Luvattomilla teillä

[Ĉiela Fairchild]

//Peli sijoittuu kesäkuiseen maanantai-iltaan/yöhön ja mukaan odotamme Marceau Forestia (ja myöhemmin myös Alphonse Drake).

Ev tiesi kyllä, ettei siihen aikaan vuorokaudesta olisi saanut olla ulkona, mutta hän ei voinut sille mitään. Tuo maanantai-ilta oli ollut niin kaunis ja sisällä ahdistavaa. Lohikäärmeen kasvattamasta oli tuntunut, kuin seinät olisivat kaatuneet päälle, vaikkei niin tokikaan oikeasti ollut. Tyttö olikin heti makuusalitovereidensa nukkumaan käytyä kadonnut salista ja hiipinyt ulos linnasta.

Siinä hän siispä seisoi järven rannalla, paljaita varpaitaan uittaen vielä melko viileässä vedessä ja siivet levällään. Kevyt tuuli ihollaan ja siivillään. Oli melko valoisaa, eikä taivaalla montaakaan pilveä näkynyt. Lohikäärmetyttö oli laittanut ylleen jonkinlaisen mekon, jonka selkäpuoli oli aukinainen hyvin alas asti ja helmakin oli molemmilta puolilta avonainen.

Ev oli sulkenut silmänsä, voidakseen haistaa kesäyön; valoisuus, ruohikko, järvi, metsä… kaikella oli oma tuoksunsa. Voidakseen tuntea tuulen hyväilyn ihollaan, tuon tuulen, joka ääneti kehotti nousemaan siiville ja katoamaan tästä kirotusta ihmisten maailmasta. Ja voidakseen kuulla kaiken; linnut, tuulen puissa ja ruohossa, eläimet metsässä, askelet taka—Ev avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan, kuka muu saattoi siihen aikaan yöstä liikkeessä olla. Kuka uskalsi sääntöjä rikkoa?

[Marceau Forest]

Pouffsoufflepoika Marceau Forest löysi itsensä kerta toisensa jälkeen ulkoa yöllä hiippailemasta. Marceau kävi sänkyyn yleensä noin puoli kymmenen aikaan illalla, muttei koskaan saanut unta. Vaikka poika kuinka yritti nukahtaa, hän huomasi aina olevansa hereillä vielä puolen yön jälkeen ja kuuntelevansa samassa makuusalissa nukkuvien pouffsoufflepoikien kuorsausta ja tuhinaa. Koska uni ei ottanut tullakseen, poika oli tänäänkin suunnannut matkansa ulos. Ulkona oli helpompi hengittää, ja siellä sai rauhassa vajota omiin ajatuksiin.

Marceau asteli paljain jaloin kohti järven rantaa. Hän oli pukeutunut mustaan huppariin ja mustiin housuihin. Kengät hän oli jättänyt joko tarkoituksella tai vahingossa sisälle tupaan. Pieni tuulenvire heilutti pojan pitkiä, vaaleita hiuksia, jotka hän oli pessyt viimeeksi muutama viikko sitten. Pojan kasvoiltakin huomasi, ettei kaikki ollut hyvin; hän oli kalpea ja ainoa väripilkku hänen kasvoissaan olivat tummat silmänaluset.

Marceau saapui rannalle ja katsoi järvelle kohti. Hän uppoutui ajatuksiinsa, ja luuli hetken olevansa aivan yksin, kunnes kuuli pienen äänen vasemmalta puoleltaan. Poika käänsi katseensa äänen suuntaan ja kirkaisi korviariipivästi. Hänen vieressään oli hahmo, jolla oli siivet. Marceau ei tiennyt, kuka tai mikä tuo olento oli, mutta sen hän tiesi, ettei hän ollut koskaan aikaisemmin nähnyt moista koululla.

"Mitä ihmettä teet täällä säikyttelemässä muita?", poika kysyi hahmolta ja otti askelen taaksepäin.

[Ĉiela Fairchild]

Tuo toinen kirkaisi aivan kauhealla äänellä. Miksi ihmeessä ihmisillä oli sellainen tapa hänet kohdatessaan? Ihmispoika tuo taisi olla, vaikka Ev ei voinutkaan täysin varma toisen sukupuolesta olla. Ihmisistä oli niin vaikeaa arvioida sukupuolia, etenkin tuon kaltaisista poikasista. Ja ihmisnaaraat olivat kuulemma enemmän kirkuvaisia, kuin pojat. Mutta pajatkin saattoivat kirkua. Lohikäärmetytön asento oli syystäkin melko varautunut. Kuka nyt ei sellaista kauheaa kirkunaa kauhistuisi.

