A Billion Stars

[Declan Halliwell]

// Mukaan odotetaan Neofytos Spirosinpoikaa. Ajankohta jossakin keskiyön ja kello kahden välillä, ja päivämääräksi ajattelin samaa kuin aloituspäivänä elikkäs 17.3.



-Declan-

Yö oli musta, kuten yöt tapasivat olla. Kaukana avaruudessa tuikkivat tähdet loistivat kylmää valoaan maahan, yrittäen urheasti näyttää valoansa eksyneille. Pilvet olivat peittäneet taivaanrannan ja oli oletettavissa että aamulla sataisi. Vielä ei kuitenkaan ollut sateen aika, ja yö suorastaan kuhisi elämää. Siellä täällä rasahtelivat oksat jänisten loikkiessa pusikossa, kauempaa kuului tornipöllön huhuilua sen liidellessä raukeasti kohti Chateaun taikakoulua. Yö oli lähes täydellinen.

Tumma varjo seisoo liikkumattomana muista hieman erillään olevan suuren puun varjossa, kun tornipöllö liitelee puun yli ja oksat kahisevat. Hahmo ottaa sivuaskeleen, ja nyppää hiuksistaan irti sinne pudonneen lehden. Käsi sattuu osumaan tähtien luomaan valoläikkään ja hohtaa kelmeästi. Sormet naksahtavat, kun hahmo koukistaa kättään ja rusentaa kuivuneen lehden ja ripottelee riekaleet lumipeitteiselle maalle. Jotkut ovat sitkeitä… Ankarakaan talvi ei pudottanut tuota lehteä ja nyt, lähes kevään kynnyksellä, se joutuu viimein kumartamaan sen edessä jonka kaikki joutuvat kohtaamaan. Kuoleman.

Kelmeä käsi hipaisee takana olevan puun kuorta samalla, kun varjon peittämiin kasvoihin aukeaa julman viillon kaltainen halkeama, joka paljastaa kaksi terävää kulmahammasta.
”Sanohan kultaseni… Mitä pidit siitä tytöstä? Hän oli varsin suloinen”, hiljainen ääni halkoo yön pimeyttä ja vampyyri hiljenee hetkeksi kuin vastausta odottaen.
”Kyllä, mutta en tietenkään tekisi sitä, mikäli...” äänessä erottuu pahastunut sävy vampyyrin jutellessa itselleen. ”Tiedät hyvin että ajattelen vain sinua, mutta ehkäpä…” lause hiljenee loppua kohden kysyvänä. Vampyyri kallistaa päätään ja odottaa, mutta yössä ei kuulu muita ääniä kuin oksien suhinaa ja villieläinten kaukaisia ääniä.

Ja vaikka sitä ei yön pimeydessä saattanut normaalein silmin nähdä, oli vampyyrillä kasvoillaan surumielinen hymy.

[Neofytos Spirosinpoika]

//Täältä tullaan! //


Yö piti muitakin hereillä. Nuori punaharjainen mantikori makoili hänelle väliaikaisesti varatussa vajassa viltin päällä, katsoen raollaan olevasta ovesta näkyvää tähtitaivasta.
Tilanne ei ollut Neofytosin mielestä ihanteellisin, mutta se kelpasi nyt alkuun. Tai ainakin hän toivoi, että tämä oli alkua.
Riistanvartija oli ollut hänelle hyvin ystävällinen, raivattuaan tilaa vajaansa, jotta mantikorin ei tarvisi viettää öitään ulkona taivasalla kostealla maalla. Nyt hänellä oli ainakin jonkinlainen kuiva makuualusta, katto pään päällä ja viltti lämmittämässä. Mutta kuinka Neofytos kaipasikaan kunnon pehmeää makuualustaa, valoa ja lämpöä. Ja seuraa.

Tultuaan koululle takaisin, rehtorin ja riistanvartijan jälkeen Neo ei ollut tavannut ketään muita. Ja se jos mikä harmitti nuorukaista. Hän oli sosiaalinen ja hän kaipasi seuraa! Ja mielellään samanikäistä. Mutta koska rehtori ei hänestä pitänyt, ainakaan vielä, seuraa ei ollut tulossa.

