Autathan minut takaisin?

[Opal Calypso]

// Mielestäni se kirja ei kerro tuosta elokuvasta yhtään mitään. Eikös siinä ole lueteltuna ja kerrottuna vain niistä satuolennoista? Jos sitä punaista kirjaa siis tarkoitit.

Taikasauva oli yhä visusti kädessäni. Vaikka käteni lojui rentona vieressäni olin osoittanut sauvani pään vampyyriä kohti, valmiina iskemään taikansa suoraan tuota kohti. Vampyyri naurahtaa sanoilleni ja tunnen oloni voimattomaksi. Kuin tuo olio pitäisi minua täysin pilkkanaan, vain yhtenä mustana pilkkuna joka sekoittuu vaimattomasti toisiin samanlaisiin. Vampyyri heilautti kättään osoittaakseen miten kaukana olimme sivistyksestä, mutta oma katseeni pysyi liimautuneena tuossa. En herpauttaisi katsettani tai mieltäni enää mihinkään muuhun. "Mitenkö tämä paikka eroaa mistään? Sinulle ei varmasti mitenkään. Minulle tämä paikka on täynnä vaaroja ja kielletty kaikille oppilaille. Sinulla ei ole mitään muuta kuin kierrellä ympäri maailmaa, syöden ja yksinäisesti." Sanat kuulostivat jokseenkin ilkeältä omiin korviini, mutta tiesin ettei vampyyri välittäisi. Vaikka luonteeni oli pohjimmiltaan rasittavan kiltti ja ystävällinen, osasin minäkin tarvittaessa olla ilkeä.

Imin verta huulestani ja yritin olla herättämättä sillä toisen huomiota. Jalkani vapisivat kylmyydestä ja heilutin vartaloani edestakaisin. Varpaani tuntuivat jäätyvän, enkä halunnut että niitä jouduttaisiin amputoimaan. Katsoin vampyyriä silmiin kulmaani kohauttaen, kuin kysyen äänettömästi hyökkäisikö toinen kimppuuni kun osoittaisin sauvani pois toisesta. Heilautin sauvaani laiskasti ja hetkessä jalkani alkoivat lämpenemään ja lumi sulamaan jalkojeni alta. Helppo loitsu, joka sai sauvan päästä tulemaan kuumaa ilmaa. Tietenkin olisin voinut loitsuta lumisateen pois, mutta pelkäsin että se veisi liikaa voimiani joten tällä pienellä lämmityksellä olisi pärjättävä ennenkuin pääsisin takaisin kotiin.

"Etkö voisi lähteä muuallepäin maailmaa? Lietsot jonkinlaista pelkoa koulussamme. Et suurta, mutta silti tarpeeksi jotta jotkut puhuvat sinusta. Tai ainakin jostain vampyyristä kenet on nähty liikkuvan koulumme lähettyvillä." Jalkani olivat tarpeeksi lämpimät, joten heilautin sauvaani uudestaan saadakseni kuuman ilman poistumaan. Kohotin nyt sauvaani vampyyriä kohti jälleen, varmuuden vuoksi. "Kyllä sinä varmasti olet sen verran viisas että tiedät kuolevasi.. lopullisesti, jos tulet lähemmäs kouluamme. Et sinä mahda mitään meistä vahvimmille." Taisin olla typerä kun puhuin niin rohkeasti tuollaiselle verenimijälle. En edes tiennyt sataprosenttisesti mitkä taiat eivät vaikuttaisi vampyyreihin.

