Taikaeläintenhoitoa oikeassa luonnossa

[Katherine Westwood]

// Peli on Elokuun 2016 kuukauden haaste, peli omana itsenään. Mukana on lisäkseni vain Gabrielle Blue. Päivämäärä on 3.9 //

Horjuin ja hypin yhdellä jalalla, yrittäessäni laittaa lenkkaria jalkaani. Lopulta sain mustan kenkäni jalkaan, ja kyykistyin sitomaan sen rusetille, solmien rusetinkin vielä, että solmu aivan varmasti pitäisi, enkä joutuisi ikävästi pysähtymään kesken matkan. Nostin toisen kengänkin käteeni, pysyen tällä kertaa paremmin paikoillani yhdellä jalalla. Viimeinkin sain molemmat kengistäni jalkoihini hyvin ja tukevasti. Varmistin vielä käsituntumalla, oliko hiukseni hyvin kiinni, kunnes poistuin Serpentardien makuusalista, kohti koulun ulko-ovia.

Sääntöjä uhmaten juoksin koulun viilehköillä käytävillä, joita ei ollut lämmittänyt ees kuumat ja aurinkoiset syyskuun päivät. Hypin portaat alas, koskien vain joka toiseen rappuseen. Päädyin siispä aulaan nopeasti, jolloin hidastin, ihan vain professoreiden varalta. Kävelin tuskin edes kuuluvin askelin kaikuvan eteisaulan poikki, raikkaaseen ulkoilmaan.

Ruoho vihersi kauniisti, eikä aurinkokaan porottanut liian kuumana pilvien takaa. Lähdin ottamaan kepeitä juoksuaskeleita, yrittäen pitää ne sellaisina, mutta pitkien jalkojeni takia vauhti kiihtyi huomaamattanikin. Katsoin hetken aikaa eteenpäin, mutta veden kimmellyksen takia jouduin kääntämään katseeni maahan. Annoin käsieni heilua vieressäni askeleiden mukana.

En tiennyt kauanko, tai pikemminkin paljonko olin juossut, mutta jalkani alkoivat jo väsyä. Samoin kylkeni, johon oli alkanut pistämään ikävästi. Vähät välitin niistä, ja kiinnitin ajatukseni johonkin mukavaan, kuten juuri lukemaan kirjaani! Tai oikeastaan kesken olevaan kirjaan, mikä muistaakseni lojui hyvin viikatulla sängylläni.

Sain pidettyä ajatukseni hetken aikaa kirjassa, kunnes ajatus kaikkosi mielestäni, ja pakostakin jouduin ajattelemaan sitä, kuinka täytyisi vielä jaksaa juosta. Ei kolme lyhyttä kilometriä voinut olla niin mahdoton saavutus! Sitä paitsi, jos nyt pysähtyisin, joutuisin tasaamaan hengitystäni moneksi minuutiksi, ja yrittää selvitä tunteesta, että joku jymisytti musiikkia liian kovaa korvieni vieressä.

Olin saapunut metsän laitaan, juostuani luultavasti vasta alle kolme kilometriä. Alle kolme kilometriä, tasaisella maalla! Kuntoni oli tosiaankin huono, kuka tahansa muu olisi pystynyt parempaan. Aloin kuitenkin hiljentämään vauhtiani, muuttaen sen erittäin hitaaksi kävelyksi. Kuten olin jo ennustanut, sydän hakkasi lujaa rinnassani, ja päässä jyskytti. Mutta se oli juoksemisen arvoista. Ainakin kunto paranisi, ja ehkä joskus tuo tunne tulisikin vasta kymmenen kilometrin jälkeen. Ehkä se oli vain toiveajattelua, mutta ei mahdotonta. Hymyilin heikosta saavutuksesta huolimatta hieman vinohymyäni.

[Gabrielle Blue]

En voinut vieläkään uskoa, että olin taikakoulussa. Se on uskomatonta. Olen todella surullinen kyllä, koska ystäväni eivät päässeet. Minulla on hirveä ikävä jo nyt. Sen takia juuri kirjoitan perheelleni. Olen Pouffsoufflen oleskeluhuoneessa. En keksi enää mitä kirjoittaa joten lähden ulos jossa ajatukset kulkevat nopeammin. Laitan mustapinkit Niken lenkkarit jalkaani. Tanssahtelen käytävillä. Tykkään tanssia usein, vaikka en osaa. Hyräilen JVGen Tarkenee biisiä.

