Kirjoittaja Renée Mason » 20 Heinä 2016, 16:42
Vilkaistessani Briania poika kehitti päässään nopean hätävalheen. ”Iltaa, professori Valentine. Emme saaneet unta ja harjoittelimme tulejo- ja menejo-loitsuja, mutta jostain syystä tulejo ei enää toiminut. Sitten päätin hakea nämä kirjat takaisin ja pyysin Renéetä mukaan.” Meinasin purskahtaa nauruun, mutta sain pokkani pidettyä yllä, mikä oli oikein hieno suoritus. En uskaltanut enää vilkaista Brianiin, mutta olin huomannut, että hän oli aivan juuri nukahtamassa pystyyn. Ehkä pääsisimme tästä nopeasti nukkumaan, toivoakseni. Ei kai professori pitäisi meitä enää enempää makuusalin ulkopuolella kiellettyyn aikaan.
Brian kuitenkin vilkaisi minuun pahoittelevasti. Vastasin tuohon katseeseen pienellä hymyllä, yrittäen viestittää silmilläni, ettei hänellä ollut mitään anteeksipyydettävää. Ja se oli totta. En nähnyt mitään syytä, että Brianin pitäisi pyydellä anteeksi jotakin, kun koko jupakka oli loppujen lopuksi kokonaan minun syytäni. Äh, miksen vain voinut olla järkevä kuten Brian? Kiltti ja tunnollinen kuten Brian? Olisimme molemmat selvinneet tästä illasta vain juttelemalla oleskeluhuoneessa vain toisemme seuranamme. Emme olisi joutuneet yllätetyiksi, emmekä todennäköiseen jälki-istuntoon ja pisteiden menetykseen. Ja miksi sitten emme olleet vain oleskeluhuoneessa? No, koska olin ollut tyhmä ja mennyt pilaamaan kaiken!
”Olen pahoillani, mutta en voi antaa tämän mennä läpi sormien vaikka teillä oli varmasti hyvät syyt. Mila hirttäisi minut pal- .. öhh, tarkoitan, rehtori Molina ei pitäisi siitä”, Valentine aloitti. Ensimmäisen lauseen aikana mielialani lopahti hivenen, mutta sitten meinasin tirskahtaa. Pystyin hyvin kuvittelemaan, minkä lauseen Valentine oli jättänyt kesken. Naamioin tirskahdukseni yskänpuuskaksi ja yritin ajatella jotakin vakavaa saadakseni itseni kuriin. Esimerkiksi voisin ajatella tätä meidän nykyistä tilannettamme tässä. Ja, kas, naamani oli jo peruslukemilla, naurunpurskahdus tiessään.
”Lähetän teille huomenissa viestiä koskien jälki-istuntoanne. Lisäksi menetätte kummatkin Gryffondorilta kymmenen pistettä”, professori Valentine kertoi. Sieltä se tuli, rangaistus. Meinasin kohauttaa olkiani, mutta pysyin varovaisena professorin seurassa ja jätin sen tekemättä. 10 pistettä, olin menettänyt kerralla enemmänkin. Noh, Beauxbatonsissa, mutta silti. Jälki-istunnosta saattaisi jopa ehkä tulla ihan kivaa, sillä kyseessähän oli professori Valentine. Hän kun oli tosi lepsu ja mukava. ”Tietäkää, että olen hyvin pettynyt teihin ja toivon todella, ettei tämä toistu”, Valentine jatkoi vielä. Riiputin päätäni, mutta nyt suurimmaksi osaksi vain teatraalisista syistä. Kun rangaistus oli jo annettu (ja kun se oli osoittautunut paljon lepsummaksi kuin olin ensin kuvitellut), osoitin mielelläni katumukseni, jotta pääsisimme jo nukkumaan.
”Painukaahan pehkuihin sitten. Luotan, että löydätte makuusaleihinne ilman, että minun tarvitsee saattaa teitä?” professori Valentine lopetti ja katseli meitä kulmiensa alta. ”Kyllä löydämme, professori”, sanoin ja nykäisin Briania hihasta lähtemisen merkiksi, ”Hyvää yötä!” Väläytin professorille vielä pahoittelevan hymyn ennen kun poistuimme kirjaston lasiovista. Lohikäärmekirja oli edelleen kädessäni, sillä uskoin professorin nielleen kertomuksemme. Ja sen mukaanhan kirja oli alun perinkin minulla, olin vain ollut hakemassa sitä. Kun käännyimme mutkasta, pois Valentinen näköetäisyydeltä, ojensin kättäni pojalle toivoen hänen tarttuvan siihen. Tunsin oloni hiukan itsevarmemmaksi, kun olimme päässeet kirjastosta pois. ”Ei kymmenen pistettä ole edes paha rangaistus siitä, että olimme kirjastossa keskellä yötä”, sanoin hiljaisella äänellä. Sitten kuitenkin pysähdyin ja siirsin katseeni linnan seinästä pojan silmiin. ”Olen hirveän pahoillani. Olen niin pahoillani kaikesta. Jos en olisi ehdottanut, emme olisi lähteneet yöllä kirjastoon, eikä meitä olisi saatu kiinni mistään. Olen niin pahoillani, että sait jälki-istuntoa minun tyhmyyteni takia. Olen hirveän pahoillani kaikesta, mitä tänään on tapahtunut, kaikki on minun syytäni. Olisi ollut vain parempi jäädä oleskeluhuoneeseen”, vuodatin ja pudotin katseeni lattiaan. Minusta tuntui taas todella pahalta. Mitä nämä mielialan vaihtelut oikein olivat? Olin varmaan väsynyt. Tunnustelin oloani; kyllä, väsymys oli iskenyt vihdoin ja piristysloitsun vaikutus haihtunut. Hieraisin silmiäni. Kohta onneksi pääsisin nukkumaan.
16-vuotias positiivinen, heittäytyväinen ja sosiaalinen tyttö gryffondorista. Rakastaa erityisesti lohikäärmeitä sekä muita eläimiä ja hymyilee enemmän kuin hengittää. Löytää kaikesta ja kaikista jotain positiivista, vaikka kukaan muu ei löytäisi.
Ei maailma kaadu, vaikka minä kaadun.
EPÄAKTIIVINEN inspiraationpuutteen ja muiden tylsien tekosyiden takia