Autathan minut takaisin?

[Opal Calypso]

Olin jo aivan poikki ja olisin taatusti luovuttanut jo aikoja sitten, ellei vampyyri olisi ollut minua ohjastamassa. Onneksi kaukaisuudesta loistivat jo linnan valot joista sain rutkasti enemmän voimaa rämpiäkseni eteenpäin. Mitäköhän kello mahtoi olla? Oliko kenties linnassa tapahtunut jotain kummallista poissaollessani, vai oliko siellä yhtä hiljaista kuin aina ennenkin. Yövahti varmasti mietiskeli miten kurjaa oli kun mitään jännittävää ei tapahtunut yön aikana. Voi kuule, tietäisipä vain.

Lumi oli yllättävänkin raskasta, eikä sitä oikein edes tullut ajatelleeksi kun normaalisti lumessa käveli. Normaalisti lumi oli ihana asia. Merkki joulusta ja uusista loitsimismahdollisuuksista, koristeista ja hyvistä talviherkuista. Lumi merkitsi uuden alkua. Se pyyhki alleen kaikki kasvit jotka syksynä olivat nuukahtuneet ja sulattuaan paljastaisi altaan uudet ja voimakkaat kukat ja lehdet. Nyt kuitenkin kun voimat hipoivat nollaa ja keuhkokuume oli lähellä, lumen raskaata massaa toden totta ajatteli. Kävelimme hiljaisuudessa eteenpäin ja välillä säpsähtelin ja katselin ympärilleni hätäisesti tahtiani kirien, kun kuulin ympäristöstä sinne kuulumattomia ääniä tai tunnuin jääväni liiaksi jälkeen. Vampyyri ei sanonut mitään, käveli vain eteenpäin verkkaisesti enkä edes uskonut tuon olevan tässä maailmassa enää. Ehkä hän yhä puntaroi olisiko elossapitämiseni viisasta.

Luulin kuulevani joitakin sanoja tuon suusta, mutta tämä ei pysähtynyt joten minäkin jatkoin matkaani. Vampyyri ojensi kättä minua kohti, sanoen että olisimme ihan kohta perillä. En olisi tarjoutunut tuohon apuun jos olisin ollut normaalissa kunnossa, mutta tässä tilassa apu kelpasi erinomaisesti. Tarrauduin siis vampyyriin ja annoin tuon avustaa minua eteenpäin vielä viimeiset mutkat ja suorat kotiani kohti. En ikinä uskonut pitäväni kiinni vampyyristä, mutta en ikinä uskonut edes näkeväni yhtä missään ainakaan sillätavalla että selviäisin elossa siitä. Kompuroin viimeiset askeleet todella heikkona, kunnes tulimme metsän reunalle ja koulu kohosi edessäni niin täydellisen oloisena. Pysähdyin sille sijoilleni ja irrotin otteeni vampyyristä, kohottaen katseeni tuohon luultavasti viimeisen kerran.

"KKiitos.. Ettet tappanut minua." Sanoin hiljaisesti ja vedin vapisten viitan pois yltäni, ojentaen sitä vampyyriä kohti. Toivoin ettei vampyyri pyytäisi vastapalvelusta, sillä minulla ei olisi mitään mitä tuolle antaisin. Tippa verta ei taatusti jäisi vain tipaksi, enkä tiedä kuinka paljon minulla oli edes varaa antaa.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Linna kohoaa heidän edessään ylväänä ja majesteetillisena niinkuin aina. Ihminen kompuroi Declanin kädessä pahemmin kuin vampyyri muisti mahdolliseksi. Tai ehkä se oli vain tämän kyseisen yksilön erityiskyky… Viimein vampyyri pysähtyy ja ihminen vetäytyy kauemmas, kuin peläten vampyyrin muuttavan mieltään nyt, kun linna kohosi siinä heidän edessään. Millaista sisällä mahtoi olla? Varmasti ainakin lämmintä, mutta myös kolkkoa. Lukuisat tornit kurkottelivat taivaita kohti yksinäisinä ja kylminä paikkoina, mutta useilla käytävillä loisti valo siitä huolimatta, että oli aamuyö eikä kenenkään kuuluisi olla hereillä. Milloinkohan linna oli rakennettu? Se vaikutti vanhalta, hyvin vanhalta. Linna parka, joutua nyt sietämään kiljuvia ihmisiä käytävillä ja saleissa…

Declan kääntyy ihmisen puoleen kun tuo tarjoaa takaisin vampyyrin viittaa. ”Pidä se, olisi sääli jos tuupertuisit näin lähellä määränpäätäsi...” Vampyyrin hymy paljastaa kulmahampaat. ”Toivon että tapaamme pian uudestaan. Olette olleet erittäin huvittavaa seuraa, hyvä neiti.” Declan naurahtaa ja heilauttaa kättään 'hushus' -liikkeeseen. Vampyyri ei astu pois metsänreunasta, ja vielä hetken linnaa katseltuaan valmistautuu kääntymään ja palaamaan takaisin metsän siimeksiin. Aamuun ja auringon nousuun oli vielä parisen tuntia aikaa ja hän ehtisi hyvin soittaa hetken luutullaan. Jos hyvä tuuri kävi, metsässä olisi tuona yönä vielä muita eksyneitä, jotka saattaisivat kaivata apua päästäkseen takaisin linnaan.

[Opal Calypso]

Vampyyri ei halunnut viittaansa takaisin, vaan antoi minun pitää sen. Kyllähän se kieltämättä oli todella ikävä homma jos tuupertuisin tuolle matkalleni. Lähdin sitten linnaa kohti mitään sanomatta, mutta tunsin että vampyyri pysyi yhä metsän reunalla. Minä myös vilkaisin taakseni, mutten lumisateen takia oikein erottanut yksittäistä hahmoa puiden seasta. Onnekseni pääsin turvallisesti suurelle ovelle ja sain sen vedettyä auki ennenkuin veri imettiin minusta pois. Olin selvinnyt! En ikinä ottaisi elämääni itsestäänselvyytenä tämän yön jälkeen.

Astelin sisälle turvaan ja lämpö leuhahti minua kohti. Ovi pamahti takanani kovaa ja valitettavasti herätti yövartian huomion itseeni. Olin kovasti suunnitellut että kukaan ei koskaan saisi tästä tietää, mutta muutenkin olisin tarvinnut sairaanhoitoa tähän kuntooni, joten se oli oikeastaan väistämätöntä että myöhäisestä yöretkestäni tultaisiin kuulemaan. Olin tuupertua siihen kohtaan ja viimeinen muistikuvani siitä yöstä oli se, kun roikuin yövartian käsipuolessa ja pääsin sairastuvalle hoidettavaksi. Hallelujah, ei siinä muuta voisi enää sanoa. - Niin minä ajattelin ennenkuin vihdoin sain luvan vaipua tajuttomuuteen.


// Kiitos pelistä! Pelin saa nyt lukita ja pisteyttää :)

[Mila Molina]

Opal Calypso, Pouffsouffle: 57 p
Declan Halliwell: 47 p

Kiitos tosi hyvästä pelistä!