Taidetta ja huolia

[Charlotte von Bouvier]

// Alue varattu Charille ja Benjamin Blanchardille//

Kävelin kohti suurta porttia, jossa komeili B-kirjain. En tiennyt, mitä odottaa. Olin todella hermona, tärisin. Olin verhonnut kasvoni huivilla ja aurinkolaseilla. En tahtonut hänen näkevän kasvojani, ainakaan heti. Minua pyörrytti ja joka paikkaan koski kidutuksen jäljiltä. Maistoin veren, sillä olin purrut kieleeni. Vatsaani väänsi jännityksestä. Mitä, jos mies ajaisi minut pois. Paketti painoi, mutta kannoin sitä silti.

Katsoin taakseni ja näin kauempana taivaalla irvistävän UAKS.RY:n pimeänpiirron. Se sai minut melkein oksentamaan. Olin kävellyt varmaan tunteja päästäkseni tuolle kartanolle. Olin menettänyt ajantajuni. Kurkkuni oli kuiva.

Onnekseni portti olikin raollaan. Työnsin sitä hiukan auki. Se narisi ikävästi. Astuin sisään portista ja vedin sen kiinni perässäni. Päätin lukita sen, vaikkei se pidättelisi heitä, jos he olisivat tulossa.

Kävelin huonosti hoidettua hiekkatietä. Tiestä kasvoi paljon kukkia, ruohoa ja jopa puunversoja. Maisema oli uljas ja ylevä. Kartanolle ei onneksi ollut pitkä matka.

Itse kartano oli komea. Kaksi valkoista pilaria kannatteli parveketta oven yläpuolella. Astuin raskain askelin pari porrasta jykevälle ovelle. Vilkaisin ikkunoita. Suurimman osan eteen oli vedetty mustat verhot. Nielaisin ja kolkutin oveen. "Professori Blanchard", yritin huutaa, mutta suustani kuului tuskin mitään.

//Tiedän, vähän huonoa tekstiä, mutta kyllä se siitä. //

[Benjamin Blanchard]

Benjamin sekoitti värijauheita keskenään ja yritti saada aikaan oikean sävyisen liilan. Vaikka ilta oli hämärtynyt ja valoa oli vähän, eivätkä sävyt vastanneet hämärässä todellisuutta, mies ei malttanut lopettaa. Hän oli saanut inspiraation, eikä halunnut odottaa aamun asti, että voisi jatkaa työtään.

Blanchard napsautti työpöytänsä vieressä olevan lampun päälle. Hän siirsi maalaustelineen lähemmäksi lamppua ja kohdisti lampun valon osoittamaan aluetta, jota hän oli maalaamassa. Suurella kankaalla oli keskeneräinen maisemakuva. Benjamin oli aloittanut sen maalaamisen jo viime talvena, mutta menettänyt mielenkiintonsa taulun jatkamista kohtaan nopeasti. Nyt hän oli kuitenkin taas löytänyt sen, minkä oli kadottanut. Inspiraatio oli ehkä tullut jäädäkseen ja Benjaminista tuntui siltä, että hän saisi maalattua taulun valmiiksi noin kuukaudessa tai kahdessa.

Alhaalta kuului kolkutusta ja ehkä jotain muutakin. Blanchard jätti pigmenttien sekoituksen kesken ja otti maaliin sotkeutuneen taikasauvansa työpöydältään. Hän mietti portaita alas kävellessään, että kuka hänen ovelleen tähään aikaan ilmestyisi. Kenties joku naapuri? He eivät kyllä juuri koskaan Benjaminia häirinneet ja jos häiritsivät, niin aina vain päiväsaikaan. Jästien varalta mies muutti taikasauvansa pensselin näköiseksi muuan taialla. Portaat laskeuduttuaan, hän käveli käytävää pitkin etuovelle.

Oven takana Benjaminia ei odottanut naapuri tai kukaan vanha tuttu. Siellä oli joku kalpea ja hoikka hahmo aurinkolasit silmillä ja huivi kasvojen peittona. Tytöllä oli käsissään paketti ja hän oli selkeästikin hermostunut. "Miten voin auttaa?" Blanchard kysyi huolestuneena. Hän ei tunnistanut tyttöä huivin ja lasien takaa, eikä tiennyt mitä toinen teki hänen ovellaan. Postilähetti tyttö ei ainakaan ollut, vaikka kantoikin pakettia mukanaan.