Neofytos nosti päänsä ja ojensi tassuaan ovea kohti, jotta sai avattua sitä paremmin auki. Aivan kuin hän olisi kuullut puhetta. Se oli hyvin vaimeaa, kuin tuulen kuiskaus. Kenties se ei ollutkaan muuta, mutta mantikori halusi toivoa muuta. Kenties joku koulun oppilaista oli lähtenyt hiipimään ulos ja nauttimaan raikkaasta yöilmasta. Tosin, siinä tapauksessa olisi vain järkevämpi pysyä vajassa. Jos oppilas säikähtäisi ja ilmoittaisi rehtorille, Neofytos varmasti saisi häädön. Sillä vaikka hän oli vapaana, oli häntä varoitettu kulkemasta liian kauas riistanvartijan mökiltä.

Uteliaisuus ja yksinäisyys olivat kuitenkin kovat ja Neofytps lopulta nousi. Ei kai se haitannut, jos hän vähän vilkaisisi ympärilleen?
Hän astui ulos vajasta ja etutassullaan työnsi vajan ovea hieman kiinni. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, kuunnellen. Hän ei kuullut tavallisesta yöelämästä poikkeavia ääniä. Ei puhetta, ei kuisketta. Vain hiljaisia rasahduksia ja huhuilua.
"Haloo?" Neofytos huhuili, kävellessään eteenpäin. Hän näki yhden jäniksen piiloutuvan puskaan ja tornipöllön liitävän ääneti kohti koulua. Hän katsoi sen tulosuuntaan, luullen sen olleen jonkun oppilaan oma pöllö, nähden yhden muista puista erillään olevan puun juurella henkilön.
"Hei? Sinä et taida olla minun mielikuvitustani, ethän?" Neofytos kysyi, uskoen hahmon kuulevan hänet. Ei yö nyt niin äänekäs ollut. Hän jatkoi samalla myös lähestymistä, mutta varovaisesti, jottei olisi säikäyttänyt toista menemään.

[Declan Halliwell]

// Sori, oon ihan unessa jo... :D


-Declan-

“Onko se siis sovittu, kultaseni?” vampyyri hymyilee, ja kääntää katsettaan päättäen omituisen keskustelunsa. Tuuli oli laantunut hetkeksi ja tähtien valo peittynyt pilvimassojen taa. Se ei ollut kuitenkaan asia, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa, ei… Keskittyessään kuuntelemaan muuta kuin vaimenneita metsän ääniä - miksi ne olivat vaimenneet? - saattoi tarkkakorvainen erottaa jotakin uutta. Ei tuntematonta, mutta uutta ja kiinnostavaa. Jänis se ei ollut, sillä vampyyri oli kuullut tarkoilla korvillaan kuinka ne olivat hyppineet poispäin paikasta, jossa hän seisoi eikä se taas ollut vampyyrin syytä, joka vältteli metsästämästä niin kovin pahalta maistuvia eliöitä. Lisäksi niiden raadot kylmenivät niin kovin nopeasti…

Kiinnostuksen pilkahdus välähtää varjoisissa silmissä, kun vampyyri uskoo paikantaneensa liikehdinnän lähteen. Liikkumattomana Declan katselee kuinka mantikori ilmestyy riistanvartijan vajasta, mitä vampyyri ei ollut tullut lainkaan huomanneeksi. Ei sillä että moinen olisi häntä paljoa kiinnostanut.

Paljasjalkainen vampyyri, yllään vain mustat samettihousut ja yön varjoista kudottu tummanharmaa viitta, hymyilee. “Mielikuvitusta? Olen pahoillani, mutta en voi sanoa olevani mielikuvituksen tuotetta”, äänessä on ripaus sarkastisuutta. “On harvinaista saada tavata mantikori…” vampyyri jatkaa keskustelevaan, lähes välinpitämättömään sävyyn. Se oli hieman alentava puhetapa, mutta eläessään niin monia vuosisatoja se tavallaan tuli tavaksi.

Vampyyri katselee mantikoria tutkimaton ilme kasvoillaan, pysyen vielä toistaiseksi puun varjojen suojissa.