"Mitä ihmettä teet täällä säikyttelemässä muita?", tuo ihmispoikanen kysyi hetken
”Säikyttelemässä? Minä? Ei täällä tähän aikaan edes pitäisi olla oppilaita, joten mitä itse teet täällä?” heittää kysymyksen takaisin vastaamatta kysymykseen omista syistään olla pihamailla siihen aikaan vuorokaudesta. Ihmisen haju suorastaan huusi suru, masennusta, jota Ev ei voinut hyvälläkään tahdolla sanoa suosikikseen ihmisten tunteista. Ei ihmisen ulkonäkökään kovinkaan kehuttava ollut, tuo näytti suorastaan surkealta.

[Marceau Forest]

Marceaun ei ollut tarkoitus vaikuttaa epäkohteliaalta, ja tuo tökerö kysymys oli päässyt hänen suustaan vain siksi, koska hän oli säikähtänyt hahmoa niin kovasti. Marceau huomasi, kuinka tuon silmät tavoittivat hänet, ja poika tarkkaili tuota hetken. Hahmo - oli se sitten ihminen tai olento - oli ilmeisesti tyttö. Hänellä oli melko leveät, soikion muotoiset kasvot; suuret, tummanruskeat silmät; sekä kiharat, pitkät, mustat hiukset. Nenä ja suukin tuolla oli. Hahmo näytti muuten täysin ihmiseltä, mutta siivet tekivät hänestä olennon näköisen. Tosin nuo siivet eivät välttämättä olleet oikeat. Marceau muisti, kuinka hänen nuorin isosiskonsa oli pukeutunut lohikäärmeeksi ala-asteen vappujuhlaan, ja nuo siivet oikeastaan muistuttivat hieman toisiaan.

Synkkä henkinen aalto pyyhkäisi Marceaun lävitse, kun siskon ajatteleminen toi hänen mieleensä hänen muutama kuukausi sitten kuolleet vanhempansa. Nämä olivat näitä harvinaisia hetkiä, kun poika unohti osan kurjuudestaan ja pystyi keskittymään nykyhetkeen. Harmi vain, että nämä hetket kestivät joka kerta korkeintaan viisi sekuntia.

"Säikyttelemässä? Minä? Ei täällä tähän aikaan edes pitäisi olla oppilaita, joten mitä itse teet täällä?", hahmo kysyi vastakysymyksiä, eikä tuo ilmeisesti käsittänyt sitä, että oli juuri säikäyttänyt Marceaun pahanpäiväisesti. Tuo ei ollut vastannut lainkaan pojan esittämään kysymykseen, eikä poika ollut sitä odottanutkaan.

"Mmm...", Marceau aloitti vastaamisen ja mietti hetken. Hänelle ei tullut mieleenkään vastata kysymykseen rehellisesti, sillä miksi hän kertoisi aikeistaan tuntemattomalle ihmiselle, koska hänen läheisimmätkään ihmiset eivät asiasta tienneet? Niinpä poika keksi nopeasti tekaistun vastauksen. "Minä... tulin tekemään yrttitiedon tutkielmaa vesikasveista", poika vastasi, mutta tiesi heti, ettei selitys ollut uskottava. Jo pojan ilme kertoi valehtelusta, ja lisäksi hahmo varmasti kyseenalaisti ajankohdan tutkielman tekemiselle. "No, jos totta puhutaan, niin... halusin vähän raitista ilmaa", poika kertoi seuraavan version vastaukselle. Hänen äänensävynsä oli hyvin hento ja voimaton.

[Ĉiela Fairchild]

Ensiksi ihminen selitti jotakin yrttitiedon tutkielmasta, ja Ev oli jo hyväksymässä tuon selityksen, kun se vaihtuikin siihen, että tuo tahtoikin vain raitista ilmaa. Kummallinen olento. Kummallisempi, kuin ihmiset yleensä, mikä oli aika paljon. Ei lohikäärmettä oikeasti kiinnostanut, mitä toinen pihalla teki, joten hyväksyi selitykset kyseenalaistamatta, edes tuon yhtäkkistä muutosta kerrottuun tarinaan. Jälkimmäisen selityksen tyttö saattoi hyvin ymmärtää. Vaikka sekään ei välttämättä kokonainen totuus ollut.