[Charlotte von Bouvier]

"Miten voin auttaa?" Blanchard kysyi huolestuneena. Heitin lasit ja huivin menemään paljastaen kalpeat kasvoni, joissa kuitenkin oli silloin paljon mustelmia ja haavoja. Suustani oli valunut verta, mutta se oli jo kuivunut. Minä itkin. "Olen... olen Charlotte von Bouvier", sanoin takellellen.

Mieleni teki lähteä, mutten voinut, en tahtonut. Sen sijaan syöksähdin halaamaan Blanchardia niin, että melkein kaaduin. Annoin samalla paketin hänelle päästämättä kuitenkaan irti hänestä.

Kasvoni mahtoivat näyttää kamalilta. Tosinn suuni näytti vielä pahemmalta. Kieli vuoti edelleen hiukan ja osa hampaista oli lohjennut. Irronneet palat olivat taskussani. En kuitenkaan välittänyt.

"Älä jätä minua yksin, en tahdo... Auta ja pelasta niiltä. Ne löytävät minut ja minun avullani Karakatus tekee yhdennentoista hirnyrkin", valitin ja puristin professoria lujemmin.

Lopulta päästin irti, mutta pidin edelleen tiukasti hänen kädestään. Professorin toisessa kädessä oli pensseli ja siihen tunkemani paketti.

Paljastin vapaaksi jättämäni käden. Siihen oli sidottu likainen rätti. Koko ruumiissani ollut kipu kävi yhä sietämättömämmäksi. Saatuani itkua hillittyä sanoin: "Tuossa oli minun pimeänpiirtoni. Hän leikkasi sen pois..."

//Eh... mitähän tästä tulee. Hetken tunnejohdetta //

[Benjamin Blanchard]

Kun muukalainen otti aurinkolasit ja huivin pois kasvoiltaan, Benjamin tunnisti tytön oitis. Blanchard oli opettanut häntä Châteaussa. "Olen- olen Charlotte von Bouvier", Charlotte sanoi. "Huomaan sen, mutta mitä sinulle on tapahtunut?" mies kysyi nyt entistä huolestuneempana. Charlotten kasvot olivat mustelmilla ja niissä oli haavoja. Leualle oli kuivunut pieni verinoro. Hän näytti todella huonolta ja siltä, että hänellä oli kipuja.

Von Bouvier ei sanonut mitään, vaan syöksähti halaamaan Benjaminia. Samalla tyttö törkkäsi paketin hänen käteensä. "Neiti Bouvier voisitko selittää, että mitä sinulle on tapahtunut ja mikä tämä paketti oikein on?" Blanchard kysyi kulmat kurtussa ja yritti työntää Charlotten pois halaamasta häntä. Tyttö ei kuitenkaan päästänyt irti vaan piti hänestä lujemmin kiinni. "Älä jätä minua, en tahdo. Auta ja pelasta niiltä."

Benjamin alkoi ymmärtämään hieman, kun Charlotte mainitsi Karakatus Kärmesin. Karakatus ja hänen isänsä olivat aiheuttaneet Benjaminille paljon ongelmia, eikä mies enää olisi halunnut kuulla sanaakaan molemmastakaan. Oliko Karakatus pahoinpidellyt Bouvierin? Olivatko sen pojan niin sanotut seuraajat Charlotten perässä ja pian paikan päällä? "Charlotte, rauhoitu", Benjamin käski rauhallisesti ja katsoi toista silmiin. Tyttö lakkasi halaamasta Blanchardia, mutta tarttui häntä nopeasti toisesta kädestä.

"Charlotte-", Benjamin aloitti, mutta sillä mitä hän oli sanomassa ei enää ollut väliä, kun Charlotte näytti mitä hänen kädessään olevan rätin alla piili. Blanchard ei enää odottanut vastauksia kysymyksiinsä tai selityksiä, vaan veti Bouvierin sisälle aulaan. Tyttö selitti mitä hänen kädelleen oli tapahtunut.

Benjamin sulki oven ja talutti tyttöä kädestä. He kääntyivät aulasta vasemmalle, kohti olohuonetta. Mies ohjasi Charlotten punaiselle sohvalle istumaan. "Kerro tarkasti mitä on tapahtunut", hän pyysi jämäkästi ja laittoi kädessään olevan paketin sivuun. Mies heilautti sauvaansa kohti verhoja ja ne auksesivat. Pientä valoa tulvi suurista ikkunoista sisään ja olohuoneessa näki paremmin ympärilleen. Seinien tapetti oli tummanpunaista ja sitä peittivät hyllyt ja niillä olevat roinat. Muutama kirjahylly ja taulu peitti seiniä myös.

