniset silmänsä isältään.

Damian tyytyi mahdollisimman vähäpuheisiin vastauksiin, ja nyökkäilyyn, mitä tuli asemalla käytyyn keskusteluun. Isä ja äiti olivat kuulemma käyneet ostamassa puutarhatarvikkeita Toulousen liikkeistä jo aamuvarhaisesta, ja heidän oli määrä poiketa jossain vielä kotimatkalla. Isä oli innostunut liikkumaan maalla farmariautolla, mikä oli saada Damianin tuskastumaan, sillä olihan olemassa paljon nopeampiakin matkustusmuotoja, noitia ja velhoja kun olivat. Mies päätti kuitenkin niellä kiivaat sanansa huomattuaan, kuinka tiiviisti toisiaan vasten hänen ja Lucyn täytyi autossa istua, jotta vanhempien ostokset eivät rutistuneet... Ja Ranskan maaseutu, olihan se kaunis.

[Lucy Beckett]

Kuullessaan Toulousen aseman kuulutuksen Lucy sujautti kirjan reppuunsa. Hän kurkisti ulos ikkunasta ja yritti tähytä ikkunan takana pyörteilevän savupilven läpi nähdäkseen lähestyvän aseman. Hymy valaisi hänen kasvonsa. “Perillä! Ihanaa päästä kotiin!” hän iloitsi ja otti takkinsa vastaan Damianilta. “Kiitos, Daim!” Hän oli niin iloinen, ettei voinut olla pikaisesti halata rutistamatta veljeään, ennen kuin ryhtyi kiskomaan takkia ylleen. Hymy muuttui hieman haikeaksi, kun hän kietoi kaulaansa vanhaa korpinkynsihuiviaan. Mitäköhän Tylypahkaan kuului? Henrystä ei ollut kuulunut muutamaan viikkoon mitään.

Damianin kysymys laukkujen nostelemisen lomassa havahdutti Lucyn ajatuksistaan, ennen kuin hän ehti vajota liian kauas. Lucy katsoi Damiania kummissaan. Miksi veli tuollaista kyseli? Hän kohautti olkiaan ja nosti repun selkäänsä, kiitti veljeään, kun näytti siltä, että hän ottaisi hänenkin laukkunsa. “Mistä minä sen tietäisin? Miksi ihmiset nyt yleensä eroavat? Ehkä he vain kasvoivat erilleen? Tai huomasivat haluavansa jotain ihan muuta? Tai sitten jokin pieni tapa alkoi toisessa ärsyttää? Tuskin siihen mitään suurempaa draamaa liittyi. Vai oletko kuullut jotain?” tyttö pohdiskeli ja avasi vaunuosaston oven astuakseen käytävään ja pitääkseen ovea auki laukkujen kanssa taiteilevalle veljelleen. “Emme taida enää nähdä Felicia-tätiä? Häntä tulee ikävä. Hän oli mukava. Hän suhtautui meihinkin niin hyvin. Välillä tuntui kuin hän itsekin olisi ollut noita”, Lucy harmitteli erossa menetettyä sukulaista. “Toivottavasti Viola on samanlainen.”

Junan nytkähdettyä pysähdyksiin Lucy oli jo ovella. Hän oli nähnyt äidin ja isän tuttujen hahmojen lipuvan ikkunan ohi, kun juna vielä jarrutteli laiturille. Hän loikkasi laiturille ja kiiruhti syleilemään äitiään. Kyllä Damian pärjäisi laukkujen kanssa. Ottaisi vielä itseensä, jos liikaa kyselisi, tarvitsisiko hän apua - jäärä kun oli. “Äiti! Isä! Ihana nähdä teitä!” hän tervehti onnellisena ja siirtyi halaamaan isäänsä. “Matka meni oikein hyvin, vaikka lähtö olikin kauhean aikainen. Olisin mielelläni nukkunut vähän pitempään. Ehtikö Iris jo perille? Lähetin sen eilen illalla matkaan. Lentäminen tekee sille pullukalle ihan hyvää”, hän nauroi. Pitkien etäisyyksien vuoksi Lucy oli syksyn ajan käyttänyt mieluummin koulun isompia ja vahvempia pöllöjä, ja hänen pieni minervanpöllönsä oli saanut rauhassa laiskotella enemmän ja päässyt hieman pulskistumaan.