[Declan Halliwell]

-Declan-

”Varo sanojasi, pikkuinen. Et tiedä minne olet astumassa puheillasi...” Vampyyrin ääni kuulostaa pilkalliselta ja ylimieliseltä, mutta todellisuudessa sanat tuovat sen mieleen muistoja ajoista, jotka se olisi mielellään unohtanut niiden mukanansa tuoman kaipauksen vuoksi. Eivät kaikki paikat olleet aina olleet hänelle yhdentekeviä, joskus oli ollut toisenlainenkin elämä… Ja nyt vampyyria todella himotti vääntää tytön niskat nurin ja juoda tuon veret. Mokomakin penska! Tuon ruumista ei kukaan löytäisi ennen lumien sulamista keväällä…

Vampyyri kääntää katseensa hetkeksi pois tytöstä ja astelee oksan luo, jossa soittimen rasia heiluu hitaasti tuulessa. Hänen jalkansa jättävät lumeen vain heikot jäljet, jotka pyry puhaltaa välittömästi näkymättömiin. Lumisade oli selvästi saennut heidän juttelunsa aikana ja pian olisi mahdotonta lähteä pois metsästä, ainakin typerille ihmisille, jotka tulivat kielloista huolimatta metsään ja sitten eksyivät ja alkoivat ärsyttää vampyyrejä… Typeryyttä, sitä se oli. Declanin sormet puristuvat luutun ympärille, kun hän ottaa rasian ja siirtää soittimen siihen. Sitten vampyyri napsauttaa lukon kiinni ja hyväilee hetken soitinta rintaansa vasten ennen kuin kääntää mustien silmiensä katseen jälleen tyttöön.

”Kerro minulle, arvon neito. Jos metsään meno on kiellettyä niin miksi itse olet täällä? Jos pelkäätte metsän asukkaita, ei kenties ole kovin järkevää astua heidän alueelleen pimeän tultua...” Vampyyri kysyy hiljaa, hymyillen vaarallisesti. Suusta pilkistävät terävät kulmahampaat lupasivat unohdusta kaikesta, unohdusta elämästä. Declan ottaa askeleen lähemmäs tyttöä.

[Opal Calypso]

Vampyyri ei selvästikään arvostanut puheitani, vaan vastasi minulle jälleen omaan ylimieliseen tapaansa. Aloin kyllästymään toisen käytökseen. Vaikka olikin vampyyri, ei silti tarvinnut luulla olevansa reilusti muita ylempänä tai kuin kenelläkään ei olisi häntä vastaan mitään mahdollisuuksia. Tiesin että toinen oli ärtynyt minuun, mutta jotenkin alitajuisesti luotin sihen ettei minulle kävisi kuinkaan. En nähnyt syytä sihen miksi vampyyri olisi viivytellyt näinkin kauan ennenkuin tappaisi minut. Katselin hiljaisena miten Declan laittoi soittimensa takaisin sillekuuluvaan rasiaan ja hyväili rasian pintaa. Tuhahdin itsekseni. Miksi tuon liikkeet pitivät olla niin hitaita ja .. ahdistavia. Kaikista liikkeistä tuli mieleen kuin hän olisi tehnyt ne monta kertaa ennenkin juuri samalla tavalla.

Lumisade oli välillämme kuin valkoinen lakana, melkein niin sakea ettei siitä nähnyt läpi. Lumi oli kerääntynyt maahan isoiksi kasoiksi, mutta omieni alla oli täysin sulaa loitsun ansiosa. En selviäisi takaisin lumisateessa mutta jos jäisin tänne, kuolisin joko hypotermiaan tai viimeistään vampyyrin hampaiden alle. Kerrankin toivoin että olisin opiskellut loitsuja hieman ahkerammin. Silloin voisin mahdollisesti osata loitsun, mikä näyttäisi minulle ihanan reitin takaisin kotiin.

