Humustukkainen tyttö ja sen veli

[Lucy Beckett]

"Mutta ei siitä koskaan tullut mitään. Emme me olleet - ole - kuin hyviä ystäviä. En minä oikeastaan edes tajunnut, ennen kuin vasta kesällä... Eikä opiskelulta olisi ehtinytkään mitään sen enempää", hän kohautti olkiaan. Hänen olonsa oli surumielinen. Hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka paljon Henry oli hänelle merkinnyt, eikä hän ollut juuri koskaan tullut ajatelleeksi, että he olisivat oikeasti voineet seurustella. He olivat vain viettäneet paljon aikaa toistensa seurassa. Opiskellen, pitäen hauskaa, jutellen kaikesta mahdollisesta. He olivat kumpikin viihtyneet hyvin toistensa seurassa, mutta olleet aivan yhtä korpinkynsiä tajutakseen, että heidän ystävyydessään olisi voinut olla jotain muutakin. Vasta kesälomalla Cornwallissa Lucyn sydämeen oli virinnyt ajatus, ettei hän halunnut menettää Henryä, kun he muuttaisivat Ranskaan. Hän olisi halunnut rakastaa, mutta se tuntui siinä vaiheessa jo liian myöhäiseltä, eikä hän ollut sanonut Henrylle mitään. Ei hän olisi osannutkaan. Mitä hän olisi edes sanonut? Sitä paitsi hänestä tuntui, että Henry tiesi, tunsi samoin. He olivat hyvästelleet läheisinä ystävinä, koska niin olisi helpompaa.

Lucy vilkaisi veljensä selkää. Mikä Damiania oikein riepoi? "Näin on parempi. En minä osannut koskaan sanoa mitään. Hän on silti hyvä ystävä. Näin on helpompi. Ranskaan lähteminen olisi ollut muuten paljon vaikeampaa, luulisin", hän pohdiskeli puoliääneen. Oli oikeastaan helpottavaa puhua asiasta Damianille. Vanhemmille hän ei juurikaan ollut maininnut asiasta, vaikka Lucy epäili, että äiti kyllä tiesi. Hän oli ollut niin kiltti ja huomaavainen, kun hän oli antanut Lucylle luvan viettää kesälomansa alun Cornwallissa, vaikka muutto oli painanut päälle. Kai äiti tiesi, että se oli ollut hänelle tärkeää. Hän huokaisi syvään. "En varmaan koskaan opi kertomaan kenellekään. Daim? Miten se oikein tehdään?"

[Damian Beckett]

Nieleskeltyään aikansa, kuumuus Damianin silmien takana ja pala kurkussa oli sulanut kyynelten muodossa hänen poskilleen. Hän irvisti uudestaan, nyt silmät ummessa, ja päästi tahtomattaan tuskastuneen äänen. Se ei oikeasti ollut kovin suuri ääni, mutta Damianista tuntui, että se kaikui pitkin linnan käytäviä. Hän kääntyi katsomaan Lucya, sillä sillä hetkellä mikään maailmassa ei tuntunut niin tärkeältä, niin rauhoittavalta, niin kodilta, kuin Lucyn silmät.
"Opeta sinä minulle se, Lucy."

Kun sille oli kerran antanut vallan, se vyöryi ylitse. Damian taipui kerälle, ja lysähti takaisin istumaan Lucyn vuoteelle ja itki. Hän itki kaikkia niitä piilotettuja tunteita, hylkäystä, yksinäisyyttä, pois-sulkemista, päämäärättömyyttä, pelkoa menetyksestä. Hän itki kuin pieni lapsi, lohduttomasti, sydämensä kyllyydestä, häpeilemättä, eikä tuntenut sillä hetkellä mitään muuta maailmassa, kuin kosteuden, suolan ja Lucyn läsnäolon.

[Lucy Beckett]

Lucy hätkähti sängylle romahtavaa Damiania ja pakitti vaistomaisesti hieman kauemmas. Hän sähähti manaten otettuaan vahingossa tukea sidotulla kädellään. Irvistys veti nenän ruttuun. Hän katsahti kättään. Ei mitään hätää. Pitäisi vain olla varovaisempi. Hän katseli hädissään ympärilleen puoliksi nähdäkseen, ketkä kaikki näkivät, ja puoliksi etsien hoitajaa katseellaan.

