Tunnemmeko?

[Charlotte von Bouvier]

Poika jäi pitämään ovea auki. Pujahdin nopeasti sisään. Kukaan ei näyttänyt huomaavan minua, ei kukaan. Olin jättänyt laukun ulos. Ei siihen kukaan koskisi. Ja jos koskisi, minä saisin jotain fiksua tekemistä.

Virnistin ja katsoin ovelle. Poika piti vieläkin ovea auki. Typerää. Todellakin. Naurahdin itsekseni. Mitä muiden elämän helpottamisesta kukaan hyötyi? Olin oppinut, ettei mitään. Kaikki typerät ihmiset saisivat painua vaikka...

Pudistin päätäni lujaa kuin saadakseni pahoja ajatuksia pois. Minua huimasi. Totta kaimuita ihmisiä oli autettava. Tietysti. Yllättäen ihailin pojan ystävällisyyttä. Aivan mahtavaa ja esimerkillistä toimintaa. Kyllä vain. Hymyilin onnesta, kannustavaa hymyä.

Poika tuli viimein itsekin. En tiedä, kauanko olin ollut tuossa kahvilassa. Ajantajuni oli oudosti kadonnut. Astelin säteilevänä tiskille ja tilasin café aú láitin tai minkä lie. Pidin pehmeästä kahvista. Tilasin myös leivoksen, jonka päällä oli kermaa ja kirsikka. Se näytti hyvältä.

Poistuin tiskiltä ja jäin odottamaan poikaa vähän matkan päähän. Hymyilin vastaantulijoille. Olin iloinen. Olin iloinen saadessani olla siellä.

[Matthias Frankowski]

((Hui, viesteihini tuppaa nyt tulemaan aika paljon ei-niin-merkityksellistä tajunnanvirtaa.. Hahmoni pohtii liikaa xD Eiku.....))

Viuluhenkilö oli siirtynyt lähemmäs tiskiä. Ai niin. Mitäköhän itse pitäisi tilata? Oliko edes rahaa mukana? Yritin miettiä tätä itsestään selvää asiaa, kun vielä pitelin kahdelle henkilölle ovea auki. Toinen kiitti. Se olisi ollut mukavaa… tai siis jos olisi tajunnut reagoida siihen ajoissa, niin sitten ehkä olisi ollut ihan mukavaa. Olin varmaan vain vaikuttanut ystävällisen ja kohteliaan eleen jälkeen tönköltä. Tönks. Tönks.

Hipaisin hiuksia paremmin ja tarkkailin viulutyttöä. Tuo oli siirtynyt lähemmäs tiskiä. Muut tulijat olivat siirtyneet jo muualle. Ei ainakaan ollut jonoa. Yritin kuulla, että mitä hän oli tilannut. Ainakin jotain missä oli ollut jotain punertavaa. Juomasta en tiennyt. Äh.

Punatukkainen siirtyi poispäin ja siten tiskin toinen puoli oli ihan vapaa. Tai siis siihen pystyi kuka vai menemään ja tilaamaan jotain. Tai jos siis uskaltaisi ja kehtaisi ja ääh. Yritin olla hermoilematta, mutta en ihan pystynyt. Hiuksia hiplailen yritin jotenkin edes vähän fiksusti lähestyä tiskiä. Vähän kaarevasti……. Muttei kuitenkaan niin kaarevasti, että olisin kääntynyt sivulle ja olin enemmänkin katsonut seinää kuin tiskin takana puuhailevaa työläistä.

”Mitä herralle saisi olla?”

”E-eh”, pitäisi sanoa vettä, mutta antaessani katseen vilkuilla ympärille tiskin lähettyvillä etsien sitä taulua, jossa kaikki olisi lukenut hintoineen kaikkineen.. en vain jotenkin löytänyt sitä. Tai siis, en varmaan ollut osannut katsoa oikein. Aivan varmasti jossain sellainen olisi ollut, mutta tiskin edessä seisoessa ei ole ihan niin paljon aikaa, että voisi kovinkaan tarkkaan sitä miettiä tai pikemminkin siis etsiä. Pitäisi jo tietää, että mitä ottaisi. Pitäisi sanoa se ääneen tai sitten osoittaa listalta tai osoittaa ihan fyysisesti. Vesilasia en vain äkkiseltään löytänyt ja jos olisin löytänyt, niin se olisi varmastikin luullut, että olisin halunnut jotain lasiin. Mitä lasiin yleensä edes laitetaan?