"Miksi minun pitäisi kertoa sinulle miksi olen täällä? Ehkä haen ongelmia, ehkä olen eksynyt. Tuskinpa se paljon sinun mieltäsi liikauttaa." Sanoin silmiäni siristellen ja väläytin kirkkaan hymyn, mikä oli tällä kertaa täysin esiteltyä - ei ollenkaan minun tapaistani siis. Vampyyri hymyili minulle myöskin jälleen, mutta edelleenkään siinä ei ollut pilkahduskaan ystävällisyyttä. Ensimmäistä kertaa tuo astui minua kohti ja salamana nostin sauvani osoittamaan suoraan tuota kohti. Hänelläkö on oikeus tulla lähemmäs minua, vaikka minä en saanut tulla häntä lähemmäksi. "Impedimenta", sanoin sauvaani heilauttaen ja pieni valonväläys tuli sauvastani, kadoten sitten ilmaan. Vihreät silmäni säihkyivät, nyt ensimmäistä kertaa pelosta. En haluaisi satuttaa ketään - se ei ole minun tapaistani - joten toivoin että pystyisin pitämään tätä loitsua yllä tarpeeksi kauan.

//Impedimenta = Loitsu, pystyy kamppaamaan, jähmettämään, sitomaan, kaatamaan taaksepäin ja estämään kohdetta lähestymästä loitsijaa jne. Ja tällä kerralla siis tehtiin että Declan ei pääsisi Opalin lähelle.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Ihmistytön vastaus saa vampyyrin sähisemään ja ottamaan uuden askeleen eteenpäin – nyt varmana siitä, että joisi tuon ärsyttävän itikan kuiviin siitä elämännesteestä, jota tuo kantoi suonissaan. Jokin on kuitenkin toisin sen jälkeen kun tyttö on heilauttanut taikasauvaansa, eikä Declan enää pääse ottamaan askelia lähemmäs, jotta saisi kiinni toisesta. Taikuutta… Mutta sitäkään ei voisi ylläpitää loputtomiin toisin kuin Declan. Hänellä olisi koko yö aikaa kierrellä toisen ympärillä ja etsiä heikkoa kohtaa…

Toisaalta, oli olemassa parempikin keino. Vampyyri jää seisomaan paikoilleen, mustat silmät porautuvat jälleen smaragdin kaltaisiin silmiin. ”Olet oikeassa, ei se minua liikutakaan. Mutta eikö neiti haluaisi takaisin lämpimän tulen ääreen, vetää ylleen pehmeät villahousut ja kaivautua lampaantaljojen väliin?” Vampyyrin ääni on hiljainen ja miellyttävä, kun se nyt puhuu. Rypyt otsalla ovat kadonneet, ja mustat silmät vaikuttavat lähes ystävällisiltä. ”Voisin auttaa, eikö se olisikin mukavaa?” Declan astuu harkitusti askeleen taaksepäin ja kallistaa päätään. Kädet ovat ristissä rinnalla ja pelottavan teräviksi viilatut kynnet piilossa.

Vampyyri ei uskonut ihmisen olevan täällä hakemassa hankaluuksia, vaikka mistäpä sitä koskaan tiesi varmasti. Ajat olivat muuttuneet, ja kenties oli aivan normaalia kuljeskella lyhyissä housuissa talvipakkasessa ja vuosisadan lumimyrskyssä? Toisaalta vampyyri oli myös saanut yli kolmen sadan vuoden koulutuksen ihmisten tunteiden tulkitsemisessa, ja vaikutti aika varmalta että tyttö oli eksyksissä. Siihen pulmaan vampyyrilla saattaisi olla ratkaisu…

[Opal Calypso]

Vampyyri yritti astua taas askeleen lähemmäs minua, mutta loitsuni oli onneksi jo täydessä voimassaan. Taisi vampyyri nyt itsekin huomata että lähemmäs oli pääsy kielletty. Eikä lähestymiskieltoa voinut kuin vain noudattaa. Puristin käteni puuskaan näyttääkseeni mahdollisimman itsevarmalta ja siltä kuin jaksaisin pitää tätä taikaa vaivatta yllä sihen asti että aurinko nousisi jälleen kirkkaana itsenään taivaalle. Vampyyri ei liikkunut hetkeen minnekkään, me kaksi vain tuijotimme toisiamme mitään sanomatta. Mahtoikohan Declan jo mielessään miettiä miten repisi vaalean kurkkuni auki ja joisi sisälläni olevaa lämmintä vertani?