[Neofytos Spirosinpoika]

//hehe, et oo ainoa : D //

Neofytos pysähtyi useamman metrin päähän hahmosta, joka oli pukeutunut hämmentävän omituisesti säähän nähden. Hän kun luuli henkilöiden pukeutuvan aina lämpimästi, jos oli kylmempi sää. Ja vielä paljain jaloin. Ulkona käytettiin kenkiä, eikö käytettykin?
Neofytos kallisti pohtivasti päätään, katsoessaan miestä, joka vastasi hänen kysymykseensä. Tai oli vastannut, varmaan jo muutamia sekunteja sitten. Mantikori nosti katseensa hahmon kasvoihin, ja väläytti iloisen hymyn.
"Hienoa! Aina on parempi puhua oikeille henkilöille kuin mielikuvitusystäville", hän sanoi naurahtaen, saatuaan äänensä taas kuuluviin. Hän ei välittänyt siitä, millä tapaa toinen puhui, kunhan puhui ja vastasi, eikä vaikuttanut heti töykeältä ja torjuvalta. Kuten vaikka rehtori.
"Mutta saanko kysyä, eikö sinulle tule kylmä?" Neofytos kysyi, kallistaen jälleen päätänsä, mutta toiselle puolelle tällä kertaa.
Hän istuutui kostealle maalle, välittämättä siitä, että perskarvat kastuisivat. Kyllä ne siitä kuivuisivat.
Nuorukainen piti tuon hyvän välimatkan henkilöön, sillä ei voinut olla vielä varma, miten toinen häneen suhtautuisi. Se, että tuo ei ollut vielä kirkuen juossut pakoon tai vetänyt taikasauvaansa esiin, oli jo hyvä. Sen lisäksi tuo vaikutti olevan valmis keskustelemaan. Niin paljon erilaisempi mitä rehtori!

[Declan Halliwell]

// ugh


-Declan-

Mantikori se todellakin oli. Suuri eläin istahtaa vajan ulkopuolelle, punainen harja kiillellen. Komea yksilö… Mutta mitä ihmettä se oli tehnyt riistanvartijan majassa? Vampyyri huomasi kiinnostuneensa arvoituksesta ja hymähti.

“Niin… Kaipa se tosiaan on parempi”, vampyyri myöntyy toisen sanoihin huvittuneena, tarkastellen eläintä. Hän ei ollut aiemmin kohdannut mantikoria, vaikka olikin matkustanut laajasti ja yllätti siksi itsensäkin kiinnostuessaan olennosta. Toisaalta vampyyri oli harvoin jäänyt yhteenkään paikkaan pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi päiväksi, joten se oli ymmärrettävää.

Mantikori jatkaa puhetulvaansa, ja vampyyrin varjoisilla kasvoilla vilahtaa hitusen ärsyyntynyt ilme. Puhuivatko kaikki nykyään aina paljon?
“Ei, en pysty tuntemaan kylmää”, vampyyri naurahtaa ja astelee sitten muutaman askeleen eteenpäin, pois suuren puun varjoista.

[Neofytos Spirosinpoika]

//anteeksi kesto ^^' jos en ollut väsynyt, uppouduin peleihin //


Neofytos näki miehen ilmeen muuttuvan vain hetkeksi, mutta ei sen aikana ollut ehtinyt saada selvää, mitä ilme oli kertonut. Hän oli liian kiinnostunut siitä, että sai tavata jonkun henkilön, joka ei pelännyt häntä.
Miehen vastatessa, ettei tuntenut kylmää, mantikorin ilme muuttui hämmentyneeksi.
"Et pysty tuntemaan kylmää?" hän kysyi, "Onko se sairaus?"
Neofytos ei osannut tietenkään ensimmäisenä ajatella tavanneensa vampyyrin. Hän luuli olevansa ainoa "erikoinen" ja sen verran epäonninen, ettei muihin erikoisiin tapauksiin törmäisi. Varsinkaan Chateaussa, jossa muutenkin tuntui olevan tiukka rehtori.
Neofytos tarkkaili katseellaan hahmoa, tuon tullessa pois puun varjosta. Tuo näytti tosiaan henkilöltä, jolla oli vain erittäin kummallinen vaatetus säähän nähden.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyrin vastaus aiheuttaa mantikorissa hämmästyneen reaktion ja Declan tajuaa, ettei toinen tiennyt hänen olevan vampyyri. Mielenkiintoista… Mantikori oli ilmeisesti varsin nuori lajinsa mittapuulla, ja se oli selkeästi hyvin ulospäin suuntautunut.