Asiaa ei yhtään parantanut se, että vaikka kuinka yritinkin vältellä katsekontaktia mietinnän lomassa asiakaspalvelija tuli siihen ajatukseen, etten ehkä osannut kyseistä kieltä ja vaihtoi johonkin toiseen. Sitä en tosin yhtään ymmärtänyt, joten en edes yhtään tiennyt, että mitä minulle oli nyt sanottu.
Laskin lopulta hiuksia hiplanneen käden takaisin taskuun, kun sillä ei selvästi ollut nyt enää mitään merkitystä. Jos ei ollut mitään näytettävää, niin miksi pitää sitä näkyvissä?

”O-otan saman kuin edellinen”, sanoin hiljaa nyökäten hieman siihen suuntaan, jossa olin viulutyypin aiemmin vielä nähnyt. Olin varmaan vähän pölvästi, kun olin ottanut aivan samat kuin hän, mutta muu olisi vaatinut ehkä liikaa improvisaatiota. En tiedä. Odotin katse tiskillä olevaan pieneen ruukkukasviin luotuna sitä, että saisin samaisen leivoksen ja muun vietäväkseni. Tajusin tosin vasta silloin, että joutuisin käyttämään molempia käsiäni. Jos en siis tiskin luokse aikonut jäädä. Aivan mahtavaa taas kerran.. Toivottavasti ei haittaisi, jos veisin ensiksi vain toisen osapuolen johonkin pöytään – tai ylipäätään jonnekin! – ei varmaan. Toivottavasti.

Yritin pohtia, että kumpi oli fiksumpi viedä ensiksi. Juoma vai leivos. Molemmissa oli huonot puolensa. Leivos ei kyllä vaikuttanut siltä, että haluaisi ensimmäisenä mennä yli äyräittensä, minkä vuoksi tartuin sitä kannattelevaan astiaston kappaleeseen. Lyhyillä askeleilla astuin sivulle, käännyin ympäri ja katse enemmänkin lattiaan kuin leivokseen luotuna yritin suunnata sinne minne toinen oli hävinnyt. Kai. Tai ei toivottavasti hävinnyt, vaan vain lähtenyt tai siis… sinne missä toinen oli.

[Charlotte von Bouvier]

Istuuduin kahvilan pöydän ääreen. Laskin leivoksen ja kahvin pöydälle. Katsoin leivosta ja sitten kahvia. Mahtavaa. En malttanut odottaa pääseväni niihin käsiksi. Katsoin ympärilläni olevaa tilaa. Läheisissä pöydissä ei ollut väkeä. Pöytä, jonka ääreen itse olin istunut, oli melko syrjässä, mutta pidin siitä.

En ollut tarkoituksella valinnut juuri tuota pöytää, mutta tiesin, että jos olisin, olisin valinnut juuri tuon. Se oli sopivan syrjässä. Pidin siitä.

Otin paksun takkini pois ja laitoin sen penkille. Takin alla minulla oli valkoinen kauluspaita, jonka alla ei ollut enää muuta kuin alusvaatteet. Ne eivät kuitenkaan näkyneet, sillä paita oli paksua materiaalia.

Etsin katseellani seuralaistani ja näinkin hänet kävelemässä pöytää kohti leivos kädessään. Hän saapui hitaasti, keskittyen leivokseensa. Outo tyyppi, ajattelin. Mitä siitä? Olin itsekin outo.

”Etkö tilannut kahvia?” kysyin pojalta, mutta taisin saada itse vastauksen. Näin tiskillä vielä höyryävän kahvikupin ja poika näytti olevan lähimpänä sitä. Miksi ihmeessä hän toi ensin leivoksen? Miksei hän tuonut molempia yhtä aikaa? Seuraava ideani oli tyhmin ikinä.

”Minä voin tuoda sen!” huikkasin pojalle ja viittasin kohti kahvikuppia. Olin tehnyt jotain vastaavaa aiemminkin. Ei se olisi vaikeaa. Tosin yleensä olen tehnyt niin vain kiinteämmille esineille, en nesteille.