Kuristava tunne pakkautui kurkkuun. Monia hän osasi lohduttaa, mutta ei Damiania. Damian oli aina niin vahva ja järkähtämätön, tunteidensa herra. Lucy ei muistanut kovin montaa kertaa, että Damian olisi itkenyt. Etenkään näin holtittomasti. Hän ymmärsi kyllä. Hän oli jo pitkään vaistonnut veljen sisälle kasaantuneen murheiden taakan, muttei ollut saanut Damiania vielä puhumaan siitä. Ehkä hän ei ollut uskaltanutkaan yrittää tarpeeksi. Ehkä hän pelkäsi, että se kaikki olisi hänelle liian suurta ja synkkää käsitettäväksi.

Lucy ei voinut kuin arvailla. Uusi koulu, uusi kieli, stressi, isän piikittelevät sanat, vuosien saatossa kasaantunut hylätyksi tulemisen tunne... Lucy ei oikein tiennyt, oliko Damian koskaan kokenut kuuluvansa jonnekin. Ehkä hänen joutumisensa sairaalasiipeen oli järkyttänyt Damiania niin kovasti. Lucy oli neuvoton itkevän veljensä kanssa.

Varovasti hän kurkotti silittämään veljensä kiharaisia hiuksia rauhoitellen. Hän ei osannut sanoa mitään. Ahdistus tuntui kumpuavan hänen sisällään. Hän oli aivan liian väsynyt tähän juuri nyt. "Daim... ssshh..." Lucy hyssytteli mekaanisesti. Hän ei tiennyt, kykenisikö hän tähän tässä tilassa.

[Damian Beckett]

Tuntiessaan Lucyn käden hiuksissaan, Damian nautti siitä hiljaa tunnekuohunsa keskellä. Mutta hetki hetkeltä tilanne alkoi hieman etääntyä hänestä. Ikään kuin hän olisi katsellut sitä rikkinäistä kuorta, joka makasi kerällä sisarensa sairaalapedillä, jostain kauempaa, ja tuntenut lievää halveksuntaa sitä kohtaan. Se mytty näytti säälittävältä sillä tavalla, jota Damian ei tunnistanut. Se oli täynnä kaikkea sitä, mikä ei koskaan, tekisi hän mitä tahansa, tulisi olemaan hänen. Ja silti, jollain nurinkurisella ja väärällä tavalla, se oli jo enemmän hänen kuin kenenkään muun.

"Olen... pahoillani." Damian sai lopulta sanottua, tukahtuneesti. "Olen... väsynyt... ja.... olin... niin... huolissani... sinusta. Anna anteeksi. Minun.... kuuluisi... olla... vahva... sinun... tähtesi."
Hän irvisteli ilmeensä peruslukemille ja pyyhki silmänsä kyynelistä. Damianin kasvot olivat kuitenkin värjäytyneet läikikkäiksi, ja hänen silmänsä punottivat, kun hän lopulta katsoi Lucyyn. Hengitys tuntui kummalliselta, ja kurkku oli täynnä paloja, vaikka sanat alkoivat jo kulkea paremmin.
"Ja olenkin. Voit aina luottaa minuun, Lucy."

Hän vei kätensä kehyksiksi sisarensa kasvoille, ja silitti peukaloillaan tämän poskia.
"Aina."

[Lucy Beckett]

Lucy vetäytyi pois. Jokin ei ollut nyt kunnossa. Hän katsoi veljeään kuin vierasta ihmistä, kummeksuen, päätään puistaen. Veljeä vaivasi jokin, ja Lucya pelotti, että mitä ikinä se olisikaan, se saisi Damianin vielä tekemään tyhmyyksiä, jos se sai isoveljen noin vain yhtäkkisesti romahtamaankin.

Hän puisti päätään hiljaa ja pakottautui puhumaan pinnistäen kaiken tahdonvoimansa pysyäkseen rauhallisena. "Ei, Damian, sinun ei tarvitse olla vahva. Ei kenenkään tarvitse olla vahva yksin. Sinä huolestutat minua. Madame Rousseau vaikutti todella mukavalta naiselta. Voisitko puhua hänen kanssaan?" Hän ei uskaltanut sanoa, että hän ei uskonut kykenevänsä auttamaan Damiania riittävästi.

Hän katsoi syliinsä sängyllä istuen. Sormet pilkistivät sideharson välistä. Hän heilutteli niitä varovasti ja ajatteli. "Damian?" hän kysyi varovasti. "Lupaa minulle, että hankit ystäviä. Oikeita ystäviä. Minusta tuntuu, ettei sinun ole hyvä olla yksin." Heikotus puistatti Lucyn kehoa. Hän laskeutui varoen makaamaan ja veti peiton paremmin päälleen. Väsyneesti hän katseli veljeään silmät puoliksi ummessa. Kyllä Damian saisi ystäviä, jos hän vain antaisi ihmisille mahdollisuuden.

