Ensimmäinen kerta junassa

[Katie Delarosa]

// Mukaan peliin tulee Katien lisäksi Wenceslas Fabron ja Katie Chang//
// Vähän ehkä tönkkö tämä alku, mutta ehkä me saadaan tämä peli rullaamaan...//

Kävelen yksin käytävällä, vilkuilen aina välillä osastoihin, jos jossakin olisi tilaa. Nousin junaan jo ennen kahdeksaa aamulla. Alkumatkan osastot olivat tyhjiä, sain olla yksin, eikä käytävältä kantautunut meteliä. Mitä pidemmälle matkaa on jatkunut, sitä enemmän oppilaita on tullut kyytiin. Juna jätti äskettäin Bordeauxin aseman taakseen. Kello on siis jotain neljän pintaan, olen ollut junassa jo yli kahdeksan tuntia.

Vilkaisen taas yhteen osastoon. Kaveriporukka, jätän heidät rauhaan. Pieni, kirjava kissani loikkii edelläni. Zeyphir tarkistaa vähän väliä, etten jää sen jälkeen. Avaan vielä yhden osaston oven, mutta suljen sen välittömästi. Sielläkin oli oppilaita. Kuulen naurua, joku avaa yhden osaston oven. En edes käänny katsomaan. Ovi menee kiinni, mutta pysähdyn vasta vaunun aulassa. Toisen osaston ovi aukeaa, oppilaat keskustelevat keskenään. Ovi menee kiinni.

Ohitseni juoksee joku vanhemmista oppilaista, luultavasti kolmos- tai nelosluokkalainen. En tunne kuuluvani joukkoon. Kaikki muut ovat kavereiden kanssa, tai ainakin etsimässä kavereita. Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, tunsin itseni ulkopuoliseksi jo jästikoulussa. Osastojen ovia aukeilee välillä, ihmisiä liikkuu käytävässä. Istun oven viereen, Zeyphir tulee syliini.

[Wenceslas Fabron]

En mä odottanut junamatkalta kauheasti mitään. Servan ainakin meinasi, että se oli ihan tavallinen ja varoitti, että pitäisi käyttäytyä hyvin niin kuin mä en muka koskaan osaisi käyttäytyä. Se katto vähän, kun mä sanoin et oon ihan tavallisesti ja muutenkin hei ei mun tartte olla joku muu kun sehän riittää, et mä oon mä.

Kuitenkin mä sitte nousin Bordeauxissa junaan ja Servan tietty myös ja monia muita ihmisiä samaten. Mä ensiks aattelin, että olisin veljen kaa siististi jossain, mutta sitte se vaan häippäsi jossain vaiheessa jonnekin. En mä tiiä minne. Sitte mä vähän harailin yhdestä vaunusta ja vaunuosastosta toiseen tai sitä mä vähän ajattelin tehä. En mä ehtinyt mitää kauheesti tekemää sillä aikaa, ku juna oli vielä pysähdyksissä.

Oli ihmisiä ja sitten ei voinut noin vain punkee niiden välistä ohi ain. Jollain oli jotain sitä vastaan, mutta en mä tietty ottanu sitä mitenkää henkilökohtasesti. Mutta mä en tajua miten joillain menee niin kauan sopivan vaunuosaston löytämisessä niin kuin oikeesti. Siellä on juna täynnä porukkaa ja sitten tyypit haluu mennä istumaa vaa jonnekin yksinänsä. Juuri kun mä tällasta aattelin niin huomaan, että siellä on joku tyttö, joka pelleilee niiden ovien kanssa. Äly hei. Siellä olisi varmaa myös hyvää porukkaa ja sitten sä jätät ja jättäydyt itse yksin sanomatta niille edes moro.

"Sä voit mennä iha sisälle astikin", mä sitten totesin sille tytölle, kun mä tulin sen kohdalle. En mä muuten olisi tota huomannutkaa, mutta kun sen jalat oli ainakin vähän mun tiellä. Se näet istu lattialla. Sillä oli joku kissakin mukana ja mä kattelin sitä vähän aikaa, mutta sit mä jätin sen. Mä ku huomasin sillo, et mun kuulokkeet olivat vielä mun korvilla. Mä sitten laskin ne varovasti niiden punaisten tekohiuksien päältä kaulaan roikkumaan ja katselin uudestaan kattia ja sen omistajaa.
"Ah, sori, sanoiksä jotain?"

[Katie Delarosa]

Viereeni pysähtyy nuori poika, korkeintaan vuoden tai pari vanhempi. ”Voit mennä sisälle asti” poika sanoo. Kiinnitän huomiota hänen kuulokkeisiinsa - tiedän, maailman turhin asia - enkä vastaa mitään. Ei poika kuitenkaan mitään kuule. Mutisen itsekseni jotain, ilman mitään järkevää sanottavaa. Viereeni pysähtynyt poika meinaa jo lähteä osastoihin vievään käytävään, mutta tajuaa siinä vaiheessa kuulokkeet.