Tämä myönsikin ettei häntä kiinnostaisi miksi olin täällä, vaikka tulo oli oppilailta ehdottomasti kielletty. Kyllähän tuon ehdotus kuulosti hyvältä, mutta miksi joku vampyyri osaisi kouluun paremmin kuin minä - olenhan sentään opiskellut siellä jo viitisen vuotta. Puhumattakaan siitä miten tiesin että tuo Ystävällinen teko tuli varmasti maksamaan jotain minultakin. "Lämmin sänky minulle, tilkka - tai muutama, verta sinulle? Niinkö sinä sen ajattelit?" Kysyin jo hieman närkästyneenä. Pitikö tuo minua kovinkin tyhmänä? Ei pieni äänensävyn muuttaminen ja ystävällinen katse auttaisi mitään enää tässä tilanteessa. Declan oli kohdellut minua epäystävällisesti koko juttuhetkemme ajan, eikä se taatusti muuttuisi heti kun langetan pienen loitsun yllemme.

"Luulet olevasi minua paljonkin viisaampi? Koska olet elänyt kauemmin ja olet niin super yliluonnollinen? Älä viitsi naurattaa. Vampyyrit ovat kuulemma aina samanlaisia. Johtuen varmaankin siitä että joutuvat elämään täällä maanpäällä niin kauan, katsoa kuinka läheiset kuolevat - kumppanit, rakastetut, lapset.. Ihan jokaikiset. Teikäläiset kovettavat sydämensä ja estävät ketään pääsemästä lähelle. Ystävämielessä tai rakkausmielessä", aloitin puheeni yhä närkästyneeseen sävyyn, mutta loppua kohti minulla tuli paha mieli vampyyrejä kohtaan. Varmastikaan toinen ei välittäisi hempeilypuheistani ja ehkä ne eivät osuneet edes oikeaan tämän yksilön kohdalla. Niin kuitenkin minä ajattelin, enkä taatusti viihtyisi vampyyrinä. Ilman ystäviä tai ketään - koska kukaan heistä ei eläisi yhtä kauan kuin minä ja itse EN kestäisi nähdä miten läheiset kuolevat ympäriltäni yksitellen.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyrin ehdotukseen vastataan kärkkään kieltävästi, arvaten heti mitä Declan oli ajatellut. Mitä nuo oikein oppivat nykypäivinä? Vuosisata sitten tyttö ei olisi kahta sekuntia miettinyt ennen kuin olisi rukoillut polvillaan tekevänsä mitä tahansa, kunhan Declan vain näyttäisi tuolle polun takaisin kotiin… Ja sitten, pihapolulla tulisi maksun aika. Suloista verta… Vampyyri lipaisee kulmahampaitaan ja sähähtää. Kahdesti tuo tyttö ei onnistuisi häntä välttämään…

Declan on jo aikeissa yrittää lähestymistä uudelleen, tällä kertaa varmana onnistumisestaan. Kahta kertaa hän ei perääntyisi, ja tyttö saisi maksaa älykkyydestään verellänsä. Toinen jatkaa puhumista ja sanat, joita vampyyri ei olisi halunnut kuulla, pysäyttävät hänen aikeensa. ”Niin terävä ja niin typerä… Varo sanojasi!” Vampyyri sähähtää. ”Ei kannata esittää tietäväistä asioissa, joista ei tiedä mitään… Puheesi johtavat sinut epämiellyttävien totuuksien äärelle, etkä halua saada niitä selville! Häivy!” Viimeisen sanan vampyyri kuiskaa painokkaasti, samalla kun ottaa usean nopean askeleen taaksepäin ja katoaa lumipyryyn ja pimeyteen.