Otin sauvani esiin ja lausuin loitsun: ”Tulejo kahvi!” Kahvikuppi lähti oletettua nopeammin minua kohti. Minä aloin panikoida. Kuppi lähestyi kiihtyvällä nopeudella ja läikkyi yli reunoilta.

”Voi hem…”, aioin sanoa tajutessani, ettei ideani ollut ollut ollenkaan hyvä. Pian kuppi tuli luokseni, mutta kaatui paidalleni. Kuuma kahvi kasteli valkoisen kauluspaitani. Minua nolotti. Yritin hymyillä, mutta painoin äkkiä pääni alas, ettei kukaan näkisi minua. Miksi kaikki meni aina näin?

//Pahoittelen sekavuutta. XD//

[Matthias Frankowski]

//Tämä oli kyllä mielenkiintoinen käänne! xD

Hetken silmäiltyäni löysin vihdoin viulutyypin. Tuo oli istuutunut aika kauas, syrjäiseen paikkaan. Matkaa olisi siis enemmän kuin ihan näihin lähipöytiin. Ehkä sen vuoksi sen ympärillä olevat pöydät olivatkin aika tyhjillään? Ei kukaan fiksu ihminen kävele sinne asti mahdollisesti läikkyvän juoman kanssa… Kävelinkin sinne onneksi ensin leivoksen kanssa. Matto ei ollut rullalla tai mitään ja maasto vaikutti ihan tasaiselta. Onneksi.

Lähestyessäni pöytää toinen kysyi, ettenkö ollut ottanut kahvia. En oikeastaan tiennyt. Jotain muuta olin kyllä ottanut. Sitä mitä hänkin. Olisin muuten ollut ehkä vastaamassa, mutta en ollut varma leivoksesta. Jos kallistelisin liikaa tai tekisin äkkinäisiä liikkeitä, niin sekin voisi tipahtaa tai se asetin tai mikä ikinä olikaan, jonka päällä se sijaitsi. Purin hieman huuliani yhteen ja yritin oikeuttaa sen, etten vastaisi kysymykseen. Ainakaan vielä.

Ollessani vihdoin pöydän ääressä. Laskin varovasti leivoksen pöydälle. Ensimmäisestä osasta selvitty. Viulutyyppi vain jostain syystä keksi heittää yllättävän ystävällisyys kommentin ja hämmennyin. Se oli varmaan vain ihan kohteliaisuudesta esitetty ehdotus. Aika varmasti. Miten siitä vain pitäisi kieltäytyä?

Kieltäytyminen ei tainnut ottaa onnistuakseen, koska a) en ollut sanonut mitään b) en tiennyt mitä sanoa c) kieleni ei muotoillut niitä oikeita sanoja, koska d) jouduin seuraamaan sivusta, miten viulutyyppi loitsi! Pöyristynyt? Hämmentynyt? Pahoillaan? Väärää? Tiesin, että se oli ollut väärä teko. Olisi varmasti pitänyt kieltäytyä heti. En kuitenkaan ollut tehnyt sitä ja nyt sain kokea tämän kaiken. Vain sen vuoksi, että en ollut ehtinyt kieltäytyä ajoissa.

Se tuli, se läikkyi, se kasteli, se pilasi kaiken. Olisi ehkä pitänyt vain ottaa leivos. Vain yhtä samaa kuin edellinen, mutta miten sen olisi pitänyt sanoa.

Seisoin yhä paikoillani. Tajusin sen nyt. Pitäisi varmaan tehdä jotain. En vain tiennyt, että mitä. Yleensä minä taisin olla se, jonka loitsut eivät onnistuisi tai noh eivät onnistuneet, tai siis eivät saaneet sitä parhainta lopputulosta aikaan. Läsnäoloni oli varmaan pahentanut tämän loitsun lopputulosta tai siis, minun kahvihan se oli kai ollut.

Vai oliko se edes kahvi? Samaa juomaa kuin edellisen. Siirsin hiuksiani sivuun ja koitin käsittää tilannetta. Olihan tämä taikovakahvila, olihan, olihan, olihan? Pakko olla.