Blanchard heilautti sauvaansa ja se muuttui pensselin näköisestä normaaliksi. Seuraavaksi hän kumartui katsomaan tarkemmin nuoren vieraansa kättä. Haava oli syvähkö ja suuri. Se tulehtuisi varmasti, jos joku ei sitä hoitaisi. Kai veremyrkytyksenkin riski oli olemassa, Benjamin arveli.

[Charlotte von Bouvier]

"Kerro tarkasti mitä on tapahtunut", Blanchard käski vietyään minut sisään ja istutettuaan minut punaiselle sohvalle. Hän tarkasteli kättäni ja haavaa, jonka tilalla piirto oli ollut. Haavaa, jonka entinen paras ystäväni, jopa ihastukseni kohde, oli leikannut vahvan miehen pidellessä minua.

"Sinulla on täällä kaunista. Olisipa minullakin koti ja joku, jonka luo voisin mennä lomilla", sanoin ja yritin hymyillä. Otin taskustani liinan, johon olin käärinyt hampaideni palasia. "Hän potkaisi minua kasvoihin", mutisin. En voinut itsekään uskoa sitä todeksi.

Kerroin professorille ministeriön koejaksosta, jonka vuoksi olin ollut pois Chăteausta Karakatuksen matkustaessa maailmalla keräten seuraajia ja valtaa. "Pois päästyäni menin Karakatuksen luo. Hän esitteli hirnyrkkinsä ja antoi minulle tämän", sanoin ja kaivoin taskustani peilin.

Kirkaisin ja puhkesin itkuun nähdessäni peilissä värikalvottoman, käärmemäisen silmän. Pudotin peilin lattialle, mutta siitä ei kuulunut edes ääntä. Peili oli Karakatuksen hirnyrkki, vaikken sitä tiennyt.

"Minä en suostunut johonkin. Hän sanoi, että meidän olisi hyökättävä koululle ja tapettava rehtori ja kaikki, jotka vastustaisivat häntä. Hän suuttui ja teki tämän", kerroin itkua pidätellen. "En halunnut kenellekkään pahaa, en oikeasti. Sinä vihaat minua. Toin sinulle suklaata ja maalauksen, jonka maalasin itse."

Vedin polvet syliini ja istuin sohvan nurkassa. Olin niin haavoittuva, niin heikko. Haavoihini sattui. Tiesin, miten paljon kannattajia Karakatus oli jo saanut ympäri maailmaa. Minua pelotti.

"Hän tappaa minut, minä tiedän. Anna minun tulla luoksesi. Täällä on tilaa. Voin nukkua ulkona, voin siivota, teen mitä vain, kunhan autat, professori Blanchard", anelin. "Pelasta minut."

[Benjamin Blanchard]

Charlotte kehui Benjaminin kotia ja väitti, ettei hänellä itsellään ollut kotia tai ketään, jonka luokse mennä lomilla. Blanchard kurtisti kulmiaan ja katsoi tyttöä epäillen. "Kiitos", hän kiitti. "Mutta miten niin sinulla ei ole kotia?" hän ihmetteli.

Benjamin heilautti sauvaansa ja kutsui ensiapusalkun toisesta huoneesta luokseen. Tumma salkku lensi vauhdilla olohuoneeseen ja tömähti Blanchardin viereen matolle. Miehen etsiessä salkusta desinfiointiainetta ja putsausvälineitä, Charlotte kertoi mitä hänelle oli tapahtunut ja missä hän oli ollut. Jokin taikaministeriön koeaika kuulosti ankealta. "Olen pahoillani, että jouduit johonkin sellaiseen. Se oli varmasti ikävää." Blanchard epäili kovin tytön tarinaa, kun hän kertoi Karakatuksen hirnyrkeistä. Hän ei uskonut, että joku niin nuori pystyisi tekemään monta hirnyrkkiä. Kenties poika oli valehdellut toiselle, hän ajatteli.