Ikuisuus… Hän voisi odottaa tunteja tytön keskittymisen herpaantumista ja kostaa sitten kaiken sen, mitä tuo oli sanonut. Ja kauan ennen sitä tuo jo anelisi polvillaan hänen paluutaan… Sillä Declan todellakin tiesi reitin takaisin linnaan, ja myös sen ettei ihmistyttö ikinä kykenisi palaamaan sinne omin voimin. Ei, koskaan, turvallisesti. Vampyyrin nauru on kova ja ylimielinen hiljaisessa metsässä. Hän seuraisi tyttöä minne ikinä tuo lähtisikin, aina katseen ulottumattomissa, aina vain henkäyksen verran takana. Ja kun pää kääntyisi, silmät värähtäisivät tai keskittyminen herpaantuisi… Vampyyri saisi kostonsa.

Declan seisoo lumipyryssä, nostaen ajatuksissaan viittansa huppua peittämään pään ja ravistelee helmasta lumen rippeet pois. Toisaalta, puheissa oli myös totuuden hippu. Aikaa oli aina liikaa, mutta joskus sekin tuntui loppuvan kesken. Kun hänen vaimonsa oli kuollut niin monen hyvän vuoden jälkeen, oli Declan tuntenut jotain… Mitä se oli ollut? Hän ei kyennyt enää muistamaan, mutta kaipaus vampyyrin sydämessä pysyisi aina. Hänen ei olisi pitänyt alun perinkään lähteä mukaan moiseen tunteiden vuoristorataan, mutta jotenkin nuoruus ja typeryys olivat vain voittaneet järjen ja antaneet hänelle mielihyvän tunteen, jonka oli aiemmin saanut vain tappaessaan, murhatessaan ja juodessaan uhriensa veret. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja pettymys ja viha olivat vallanneet vampyyrin... Siksi oli parempi ettei tuntenut mitään. Ei tarvinnut kestää pettymyksiä.

Milloin hän oli viimeksi vieraillut vaimonsa haudalla? Silloin kun hän oli ostanut hautausmaan, jolla rakastetun luut lepäsivät? Siitä oli kulunut jo aivan liian pitkään.

[Opal Calypso]

Huomasin miten Declan oli aikeissa ottaa uuden askeleen minua kohtaan ja puristin loitsua mielessäni vahvemmaksi. Pystyin melkein tuntemaan ihollani sen vahvat kipinät ja miten tuo pieni kalvo piti minut elämisen ja kuoleman rajalla. Tiesin osuvani arkaan paikkaan ja säpsähdin jopa vampyyrin reaktiota. Minua puistatutti kuinka vampyyri nuoleskeli hampaitaan ja mielessään unelmoi minun verestäni. En todellakaan vuodattaisi yhtäkään tippaa tuon vampyyrin vuoksi. Saisi etsiä verensä ihan jostakin muualta.

Vampyyri sähähti minulle, saaden minut kompuroimaan taaksepäin ja haroen tukea jostain lähelläolevasta. En yrittänyt kohdistaa puheitani vain häntä kohtaan, vaan yleistää ja jakaa sitä ymmärrystä mitä minulla vampyyreistä oli. Avasin suuni puhuakseni, kunnes vampyyri oli muutaman askeleen päästä kaukana näköpiiristäni ja kuuloni alueelta. Istuin kylmässä maassa ja hengitin raskaasti. Rintani kohoili säännöllisesti, mutta nopeaan tahtiin ja katseeni poukkoili hädissään sinne ja tänne. Vaivalloisesti nousin ylös ja tunsin miten loitsiminen oli vienyt suurimman osan voimistani. Äsken adrenaliinitasoni oli hiponut pilviä, enkä ollut huomannut miten rankka tämä loitsu oikeastaan oli.