Olen katselemassa taikaeläimiä. Taikaeläin aitauksessa on yksisarvisia. Lähestyn rauhassa niitä. Silittelen yksisavista ja halaan sitä. Se taisi olla liikaa yksisarviselle. Yksisarvinen nimittäin hyppeli pois luotani. "Ei tarvii pelätä" Sanon hellällä äänellä. Pelästyn kun tunnen jotain märkää selässäni. Käännähdän ympäri. Takanani on yksisarvinen nuolemassa paitaani. Minun päälläni on valkoinen T-paita ja farkut. Näen tytön juoksevan takaani. Hän hymyili. Hymyilen hänelle ja sanon vaisusti "Moi".

[Katherine Westwood]

Huohotin paikallani vain vähän aikaa, kunnes kuulin jostain läheltä "Moi!" Nostin katseeni nopeasti maasta, ja nousin ryhdikkääseen asentoon. Noin kymmenisen metriä polulta poiketen oli aitaus, jossa oli hevosia. Yllätyin itsekin hevosista, kunnes tajusin niitä katsellessani niiden olevan yksisarvisia! En ollut koko viime vuotena niitä nähnyt, eikä taikaeläintenhoitoa vielä voinut ottaa, vasta ensi vuonna, kolmannella. Olin siitä harmissani, koska olisin voinut ottaa valinnaisaineet vaikka jo ensimmäisellä luokallani! Ei sillä, että koulun käyntiä olisin rakastanut, mutta koulun monipuolisuutta kyllä. Sitä paitsi, olihan se mukavaa, jos olisi jokin oppiaine ulkona, kuten taikaeläintenhoito olisi.

Keskityin taas tervehdyksen sanojaan, jolla oli päällään hieno valkoine paita ja farkut. Olisin voinut nähdä vaatteet itsellänikin päällä, tosin luultavasti mustalla paidalla. En tainnut edes omistaa valkoisia paitoja. Ja mitä minulla oli päälläni? T-paita, joka ei edes ollut lenkkeilyä varten, sekä mustat, polveen asti ylettyvät housut. Ja kaiken lisäksi hiukseni olivat varmasti huonosti, sekä naamani aivan hikinen ja punainen.

"Moi", sanahdin kummaksuen. En ymmärtänyt miksi kukaan tuntematon oppilas minulle juttelisi. Yleensä se olin minä joka puheen aloitti, ja senkin tein vain silloin, kun tiesin, että minun olisi pakko johonkuhun tutustua ennemmin tai myöhemmin, kuten huonetovereihini. Kävelin tytön luokse yksisarvisaitauksen luo, joka oli aivan yhden hopeisen yksisarvisen vieressä. Lähestyin heitä varoen, katsellen oikeastaan vain yksisarvista, enkä tyttöä. Kaikesta nolostuksesta huolimatta katsahdin toiseen hymyillen, ja kysyin: "Mikä sun nimi on?"

[Gabrielle Blue]

"Mikä sun nimi on?" Tyttö kysyi. "Mun nimi on Sylvi. Entä sun?" Vastaan tytön kysymykseen ja kysyn hänen nimeään. Silittelin yksisarvista. Taikaolentojen hoitoa ei opetettu vielä ensimmäisellä luokalla joten en tiennyt mitä yksisarviset syö. Otin taskustani porkkanan. Haukkan palasen ja syljen käteeni. Ojennan kättäni ja toivon, että se söisi. Yksisarvinen otti sen varovaisesti. Taputtelin sitä kädelläni. Yhtäkkiä yksisarvinen kurottelee porkanaa. "Annan sulle lisää oota hetki!" Sanon yksisarviselle ja puraisen palan porkkanaa. Tarjoan taas sylkistä porkkanan palaa. Tällä kertaa se rohmuaa sen todella nopeasti. "Missä tuvassa sä oot? Mä oon Pouffsoufflessa." Sanon tytölle.


//Sori viestin pituus :(//

[Katherine Westwood]

Kuuntelin tarkkaan tytön kertoessa olevansa Sylvi. Sylvi. Okei. Painoin nimen tarkkaan päähäni, toivoen, etten unohtaisi sitä heti, kuten minulla sattui usein käymään uusien ihmisten kanssa. "Sylvi, ihana nimi", sanoin hymyillen. Olin oikeastikin sitä mieltä, enkä vain kohteliaisuuksen vuoksi.

