Unknown danger

[Marque Betancen]

// Peli sijoittuu 2016 maaliskuulle, johon odotetaan mukaan Effie Solenderia. Pelin tapahtumat on suunniteltu etukäteen, joten molemmat hyväksyvät ne. //

Kosto.

Ainut asia mitä pystyin ajattelemaan.

Vampyyrit olivat kuolemattomia, syystäkin. Ja silti heidät halutaan tappaa. Jumala ei olisi tehnyt meistä kuolemattomia, jos haluaisi meidän kuolevan. Ehkä tapamme ihmisiä, mutta se on elinkeinomme. Kyllä ihmisetkin tappavat toisiaan, ilman, että hyötyvät siitä.

Parvemme ei edes ole tappanut ihmisiä moneen vuoteen. Vain verenhimoiset ja juuri syntyneet vampyyrit tappoivat ihmisiä. Meille riitti eläinten verikin. Ja ihmiset tappoivat eläimiä myös, mutta vain niiden lihansa takia, missä me tapoimme eläimiä veren takia.

Sama päämäärä meillä kaikilla oli.

Jos he tappavat meitä, mekin voimme tappaa heitä. Yksinkertaista, eikö? Ja juuri siksi olin juuri matkalla etsimään ihmistä. Kostaakseni, murhatakseni tuon. En ehkä löytäisi Johtajan murhaajaa, mutta samaa lajia he kaikki olivat.

Tiesin, ettei parvi hyväksyisi retkeäni, mutta he eivät ymmärtäneet, että Johtaja oli minulle sama asia kuin isä, vaikka muille hän oli vain vampyyri, jota seurata. Hän oli minulle tärkein tuntemani henkilö, enkä tulisi unohtamaan häntä, vaikka eläisin vielä tuhannet vuodet. Ellei joku murhaisi minuakin.

Olimme uhranneet viimeiset tallessa olevat veripussit Johtajan haudalle, joten veri oli loppu. Menisimme yöllä metsästämään eläimiä, mutta se ei tuonut tyydytystä janooni, joka kasvoi koko ajan. Tarvitsin ihmisen tuoretta verta. En ollut koskaan maistanut sitä, mutta parvelaiseni, jotka olivat joskus sitä maistaneet, sanoivat, että sen maku oli jotain niin jumalallista, ettei sitä unohtaisi koskaan.

En aikonut palata tänä yönä parven luo, ennen kuin olisin saanut verta janooni. Ihmisen verta.

Tiesin kellon olevan jo paljon jästien aikaan, luultavasti jo yksitoista, eikä kaduilla ollut kovinkaan paljon väkeä. Ja jos joku oli, ei hän ollut yksin kadulla, joten pureminen olisi turha riski, jos muita olisi näkemässä. En ehtisi tappamaan kaikkia. Tiesin ihmisten katsovan minua, kun kävelin. Pidin kuitenkin huppua päässäni, ettei kasvoni aiheuttaisi liikaa huomiota. Tiesin nimittäin olevani vampyyri muodossa.

Astelin pimeää, vain muutaman katulampun valaisemaa tietä. Ei ketään. Käännyin ensimmäisestä kadun kulmauksesta vasemmalle - kadulle, joka vaikutti valaisemattomalta. Kävin jonkin talon seinää vasten seisomaan, ja puuskuttamaan. Ei - en ollut väsynyt kävelystä, olin janoinen. En ollut juonut pariin päivään, ja se otti koville. Ikäiseni vampyyri tarvitsi lähes joka päiväistä verta jaksaakseen.

Aistini olivat täysitehoilla. Kuulin muutaman kadun päässä muutaman nuoren naisen juttelemista, joka kaikkosi kokoajan. Parven yöjahti oli luultavasti jo alkanut - ilman minua. Johtaja olisi odottanut saapumistani. Vaan ei tämä uusi. Olinkohan tehnyt pienenä hänelle jotain, joka sai hänet inhoamaan minua?

Olin kumartuneena jalkoihini nojaten. En hengittänyt, eikä sydän rinnassani tykyttänyt. Mutta mikäli niin olisi ollut, olisi sydän luultavasti hakkaamassa kovaakin vauhtia. Jano teki vampyyristä vampyyrin. Mutta näin tyydyin vain tuijottamaan maahan, ja toivomaan jonkun saapumista, josta tulisi ensimmäinen ihmisuhrini.