”Sairaus? Kai sitä voisi tavallaan niinkin kutsua...” Declan hyrisee, paljastaen samalla kulmahampaansa mantikorille. Kuunvalo läikehtii heidän ympärillään luoden puiden varjoista pelottavia mutaatioituneita versioita, mutta vampyyrin hohtavan valkeat ja pitkät kulmahampaat näkyvät silti erinomaisesti.

”Mikäli saan huomauttaa, on myös erittäin epäkohteliasta aloittaa keskustelu kysymyksiä utelemalla. Vai onko nykyään hyvää käytöstä jättää esittelemättä itseänsä?” Vampyyrin ääni on pitkästynyt, mutta hän katsoo mantikoria tuima ilme kasvoillaan. Hän ei uskonut että käytöstavat olivat juurikaan muuttuneet vuosisatojen saatossa, vaikka tiettyä vapautta sallittiinkin nykyään keskusteluissa. Mikä oli vampyyrin mielestä täysin turhaa.

Mikseivät asiat voineet olla kuten ennen vanhaan?

[Neofytos Spirosinpoika]

Miehen vastatessa ja paljastaessaan kulmahampaansa, lamppu tuntui syttyvän mantikorin pään ylle. Neofytosin silmät laajenivat, mutta ei kauhusta. Enemmänkin innosta ja uteliaisuudesta.
Hän oli jo nousemassa seisomaan, jotta voisi tutkia toista lähemmin, kun mies jatkoi. Tuon sanat tuntuivat yllättävän pistäviltä ja Neofytos tunsi punastuvansa. Miten hän olikaan voinut olla niinkin töykeä!
"Olen todella pahoillani! Olen Neofytos Spirosinpoika, erittäin hauska tutustua! Olen ollut niin kauan puhumatta kenellekään, joten ehdin unohtaa hyvät käytöstavat", Neofytos esitteli itsensä ja teki pienimuotoisen, kenties hieman kömpelön kumarruksen.
"Olin vain liian innokas, kun uskoin jonkun olevan ulkona! Ja olihan täällä! Vampyyri!" Neofytos hihkaisi, näyttäen unohtavan jälleen hyvät tavat. Hän hypähti takaisin jaloilleen, väristen ja hyristen innosta, kunnes muisti, että voisi kenties rauhoittua. Mies ei tuntunut pitävän siitä.

Neofytos selvitti kurkkuaan jälleen kerran nolona, ja istuutui takaisin maahan. "Anteeksi. En ole ennen tavanntu vampyyria", hän pahoitteli toistamiseen.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyrin kohottaa kulmiaan mantikorin puhetulvalle ja ristii kätensä eteen. Mantikori oli suorastaan ällöttävän innokas, hyväntuulinen ja ennen kaikkea… ystävällinen häntä kohtaan. Viimeisin havainto oli hieman yllättävä, sillä jopa taikamaailmassa vampyyrejä usein karsastettiin ja heihin ei luotettu. Luottamuksen puutteessa saattoi tosin olla syykin, vampyyrit nimittäin eivät katsoneet liiemmin kenen verta joivat sammuttaessaan janonsa. Ja vaikka Declan ei juuri nyt tuntenut janoa, hän mietti laiskasti miltä mantikorin veri mahtaisi maistua. Olisiko se jotakin eksoottista, hivenen kirpeää? Vai kenties tummaa ja täyttävää, joka solisisi kuin silkkipuro maahan? Ainoastaan yksi pieni maistiainen…

Declan lipaisee huuliaan, ja astahtaa askeleen lähemmäs mantikoria niin, että kuunvalo loisti lehtien lomasta hänen ylleen. Vampyyrin takana varjot syvenevät ja muuttavat muotoaan tuulen liikutellessa puiden oksia.

”Olisi varsin yllättävää mikäli olisit”, vampyyri vastaa viitaten toisen puheeseen vampyyrin tapaamisesta ”meitä ei ole monia, ja vielä harvemman kohtaamisesta selviäisit hengissä” sanoihin oli sisällytetty hienoinen uhkaus, jota ei voinut olla huomaamatta vaikka vampyyri seisoikin näennäisen rentona, puhuen tasaisen kohteliaalla äänensävyllä ja katsellen mantikoria välinpitämättömän kiinnostuneena, kuin jotakin mielessään…


// Sorisorisori kestosta, toivottavasti vielä haluat jatkaa! :)

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä.

Declan Halliwell: 11 p
Neofytos Spirosinpoika: 8 p