En oikeastaan tiennyt kummasta pitäisi ensiksi huolehtia. Matosta vai viulutyypistä. Kumpikaan ei voinut tapahtuneelle mitään.. En kyllä pystynyt edes katsomaan viulutyypin suuntaan, joten piti kai huolehtia matosta. Purin huultani kävellessäni takaisin tiskille, jonka ympärillä olevat ihmiset olivatkin varmaan jo huomanneet tapahtuneen tai jos eivät niin se olkoon heidän asia.

”A-a-a… teeksi. Se oliolioli vahinko”, koitin sanoa jotain. Ihan vain jotain. Ehkä ne auttaisivat maton korvaamisessa tai jossain, kunhan vain oli pahoitellut? Toivottavasti.

Katselin ruukkukasvia vielä hetken ajan, kunnes tajusin, että olin varmaan taas tosi tyylikkäästi jättänyt maailman äänet sivummalle. Olisi ehkä ihan hyvä kuullakin asioita, jos siis aikoi ryhtyä keskusteluun. Mutta halusinko keskustella? En? Halusin vain saada äskeisen tekemättömäksi?

Pois?
Halusinko pois? Kyllä. Menisinkö pois? En. Nostin katsettani ruukkukasvista vain huomatakseni, ettei siinä enää ollut yhtä asiakaspalvelijaa. Ai niin, seisoinko nyt jo ihan tiskissä kiinni?
Pitäisi liikkua sivuun, jotta muutkin pääsisivät asioimaan. Muitakin oli. Pitäisi muistaa.

Huomasin, että se yksi aikuinen oli kai nyt puolimatkalla. Tilanne tuntui pahalta. Oikeasti halusin vain pois. Olinhan maksanut jo tilaukseni? Pitäisikö jättää vielä hieman rahaa matosta? Tosin vaikutti siltä, että tämä oli jo jonkinlainen taikovan väestön käyttämä kahvila.

Seisoin varmaan keskellä käytävääkin. Siirryin sivummalle, kunnes huomasin kauempana olevan pienen kyltin, jossa oli WC ja nuoli. Ehkä voisin oikeasti kadota hetkeksi ilman, että joutuisin kävelemään ihmisten ohitse toistamiseen. Yritin rauhoitella itseäni ja saada näkökenttäni paremmaksi. Se oli taas sumenemaan päin ja miten viha- miten miten paljon toivoisin, ettei se haluaisi sumeta. Askel ja toinen ja kolmas ja….

[Charlotte von Bouvier]

Olin shokissa. Poika oli lähtenyt, mennyt pois. Hän oli jättänyt minut yksin. Yksin. Hän karkasi, kun vaatteeni olivat kahvissa. Kuinka hän kehtasi? Niin tyypillistä. Matkalaukkuni. Missä se oli? En ollut enää varma, en mistään. Olin taas mokannut täydellisesti, aivan totaalisesti. Miksi minulle aina kävi näin? Aina mokasin jotenkin, aina epäonnistuin, aina minä.

Ehkä fiksuinta olisi ollut vain hakea vaihtovaatteita matkalaukusta ja mennä vessaan vaihtamaan ne. Ehkä. En kuitenkaan tehnyt niin, en tietenkään. Jäin siihen odottamaan ajatuksissani. Tuijotin omaa kahvikuppiani, josta nousi edelleen hiukan höyryä. Pojan kahvikuppi oli pyörinyt jonnekin. En tiennyt minne. En välittänyt.

Poika oli jättänyt minut yksin. Minun teki mieli itkeä. Jälleen minut oli hylätty kuin mikäkin rakkikoira kadulle. Olin Pariisissa nähnyt lukuisia kulkukoiria. Ne näyttivät niin lutuisilta, mutta surkeilta. Niiden elämä oli kovaa. Tunsin eräänlaista yhteenkuuluvuutta noihin kirppuja kuhiseviin, laihoihin otuksiin.

Itselläni ei toki kirppuja ollut. Olin kuitenkin laiha, hyvin laiha. Aika, jonka vietin ministeriön tarkkailussa ja aika, jonka sen jälkeen vietin vaellellen, oli kuluttanut minua. Se oli syönyt minua, puristanut minusta mehua. Minusta tuntui todella pahalta. Minä. En. Ollut. Mitään. Olin tyhjää, turhaa, roskaa. Olin minä.