[Effie Solender]

Ilmiinnyin vaimeasti poksahtaen Cannesin laitamille. Vilkaisin ympärilleni pimeällä kadulla. Ei ketään. Lähdin kävelemään katua vasemmalle. Olin käynyt tätini luona monet monet kerrat ja tunsin kaupungin kuin omat taskuni. Minua tosin vähän epäilytti, jaksaisinko kävellä tädin talolle asti. Varmuuden vuoksi ilmiinnyin aina mahdollisimman syrjäiseen paikkaan, jotta kukaan ei vain näkisi minua. Nyt toivoin, että olisin tullut edes hieman lähemmäs. Tädin takapihakin olisi ollut ihan hyvä vaihtoehto, sillä tuskin naapurit olivat ulkona tässä säässä.

Taivas oli tumma eikä edes kuu valaissut nukkuvaa kaupunkia. Tunnelma oli hieman aavemainen ja ihoni meni kananlihalle. Kadut olivat märkiä. Aiemmin päivällä oli ilmeisesti satanut rankasti. Etenin varovaisesti, sillä en halunnut kaatua. Varsinkaan, kun olin viimeisellä kolmanneksella raskaana, laskettu aika olisi noin kuukauden kuluttua. Synnytys pelotti minua lievästi. Mitä jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin? Velhosairaalassa synnyttäessä riskejä ei ollut paljon, mutta kuitenkin.

Olin pukeutunut mustiin, tiukkoihin mutta venyviin farkkuihin, yksinekertaiseen, tummanharmaaseen trikoopaitaan sekä mustaan villakangastakkiin. Olin unohtanut tyystin kaulahuivini eikä se ollut hyvä juttu. Nyt ei ollut oikea hetki vilustua. Heitin käsilaukkuni toiselle olalleni ja jatkoin matkaa. Kaduilla ei näkynyt ihmisiä, mutta se ei ollut mikään ihme. Kello lähenteli puoltayötä ja kaikki taisivat olla nukkumassa. Vilkuilin hermostuneena ympärilleni. Olinkohan kävellyt tädin talolle vievän kadun ohi?

Jatkoin eteenpäin. Minulla oli lievästi huono olo, sillä en ollut syönyt koko päivänä mitään. Raskauden aikana ruokahaluni oli kadonnut lähes kokonaan ja jouduin pakottamaan itseni syömään edes jotakin, sillä tiesin, että vauva tarvitsi ravintoa. Silitin ajatuksissani vatsaani, joka oli hieman pienempi kuin olisi voinut luulla. Takkini ei ollut kiinni, mutta vatsa ei siitä huolimattakaan erottunut kovin hyvin. Olin iloinen siitä, sillä joillakin vastaantulijoilla oli tapana pysähtyä tuijottamaan minua. En todellakaan pitänyt siitä ja kerran olin ollut vähällä kirota yhden tuijottelijan. Helpotuin, kun saavuin tätini talolle vievälle kadulle. Käännyin oikealle, mutta en vaivautunut tarkistamaan kadun nimeä kyltistä. Kyllähän minä nyt tien tunsin. Jatkoin matkaa ripeästi, sillä en halunnut viettää pimeässä yhtään enempää aikaa kuin oli pakko.

Hetken kuluttua epäilykseni alkoivat herätä. Miksi katulamput olivat pois päältä? Miksi yhdessäkään ikkunassa ei ollut valoa? Talot olivat ränsistyneitä ja tajusin, etten ollut oikealla kadulla. Vilkuilin hieman peloissani ympärilleni ja huomasin tumman hahmon nojaamassa erään talon seinää vasten. Hahmolla oli huppu päässä, mutta erotin vaaleat hiukset sekä hieman hänen kasvonpiirteitään. Otin muutaman askeleen lähemmäs häntä. Jokin vaisto käski minun pysyä etäämmällä, mutta toisaalta jokin selittämätön asia tuossa hahmossa veti minua puoleensa.