Bouvier esitteli Benjaminille peilin, jonka oli kuulemma saanut Kärmesiltä. Peili kuitenkin putosi nopeasti lattialle, sillä Charlotte säikähti jotain, mitä peilissä oli vilahtanut. Blanchard ei ollut huomannut peilissä mitään. Hän oli keskittynyt aivan muuhun sillä välin ja siksi hän ihmetteli, että miksi toinen kirkaisi ja itki. Mies poimi peilin lattialta ja tarkasteli sitä. Sitten hän laittoi peilin sivuun ja jatkoi sideharson etsimistä salkusta. Hän tutkisi peiliä myöhemmin enemmän. Esine vaikutti epäilyttävältä, eikä Karakatus varmasti muuten vain antanut tuollaisia lahjoja toisille. Ja jos totta puhuttiin, niin peili ei edes näyttänyt sellaiselta, että sen kehtaisi antaa jollekulle lahjaksi.

"Minä en suostunut johonkin", Charlotte aloitti ja kertoi Karakatuksen typeristä, mutta suurista suunnitelmista ja siitä, miten hän oli suuttunut. "En halunnut kenellekään pahaa, en oikeasti. Sinä vihaat minua", Charlotte puhui itkuisena. Seuraavaksi hän kertoi mitä paketissa oli ja Benjamin huokaisi syvään. Hän hautasi kasvonsa toiseen käteensä hetkeksi ja selvitti ajatuksiaan. Tyttö oli puhunut hänet jo melkein pyörryksiin ja puhetta tuli kokoajan vain lisää ja lisää. Benjamin ei ollut varma, että oliko ihan jokaisesta asiasta perillä.

"En vihaa sinua Charlotte, ei hätää", mies sanoi ja siirsi tytön loukkantunutta kättä niin, että sitä oli helpompi puhdistaa. "Mielestäni olit rohkea, kun uskalsit vastustaa häntä", Blanchard sanoi ja puhdisti haavan eräällä loitsulla. "Karakatus on vanhempiensa kaltoin kohtelema poika, joka ei edes tiedä mitä tekee", Benjamin selitti ja pudisteli päätään. Hän ei ymmärtänyt, että miten jotkut lähtivät Karakatuksen teille vapaaehtoisesti. Kärmes oli liian nuori ja holtiton johtajaksi. "Halusin aikoinaan auttaa häntä. Ajattelin, että hänet voisi ikään kuin korjata, mutta en silloin nähnyt, että ei häntä pysty auttamaan", Blanchard kertoi ja muisteli kaikkia keskusteluitaan Karakatuksen kanssa. Miten hän olikaan ollut niin sokea. Hän oli aliarvioinut pojan mielipuolisuuden täysin.

Mies laittoi varoittamatta desinfiointiainetta Charlotten haavaan ja paineli sitä jollain vanun kaltaisella. "Pimeys on niellyt hänet.”

"Hän tappaa minut, minä tiedän", Charlotte sanoi. "Ei tapa", Blanchard vakuutti ja siveli varovasti voidetta haavan päälle ja sen ympärille. "On paljon todennäköisempää, että minun huonot sairaanhoito taitoni koituvat kohtaloksesi", hän sanoi ja virnisti. Seuraavaksi mies laittoi voiteen päälle rasvalappuja. Ne estivät sideharsoa liimaantumasta kiinni haavaan. ”Olen pahoillani, että joudun käyttämään näin jästimäisiä hoitomenetelmiä. Olen surkea parantavissa loitsuissa”, Benjamin selitteli pahoillaan. Yht’äkkiä Charlotte pyysi lupaa jäädä Benjaminin kotiin. "Voin nukkua ulkona, voin siivota, teen mitä vain, kunhan autat, professori Blanchard." Benjamin kiersi sideharsoa Bouvierin käden ympärille ja mietti hetken. Hän halusi auttaa, mutta ei pitänyt tuota hyvänä ajatuksensa. Oli selvää, että tyttö ei voinut jäädä moneksi päiväksi hänen luokseen. "Ensiksikin, sinun ei tarvitse nukkua ulkona tai siivota ellet sitten itse sotke. Toiseksi, en ole enää professori", hän selitti ja laittoi sideharson niin, ettei se alkaisi purkautumaan. Blanchard oli hieman tyytyväinen itseensä, mutta arveli tehneensä vaikka mitä väärin. Ainakaan verta ei näkynyt, hän ajatteli.