Äiti nauroi lämpimän huvittuneeseen tapaansa. “Kyllä, Iris saapui tänään aamulla, kun olimme lähdössä. Katsoinkin, että se oli hieman pyöristynyt. Voisit aivan hyvin käyttää sitä tuomaan kirjeitä kotiin. Kyllä se jaksaa, vaikka pienikokoinen onkin”, Christine hymyili tyttärelleen. Hän tiesi, että Lucylla oli paha tapa maanitella ja lahjoa omapäistä pöllöään namusilla.

Lucy oli tottunut hoitamaan jutustelun vanhempien kanssa Damianinkin puolesta. Koska kesäloma oli päättynyt melko kireissä tunnelmissa kielilukkovälikohtauksen takia, Lucy oli yrittänyt parhaansa mukaan pehmentää ilmapiiriä kirjeissään kotiin. Hän oli kirjoittanut, miten Damian oli löytänyt innon opiskella ja uppoutua nimenomaan liemiin. Lucy tiesi, että se miellyttäisi isää. Kaiken varalta Lucy ei ollut säästellyt sanoissa hehkuttaessaan Damianin ahkeruutta, tunnollisuutta ja omistautumista opinnoille. Ja tottahan se olikin, vaikka Damian ei asiasta moista numeroa tehnytkään. Lucyn suureksi iloksi ja onneksi hän huomasi isän katselevan esikoistaan arvioiden, ehkä jopa tyytyväisenä. Lucy toivoi, että hänen kirjeistään olisi ollut hyötyä ja että tunnelma säilyisi koko loman hyväksyvänä ja lämpimänä. Hän kiirehti askeliaan isänsä vierelle ja halasi vielä tätä kuin vahvistaakseen isän mahdollisesti myönteisiä ajatuksia Damianista - ja toisaalta myös yhä vakuutellakseen kiintymystään ja välittämistään kielilukkoepisodin jäljiltä. Isä oli hänelle hyvin rakas, vaikka hän olikin hänet kironnut äkkipikaisuuksissaan.

Heidän astuessaan jästien puolelle asemaa ihmisiä alkoi jo näkyä enemmän työmatkalaisten kiiruhtaessa juniinsa. Ei asema mikään King’s Cross ollut, mutta ulkoa se oli ihan viehättävä. Puikkelehtiessaan asemahallin poikki Lucy mietti, miltä se mahtaisi näyttää, kun he palaisivat koululta joululomalle. Olisiko aulassa kuusi? Olisiko asemalle ripustettu jouluvaloja? Jos ei asemalla, niin varmasti jossain lähellä olisi myös seimi. Ehkä Camonissakin olisi? He voisivat Damianin kanssa lentää tai ilmiintyä katsomaan sitä. Jästien jouluperinteet kiinnostivat Lucya, vaikkei hän nyt aivan ymmärtänytkään, miten kirkkaina loistavat LED-valot muka kuvastivat joulun taikaa, josta jästitkin puhuivat.

Kun he astuivat ulos asemalta, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Oli yllättävän lämmin. Syksy tosiaan tulisi näin etelässä myöhemmin. Suurten salin pöydällä lojuneesta aamun lehdestä hän oli selannut sääprofeetan palstan. Sää näytti kuitenkin Toulousessa niin kauniilta, että hänen oli vaikea uskoa, että illalla vain 100 kilometrin päässä Camonissa sataisi. Lucy riisui takkinsa. Aamun viileydessä sitä oli vielä tarvinnutkin. Nyt paksu neule riitti oikein hyvin kaulaliinan kanssa.