[Marque Betancen]

Pidin suutani petomaisesti auki, hampaat terävöityneinä. Erityisimmin kulmahampaani olivat saaneet kokoa ja terää, mutta muissakin sitä oli havaittavissa. Olin monesti sulkenut suuni vampyyrimuodossa, jolloin kulmahampaat pistivät kivuliaasti huuleen, josta alkoi sitten vuotamaan verta. Niimpä nyt, kun hampaideni näkyvyydellä ei ollut mitään väliä, ei niin tarvinnut tehdä.

Yhtäkkiä vaistoni havaitsivat lähistöllä liikkuvan jonkin... kevyistä askeleista päätellen naisen. Nostin pääni ylös, ja huomasin vajaan kahdenkymmenen metrin päässä tummapukuisen lihavan naisen. Miten en huomannut tuota yhtään aikaisemmin? Irrottauduin seinästä, tuon astuessa lähemmäksi minua. Vedin hupun suurieleisesti päästäni, paljastaen vaaleat hiukseni. Pidin suutani edelleen auki, kuin susi, joka valmistautui nappaamaan saaliinsa. Tosin susi oli ihmissusien vertauskuva, ei vampyyreiden.

Lähdin astelemaan vahvoin askelin naista kohti. "Pieni murhaajakansalainen... niinkö?" kysyin virnistäen ivallisesti, kallistaen päätäni tutkaillen naisen kapeita kasvoja. Oikein sievä tapettavaksi. Ikävää tosin tuon miehelle, joka luultavasti toivoi vaimonsa synnyttävän piakkoin - niin ainakin oletin naisen mahasta, joka olikin raskautta, eikä lihavuutta, kuten olin hetki sitten luullut.

Katseeni tutkaili naisen kaulaa, joka vaikutti oikein mukavan kokoiselta purtavaksi. Ei näyttänyt ainakaan olevan turhaa läskiä siinä. Otin muutaman askeleen kiertääkseni naista. Tunsin janoni kasvavan päässäni, haistellessani naisen mehukasta veren tuoksua. Tuskin huonoa laatua.

"On toki ikävää, että juuri sinä päädyit uhrikseni, olisin mielelläni löytänyt Johtajan murhaajan, mutta samaa sakkia kaikki", sanahdin vihan tihkuen äänestäni. "Ja rehellisesti en edes välitä, ketkä - tai kuinka moni tänä yönä kuolee", lisäsin.

Yksi askel lähemmäksi, ja käsistä oikea tuon kaulan toiselle puolen, vasen olkapäälle. Pureminen olisi helppoa, ja varmasti rentouttavaa. Pidensin naisen elämää sekuntti sekunnilta, kunnes päässäni tuli uusi tunne, joka tiesi tarkkaan, mitä tehdä. Niin tein suunniteltuni asiat vain vajaassa sekunnissa, jolloin veren maku tulvahti suuhuni, naisen ruumin painautuen vasten minua.

[Effie Solender]

Hahmo veti hupun päästään ja lähestyi minua. Poika oli poikkeuksellisen komea ja tuijotin häntä hetken silmiä räpäyttämättä. Mitä oikein olin tekemässä? Olin varattu, minun ei kuuluisi ajatella muita miehiä kuin Danielia, ei todellakaan... Hivutin käteni hiljaa taskuuni ja puristin taikasauvaani. Pojassa oli jotain omituista, mutta en saanut päähäni mitä, sillä olin edelleen kuin hypnoosissa. Hahmo tuli lähemmäs ja katseeni kulkeutui hänen silmistään alemmas. Seuraavat ajatukseni kuvottivat itseäni. Olinko todella näin helposti vieteltävissä?

"Pieni murhaajakansalainen... niinkö?", poika kysyi. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä. Mitä hän oikein puhui? Aivoni tuntuivat muuttuneen hyytelöksi ja tuijotin vain pojan huulia. Halusin suudella häntä... nyt heti. Huomasin pojan katseen harhailevan kaulalleni. Olin edelleen täysin lumoutunut enkä huomannut mitään erikoista. Alitajunnassani tiesin, että tilanne oli vaarallinen ja että minun pitäisi tainnuttaa poika ja paeta, mutta jostain syystä en tehnyt niin.