"Et kuitenkaan voi viipyä täällä pitkään, sillä minulla on paljon menoja, enkä ole huoltajasi. Voit olla aina lomien aikana Châteaussa”, Benjamin sanoi. ”Jos siis vielä opiskelet siellä”, hän lisäsi hieman kysyvään sävyyn.

[Charlotte von Bouvier]

Blanchard lohdutti minua ja sitoi haavani. Minusta tuntui heti paremmalta. Hän kertoi tahtoneensa joskus auttaa Karakatusta. Hän sanoi Karakatuksen vajonneen pimeyteen. Minä tuhahdin.

"Tavattuaan sen typerän velhon jossain Saksassa, hän ei enää välittänyt minusta. Se velho on muka niin mahtava. Jokin typerä neuvonantaja, joka kuitenkin vetelee naruista", selitin äänessäni hiukan kateutta.

Karakatus tosiaan oli tavannut Saksassa jonkun nuorelta näyttävän velhon, joka kuulemma oli oikea onnenpotku. Velho oli ollut muka itsensä Voldemortin, Grindelwaldin ja parin muun opissa. Se oli mahdotonta, sillä hän näytti niin nuorelta, mutta kuitenkin niin tutulta.

"Se velho on paha. En pitänyt hänestä. Hänessä oli jotain voimaa, jotain muinaista", naurahdin Benin saadessa haavojen sitomisen valmiiksi. "Lisäksi hän on se, joka pakotti Karakatuksen tapattamaan vanhempani."

"Ensiksikin, sinun ei tarvitse nukkua ulkona tai siivota ellet sitten itse sotke. Toiseksi, en ole enää professori", Blanchard selitti ja laittoi sideharson niin, ettei se purkautuisi. Hämmästyin tästä tiedosta. Moni asia oli tosiaan muuttuut.

"Et kuitenkaan voi viipyä täällä pitkään, sillä minulla on paljon menoja, enkä ole huoltajasi. Voit olla aina lomien aikana Châteaussa”, Benjamin sanoi. ”Jos siis vielä opiskelet siellä”, hän lisäsi kysyvään sävyyn.

"Menen sinne ensi vuonna. Vähän pelottaa. Se paha velhokin aikoo tulla ja Karakatus", selitin. "Kai minun täytyy mennä orpokotiin. Kyllä minä pärjään. Täytän tänä vuonna seitsemäntoista."

Minua toisaalta harmitti se, että Blanchard ei päästänyt minua asumaan luokseen. Toisaalta ymmärsin. Ei siinä ollut edes mitään pahaa. Osaisin kyllä pitää huolta itsestäni. Kuka minut olisi edes tahtonut?

[Benjamin Blanchard]

//Hmm, tämä tapahtumien järjestys vain epäselkenee enemmän kokoajan, mutta katsotaan nyt, että meneekö ihan nappiin. Minun mielestäni tuo Charlotten selitys saksalaisesta velhosta seurasi tuota Benjaminin kysymystä "Mutta miten niin sinulla ei ole kotia?" Gaahhh..

Charlotte kertoi jostain mahtavasta saksalaisesta velhosta, joka oli hurmannut Karakatuksen niin, että poika oli hylännyt Charlotten kokonaan. Tyttö kertoi kyseisen velhon toimivan Kärmeksen neuvonantajana nykyään. Benjamin kuunteli ja nyökkäili, mutta ei voinut olla kiinnittämättä huomiotaan tyyliin, jolla tyttö puhui. Hän kuulosti kateelliselta, mutta myös vähättelevältä. "..kuitenkin vetelee naruista", tyttö sanoi.

Velho oli kuulemma myös paha. Se ei ollut mikään ihme. Eivätköhän kaikki Karakatuksen kanssa hyvin juttuun tulleet olleet jollain tavalla pahoja, Benjamin mietti. Velho ei kuitenkaan ollut pelkästään paha tai tavallinen, vaan paljon muutakin. Charlotte oli tavannut hänet ja aistinut velhossa jonkinlaista muinaista voimaa. "Lisäksi hän on se, joka pakotti Karakatuksen tapattamaan vanhempani." Benjamin oli arvellutkin jotain tälläistä, kun tyttö oli kertonut, että hänellä ei ollut ketään, jonka luokse mennä. Mies otti neiti Bouvierin käden käteensä ja piti siitä hetken kiinni. "Olen niin pahoillani."