Poika, joka jätti minut yksin, oli jotain. Tiesin sen. Hänkin selvästi tiesi sen, sillä unohti minut siihen yksin pöydän ääreen. Se satutti, mutta mitä muutakaan olisin voinut odottaa? Mitä muuta minä olisin ansainnut? En mitään. Nuo sanat kaikuivat päässäni kovemin kuin Notre-Dameen kellot. Sinä et ole mitään, et mitään.

[Matthias Frankowski]

..ja ovi avautui ja sulkeutui. Neljäs askel, ja olin päässyt toiseen maailmaan. Nojailin hetken ajan ovea vasten, kunnes sitten tajusin mitä olin tekemässä. Nojaamassa oveen. Huono tapa, jos kyseessä on yleinen paikka. Julkinen tila. Kuka vain pystyisi pelmahtamaan tänne, sisään tai ainakin yrittää pelmahtaa, mutta sitten siinä oli ovi ja minä. Tuplamuuri. Vähän huono tapa, yhtä huono kuin poislähteminen.

Parasta tai ehkä pahinta yksin matkustelussa on se, että jotenkin sitä lopulta vain tuntee itsensä yksinäiseksi. Muut ihmiset vain hetken aikaa hämäsivät ja loivat mahdollista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta loppujen lopuksi.. Silloin, kun millään ei ole enää väliä, on yksin. Yksin olet sinä ihminen. Olinhan ihminen?

Irrotin kohmeiselta tuntuvat kädet ovesta ja astelin näkökentän sallimissa rajoin epävarmasti lavuaaria kohti. Mitä edes pitäisi tehdä? Siis en lisäksi, kuin tarttua tiukasti siihen, ehkäpä nojautuakin sitä vasten ja olla välittämättä edessä olevasta peilistä. Jos peiliin tahdot sä katsoa, niitä olisi varmasti muuallakin.

Kyllä se tästä, toistelin mielessäni. Kaikki kääntyisi vielä parempaan päin. Käänsin päätä ja yritin kuunnella. Kuunnella jotain muuta kuin oman sydämeni lyöntejä ja niiden viestimää pyrkimystä pitää minut vielä vahvasti tässä maailmassa. Kahvilan äänet eivät kuuluneet kauhean hyvin. Ovi oli varmaan tukevampaa tekoa eikä siivittänyt kaikkia ääniä kaikkialle. Ja oikeastaan oli vain hyvä, jos ei kahvilan yleinen hälinä ollut noussut korkeammaksi. Se kertoi siitä, että kaikki oli ihan tavallista. Mitään suurta järkyttävää ei ollut tapahtunut. Ehkä kahvilan pitäjät olivatkin myös taikovia? Ehkä, ehkä, ehkä. Ajatukset sentään tuntuivat hyviltä. Olisi varmasti pitänyt jäädä tai olla katoamatta näin äkki-ilmoittamatta, mutta mitä olisi pitänyt tehdä? Pitänyt sanoa? Jos olisi siis jäänyt paikalle.. Hyvä kysymys.

Kysymyksiä vain. Kyllä tämä muuttuu vielä hyväksi. Ja ei toinen sentään ihan loukkaantunut kai ollut, siis fyysisesti. Henkisesti toivottavasti ei myöskään pahasti. Ei kuppi ollut särähtänyt rikki ja vetänyt pitkiä naarmuja ihoon tai muuta vastaavaa. En edes tiennyt toisen nimeä. Mukava kohtaaminen. Miksi edes olin tullut tänne? Velvollisuuden tunteen vuoksi, sen samaisen, jota olin nyt pakoilemassa. En ollut looginen tiesin sen. Onneksi ei tarvitsekaan olla.

Varovaisesti avasin hanan. Vesi tuntui ystävällisemmältä. Se ei purrut, vaan syleili. Ei hukuttanut. Se oli lämmin ja mukava. Antoi sellaisen vaikutelman, että sen syleilyssä voisi olla ikuisesti. Suljin kyynärpäällä suljin hanan. Katselin käsiäni, joista tippui vielä pisaroita. Vesi oli oikeasti aivan älytön. Miten ihmeessä sellaisista joistain tosi pienistä osasista pystyi muodostumaan niin tasainen pinta, joka ei silti tuntunut kovalta?