"On toki ikävää, että juuri sinä päädyit uhrikseni, olisin mielelläni löytänyt Johtajan murhaajan, mutta samaa sakkia kaikki", poika sanoi ollen jo todella lähellä minua. Ilma oli sähköinen eikä mistään kuulunut ääntäkään. En vieläkään ymmärtänyt pojan puhetta. Kuulin vain sanat sinä ja mielelläni. Hän höpötti myös jotain johtajasta, mutta en välittänyt siitä. Olin juuri astumassa askeleen eteenpäin, kun poika asetti kätensä olkapäilleni.Värähdin hänen kosketuksestaan. Suljin silmäni hetkeksi. Mitä oikein olin tekemässä? En todellakaan tiennyt, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Hetken aikaa olimme molemmat liikkumatta. Odotin, mitä poika tekisi. Kehittelin mielessäni skenaarioita siitä, mitä hän saattaisi tehdä, mutta mikään niistä ei ollut lähelläkään totuutta.

Haukoin henkeä, kun tunsin jonkun lävistävän kaulani ihon. "Mitä ihmett-", kysymykseni loppui lyhyeen, kun tunsin helvetillistä kipua. Mikään, ei mikään, aiemmin kokemani kipu ei ollut ollut tälläistä. Huusin, todella, todella kovaa. Tunsin kehoni veltostuvan ja painauduin poikaa vasten. Hän on vampyyri, tajusin ja yritin saada otetta sauvastani, mutta sormeni eivät totelleet. Kipu jatkui ikuisuudelta tuntuvan ajan ja huusin koko ajan. Järkeni oli sumentunut, enkä tiennyt enää missä olin ja miksi, en edes muistanut kuka olin.

Tajuntani alkoi sumentua, kun tunsin kaatuvani kyljelleni kadulle.

[Marque Betancen]

Kuulin naisen ihmettelevän lauseen korvissani toistona purressani tuota. "Mitä ihmettä?" oli luultavasti ollut lause, jota tuo oli tavoitellut, mutta se oli jäänyt valitettavasti kesken. Enään ainut mitä kuulin vaimeana, oli vaaleahiuksisen huuto. En kuitenkaan keskittänyt ajatustani huutoon, vaan vereen, ihmisvereen, joka täytti kaikki odotukseni, sekä odotettuakin enemmän. Se ei ollut pelkästään hyvää - ei edes sana jumalaton pystynyt sitä kuvailemaan. Parvelaiset olivat oikeassa, tämä oli jotain, mitä en ikinä unohtaisi.

Tunsin kuinka naisen ruumis alkoi velttoutumaan, jolloin jouduin pitämään tuosta yhä tiukemmin kiinni. Joku olisi saattanut luulla suutelevani tätä naista vain erittäin kiihkeästi, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Vaikka ei nainen pahannäköinen ollutkaan, joten olisin ilomielin suudellut tuota, jos en olisi aikeissa tappaa häntä.

Vaikka kuinka olin yrittänyt pitää naisen pystyssä tuon velttoutuessa, lipesi hän otteestani, kaatuen maahan kyljelleen, pää kolahtaen ikävästi asfalttiin. Heräsin tuon kaatumiseen, kuin olisin ollut transsissa. Räpyttelin silmiäni hetken, kunnes aloin tajuamaan, mistä oli kyse.

Olin hyökännyt ihmisen kimppuun. Purrut, ja imenyt tuolta verta.

En voisi tehdä sitä, tappaa häntä. Tappolistalleni kuului vain eläimiä, ja niistäkin suurin osa karsittu pois. Mutta mikäli en aikoisi naista tappaa enempää... Tiesin, että nainen kuolisi jo tähän veren määräänsä. Minun olisi täydyttävä muutta vaaleahiuksinen vampyyriksi, jos en halunnut tuon kuolevan "virallisesti".

Suustani valui verta leualleni, jonka pyyhkäisin hupparini hihaan helposti. Astuin makaavan naisen viereen, polvistuen järkyttyneenä katsomaan aikaansaannostani.

Murhaaja.

Ei, en ollut. Tekisin tuosta vampyyrin, ja kaikki olisi hyvin.

Sen ihmeellisempiä ajattelematta, nostin käteni suuni eteen, vetäen kulmahampaallani haavan vasemman käteni valtimon kohdalle. Todistettuani haavasta valuvan verta, työnsin käteni naisen suun eteen, tyrkyttäen tuon pyörtyneen ruumiin juomaan minusta verta. Oikeastaan vain avasin naisen suuta, antaen veren valua sinne. Sama asia.