Peruutin muutaman askeleen taakseppäin, ennenkuin lähdin pinkomaan tulosuuntaani mahdollisimman nopeasti samalla kun loitsuni raukesi liiallisesta kaukanaolemisesta. Minun oli kerättävä voimiani, sillä en pystyisi puolustamaan itseäni millään vahvalla taialla nopeasti äskeisen jälkeen. Lumi pöllysi juostessani ja katseeni pysyi visusti edessä. Tein äkkikäännöksiä ja pysähdyksiä, rukoilin löytäväni nopeasti takaisin ennenkuin vampyyri hyökkäisi kimppuuni. Tiesin että hän olisi kintereilläni kokoajan, eikä päästäisi minua tästä enää karkuun. Vedin sauvani jälleen esiin, osoittaen sillä rannettani jotta siihen muodostui syvempi viilto mikä tarkoituksena oli - tihkuen nopeasti punaista vertani. Olin typerys, tiesin sen vallan hyvin. Näin kuitenkin jästien elokuvassa miten vampyyrejä harhautettiin verellä toiseen suuntaan.

Hieroin vertani puihin, yrittäen saada sen näyttämään kuin olisin vahingoittunut ja vereni olisi vahingossa tarttunut puiden runkoihin. Lisää verta, lisää ja lisää. Riisuin nopeasti takkini ja tunsin kuinka kyyneleet virtasivat jo poskiani pitkin samalla kun hieroin takkiini omaa vertani ennenkuin jätin sen maahan ja lähdin juoksemaan poispäin verivanasta jonka olin perässäni jättänyt. Nyt olin peloissani, kädessäni oli mojottava syvä viilto jonka korjaamiseen minulla ei ollut voimia ja vielä lisäksi minulla oli niiin kylmä.. aivan liian kylmä.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Kovin arvattavasti tyttö vain seisoskelee paikallaan hetken, ennen kuin kääntyy ja lähtee juoksemaan säälittävästi tulosuuntaansa, poiketen oikealta reitiltä enemmän kuin Declan olisi koskaan uskonut mahdolliseksi. Typerä ihminen, siinä se taas nähtiin. Tuo ei ikinä löytäisi omin voimin takaisin linnaan lumipyryn sakeuttamassa metsässä kylmissään ja peloissaan. Vampyyri saisi ihmisen kiinni leikiten… Mutta toki tytön tuli reiluuden nimissä saada edes hieman etumatkaa, niin että tuo voisi edes kuvitella harhauttavansa häntä.

Äkkiä metsän ylle leijailee uusi, suloinen tuoksu. Vampyyri astahtaa eteenpäin ja vetää henkeä, kyllä! Tuoksu oli veren ihana, huumaava tuoksu. Virnistys kohoaa vampyyrin kasvoille. Ihminen teki tästä kaikesta liiankin helppoa, suorastaan… naurettavaa? Declan pysähtyy ja hetkeksi vampyyrin kasvoille kohoaa hämmentynyt ilme nyt, kun ketään ei ollut näkemässä. Innostus haihtuu ja mustien silmien ylle painautuvat rypyt syventyvät. Tuoksu oli samanlainen kuin vuosisatoja sitten, kun hän oli ollut seuraamassa taistelua Inverkeithing'issä. Verta oli kaikkialla, joten toisin sanoen se typerä tyttö yritti harhauttaa häntä! Vampyyrilta pääsee uusi sähähdys, johon nyt sekoittuu naurua. Hänen ei tarvitsisi välittää muista hajuista – seurata vain suoraan verivanoista paksuinta ja se johdattaisi hänet suoraan ihmisen luo. Tuolla tuskin olisi enää voimia taikoa yhtään mitään juoksemisen ja kaiken sen verenhukan jälkeen… Sääli, oikeastaan. Hänelle jäisi vähemmän verta, kun typerä tyttö tuhlaili sitä ympäri metsää yrittäessään harhauttaa vampyyria. Mistäköhän ihminen oli senkin tempun oppinut? Declanilla ei ollut aavistustakaan.