Benjaminin hoitaessa Charlotten haavaa, he keskustelivat jostain koeajasta ja Karakatuksesta. Bouvierin anellessa ja pyytäessä, että hän saisi jäädä Benjaminin luokse asumaan, Benjamin selitti miksi se ei käy. Hän ehdotti tytölle Chateaussa asumista.

"Menen sinne ensi vuonna. Vähän pelottaa. Se paha velhokin aikoo tulla ja Karakatus", Charlotte selitti ja Benjamin tuhahti epäuskoisesti. Ihan kuin Karakatus ja joku hänen neuvonantajansa pääsisivät kouluun noin vain. Kärmestä tuskin päästettiin sisään tai lähellekään koulua. Kuinka tyhmä se poika olikaan, kun suunnitteli jotain tuollaista.

Charlotte kertoi täyttävänsä 17 vuotta tänä vuonna. Hän sanoi myös, että hänen täytyisi varmaan mennä orpokotiin. "Mutta eiväthän täysi-ikäiset orpokotiin kuulu", Blanchard totesi. "17 -vuotiaana olet täysi-ikäinen, muistathan?" Benjamin kysyi pakatessaan hoitotarvikkeita takaisin salkkuun. Hän jätti pöydälle desinfiointiaineen ja muutaman puhtaan vanutupon. "Voit itse myöhemmin tai nyt pestä kasvosi ja desinfioida ruhjeet", mies ohjeisti ja nousi lattialta ylös seisaalleen. "Mutta sitä ennen sinun on kerrottava, että onko sinulla nälkä. Tein eilen kasviskeittoa ja sitä on vielä jäljellä aika paljon", Benjamin kertoi. "On minulla kyllä jotain muutakin keittiössä, jos et keittoa halua. Ja jos haluat vain levätä, niin voin näyttää sinulle huoneen, jossa voit olla omassa rauhassasi", Blanchard puhua papatti.

[Charlotte von Bouvier]

Blanchard muistutti seitsemäntoistavuotiaiden olevan täysi-ikäisia ja sanoi, etteivät täysi-ikäiset kuulu orpokotiin. Hän jätti pöydälle desinfiointiaineen ja puhtaita vanutuppoja. "Voit itse myöhemmin tai nyt pestä kasvosi ja desinfioida ruhjeet. Mutta sitä ennen sinun on kerrottava, että onko sinulla nälkä. Tein eilen kasviskeittoa ja sitä on vielä jäljellä aika paljon", Blanchard sanoi noustuaan lattialta. "On minulla kyllä jotain muutakin keittiössä, jos et keittoa halua. Ja jos haluat vain levätä, niin voin näyttää sinulle huoneen, jossa voit olla omassa rauhassasi."

"Sinä...sinä tarjoat minulle kettoa tai huonetta, jossa saan olla yksin", sanoin kylmästi. Tuollainenko ystävällinen ja lempeä Blanchard oli? Hoiti haavoja, mutta sitten tuuppasi etten keittoa ja laittoi huoneeseen, kunnes saattoi häätää asunnostaan? Tietysti hän tahtoi minusta eroon. Hyvä Blanchard. Huolehtivainen Blanchard. Silloin olisin sanonut tekopyhä ääliö -Blanchard.

Tuijotin eteenpäin mitään näkemättömin silmin. Tuntui kuin jokin oliisi kuiskinut korvaani, saanut minut ajattelemaan pahaa. Huone näytti yllättäen mustemmalta ja pahemmalta. "Blanchard ei välitä sssinussta. Hän tahtoo vain kehusskella, miten ysstävällinen on. Hän tahtoo vain ssuossiota", ääni sihisi kylmästi. Ääni kuulosti Karakatukselta, mutten välittänyt siitä. Silloin tunsin vain vihaa Blanchardia kohtaan.

"Sinä tarjoat minulle KEITTOA ja lukitset minut YKSIN johonkin huoneeseen!" ärähdin edes ajattelematta. Peili, jonka Blanchard oli aiemmin laittanut sivuun, näytti ikään kuin hehkuvan. Siinä ei kuitenkaan näkynyt peilikuvaa, vaan mustaa usvaa. En kuitenkaan välittänyt peilistä, vain vilkaisin sitä ja sitten tuijotin uhmakkaasti Blanchardia. "Keittoa...", tuhahdin hiljaa ja naurahdin.