Kun naisen suussa oli vertani, sain vain jäädä toivomaan, että vampyyriksi muuttaminen onnistuisi. Sairasta, nyt minulla tulisi olemaan oma vampyyrivauva. Tietenkään en kertoisi sitä kenellekään, ja toivon mukaan en tapaisi naista enään, vaikka tuo kuinka kaunis olikin.

Mutta nyt kun hän kerran selviäisi, ei se kai olisi pahitteeksi, jos joisin tuon kaulasta vielä vähän? Niin myös tein. Kumarruin takaisin naisen ylle, luoden uuden haavan tuon kaulaan, alkaen ryystämään juomaa verenhimoisesti.

[Effie Solender]

Olin kuollut. Hetken ajan. Vaikken tiedostanut sitä.

Olin tajunnan rajamailla. Jossain kaukana kuulin, kuinka poika polvistui viereeni. Tiesin myös, että hän laittoi ranteensa suulleni. Suuhuni tulvahti lämpimän veren maku. Se oli jotain todella, todella oksettavaa. En kuitenkaan vastustellut, koska ensinnäkään minusta ei olisi ollut siihen ka toiseksi, taisin tietää mitä hän oli tekemässä. Olin ministeriössä työskennellessä kuullut vampyyreista ja no, nähnytkin heidän uhrejaan. Yhdenkään elimistöstä ei kuitenkaan oltu löydetty jostakin muusta henkilöstä peräisin olevaa verta, joten, niin sen täytyi olla... ei. Ei voinut olla mahdollista.

Tajusin, että poika jatkoi veren imemistä. Enää se ei edes sattunut, sillä, no, aivan. Jos en aivan väärin päätellyt, niin minusta oli tullut vampyyri. Miksi muuten poika olisi juottanut vertaan minulle? Vampyyri. Samanlainen hirviö kuin tuo poika. Hirviö, alitajuntani muistutti. En jäänyt kuitenkaan pohtimaan sitä sen enempää. Asialle ei enää voinut mitään ja minun täytyisi yrittää saada pojalta tietoja. Keskityin tunnustelemaan ruumistani. Jotain oli pahasti vialla.... Minut oli juuri imetty melkein kuiviin verestä ja silti... tunsin itseni vahvaksi.

En kuitenkaan tehnyt vielä mitään. "Pitääkö minun tehdä vielä jotain, jotta muutos on täydellinen?", mutisin. Laitoin kädet pojan harteille ja työnsin hänet irti kaulastani. Se tuntui yllättävän kevyeltä, luulin, että minun olisi pitänyt käyttää enemmän voimaa. "Palanko auringossa?" , kysyin ja nousin seisomaan. Vartaloni tuntui kaikin puolin oudolta, mutta nyt ei olisi aikaa miettiä sitä. Jos todella olin vampyyri, minun täytyisi selvittää muutama asia pojan kanssa.

Joku saattaisi ehkä olettaa, että tälläisessä tilanteessa olisin järkyttyneempi. Todennäköisesti joku muu juoksisi nyt pakoon henkensä edestä tai kirjoittaisi taikaministeriöön. Minä en. En ollut kokonaan vielä edes sisäistänyt asiaa ja alitajunnassani tiesin, että järkytys tulisi vielä. Olin kuullut, että vampyyrit olivat epäinhimillisen vahvoja ja nopeita ja jos se piti paikkansa, voisin hyvin kokeilla tehdä yhden jutun...

Astuin askeleen lähemmäs poikaa. Hänen suunsa oli verinen ja se samaanaikaan sekä kuvotti, että houkutteli minua... Effie, ei, pieni ääni päässäni yritti estää. Mielessäni oli kaksi asiaa, jotka voisin tehdä, toinen vaihtoehto oli kyllä houkuttelevampi kuin ensinmäinen, mutta päädyin silti jälkimmäiseen. Liikuin hämmästyttävän nopeasti pojan taakse, laitoin oikean käteni hänen vasemmalle ohimolleen ja vasemman oikealle. Salamannopeasti väänsin. Kuului kuvottava rusahdus, mutta en ollut varma oliko pojalta mennyt taju.