”Täällä on helpompi hengittää”, Ev totesikin. Hänen olkapäänsä laskeutuivat, siivet menivät hieman suppuun ja tyttö näytti selvästi rentoutuneemmalta kuin hetkeä aikaisemmin. Ei tuo ihminen mikään uhka vaikuttanut olevan, varmasti Ev saisi tuon tarvittaessa hengiltä, jos pahaksi kävisi. Ei taitaisi edes pahemmin vastustella. Lohikäärme käänsi katseensa takaisin linnan suuntaan. Hän ei todellakaan haluaisi sinne takaisin, vaikka jossain vaiheessa se olisi kai pakko mennä. Hän vihasi seiniä, jotka erottivat hänet luonnosta.

Hetken kuluttua tyttö käänsi katseensa takaisin ihmispoikaseen ja ojensi kättään. ”Olen Ev”, hän esittäytyi, sillä se kai oli kohteliasta. Ja kertoi yllättävän paljon ihmisestä se, kuinka tuo esittäytyisi ja kättelisi. Ev oli lukenut kirjankin aiheesta.

[Marceau Forest]

Hahmo ei onneksi tarttunut Marceaun epäselviin syihin ulkona oloon. Tuo sivuutti hänen kommenttinsa lähes kokonaan, mihin poika oli vain tyytyväinen. Ei vaikuttanut siltä, että hahmo olisi alkanut kyselemään tarkemmin pojan kuvitteellisesta tutkielmasta saati mennyt ilmoittamaan asiasta opettajalle. Samallahan tuo ilmiantaisi myös itsensä sääntöjen vastaisesta oleskelusta. Toisaalta vaikka hahmo olisikin mennyt kantelemaan opettajalla, ei Marceau olisi välittänyt. Itseasiassa pieni jälki-istunto olisi saattanut tuoda vain muuta ajateltavaa.

"Täällä on helpompi hengittää", hahmo kertoi seuraavaksi. Marceau nyökkäsi vastaukseksi, ja näki seuraavaksi jotain kummallista. Hahmon olkapäät laskeutuivat ja tuon siivet menivät suppuun. Poika katsoi hämillään näkemäänsä. Siivet eivät voineet olla samat, jotka Marceaun siskolla oli ollut, sillä kyseisiä siipiä ei pystynyt liikuttelemaan. Ilmeisesti hahmo oli huomannut pojan katselun, sillä tuo päätti esittäytyä. Tuo ojensi kättään ja kertoi nimekseen Ev. Marceau oli hetken liikkumatta, astui sitten pari askelta lähemmäs ja tarttui hahmon käteen.

"Minä olen Marceau, pouffsoufflesta", poika esitteli itsensä ja puristi hyvin hellästi toisen kättä. Seuraavaksi Marceau halusi kysyä jotain, mikä oli askarruttanut häntä jo heti ensisilmäyksestä lähtien. "Mistä olet ostanut nuo siivet?", hän kysyi ja osoitti siipiä kohden. Ei sillä, että Marceau olis halunnut itselleen samanlaiset tai että häntä olisi edes kovasti kiinnostanut siipien alkuperä. Ehkä hän yritti vain keksiä luontevan jatkumon keskustelulle.

Itseasiassa Marceausta oli hyvin kummallista jutella uuden tuttavuuden kanssa pitkästä aikaa. Jos totta puhuttiin, Marceau ei ollut tutustunut uusiin henkilöihin moneen kuukauteen, ellei otettu huomioon Suzanne Owenia, johon hän oli tutustunut jokin kuukausi sitten lähes samassa paikassa, järven rannalla. Marceau oli karttanut uusien ihmisten seuraa, sillä hän ei ollut nähnyt syytä ylimääräisiin ihmiskontakteihin. Itseasiassa poika oli alkanut välttelemään myös tuttujen ihmisten seuraa, sillä se aiheutti hänelle ahdistusta. Siksi hän viettikin nykyään aikansa yksin.

[Ĉiela Fairchild]

Ihminen esittäytyi Marceauksi, pouffsoufflen tuvasta. Ev yritti muistella, mutta ei voinut sanoa tunnistavansa tuota. Tosin tyttö ei erityisemmin sosiaalisia suhteita ihmisten kanssa harrastanutkaan. Lohikäärme nyökäytti päätään hieman. ”Minäkin olen pouffsoufflesta”, hän kertoi, vaikka ei uskonutkaan tiedon poikaa oikeasti kiinnostavan. Tuo ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostuneelta yhtään mistään. Kättelyn päätyttyä tyttö astui jälleen askelen kauemmaksi.