Ärsyyntyneenä, vihaisena ja malttamattomana saattamaan loppuun tämä narrimainen leikki, vampyyri jättää soittimen maahan – ei sitä kukaan uskaltaisi varastaa, ja lähtee tytön perään, seuraten verijälkeä helposti. Muut ympäriltä tulevat huumaavat tuoksut sotkevat häntä hieman, mutta kaiken kaikkiaan tyttöä oli helppo seurata. Miksi tuo oli oikein kuvitellut hänen lankeavan moiseen heppoiseen ansaan? Tyttö olisi helppo jäljittää, veri vain auttoi asiassa. Voima, nopeus, terävöityneet aistit… kaikki tuntuivat aliarvioivan ne. Veren tuoksu lisääntyy, ja vampyyri hymyilee. Näinkö helposti se todella kävi? Vampyyri hidastaa ja katselee ympärilleen. Omituista, tyttöä ei näkynyt missään, paitsi tietenkin jos tuo oli viimein menettänyt tarpeeksi verta ja makasi maassa kärsien hypotermiasta… Silloin tuo olisi suorastaan naurettavan helppo lopettaa.

Declan astuu askeleen ja voitonriemu vaihtuu nopeasti vihaksi siitä, että tyttö oli onnistunut sittenkin huijaamaan häntä. Vampyyrin kalpea käsi nostaa maasta talvitakin ja kieli lipaisee sen kangasta. Verta, kyllä… Tyttö oli siis uhrannut viimeisenkin toivonsa selviytyäkseen hetken kauemmin… Typeryyttä, typeryyttä. Vampyyri hymyilee jälleen ja viskaa takin takaisin maahan, ennen kuin syventyy tutkimaan maan jälkiä. Verta on useassa paikassa, ja tähän mennessä kylmyys on luultavasti jo hyydyttänyt haavan niin, ettei se enää vuotaisi yhtä paljon kuin alussa. Se ei kuitenkaan haitannut. Hän oli nyt oikeilla jäljillä, ja tytön oma ihmismäinen tuoksu leijui yhä vahvana ilmassa.

Hiljaa vampyyri lähtee jatkamaan takaa-ajoaan, malttamattomana lopettamaan tämän typeryyden. Hän ei antaisi yhden ihmisen voittaa itseään.


// hemmetti ku mulla tuleekin mieleen twilight... Ei! :D

[Opal Calypso]

// Miten sattuikin niin mukavasti että juuri siitä kyseisestä leffasta tuo idea tuli :D

Kylmyys kalvoi ihoani ja liikkeeni olivat jo todella kankeita. Taikasauva oli puristuneena haavoittuneessa kädessäni ja oikea käteni puristi haavaa alleensa. Et jaksa.. Et pysty karkaamaan vampyyrilta. Tyhmäkö olet? Niin.. Luovuta vain. Katso miten pehmeä maa allasi on. - Ajatukset kimpoilivat päässäni ja tajuttomuus tarrautui minuun kuin köynnökset. Vetivät minua alaspäin, estivät jalkojani liikkumasta enää eteenpäin. Mitä järkeä olisi enää yrittää? Vampyyri ei pysyisi kauankaan harhautuneena, jos tuo edes alunperinkään meni lankaan. Ainoa toivoni oli sakea lumipyry joka sentään peitti pienet askeleeni uudella ja puhtaanvalkoisella lumella.

Kädestäni tipahti yksinäinen pisara verta, saaden minut vilkaisemaan hätäisenä ympärilleni. En saisi jättää oikelle reitilleni mitään, joten paniikissa painoin ranteen kädelleni ja aloin imemään omaa vertani samalla kun matkani jatkui eteenpäin. Taatusti hän kuulee minut. Hän katselee minua varmasti tälläkin yksittäisellä hetkellä. Ehkä hän on nyt onnellinen. Onnellinen kun saa maistaa vertani ja päättää minut lopullisesti.