"Mä oon Kathe ((ei oikesti pelaajan nimi))", vastasin tytön kysymykseen nimestäni. Katsoin lumoutuneena, kuinka tuo antoi yksisarviselle syötäväksi porkkanaa. "Mä odotan niin kovasti taikaeläinten hoitoa, joka alkaa mulla joo ensi vuonna", kerroin. "Millä luokalla sä muuten oot? Mä oon toisella", kysyin. Ikä ja nimi oli aina hyvä tietää ensimmäisenä tutustuessa, vaikkei niillä loppuen lopuksi väliä ollut.

"Missä tuvassa sä oot? Mä oon Pouffsoufflessa", Sylvi kertoi minulle. Nyökkäsin, ja vastasin kaikessa yksinkertaisuudessaan tupani nimen: "Serpentard."

Sylvi ruokki yksisarvista vielä toisella porkkanan palalla. "Söpöä", totesin naurahtaen. Yhtäkkiä tuo kaunis hopeinen eläin ottaa muutaman askeleen taaksepäin, pudistellen päätänsä. "Mikä sille tuli?" kysyin hämmentyneesti, astuen askeleen aitausta lähemmäksi. Yksisarvisen silmät olivat sulkeutuneet, näyttäen yhtäkkiä kovin huonovointiselta.

[Gabrielle Blue]

"Sylvi, ihana nimi", tyttö sanoo hymyillen. Yllätyn hänen sanoistaan. Kukaan ei koskaan kommentoinut nimeäni. En tiedä sanoiko tyttö sen vain kohteliaisuudeksi, mutta siitä tuli silti hyvä mieli. "Kiitos", tyydyn vastaamaan lyhyesti. "Mä oon Kathe", Kathe vastaa.

Silittelin yksisarvista. Taikaolentojen hoitoa ei opetettu vielä ensimmäisellä luokalla joten en tiennyt mitä yksisarviset syö. Otin taskustani porkkanan. Haukkan palasen ja syljen käteeni. Ojennan kättäni ja toivon, että se söisi. Yksisarvinen otti sen varovaisesti. Taputtelin sitä kädelläni.

"Mä odotan niin kovasti taikaeläintenhoitoa, joka alkaa mulla jo ensi vuonna", Kathe kertoo. "Millä luokalla sä muuten oot? Mä oon toisella", Kathe kysyy. Kathe on siis vuoden vanhempi. Eli täytyy antaa hyvä kuva minusta. Itse minulla ei ole väliä kuinka vanha kukaan ystävistäni on. "Olen ykkösellä", vastaan vihdoin. "Missä tuvassa sä oot? Mä oon Pouffsoufflessa", kysyn Kathelta. Kathe nyökkää minulle. "Serpentard", hän vastaa minulle vielä.

Yhtäkkiä yksisarvinen kurottelee porkanaa. "Annan sulle lisää oota hetki!" Sanon yksisarviselle ja puraisen palan porkkanaa. Tarjoan taas sylkistä porkkanan palaa. Tällä kertaa se rohmuaa sen todella nopeasti. "Söpöä", Kathe toteaa naurahaen. Hätkähdän, kun syöttämäni yksisarvinen ottaa askeleita taaksepäin, pudistellen päätänsä. Hätäännyn ja käännän päätäni Kathen suuntaan. "Mikä sille tuli?" Kathe kysyi hämmentyneesti. Se ottaa vielä pari askelta ja sulkee silmänsä. Tilanne näyttää jo todella pahalta. "En todellakaan tiedä!" sanon Kathelle hätääntyneenä. "Se on varmaan allerginen porkkanoille!"

Hyppään aidan yli. Yritän taputella sen selkää, jotta porkkana tulisi ulos. Sain toisen syljestä märän porkkana aika moisella vauhdilla käteeni. "Jes" , huudahdan ja näytän porkkanaa Kathelle. Yritän saada toistakin porkkanan palaa, mutta en millään saa. Se näyttää varmaan hirmu epätoivoiselta, mutta en antanut haitata. Kyyneleitä valui poskillani. Kaikki oli minun syytäni. Luhistun maahan ja vain itken. Tiesin, että itkeminen ei auttaisi. Keräsin sen takia itseni. "Kathe menisitkö hakemaan apua?" sanon kyyneleistä märkänä Kathelle.

Yritän pyyhkiä kyyneleitä paitaani. Kävelen yksisarvisen luo. "Anteeksi", kuiskaan yksisarviselle. Koitan vielä takoa lempeästi sen selkää, mutta ei auta. Purskahdan taas itkuun.

