//Note to self: Tee oheisroolipelijutut heti, äläkä vasta silloin, kun on jo liian myöhäistä. 
Viulutyyppi ei ymmärtänyt. Olisi pitänyt tietää ja muistaa se, että en vain osaa puhua hyvin. En ole hyvä selittämään tai mitään. Kertoilemaan omiani. Satuilemaan. Puhumaan totta tuntematta tunnetta, joka kertoisi minun valehtelevan, vaikka tietäisinkin puhuvani totta.
Annoin käsien romahtaa alas sivuille, katseen kääntyä sillan viemärisysteemiin ja sieluni haihtua kanavia pitkin pois, autuaimmille vesille. Tai siis en. En antanut. Käänsin vain katseeni muualle. Ei siitä haittaa voinut olla, kun en ollut aiemminkaan katsonut silmiin tai mitään.
Jotain fiksua pitäisi keksiä ja pian. Ainoa käypä ratkaisu, joka mieleeni tuli oli sen lapun näyttäminen. Pitäisi tosin repiä ei näytettävän arvoiset kohdat siitä pois tai sutata yli tai piilottaa sormilla tai äh jotenkin…. Tai mitä väliä sillä oikeastaan oli? Ei varmaan kukaan saa hyvin selvää käsialastani saatikka tiedä mitä olen kirjoittanut tai ymmärrä sitä aina heti oikein.
”Mm… En ole hyvä… puhumaan tai kirjoittamaan, mutta”, vastasin ja ojensin puoliksi uudestaan avattua paperilappusta puhekumppanin suuntaan. Hän voisi itse lukea, että mitä olen yrittänyt koko ajan tehdä ja sanoa. Jos siis sai käsialasta selvää…
”Siinä on tekstiä”, sanoin kääntämättäni päätäni viulukotelotytön suuntaan. Jos antoi jo palasen itsestään tekstin muodossa, kirjallisesti palasen itseään, niin ei varmaan pitäisi edes vaivautua hankkimaan katsekontaktia. Olinhan jo kuitenkin osannut jo pilata kaiken. Kun kerta omistin saman nimen kuin joku toinen ja olin jo ennättänyt lokaamaan tuonkin nimen kantajan nimen, vaikkei se toivottavasti vielä ollutkaan tietoinen siitä.
Pitäisi oikeasti ennen pitkää tehdä jotain tällä ajattelulle, ajattelemiselle… tajusin.
//Kuva lapusta osa1, osa2. Huom. Ei paras kuvanlaatu, eikä serpeni käsiala myöskään ole se selvin luettava. :'D