[Marque Betancen]

En tiennyt mitä päässäni oikein liikkui. Olinko tosiaan purrut naista vielä sen jälkeen, kun olin luonut tuosta vampyyrin? Sehän oli tavallaan kannibalismia. Mutta toisaalta kuvittelin, että vaaleahiuksinen olisi ainakin vielä ne muutamat tunnit taju kankaalla. Mutta niin ei valitettavasti ollut. Nimittäin aivan yllättäen nainen kysyikin: "Pitääkö minun tehdä vielä jotain, jotta muutos on täydellinen?"

Hetkessä hampaani olivat pois tuon iholta, mutta tahtomattani olinkin yllättäen metrin päässä tuosta. Mitä? Sain vastauksen ihmetyksiini seuraavalla sekunnilla, kun näin vaaleahiuksisen nousevan seisomaan, haavojen kaulasta jo kadonneena. Tuhahdin. Tuhahdin uudelleen naisen kymykselle auringosta.

Ja ennen kuin ehdin edes vastaamaan, oli nainen edessäni, tai ei, pian hän olikin takanani. Minulla pitäisi olla täydellinen valmistautuminen kaikkeen, ja minun - yhdeksän vuotta vampyyrinä olleen minun - olisi pitänyt pärjätä juuri syntyneelle vampyyrille. Syytin siitä mielentilaani, joka oli edelleen kuin humaloitunut, joka johtui naisen siitä niin lämpimästä ja taivaallisesta verestä.

Niin, nainen siis yllätti minut katoamalla taakseni, nostaen kätensä molemmille ohimoilleni, tehden jotain, mitä en heti kuvitellut tuon tekevän. Vaaleahiuksinen katkaisi niskani. Ehdin änähdää kivusta, kun lysähdin maahan. Tunsin olevani hereillä, mutta samalla kuin unessa. Niskaani vihloi maatessani mahallani asfaltilla, jossa nainen oli vasta äsken maannut.

[Effie Solender]

Yllätyin iloisesti, kun poika ei ehtinyt reagoimaan mitenkään äkilliseen päähänpistooni. Epäilin, että se toinen asia mitä olin ajatellut, olisi ollut hänelle huomattavasti mukavampaa. Sitä paitsi mitä väliä sillä oli, että olin teoriassa vielä kihloissa? Olin itse mokannut oman elämäni joten ei kai sillä olisi enää väliä jos mokaisin vielä vähän pahemmin? Poika lysähti maahan, mutta tiesin, ettei hän ollut kuollut, sillä vampyyrin tappamiseen ei ollut kuin muutama keino, eikä niskojen vääntäminen nurin ollut mikään niistä.

Hämmästyin kyllä hieman omaa vahvuuttani. Olin juuri äsken, tuosta noin vain vääntänyt jonkun niskat nurin? Ei siihen tavallinen ihminen pystynyt. Asia tosin taisi olla niin, että en ollut enää ihminen. Sitä en kuitenkaan vielä sisäistänyt täysin. Alitajunnassani tiesin kyllä aika hyvin mitä äsken oli tapahtunut, mutta kieltäydyin ajattelemasta sitä. Jäin seisoskelemaan kadulle pojan viereen odottamaan, että hän heräisi. Vilkuilin varuillani ympärilleni, mutta muita ihmisiä, eikä sen koommin vampyyreitakaan, näkynyt mailla halmeilla. Se vasta tästä olisi puuttunut jos joku hölmö jästi olisi ilmaantunut paikalle ja luullut pojan kuolleen.

Odottaessani koin erittäin omituisia asioita. Yhtäkkiä alkoi hirvittävä meteli. Ihmiset puhuivat kaikki päällekäin enkä saanut mistään mitään selvää... Katselin säikähtäneenä ympärilleni, mutta missään ei ollut ketään. Tajusin hämärästi, että äänet kuuluivat lähialueen taloista, mutten käsittämyt miten ne tänne asti kuuluivat. Puristin silmäni kiinni ja yritin kaikella tahdonvoimallani sulkea metelin pois mielestäni. Hallitsin jonkin verran okklumeusta, joten onnistuin ainakin vaimentamaan hälinää. Avasin silmäni helpottuneena, mutta metelin poistuttua tilalle tuli toinen, vielä kuvottavampi tuntemus.