[Katherine Westwood]

Katsoin huonovointista yksisarvista huolissani, haluten mennä tuon luo, ja lohduttaa, tai tehdä jotain hyödyllistä. Mutta jäin vain epäröimään paikalleni. En tiennyt yksisarvisista juuri mitään, enkä ollut opiskellut niistä tai vastaavista tilanteista, kuin nyt. "Se on varmaan allerginen porkkanoille!" Sylvi veikkasi, ja oli hetkessä aidan toisen puolen. Edes joku toimi.

Sylvi sai molempien onneksi yksisarvisen sylkäisemään porkkananpalan tytön kädelle, tuon näyttäen minulle tuota hiukan pureskeltua, kuolaista porkkananpalaa. Mielenkiintoista katseltavaa. Pouffsouffle yritti vielä saada ensimmäisen porkkananpalan pois, mutta sen otus on luultavasti jo syönyt. Ja niin tuskin olisi saanut käydä.

Sylvi alkoi huomaamattani itkemään, ja vasta tuon istahtaessa maahan, huomasin sen. Katsoin myötätuntoisesti tyttöä, vaikken edes tiennyt tuon itkemisen aihetta. Tai no, olihan se nyt pääteltävissä, mutta eihän hän voinut tietää yksisarvisen mahdollista allergiaa? Eikä tietenkään ollut tehnyt sitä tahallaan. "Kathe menisitkö hakemaan apua?" Sylvi sai kysyttyä itkunsa lomasta. Nyökkäsin totisena.

"Ööh.. mm, tota joo, tottakai", mutisin. Mistä minä nyt opettajan tänne hakisin? Ei minulla ollut aavistustakaan opettajanhuoneen sijainnista, ja sinne olisi muutenkin ikuisuus matkaa? Vai pitäisikö pyytää ensimmäiseltä hiukan vanhemmalta oppilaalta apua? Ääh, en minä osannut. "Mä yritän olla nopea, yritä kestää, jooko?" sanoin vielä, lähtien juoksemaan kohti linnaa, jonne oli yksisarvisaitaukselta varmaan jopa pari sataa metriä.

Juoksin sisälle, melkein törmäten professori Crèiniin heti eteisaulassa. "Crèin!" huudahdin tuon nimen, saaden naisen pysähtymään ja katsomaan minua. "Yksisarvinen, sille tuli jokin, kun Sylvi antoi sille porkkanaa", selitin nopeasti. "Sylvi pyysi mua hakemaan opettajan apuun, joten... ömm...", mutisin loppuun. Professori nyökkäsi, lähtien kävelemään vierelläni ulos, aitauksia kohti.

"Tuolla!" osoitin aitausta, lähtien juoksemaan, professorin kävellen perään. Juoksin aitauksen luo, sanoen Sylvin nimen, kiinnittääkseni tuon huomion. "Professori Crèin tulee auttamaan! Onko kaikki hyvin?" kysyin, nojaten aitaukseen, katsoen Sylviä, jonka kasvot olivat edelleenkin kyyneleiset, jolloin minun tekisi vain mieli halata tuota.

Professori saapui aitaukselle, kiiveten aidan yli (joka oli huvittavaa katseltavaa), mennen yksisarvisen luo, jonka silmät olivat sentään jo avautuneet. "Tytöt, te voitte jo mennä, tässä ei varmaan ole mitään vakavaa, eivät yksisarviset kuole porkkanoihin, vaikka olisivatkin allergisia", Crèin kertoi, jolloin pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Emme olleet siis aiheuttamassa yksisarvisen kuolemaa.

// Kysyin ihanalta Cerinna Crèinilta lupaa hänen käyttämäseen tässä, ei siis mitään hätää, että minut erotetaan tämän pelin jälkeen //

[Gabrielle Blue]

"Kathe menisitkö hakemaan apua?" sanon kyyneleistä märkänä Kathelle. Toivon hänen vastaavan myöntävästi, koska en tiennyt mistä minä yhtäkkiä opettajan löytäisin.
"Ööh..mm, tota joo tottakai", tyttö mutisee pyyntööni. En tiedä oliko tytöllä jotain hajua mistä löytäisi nopeasti opettajan. Toivoin kyllä paljon, että on.

"Mä yritän olla nopea, yritä kestää, jooko?", Kathe sanoo juoksien kohti linnaa. Toivottovasti hän on todella nopea juoksemaan, ajattelen hieman hätääntyneenä. Kyyneleitä valuu vielä naamallani.

Yritän pyyhkiä kyyneleitä paitaani. Kävelen yksisarvisen luo. "Anteeksi", kuiskaan yksisarviselle. Koitan vielä takoa lempeästi sen selkää, mutta ei auta. Purskahdan taas itkuun.