[Damian Beckett]

Damian pelästyi epäuskoa ja huolta, tiettyä pelkoakin sisarensa kasvoilla. Siitä seurannut hätäännys, joka oli aivan omaa luokkaansa näin romahduksen jälkeen, sai hänet päättämään jotain, mitä Damian ei täysissä järjissään koskaan edes harkitsisi. Ainakaan tekevänsä Lucyyn. Hän painui vielä kerran kerälle, sikiöasentoon, ja veti samalla hitaasti, huomaamatta taikasauvansa takkinsa piilotaskusta, ja jätti sen lepäämään alleen sängylle, sauvan pää kohti sisartaan.
"Minä lupaan."

Hän tiesi, että omilla taidoillaan hän ei pystyisi luomaan kuin kevyen harson sekavia unenkaltaisia kuvia Lucyn muistojen päälle, mutta ottaen huomioon sisaren tämänhetkisen tilan, oli mahdollista, että tämä uskoisi niihin tai pistäisi ne stressitilansa piikkiin. Niinpä, tuntien itsensä pelkuriksi ja kuullen äitinsä vakavan äänen päässään perheenjäsentensä loitsimisesta, Damian mutisi muistitaian sulkien silmänsä. Lucy ei saisi epäillä hänen vahvuuttaan, pitää häntä heikkona, käskeä häntä menemään puhumaan jollekulle. Lucyn pitäisi nähdä hänet vahvana, luotettavana, tärkeänä. Damian ei antaisi romahdustaan koskaan itselleen anteeksi, mutta Lucy tulisi tekemään niin koska.... hän ei muistaisi sitä.

Tehtyään sen, mitä hänen oli ollut pakko tehdä, Damian toivoi Lucyn nukahtaneen, pujotti sauvansa takaisin taskuunsa, nousi, ylös ja käveli rauhallisesti huoneesta varoen visusti, ettei Lucy, jos tämä kuitenkin olisi hereillä, näkisi hänen ryvettyneitä, kukertavia kasvojaan. Sen sijaan sisko muistaisi, kuinka hänen veljensä oli käynyt katsomassa häntä, huolissaan, ollut tämän kanssa väsähtäneenä opiskelusta, kenties nukahtaneen tämän viereen, syleilyyn, mutta olleen tämän tukena ja turvana.

//Kiitos pelistä, muru! <3//

[Lucy Beckett]

Lucy hymyili veljelleen. Lämmin, mukava, unettava tunne valtasi hänet. Hän tiesi, että Damian olisi tullut katsomaan häntä heti, kun vain sai tietää tapahtuneesta. Damian oli aina hänen tukenaan, aina siinä, kun hän vain tarvitsi. Silmien katse muuttui utuiseksi, etäiseksi. Vaikka Damianilla oli varmasti paljon läksyjä, hän istui silti siinä hänen vierellään puhellen rauhallisesti. Ei ollut mitään hätää.

"Kiitos, Daim, että tulit. Tiesinhän minä, että tulet", hän mutisi unisena ja yritti haparoiden tavoittaa veljensä kättä. "Kirjoitathan äidille? Ettei ole mitään hätää?" Nouseva kuume ja Damianin muistitaika pyyhkäisivät hänet lämpimästi unten maille lähes kesken lauseen. Hiljaa hän ynisi jotain epäselvää ja vaipui syvään uneen.

Herätessään hän tuskin muistaisi mitään Damianin kummallisesta tunnekuohusta tai holtittomasta itkunpuuskasta tai juuri mistään, mitä he olivat puhuneet. Hänelle se oli vain tyyni, lämmin ilta, huolestunut isoveli istumassa sängynlaidalla puhellen matalalla äänellään rauhallisesti yhdentekevistä asioista, tuttu, lempeä tuike hänen tummansinisissä silmissään. Sellainen kuin Damian aina oli: rauhallinen, vahva ja lempeä. Sellainen isoveli, josta Lucy sai olla kiitollinen.

//Kiitos pelistä, oi, isoveljistä paras, kaunein, rohkein ja ihailtavin Damian!//

[Mila Molina]

Kiitos hienosta pelistä teille!

Lucy Beckett, Serdaigle: 24 + 5 = 29 p
Damian Beckett, Cerfeur: 22 + 5 = 27 p