Miksi helvetissä en ollut aiemmin huomannut, että kadulla löyhkäsi aivan helvetin pahalta? Erotin mädäntyneiden biojätteiden, kuolleiden eläinten, ruoan, hajuveden ja veren hajut. Ja haistoin jonkun pieraisevan ennen kuin edes kuulin sitä. Pidättelin oksennusta. Sitten minulla välähti. Kaikki tämä oli tietenkin vain pitkälle edenneen raskauden oireita. Tuhahdin itselleni. Olin jo ehtinyt kuvitella, että kaikki tämä johtui äsken tapahtuneesta. Mutta eihän se voinut olla mahdollista, että vampyyrit haistoivat ja kuulivat kaiken lähes puolen kilometrin säteellä? Ei tietenkään voinut olla.

Yksi tuoksuista leijui kuitenkin ilmassa huumaavana. Vedin ilmaa nenän kautta sisään ja aivoni sumenivat tuosta ihanasta, taivaallisesta tuoksusta. Tarvitsin sitä. Nyt. En ajatellut enää selkästi. Jo pelkkä tuoksu oli kuin huumetta, enkä voinut edes kuvitella miltä tuntuisi maistaa tuota taivaallista ainetta... Ei ihme, että poika oli ollut niin kiihdyksissään nähdessään minut, hän oli tietysti haistanut veren jo kaukaa ja himoinnut sitä samalla tavalla kuin minä nyt.

Havahduin siihen, että jokin lävisti huuleni. Tunnustelin kädellä kivun aiheuttajaa... Kauhistuneena kaivoin laukstani meikkipussin ja sieltä peilin. Tämä ei ollut todellista. Suljin ja avasin silmäni kerta toisensa jälkeen, mutta peilikuva ei muuttunut miksikään (click, click). Kulmahampaani olivat varmaan sentin pidemmät kuin normaalisti ja silmäni olivat muuttuneet kertakaikkiaan järkyttäviksi. Hengitin syvään ja koetin rauhoittua, mutta se ei ollut helppoa. Miten voisin enää ikinä liikkua muiden ihmisten seassa, jos näytin tältä? Yritin muistella, olivatko pojan silmät ja hampaat olleet samanlaiset kuin minulla nyt, mutta en muistanut, sillä olin keskittynyt ainoastaan hänen huuliinsa, joita olin halunnut kiihkeästi suudella.

Ja itseasiassa, jos ihan rehellisiä oltiin, ajatus houkutteli vieläkin hieman. Olin luultavasti siis menettänyt järkeni lopullisesti. Olin epäillyt sitä jo mennessäni sänkyyn Tylerin kanssa, mutta nyt sain vahvistuksen asiasta. Olin aivan sekaisin. Eikä se edes haitannut minua.

[Marque Betancen]

En osannut arvioida kauanko makasin maassa puolitajuttomana, mutta luultavasti vain vajaat kaksi minuuttia. Pian siis aloinkin jo hahmottamaan ääniä ja hajuja ympärilläni. Ensimmäisenä panin merkille, että nainen, jonka olin muuttanut viitisen minuuttia sitten, oli paikalla edelleenkin, luultavasti odotellen heräämistäni.

Odotin hetken tunsinko vielä kipua niskassani, ja vastaus oli kieltävä. Hyvä. Niimpä uskalsin kohottautua tarkoituksellisen hitaasti seisomaan. Siinä sitten seisoin selin naista. "Miksi olet edelleen täällä?" kysyin mietiskelevään sävyyn. "Toisaalta, en ole kovin yllättynyt. Kovin moni ei tee muuta, kuin juokse pois, tai jää makaamaan maahan pitkäksikin aikaa. Olet poikkeus", sanahdin virnistäen, kääntäen päätäni hieman.

Tunsin vampyyriyteni kadonneen tältä osin jo. Ainakin oletin niin. Mutta sainkin tuntea kulmahampaani raastavan alahammasta. Niimpä pidin suutani sopivasti raollaan (joka saattoi johtua myös flirttailevasta säväyksestä), lähtiessäni kiertämään naista. "Taidat tietää jo tarkkaan, mitä tapahtui? Olet siinäkin poikkeus. Moni ei tajua vampyyriyttään kuin vasta päivien päästä. Sinullekin tulee pian vaihe, kun et ymmärrä ollenkaan, mitä ympärilläsi tapahtuu. Tervetuloa hullujen verenimijöiden kerhoon", virnistin sarkastisesti.