Tiedän itkun olevan hyödytöntä tässä tilanteessa. Olen jo rauhoittunut hieman. Eihän se voi pienestä palasta porkkanaa kuolla. Yritän oikeastaan itsekkin uskoa mitä ajattelen.

Tunnen kasvoni olevan yhä kyyneleiset, mutta en anna sen haitata, koska nään Kathen tulevan. Katson yksisarviseen. Se ei näyttänyt enää niin huonovoitiselta mitä äsken, mutta ei se kyllä terveeltä näyttänyt.

"Professori Crèin tulee auttamaan! Onko kaikki hyvin?" Kathe kysyy, nojaten aitukseen. Hän katsoo minua. Hymyilen hänelle hieman pelokasta, mutta samalla rohkeaa hymyä ja samalla nyökkään. "Olitpa nopea! Ja on", sanon ja odotan, että Kathe kääntäisi katseensa, jotta voin pyyhkiä kyyneleiset kasvoni hihaan.

Crèin saapuu aitaukselle, kiiveten aidan yli. Olisin muuten voinut naurahtaa, mutta tilanne on aika vakava joten päätän pitää naurun sisälläni. Professori menee yksisarvisen luo. "Tytöt, te voitte ho mennä, tässä ei varmaan ole mitään vakavaa, eivät yksisarviset kuole porkkanoihin, vaikka olisivatkin allergisia", professori kertoo. Huokaan syvään. Olin niin iloinen, koska ei ollut hätää, mutta minua kyllä nolotti. Hymyilen helpottuneena Kathelle.

//Olin vaan silleen, kun ekaa kertaa luin, että mitä sä täällä teet, kun toisten hahmoilla pelailet? Mutta joo kiva, kun saatiin Crèiniltä lupa:). Mitäs nyt tapahtuu? Lähteekö nää vaan pois jonnekkin vai jääkö ne keskustelee?

[Katherine Westwood]

En tiennyt, mitä koulun yksisarvisen tappamisesta seuraisi, että olisiko minut siis erotettu, vai olisinko vain saanut jälki-istuntoa. Se olisi voinut olla kivaa - siis jälki-istunto, koska en ollut koskaan saanut sitä. Mutta sen takia en olisi kyllä tappanut mitään tai ketään.

Hymyilin Sylville, koska tuon kasvoista loisti se, kuinka helpottunut hän oli yksisarvisen pelastumisesta. Ymmärsin, että hän syytti itseään, ja olihan se hänen vikansa, vaikkei hän allergiasta voinut tietääkään. "Tuu Sylvi, mennään", sanoin, ottaen muutaman askeleen pois aitauksesta päin. Rehellisesti olin vain kiinnostunut itse paikalta lähtemisestä, mutten halunnut jättää Sylviä sinne, vaikka olisi tuo pian itsekin tullut perässä professorin kehotuksesta.

"Onneksi ei käynyt mitään pahempaa, vaan se oli vain allergia. Ajattele nyt, jos me oltaisiinkin tapettu se", mietin ääneen, tarkoittaen sanani Sylville. Crèin toki oli paikalla, mutta tuskin kuunteli minua, koska tuo oli keskittynyt puhumaan yksisarviselle - tai saattoi hän loitsiakin jotain, koska hänellä oli sauva kädessä, jolla osoitti eläintä.

// Pahoittelen taas kerran lyhyyttä, mutta en saanut tästä väännettyä pidempää. Tytöt (tai periaatteessa me...) voisi vaihtaa vielä muutamat sanat, mutta tuskin jäävät oleilemaan yhdessä sinne. //

[Gabrielle Blue]

"Tuu Sylvi, mennään", Kathe sanoo ja kävelee muutaman askeleen. Lähden kipittämään häneen peräänsä. "Onneksi ei käynyt mitään pahempaa, vaan se oli vain allergia. Ajattele nyt, jos me oltaisiinkin tapettu se", Kathe sanoo. Olen kiitollinen Kathelle, kun hä sanoi me eikä sinä. En tiennyt mitä vastata, joten nyökyttelen Kathelle.

"Hyvä, että löysit nopeasti apua. Minunhan olisi pitänyt
tehdä edes jotain, kun minun syytähän se oli.", sanon kiitollisena sekä syyllisenä Kathelle.

"Onkohan kaikki yksisarviset allergisia porkkanoille? Tai, että oliko tuo joku erityistapaus? Tuolla en siis tarkoittanut, että lähtisin tässä heti syöttämään (tappamaan) muita yksisarvisia. ", sanon Kathelle pienen hiljaisuuden jälkeen.