Ja sitten ihminen meni kysymään jotakin hyvin typerää. Mistä hän oli ostanut siipensä? Ostanut? Kuka ostaa siipiä? Eikä sanat riittäneet ihmiselle, vaan tuo vielä osoittikin siipiä kohden. ”Minä en ostanut. Minä kasvatin”, Ev vastasi hetken hiljaa oltuaan, hieman kireällä äänellä. Häntä ei todellakaan kiinnostanut keskustella tuon kanssa siivistään, kuten tuotakaan ei luultavasti kiinnostanut puhua tuosta… Oikeastaan aivan mahtava idea.

”Mistä sinä ostit tuon…” aloittaa, elehtien käsillään jotain ihmisen ympärille. ”…valtavan pilven surua ja murhetta?” päättää kysymyksensä, tietäen sen ilkeäksi. Mutta niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Niin ihmisillä oli tapana kai sanoa. Ei tyttöä vastaus kiinnostanut ja tiesi, että toinen luultavasti sulkeutuisi kuoreensa vielä enemmän. Eipä sen väliä tytölle ollut.

[Marceau Forest]

Vielä hetki sitten Ev oli vaikuttanut Marceaun mielestä ystävälliseltä ja kohtuullisen mukavalta uudelta tuttavuudelta. Yhtäkkiä tytön asenne kuitenkin muuttui, ja ilmapiiri kaksikon välillä vaihtui kylmemmäksi. Vaikkei Marceau ollutkaan maailman paras henkilö tulkitsemaan ihmisiä, hän pystyi päättelemään, että Ev oli suuttunut hänen kysymyksestään. Tytön mielestä siipiin kohdistunut kysymys oli ollut luultavasti loukkaava, ja tuo vain vastasi nopeasti, ettei ollut ostanut siipiään, vaan kasvattanut ne. Hyvin nopeasti hän kuitenkin vaihtoi keskustelunaihetta.

Vielä muutama kuukausi sitten Marceau olisi pyytänyt Eviltä anteeksi tahditonta kysymystään. Hän olisi kertonut, ettei tiennyt noitien ja velhojen pystyvän kasvattaa siipiä, koska oli jästisyntyinen. Hän nimittäin tiesi taikamaailmasta ainoastaan ne asiat, jotka koulussa oli opetettu tai jotka hänen koulukaverinsa olivat kertoneet hänelle. Lisäksi poika olisi odottanut tytöltä anteeksiantoa ja luultavasti pahoitellut tapahtunutta myös seuraavana päivänä sekä seuraavalla viikolla.

Mutta nyt, kun kaikki olivat toisin, ei pojalle tullut mieleenkään pahoitella tapahtunutta. Vielä vähemmän hänen teki mieli pahoitella, kun hän kuuli Evin seuraavan lauseen. Tuo kysyi, mistä poika oli ostanut valtavan pilven surua ja murhetta. Marceau katsoi tyttöä hyvin hämillään - tuon käyttäytyminen oli muuttunut täysin. Poika ei voinut käsittää, miten jotkut ihmiset pystyivät olemaan noin herkkävihaisia ja suuttumaan turhanpäiväisyyksistä. Ilmeisesti tuolla itsellään ei ollut ongelmia, joten ongelmia piti etsimällä etsiä tyhjästä.

Pojan teki hetken mieli sanoa tytölle hyvin pahasti. Hänen teki mieli ottaa suurin löytämänsä kivi maasta ja viskata sen tyttöä päin. Lopulta hän tyytyi kuitenkin vain toteamaan: ”Minä en ostanut. Minä kasvatin."

Lauseen sisältö oli yhtä tyhjä kuin vastaus ensimmäiseen tytön esittämään kysymykseen oli ollut. Se ei tarkoittanut mitään, sillä poika ei edelleenkään halunnut avautua ongelmistaan kenellekään. Lisäksi hän ei nähnyt mitään tarvetta sille, että olisi tehnyt asiasta suuremman numeron. Jos Marceau olisi esittänyt kiihtyneensä, tyttö olisi saattanut takertua aiheeseen entistä lujemmin. Poika vain yritti esittää välinpitämätöntä, vaikka hänen kasvoiltaan edelleen loisti murhe ja epätoivo.