“Isä, et voi olla tosissasi!” Lucy parahti huvittuneena, kun he pysähtyivät puutarhatarvikkeita täyteen ahdetun farmariauton viereen. Hän katsahti ihmeissään vanhempiaan kuin kysyäkseen, oliko tämä vain pilaa. Lucy kumartui tiiraamaan auton ikkunasta kädellään heijastuksia varjostaen. “Miten meidän laukkumme mahtuvat tuonne?”

Bill naurahti kuopuksensa taivastelulle. Suloinen Lucy, aina niin aito. "Se on yllättävän näppärä, kun tarvitsee kuljettaa suuria määriä tavaroita ja taimia", hän selosti tyttärelleen. Damiankin näytti jääneen katsomaan autoa epäuskoisena. Sitä saattoikin odottaa. Olihan auto kuitenkin hyvin jästimäistä, jotain, mitä Damian tuskin saattaisi ymmärtää. Vilkaistuaan poikaansa syrjäkarein ja huomattuaan tämän jättävän tuskastuneen valittamisen väliin William nieli itsekin piikikkäät sanat, joilla oli jo valmistautunut puolustamaan autoaan. "No, kyytiin vain, koko sakki! Sopu sijaa antaa", hän hoputti. "Monsieur Dubois odottaa meitä hakemaan keltahypykkään mukuloita."

"Tuleeko meille keltahypykkäitä?" Lucy innostui ja katsoi isäänsä innoissaan. "Saanko istuttaa ne nyt lomalla?" Hän toivoi, että kevätlomalla pääsisi katsomaan hypykkäiden upeaa kukintaa. Mukulat itsessään olivat hauskoja, niin kimmoisia, että pomppivat pienestäkin töyssystä. Lucy ei voinut olla hymyilemättä lapsuusmuistoille, kuinka he olivat Damianin kanssa näpistäneet pari mukulaa leikkeihinsä. Ne kimpoilivat vallan villisti, mutta eivät kestäneet sitä määräänsä enempää ja lopulta purskahtivat vaaleana mössönä pitkin poikin. Parantajat käyttivät usein hypykkäitä erilaisten venähdysten, nyrjähdysten ja jumien hoitamisessa, joskus myös vaikeiden murtumien parantamisessa. Hän katsahti Damianiin hymyillen onnellisesti. "Me taidamme olla jo liian vanhoja hypykässotaan?"

[Damian Beckett]

Damian nauroi hyväntahtoisesti sisarensa innostukselle, ja syleili tätä lyhyesti isän pamauttaessa auton takaluukun kiinni. Jotenkin heidän matkatavaransa olivat tosiaan mahtuneet kaiken sekaan.
"Voiko olla liian vanha hypykkäsotaan?" Damian vastasi yhä hymyillen. Todellisuudessa he eivät millään enää raaskisi tuhlata taikavoimaltaan arvokkaita ja kaikin puolin hyödyllisiä hypykkäitä vain heitelläkseen niillä toisiaan.
"Menninkäiset ovat löytäneet pihamaamme, eli siinä on teille sotaa kerrakseen", äiti puuttui puheesen, istuessaan farmarin etupenkille. "Muistakaa turvavyöt, tiessä on hieman töyssyjä."

Monsieur Duboisin tila sijaitsi hyvän matkaa Toulousesta kaakkoon, Camonia kohti. Tie oli kuoppainen, kuten äiti oli varoitellut, ja kerran jos toisenkin Lucy oli pompusta säikähtäneenä tarrannut kiinni Damianin käsivarresta. Sisaren tuoksuvat kiharat olivat hypähdelleet suorallakin tiellä sinne tänne tämän ihaillessa maisemia ja pulputtaessa vuolaasti koulukuulumisia äidin kanssa, isän keskittyessä ajamiseen. Bill liittyi keskusteluun vain harmitellakseen ääneen sitä, ettei farmarin radio toiminut, mikä sai Lucyn ja Damianin vilkaisemaan syrjäkarein toisiaan.

