Humustukkainen tyttö ja sen veli

[Lucy Beckett]

"Ei Ahanu voinut tietää! Älä viitsi olla tuollainen, Damian!" Lucy kivahti. "Hänkin on vasta aloittanut täällä. Mistä hän olisi voinut tietää? Meidän piti vain mennä rantaan kävelylle ja katsella, onko siellä mitään mielenkiintoisia kasveja. Hän sukelsi minun perääni." Lucya ärsytti. Miten Damian saattoi syyttää Ahanua? Kiukku veljen ajattelemattomuudesta korvensin hänen sisuksiaan. Ahanuhan oli pelastanut hänet! Eikä tämä ollut kenenkään vika. Mikä ikinä järven peto olikaan ollut, se oli toiminut eläimen, todennäköisesti säikähtäneen eläimen, tavoin.

Lucy vilkaisi vasenta kättään, joka oli siteissä. "Se puri minua, nappasi kiinni käsivarresta ja veti veteen", hän selitti kohauttaen olkiaan. "Muten selvisin ruhjeilla. Madame Rousseau paikkasi minut oikein hyvin. Pääsen jo huomenna pois, luulisin."

[Damian Beckett]

Selvän teki. Lucy sohaisi kiukkusuoneen.
"Vai että rantaan kävelylle? Sinähän ramppaat siellä alvariinsa", Damianin ääni ei enää vain värissyt, vaan oli täynnä kiukkua. He olivat Lucyn kanssa kiertäneet järven yhdessä vasta maanantaina, ja Damian oli ehtinyt mieltää sen jollain lailla heidän yhteiseksi paikakseen. Se, että Lucy oli vienyt sinne jonkun samperin Ahanun kertomatta Damianille tästä etukäteen mitään, loukkasi Damiania syvästi. Ja sekin, että Ahanun oli onnistunut pelastaa Lucy tämän kamalan hirviön kynsistä, tuntui lyövän Damiania palleaan. Lucyn olisi pitänyt olla siellä Damianin kanssa. Damianin olisi pitänyt olla se, joka pelastaa Lucyn.

Kuka oli tämä Ahanu? Lucy oli pyytämättäkin jo kertonut, että hänen pelastajansa oli aloittanut koulun vasta, kuten hekin. Sekin sapetti Damiania. Lucy oli sanonut myös heidän etsineen yhdessä yrttejä. Niin ikään se oli tuntunut ikävältä. Lucylla ja tällä Ahanulla tuntui olevan liian paljon yhteistä, ja juuri niissä asioissa, jotka olivat jollain lailla Lucylle ja Damianille yhteisiä. Damian tunsi äkillistä tarvetta etsiä tämän miehen käsiinsä osoittaakseen tälle, kenelle Lucyn kuului osoittaa mielenkiintoaan. Hän oli saanut kilpailijan.

Kuitenkin kaikista eniten Damianiin sattui se, ettei Lucy selvästi luottanut häneen. Lucy ei pitänyt veljeään sen arvoisena, että olisi kertonut uudesta ystävästään. Miksi? Ja sitä ajatellessaan, Damian muisti asian, jonka oli eilispäivän jälkeen sulkenut jonnekin syvälle, lukotettuun paikkaan, jotta oli tänään voinut keskittyä yhtään mihinkään muuhun. Hänelle oli nimittäin eilen selvinnyt eräs toinenkin vastaavanlainen, vaiettu tapaus. Kuka oli Henry?

[Lucy Beckett]

Damianin voimakas reaktio pelotti Lucya, ja hän tunsi rintakehäänsä ahdistavan. Damian suuttui hänelle harvoin. Hän oli tottunut näkemään Damianin vihaisena vain jollekulle muulle, yleensä isälle tai Tylypahkassa tupatovereilleen, mutta heillekin lähinnä salaa selän takana.

Tällainen purkaus tuntui Lucysta kohtuuttomalta. Hän ei ymmärtänyt, mistä Daim niin kiihtyi. Hehän olivat käyneet järvellä vasta maanantaina kahdestaan. Miksi Damian hermostui siitä, että hän oli saanut uuden ystävän ja käynyt hänen kanssaan kävelyllä?

"Niin, rantaan... Ei täällä ole oikein muitakaan paikkoja, kun metsäänkään ei saa mennä", Lucy yritti puolustautua inttävään sävyyn, mutta hän oli liian väsynyt. "Daim, mitä sinä nyt oikein mesoat? Minä sain uuden ystävän, kävin hänen kanssaan kävelyllä, sattui vahinko, hän auttoi minua, ja tässä ollaan. Ei käynyt pahasti. Eikö sinun pitäisi olla iloinen, että Ahanu oli matkassa? Ilman häntä olisi voinut käydä pahemminkin." Lucy ei viitsinyt lisätä, että ilman Ahanua hän tuskin olisi loikannut kivelle kurkottelemaan lumpeenkukkaa.