Tutkailin naista tarkkaan. Viimeksi olin ollut verenhimon huumaamana, enkä ollut painanut yksityiskohtia mieleen. Nyt pystyin kuitenkin katsomaan tuon jokaisen ruumiinmuodon kuin kasvojenpiirteenkin. Ei hassumman näköinen. Kelpaisi kyllä. Tosin, tuo oli raskaana jollekkin miehelle, jota osasin vihasin jo nyt.

Kaikesta huolimatta otin ne muutamat askeleet, jotka toivat minut lähes kiinni naiseen. Kallistin päätäni samaan tapaan, kuin viimeksi ollessamme tässä tilanteessa. Silloin nainen ei vain ollut vampyyri, eikä tuon elämä ollut mennyt pilalle. Tarkastelin tuon kauniita sinisiä silmiä, joista katseeni ajautui pikkuhiljaa tuon pehmeisiin huuliin. Hymähdin tiedolle siitä, etten ollut ainoa, joka kärsi kulmahampaiden työntymisestä ulos.

[Effie Solender]

Huomasin pojan osoittavan heräämisen merkkejä. Katsoin häntä kulmat koholla, pieni hymynkare suupielessä. Olet hullu. Niin todellakin olin. Mutta juuri nyt en välittänyt. En välittänyt siitä faktasta, että tuo sanoinkuvaamattoman seksikäs mieshenkilö oli juuri tappanut minut ja luultavasti pilannut koko loppuelämäni. Käsitteet aika ja paikka alkoivat menettää merkityksensä, kun tappajani nousi seisomaan, selin minuun. Hädintuskin ymmärsin, mitä hän seuraavaksi sanoi.

"Miksi olet edelleen täällä?", vampyyri kysyi. En sanonut mitään, vaan odotin hänen jatkavan. Toisaalta, en olisi edes kykenyt puhumaan. "Toisaalta, en ole kovin yllättynyt. Kovin moni ei tee muuta, kuin juokse pois, tai jää makaamaan maahan pitkäksikin aikaa. Olet poikkeus", hän jatkoi kääntäen päätään hieman. Olin onnellinen, etten nähnyt hänen huuliaan, koska silloin en olisi luultavasti kyennyt yhdistämään sanoja lauseeksi. "Ei sitä kovin usein tule seksikkään miehen tappamaksi", sanoin äänessäni ripaus sarkasmia. "Enkä minä ole missään suhteessa kuten muut", tokaisin haastavasti. Yllätyin hieman sanavalmiudestani, joka yleensä petti aina tilaisuuden tullen.

Poika alkoi kiertää minua, mutta en katsonut häntä suoraan. "Taidat tietää jo tarkkaan, mitä tapahtui? Olet siinäkin poikkeus. Moni ei tajua vampyyriyttään kuin vasta päivien päästä. Sinullekin tulee pian vaihe, kun et ymmärrä ollenkaan, mitä ympärilläsi tapahtuu. Tervetuloa hullujen verenimijöiden kerhoon", toinen totesi sarkastisesti. "Olen hullu jo valmiiksi, sen tulet huomaamaan", sanoin hymyntapainen huulillani. Uskoin tietäväni, että vampyyrilla oli mielessä täsmälleen sama asia kuin minullakin.

Toinen otti pari askelta lähemmäs ja olimme lähes kiinni toisissamme. Epäilykseni vahvistuivat ja päässäni ei liikkunut enää mitään muuta, kuin yksi asia. Asia, jonka olin tehnyt lukemattomat kerrat Danielin kanssa. Tylerin kanssa. Ja lukuisten muiden. Mutta tällä hetkellä, en uhrannut ajatustakaan kenellekään niin vähäpätöiselle ihmiselle.

Hänen katseensa harhaili silmistäni huuliini. Poika oli minua yli kymmenen senttiä pidempi, mutta kiusoittelevan hitaasti, flirttaileva katse silmissäni kurotuin suutelemaan häntä. Maistoin veren hänen huulillaan. Oman vereni ja se teki tilanteesta entistä sähköisemmän. Tiedostin, että hampaamme rikkoisivat toistemme huulet, mutta sillä ei ollut väliä. Millään muulla kuin hänen huulillaan ei ollut enää väliä.