Äiti kertoi, että lähiseuduilla asui heidän lisäkseen vain kaksi velhoperhettä, joista Monsieur Dubois rouvineen oli yksi. Dubois oli heidän lähin velhonaapurinsa, joskin heidän tilojensa välillä oli silti jonkin verran matkaa. Dubois oli äidin mukaan hyvin tavallinen naapurinsetä, joka kasvatti rauhaisasti yrttejä ja jonka kanssa he joskus vaihtelivat mukuloita ja sen sellaista.
"Vähän niin kuin tämä teidän isänne", äiti sanoi hellän ilkikurisesti.

Alueen toisesta velhokodista riittikin sitten juttua koko loppumatkaksi. Francois Géroux, heidän etelännaapurinsa poikamies, toi mieleen vanhan jästimunkin: hän oli pieni ja pyöreä valkohapsi, joka pukeutui juuri sopivan velhomaisesti niin, että jästit pystyivät pistämään sen vain hieman höpsön luonteen piikkiin. Hän ei pitänyt meteliä itsestään, vaikka hänen kekkerinsä olivatkin jokseenkin tunnettuja Ranskan velhokunnissa niiden vertaansa vailla olevan ilmapiirin vuoksi. Monsieurilla oli vieläpä upea tenori-lauluääni korkeasta iästään huolimatta. Hän oli työskennellyt ennen eläköitymistään Ranskan taikaministeriössä taikaliikenneosastolla. Äiti toivoi hartaasti, että he ehtisivät omilta sadonkorjuukiireiltään piipahtaa Duboisien kekri-juhlissa. Uusiutumisen, kuolleiden kunnioituksen, ennustusten ja sadonkorjuun juhlaan sopivasti paikalle oli saapumassa maankuulu muodonmuuttaja Eloise Victor, josta äiti oli kuulemma lukenut paikallislehdestä jo liikaakin.
"Eipä taida kuitenkaan olla aikaa kuunnella kenenkään upeita tenoreja", isä hymähti pysäyttäessään auton Duboisien tilan eteen. "Sadonkorjuu vie uudella tilalla aina enemmän aikaa, kuin olettaisi, kun pitää..."
"...löytää tilan henki, ja uudet rutiinit, kyllä rakas", Christine hymyili, mutta kun isä nousi autosta keskustellakseen hypyköistä Duboisin kanssa, äiti jatkoi vielä hetken Gérouxista kääntäen kasvonsa kohti takapenkkiä:
"Monsieur Géroux sanoi minulle kohdatessamme vain, että 'Kekrin aikaan sanotaan että päivä ja yö ovat yhtä pitkät, ja ne symboloivat vastakkaisuuksia: valoa ja varjoa, elämää ja kuolemaa.' Se oli niin arvoituksellista, että jäin suorastaan janoamaan lisää."
"Päivä ja yö", Damian sanoi miettelijäästi katsoen Lucysta itseensä, ja jäi sitten uinumaan ajatuksiinsa. Kaikesta päätellen äiti vaikutti taas seikkailunnälkäiseltä itseltään, ja se sai Damianin pohtimaan, kauankohan Christine malttaisi käyskennellä kuokan päässä kotona. Damian oli selvästi perinyt tuon levottomuuden äidiltään.

Kotitila tervehti heitä kaikissa ruskan sävyissä. Isän pysäköityä auton, kaikki auttoivat kantamaan jos millaista kasvihärveliä farmarista ulos ja vajan edustalle. Sitten Damian herrasmiehenä otti sekä omansa että Lucyn matkatavarat kantaakseen asuinrakennukselle. Ilma oli mitä mainioin sadokorjuulle.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Damian Beckett, Cerfeur: 12 p
Lucy Beckett, Serdaigle: 8 p