Hieman kumarassa asennossa astelin takaisin kahvilaan johtavan oven luo. Tämä taisi ollakin ainoa asiakaskäyttöinen wc, joten olisi vain parempi, jos siirtyisin täältä pois. Olinhan jo kerännyt ajatukseni tai ainakin ulkoisen itseni. Näin ainakin ajattelin, kun avasin ovea sen verran, että pääsisin pujahtamaan takaisin kahvilaan. Piti vain katsella ja kuulostella, etten löysi ovea ketään vastaantulevaa päin tai astuisi jonkun varpaille. Olin kuitenkin ihan tottunut liikkumaan episentrumin lähettyvillä.

[Charlotte von Bouvier]

Päätin lopulta nousta. Otin kaikki tavarani ja marssin ulos kahvilasta. Minun teki mieli itkeä. Olisi pitänyt tietää, ettei Frankowskiin voinut luottaa, tai kuka tuo poika ikinä olikaan. Sehän oli, tai sen olisi pitänyt olla aivan selvä.

Pyyhin kyyneileitä poskiltani vapaalla kädellä. Toisessa rehasin matkalaukkua ja viulukoteloa. Pääsin kauemmas kahvilalta ja istuuduin matkalaukkuni päälle itkemään. Onneksi lähellä ei ollut ihmisiä. Tunsin niin suurta vihaa kaikkia kohtaan. Kaikkia.

En tahtonut nähdä ketään. En tahtonut puhua kenellekään. En todellakaan. Tahdoin olla yksin. Olin niin vihainen. Olin niin sekaisin. Kai minun pitäisi palata Ranskaan. En tosin tiennyt, minne menisin tai mitä tekisin. En tiennyt mitään.

Tunsin vain vihaa. Vihaa ja turhautumista. Minun teki mieli huutaa ja rikkoa. Pidin kuitenkin itseni aisoissa ja kasvatin sisäistä petoa.

[Matthias Frankowski]

Astuttuani takaisin kahvilaan se vaikutti ihan tavalliselta. Ikään kuin olin vain kuvitellut kokonaan aiemmat tapahtumat. Näin ei kuitenkaan toivottavasti ollut. Tämä koko kirje-episodi ei ollut mieleni tuotetta. Väsyneiden aivojen syöttämää ajanvietettä minulle. Siirryin sivuun, kun joku pukuun pukeutunut mies tuli kohti pitäen jotain kainalossa. Se näytti paketilta, suorakulmiolta. Ehkä jokin konvehtirasia jollekin toiselle? Jollekin nätille ja komealle seuralaiselle?

Koukkasin kauempaa yhden pöydän kiertäen, jonka ääressä istui jokin rupatteleva kaksikko. He olivat haukanneet jo leivostaan ja toinen heistä oli pyörittelemässä etusormellaan mukissaan olevaa lusikkaansa. Jatkoin matkaani eteenpäin. Jotenkin, jotenkin tämä arkisuus ja huolettomuus vaikuttivat hyviltä. Tyynnyttävältä. Silti jotenkin tiesin tämänkin voivan ehkä vain olla jonkun loitsun vaikutusta. Oli tai ei, niin se oli mukavaa. Olipa loitsu tai ei.

Kevein askelin kiersin pöydän, jonka ääressä olin kai istunut. Se oli siistitty. Se ei näyttänyt samanlaiselta kuin aiemmin. Juomat olivat poissa. Lautaset. Leivokset sekä se… viulutyttö? En tiennyt hänestä. Muistaessani taas hänet ja hänen olemassaolon vilkaisin ympärilleni. Ei. Ei näyttänyt olevan täällä. Käännyin takaisin oven puoleen, avasin sen ja astuin ulos.

Seisoin hetken ajan paikallani, kunnes siirryin pois oven suusta. Pois kynnykseltä? Katselin hetken ajan säätä, kunnes päätin lähteä. Minne? Ehkä katsoisin vain minne jalat veisivät? Jatkoin matkaani kuppilasta vasemmalle. Voisin varmaan vielä kuluttaa aikaani? Ehkä. Ehkä jossain, hmm….

//Jätinpä nyt avoimeksi, voidaan päättää tähän tai sitten jatkaa vielä hetken ajan. :D //

[Mila Molina]

Charlotte von Bouvier, Serdaigle: 22 p
Matthias Frankowski, Serpentard: 39 p

Lukitaan keskeneräisenä.