Puhuminen tuntui vielä raskaalta ja rasittavalta. Etenkin, jos hän yritti puhua kovempaa, tiukempaan sävyyn saadakseen Damianin ymmärtämään. Hän painoi päänsä tyynyille rasittuneen näköisenä. Makaavammassa asennossa ärtyneet keuhkot muistuttivat itsestään repivän yskän muodossa. Hän kierähti kyljelleen helpottaakseen yskimistä ja jäi yskänpuuskan laannuttua makaamaan puolittain kerämäiseen asentoon katsomatta Damiania.

[Damian Beckett]

Damian oli jo ehtinyt naurahtaa kolkosti, loukatusti, ja avata suunsa ilkeilläkseen uudemman kerran. Lucyn yskänpuuska oli kuitenkin saanut miehen sydämen halkeilemaan, ja sisaren lohduttomuus liikutti Damianin istumaan takaisin tämän viereen. Hän pyyhkäisi hiussuortuvan Lucyn punertavilta kasvoilta tämän korvan taakse, ojensi tälle vesilasin ja istui hetken hiljaa, vain katsellen sisartaan. Kiukku ei ollut täysin laantunut, mutta ei hän voinut lyödä lyötyä, ja sillä hetkellä Lucy näytti niin heikolta, että Damianin sydän oli pakahtua.

Hän, Ahanu, ei ole täällä nyt. Minä olen täällä nyt.

Varoen Lucyn haavoittunutta kättä, Damian veti sisarensa peitteistä syleilyynsä. Tuntiessaan tämän yskinnästä hionneen, kostean ihon omaansa vasten, Damian tiukensi otettaan.
"Jos sinulle sattuisi jotain...." Damian kuiskasi sisarensa korvaan, mutta jätti lauseensa kesken tuntiessaan ahdistuksen rinnassaan.

Jos sinulle sattuisi jotain, hän olisi jo kuollut mies. Jos sinulle sattuisi jotain, en jaksaisi enää elää.

[Lucy Beckett]

"Kiitos", Lucy kakaisi ja otti veljensä ojentaman vesilasin. Miten hyvältä raikas vesi tuntuikaan! Kummallista, että keuhkoihin hörpättynä samainen vesi oli niin paljon julmempi elementti. Jostain syystä Lucyn väsyneet ajatukset harhautuivat miettimään, kuinka monet kasvit hänkin oli nuorempana hukuttanut liialla kastelulla. Ehkä hän nyt oli saanut tietää, miltä hukkuvasta kukasta tuntui. Varovasti kastelun kanssa, Lucy muistutti itseään.

Veljen syleily oli tuttu ja turvallinen, mutta hän kaipasi tilaa. Halaileva veli tuntui vähän nololta ja kiusalliseltakin, mutta hän ei jaksanut miettiä moista kuin ohikiitävän sekunnin. "Damian..." Lucy valitti heikosti hieroen otsaansa isoveljen hartiaan. "Minun on kuuma." Mutta yhtäkkiä hän ei halunnutkaan päästää irti veljestään vaan painautui tämän kainaloon tiukemmin. Muuten häntä olisi paleltanut. Muistikuvat veden alta nousivat jälleen pintaan. Hän tajusi vihdoin, miten huonosti olisi voinut käydä. Hänen koko olemuksensa jännittyi aavistuksen, kun hän tuijotti tyhjyyteen Damianin hartiaa vasten. "Minä olisin voinut hukkua", hän sanoi hiljaa. "Onneksi Ahanu oli mukana." Hän yskäisi pari kertaa. "Alan uskoa sen eilisen jatko-opiskelijan juttuihin, että täällä sattuu ja tapahtuu." Vaimea naurahdukseksi tarkoitettu äännähdys purkautui Lucyn kurkusta. "No, onpahan minullakin nyt hänelle sitten kerrottavaa. Järvessä asuu hirviö!"

[Damian Beckett]

Lucyn tarttuessa tiukemmin Damianiin, hän liukui hitaasti makaamaan sisarensa viereen, pitäen yhä tätä syleilyssään. Damianinkin oli sillä hetkellä kuuma, mutta Lucyn seuraavat sanat viilensivät hänen ajatuksiaan tehokkaasti. Hän nielaisi, irrotti otteensa toisesta ja kääntyi hiljaisuudessa katselemaan kattoon. Sairaalasiiven sänky oli hieman liian pieni heille molemmille, toisin kuin hänen sänkynsä heidän vanhempiensa luona oli ollut. Sinä yönä, kun Lucy oli liimannut isän kielen kitalakeen kiinni. Ajatus sai Damianin hymyilemään pienesti.