Jälkikäteen tiesin, että jotenkin peili vaikutti minuun negatiivisesti. En tiedä, vaikuttiko se samalla tavalla Beniin. Kuitenkin, silloin näin Blanchardin pahana ja itsekkäänä miehenä, joka tahtoi vain käyttää minua hyväkseen. Kartano näytti synkältä, melkeinpä yhtä synkältä kuin Kärmesien linna oli näyttänyt, kun viimeksi sen näin. Miten mies kehtasi tarjota minulle keittoa? En tullut hänen luokseen lipittämään keittoa! Väljähtänyttä, mautonta, myrkytettyä keittoa. Tahtoiko mies tappaa minut? Oliko hän kuolonsyöjä?

[Benjamin Blanchard]

Charlotte loukkaantui verisesti entisen professorin sanoista. Hän tulkitsi miehen sanat väärin ja puhui Benjaminille hyvin syyttävään sävyyn. "Ei, ei ei", Blanchard aloitti rauhallisesti. "Jos et välttämättä halua olla yksin, voit ihan hyvin olla seurassani, mutta minulla on tosiaankin tekemistä. En välttämättä ole parhainta juttuseuraa keskittyessäni johonkin muuhun", Benjamin selitti tarkemmin aiempia sanojaan ja toivoi tytön ymmärtävän. "Ja voin tehdä jotain muuta ruokaa, jos et halua keittoa", hän lisäsi.

Tyttö ei vaikuttanut siltä, että hän olisi kuunnellut Blanchardin sanoja. Hän näytti vihaiselta ja pettyneeltä. Benjamin ymmärsi, että oli valinnut sanansa ehkä hieman väärin, mutta ei hän sentään ollut sanonut mitään loukkaavaa.

"Sinä tarjoat minulle KEITTOA ja lukitset minut YKSIN johonkin huoneeseen!" Charlotte huudahti tällä kertaa uhmakkaasti. Silloin Benjamin tunsi jostain syystä suurta ärtymystä. Kuinka toinen julkesi valittaa hänelle ruoasta ja kehtasi väittää, että mies olisi lukitsemassa hänet johonkin huoneeseen. Kuinka kiittämätön Charlotte olikaan, hän ajatteli. Juurihan Blanchard oli päästänyt tytön sisään kotiinsa ja hoitanut hänen haavojaan. Bouvierilla ei ollut mitään oikeutta valittaa hänelle ruoasta tai väittää Benjaminin sanoneen jotain, mitä hän ei todellakaan ollut sanonut. "NIINHÄN MINÄ TEEN", Benjamin karjaisi takaisin tuohtuneena. Hänen mielensä tuntui olevan sumeassa tilassa. Ihan kuin jokin olisi laittanut sanat hänen suuhunsa ja pakottanut hänet sanomaan ne. "Tai sitten käärin sinut nättiin pieneen pakettiin ja lähetän sinut siinä Karakatukselle!" hän uhkasi ja katsoi Charlottea suoraan silmiin.

Blanchard säikähti omaa reaktiotaan ja negatiivisia ajatuksiaan. Eihän hän koskaan huutanut, ei varsinkaan näin pienistä. "Anteeksi", hän sanoi hieman hämmentyneenä. "En olisi saanut huutaa." Benjamin käänsi katseensa pois Charlottesta ja vasta silloin hän huomasi sen. Tytön tuomassa peilissä oli jotain vialla. Sen ympärillä nimittäin leijaili pahaenteistä tummaa usvaa. Benjamin laski ensiapusalkun maahan ja osoitti sauvallaan peiliä. Usva hälveni esineen ympäriltä, mutta huoneessa oli yhä hyvin raskas ja negatiivinen tunnelma. Blanchardilla oli paha aavistus peilistä ja siksi hän halusi päästä tutkimaan sitä mahdollisimman nopeasti.

"Hmm, jos sinulle ei kelpaa keitto, niin voit tehdä itsellesi ruokaa", Benjamin sanoi. Hän oli aikasemmin sanonut, että hän itse voisi tehdä Charlottelle jotain muuta ruokaa, mutta peili oli selkeästikin tärkeämpi kuin jokin ruuanlaittaminen. "Mutta jos et löydä kaapeista mitään mikä kelpaa, niin sitten voit vaikka syödä kynsiäsi", Blanchard totesi vakavissaan ja hymyili. "Tulehan, näytän sinulle keittiön."

//lmao tää vastaus oli ollu mulla valmiina elokuusta asti??? luulin et tää oli kesken hoho.