Kävelin alamäen alas loppuunpalaneena ja piilouduin puoliksi kaatuneen puun juurien alle, itkien sisäisesti, mutta muuten henkeäni pidättäen. En jaksanut enää liikkua. Koko vartaloni tärisi, huuleni olivat siniset, punaiset hiukseni olivat kastuneet kyyneleideni takia ja jäätyneet sihen paikalleen. Taikasauva tärisi käsissäni kun yritin tehdä lämpöloitsua uudestaan. Se oli kuitenkin heikko, oikeastaan mitämätön enkä viitsinyt sen takia kuluttaa voimiani yhtään enempää. Olisinpa tiennyt paremmin.. Tiennyt reitin takaisin linnaan, enkä vaikuttaisi näin sokealta. Tiesin että taistelin turhaa. Juoksin turhaa kotia kohti, läpi kivun ja kauhun ja pimeyden. Minkä vuoksi? Vain että saisin pian tuntea valon. Valon siitä että kuolen.

Istuin sykkyrällä juurten seassa, kyyneleitä ei enää vuotanut ja silmäni alkoivat lerpsottaa, enkä jaksanut enää taistella vastaan. Kuolisin kuitenkin? Mieluummin se tapahtuisi kun olisin tajuttomana. Ehkä suojelukseni tulisi, mutta ei sekään veisi minua kotiini.

// Miten meinasi itku tulla tuota kirjoittaessa :D Eläydynkö kenties liikaa hahmooni.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyri kulkee metsän läpi tehokkaan äänettömästi, juosten lumipeitteen yllä jälkiä jättämättä. Pimeys muuttuu valkoiseksi, kun lumihiutaleet sulautuvat toisiinsa loppumattoman sankaksi verhoksi, jonka läpi ei nähnyt. Mutta ei hän tarvinnutkaan näköään… Vampyyri hymyilee ylimielisesti ja pysähtyy kuuntelemaan. Metsä hänen ympärillään on täysin äänetön, mutta hajusta päätellen tyttö ei olisi kaukana. Pitäisiköhän hänen antaa ihmiselle vielä mahdollisuus ja pitkittää väistämätöntä? Toisaalta, tuo oli luultavasti jo liian heikko jatkaakseen matkaa. Hetken ajan sääli tuikahtaa vampyyrin sydämessä tyttöä kohtaan, sitten se peittyy.

Itseasiassa Declan taisi olla lähempänä kuin oli aavistanutkaan, sillä lähellä makaavan kaatuneen puun juurien seasta kuuluu heikko ääni, sellainen joka lähtee kun joku liikahtaa aivan huomaamattomasti, mutta silti tarpeeksi vampyyrin korvien kuultavaksi. Julma hymy paljastaa terävät kulmahampaat, kun vampyyri astelee lumisateen suojin puun luo ja istahtaa sitten sen rungolle, taputtaen sammalpintaa.

”Se, mitä sanoit aiemmin oli erittäin epäystävällistä, neiti.” Declan huomauttaa jutustelevaan sävyyn, tietäen toisen kuulevan hänen äänensä. Jos vampyyri nyt kurottaisi, hän saisi tytöstä otteen mutta jostain syystä Declan ei ollut vielä tehnyt sitä… Tai oikeastaan, hän kyllä tiesi syyn miksei ollut jo päättänyt ajoa. Tyttö oli ollut koko heidän tapaamisensa ajan erittäin epäystävällinen, kysellyt liikoja ja jättänyt vastailematta hänelle. Declan sen sijaan oli koettanut parhaansa mukaan olla vieraanvarainen, joten oliko hänen vikansa jos hän tahtoi ihmisen nyt maistavan omaa lääkettään?

”Tiedäthän, sanasi saivat minut muistamaan entiset ajat… Ajat, jolloin eräs henkilö oli minulle erittäin tärkeä. Sanasi muistuttivat minua, että vaikka tämä henkilö on mennyt pois jo kauan sitten, olen itse edelleen täällä…” Declan jutustelee, tietäen ettei millään mitä hän sanoi olisi enää muutaman minuutin kuluttua mitään väliä, kun hän joisi tytön veret. Siksi kai hän puhuikin toiselle näin avoimesti… Aiempi keskustelu oli näes herättänyt hänessä vanhan kaipauksen. Kaipauksen olla rakastettu.