Mutta miksei Lucy luottanut häneen? Jotain oli pitänyt tapahtua, ennen kuin sisko oli suostunut kertomaan uudesta tuttavuudestaan. Olisiko Lucy kertonut mitään Ahanusta, jos hän ei makaisi nyt sairaalasiivessä paikkailtuna? Eihän hän ollut kertonut mitään siitä toisestakaan, Henrystä.
"Sait kirjeesi siis lähetettyä? Eilen", Damian kysyi hitaasti, hiljaisella äänellä.

[Lucy Beckett]

Lucy työnsi Damianin pois ja nousi istumaan. "Sain", hän vastasi vilkaisten veljeään kummeksuen. "Vaikka näköjään olisi ollut tänään vielä lisättävää. Kai minun on pakko odottaa, että pöllö palaa Tylypahkasta. En voi varata kaikkia koulun pöllöjä viemään kirjeitäni Kanaalin yli." Hän veti polvet koukkuun ja kietoi kätensä niiden ympärille. "Minun on ikävä Tylypahkaan", hän myönsi hiljaa katsellen ulos pikkuruudullisesta ikkunasta.

[Damian Beckett]

Damian haroi taas hiuksiaan, löydettyään tasapainon istuma-asentoon Lucyn vihjattua, että sänky tosiaan oli liian pieni heille molemmille. Hän hieroi kasvojaan silmät ummessa ja jäi hetkeksi siihen, pää käsiensä välissä, silmät kiinni.
"Olen pahoillani, että jouduit vaihtamaan koulua", Damian sanoi vilpittömästi, vaikka samalla hän halusi niin palavasti tietää enemmän Henrystä, ettei vilpittömyys välttämättä kuulunut loukkaantuneen äänensävyn yli. Sitä paitsi, eihän syy koulun vaihtamiseen ollut hänen. Se oli muun perheen. Lähinnä isän. Damian syytti kaikesta aina mieluiten isää.

Hän avasi hitaasti silmänsä ja kohtasi taas sairaalasiiven utuisen hämärän. Damian olisi rehellisesti sanottuna ollut mieluummin missä tahansa muualla, mutta samassa seurassa. Ja vaihtaisi ajatuksensa mihin tahansa muihin, kuin niihin, jotka häntä tällä hetkellä kalvoivat.
"Tapailitko sinä häntä? Henryä?"

[Lucy Beckett]

Damianin pahoittelut saivat hänet kääntymään katsomaan veljeään. Harvoin Damian pahoitteli mitään. Eikä koulun vaihtaminen ollut Damianin syy. Muutto Ranskaan oli ollut vanhempien yhteinen päätös. Damian vaikutti väsyneeltä. Ensimmäinen viikko uudessa koulussa taisi painaa hänenkin harteillaan. Ei varmasti ollut helppoa palata koulunpenkkiin välivuoden jälkeen, kun oli jo ehtinyt tottua vapauteen ja reissaamiseen. Damian-parka...

Mutta ennen kuin Lucy ehti surkutella enempää veljeään, hän tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan silkasta ällistyksestä. Hän sortui yskimään. Damianin kysymys tuli Lucylle täysin yllätyksenä eikä hän tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt vastata, miten reagoida. Suu hämmennyksestä raollaan hän jäi tuijottamaan veljeään epäuskoisena miettien, mitä sanoa. Mistä Damian edes tiesi Henrystä? Kai vanhemmat sitten olivat kertoneet hänen olleen Henryn luona Cornwallissa kesällä. "Öhöh... Öh? H-Henryä? Minä? Eemmm, ehkä ihan vähän? Ainakin olisin tainnut haluta enemmän", hän tunnusti punaiseksi lehahtaneena, ennen kuin hän ehti miettiä kunnolla sanojaan. Hän toivoi, että puna poskilla ja kaulalla menisi koholla olevan lämmön ja yskimisen piikkiin.

[Damian Beckett]

Damian oli huomaamattaan noussut seisomaan, ja tuijotti sairaalasiiven seinää, näkemättä oikeastaan mitään. Jossain, syvällä sisimmässään, hän oli tiennyt olleensa oikeassa. Lucy oli todentotta kirjoitellut rakkauskirjeitä. Lucyn elämässä oli ollut joku ihminen, joku niin tärkeä ihminen, ja silti hän oli päättänyt olla kertomatta siitä Damianille. Jokin Damianin sisällä hajosi, murtui ja suli, ja sula aine valui inhottavasti pitkin hänen rintalastaansa, aina alemmas ja alemmas, jättäen kummallisen, vellovan ja tyhjän tunteen hänen sisälleen. Damian irvisti seinälle, ja hieraisi nenäänsä, joka oli alkanut äkkiä vuotaa. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, piti vain tiukasti kiinni siitä, ettei päästänyt ääntäkään, joka olisi voinut kertoa Lucylle, kuinka syvältä valhe oli onnistunut Damiania koskettamaan.