[Ĉiela Fairchild]

Ev tiesi tehneensä väärin ja ärtymyksensä laannuttua näki pojassa viimein jotakin, mikä hänen olisi pitänyt nähdä heti kohdatessa. Mutta ihmisistä oli niin paljon vaikeampi nähdä asioita, kun ei ollut sellaiseen tottunut. Mutta pojasta näkyi nyt hyvin selvästi jotakin, mikä oli luultavasti lohikäärmetytöstäkin kauaksi paistanut tuon tajuttua ihmisten jotenkin katkaisseet hänen ja äidin välisen yhteyden. Ev astui lähemmäksi poikaa ja nuolaisi lempeästi tuon poskea.

”Anteeksi, että olen sokea”, hän lausui astuttuaan jälleen kauemmaksi. ”En heti nähnyt tuota äidin menettäneen poikasen katsetta”, hän sanoi pahoittelevaan sävyyn tietäen, ettei se korjaisi hänen aikaisempaa virhettään.
”Tiedän, miltä se tuntuu. Olen pahoillani”, hän yritti kääntäen katseensa hieman sivuun poikasesta. Oli kamalaa menettää äiti liian varhain. Ja sitten vielä saada ilkeitä kommentteja surustaan. Ei lohikäärmetyttö olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka poika olisi hänen kimppuunsa hyökännyt, mitä tuo ei kumminkaan tehnyt. Ev itse oli niin tehnyt aikoinaan. Monesti.

Evin siivet oli laskeutuneet alas, kun hän oli alkanut miettiä äitiään. Hänellä oli tuota ikävä. Eikä hän voinut edes tietää, oliko tuo kunnossa, sillä ihmiset olivat katkaisseet tuon pyhän yhteyden äidin ja poikasen välillä.

[Marceau Forest]

Marceausta tuntui, että Evin mielialat vaihtuivat jatkuvasti. Ensin tuo oli ystävällinen, sitten sarkastisen vihamielinen, ja nyt tuo vaikutti taas lempeämmältä. Tytön kasvoista näki, ettei tuo tahtonut haastaa enempää riitaa, vaan ehkä jopa sopia ja aloittaa keskustelu puhtaalta pöydältä. Marceau tiesi kyllä, että joidenkin tyttöjen mielialat saattoivat vaihdella jatkuvasti, mutta sen lisäksi tuntui, että tämä henkilö käyttäytyi muutenkin hieman kummallisesti. Aivan kuin tuolla olisi ollut jopa eläimellisiä piirteitä.

Kun Ev oli nuolaissut Marceauta, poika oli hyvin hämillään. Kukaan ihminen ei ollut ikinä nuolaissut häntä, ja tämä tuntui hyvin kummalliselta. Poika ei voinut käsittää, miksi tyttö oli tehnyt noin, ja oliko tuolla normaalistikin tapana nuolla tuntemattomia ihmisiä. Poika vei kätensä poskelleen, joka oli kostea, ja pyyhkäisi sitä.

Marceau oli lähes yhtä yllättynyt tytön seuraavista sanoista. Tuo pyysi anteeksi ja kertoi - jos Marceau ymmärsi oikein - että oli myös menettänyt oman vanhempansa. Poika kohotti kulmiaan. Miten ihmeessä Ev kykeni tietämään pojan taustat? Osasiko hän lukea ihmisten ajatuksia vai oliko tuo päätellyt kaiken pojan eleiden ja ilmeiden perusteella? Vaikka Marceau oli tyytyväinen, että Ev käyttäytyi taas ystävällisesti, oli hän hieman varuillaan.

"Osanottoni", Marceau vastasi, koska ei keksinyt muutakaan sanottavaa, "Voin vain kuvitella, miltä se tuntuu", poika valehteli melko huonosti. Hän toden totta tiesi, miltä vanhempien menettäminen tuntui, muttei halunnut keskustella asiasta kenenkään kanssa. Tuntui siltä, että olisi parempi, ettei kukaan tietäisi. Marceau halusi vaihtaa keskustelunaiheen mahdollisimman pian.

"Mitäköhän huomenna on ruokana?", poika kysyi ensimmäisen mieleensä tulleen kysymyksen. Hän itse ei ollut ollut perillä koulun ruokalistoista muutamaan kuukauteen, joten sikäli kysymys oli suhteellisen tarpeellinen. Toisaalta, vaikka huomenna olisi hänen lempiruokaansa, hän ei menisi syömään.