Vierestäni äsken lähtenyt poika kääntyy takaisin, siirtää kuulokkeet roikkumaan kaulalle. Hänen punaiset hiuksensa ovat kirkkaat. Ehkä vähän turhankin kirkkaat, luultavasti peruukki - tai ainakin äskettäin värjätyt. Hän katsoo hetken Zeyphiriä sylissäni, kääntäen sitten katseensa minuun. ”Sori, sanoitko jotain?” punahiuksinen poika kysyy. Naurahdan hieman, toinen suupieleni nousee hieman hymyntapaisesti. Nousen ylös. Sylissäni ollut kissa hyppää lattialle, valittaen hetken yllättävää nousuani. Vilkaisen sitä, eikä se todellisuudessa näytä kovin tyytymättömältä. Valittamisen sijaan se alkaa hyppiä käytävään heijastuvien valojen kanssa.

Käännän katseeni kissasta poikaan, joka seisoo nyt edessäni. Olen lyhyempi, tosin ei se juurikaan yllättänyt. Olen yleisesti lyhyempi kuin muut ikäiseni. ”Olisin voinut sanoa, mutta et kuitenkaan olisi kuullut” sanon piikittelevästi. Omaan korvaani olin kuitenkin yllättävän ilkeä. ”Ihan sama, en kuitenkaan mennyt sisään.” Vilkaisen taas kissaa, joka tulee pari loikkaa lähemmäs. Se ainakin tietää, etten pidä uusista ihmisistä ja vielä vähemmän pidän ihmisjoukoista.

Nostan pienen kissan lattialta, lähden kohti käytävää johon punahiuksinen poika oli äsken lähdössä. Pysähdyn kuitenkin, etten jätä itsestäni ihan niin töykeää kuvaa hänen mieleensä. ”Ainiin, melkein unohdin käytöstavat” totean sen jälkeen. Huokaisen mielessäni. En ehkä vieläkään kuulosta kovin ystävälliseltä. ”Mikä sinun nimesi olikaan?” Punahiuksinen poika on ainakin ensimmäinen, johon tutustun koulusta. Onhan sekin jotain, vaikka meistä ei ystäviä tulisikaan. Tietäisin ainakin jonkun.

[Wenceslas Fabron]

"Olisin voinut sanoa, mutta et kuitenkaan olisi kuullut", tyttö sanoi vähä omituisesti. En ollu ihan varma, että miks, mutta ehkä se johtu sen katista, joka ei ainakaan hyppinyt riemusta, ku se pudotettiin lattialle. En mäkään olisi - ehkä. No kuitenki mä päätin olla välittämättä äänensävystä, ehkä sillä oli luonnostaan sellainen.

"Hei, et sä voi tietää kui kovalla tai hiljasella mun musa on", mä vastasin ja yritin vähän jo ottaa kuulokkeita taas ylös ja sitä kautta pois mun luota, mutta mä jätin sen sittenki. Olisi ollut vähän outoo antaa noin vain jollekin kuulokkeet, jos et tienny kuinka hyvin se osais käsitellä niitä ja neku oli osa mua. Osa mun identiteettii. Tyttö myös sanoi, ettei mennyt sisään. Kyllä mä sen huomasin ja sitä mä ihmettelinki aiemmin. Ehkä se oli joku sen omituisuus. Ehkä se aiko tunneillakin jäädä aina ovien ulkopuolelle. Se olisi aika jännää varmaan, mä jäin vähän miettii ja arpomaan sitä.

Jos joskus tulisi jokin tylsä juttu käsiteltäväks koulus voisin liittyä ton seuraan ja istuskella käytävällä. Mitäköhän opet siitäkin tykkäis?
"Mä voin ainaki joskus tulla koulussa sitten tulla sun seuraks, ei tosin aina. Tunneilleki pitää osallistua, jos haluaa olla hyvä ja tulla hyväksi", selitin vielä sille ja virnistin vähän.

Tyttö sitten huomautti, että mite oli miltei unohtanut käytöstavat.
"Hyvä et vain melkee", mä totesin ja näytin peukkua. Se oli hyvä asia lähtee liikkeelle. Käytöstavat, vaikka ne varmaa kieltäis kyl ovien ulkopuolella istumisenki. No ehkä se unohti silloin ne kokonaan. "Wenny", mä sitten esittelin itteni, ku hän kysy mun nimeä. Katselin vähä missä se kisu oli ennen kuin ojensin kättäni kädenpuristukseen, koska sehä kuului myös käytöstapoihin kai.

"Mutta miten sä muuten aiot tehä ton ovijutun kanssa sitte koulussa?" mä vielä päätin varmistaa.

[Katie Delarosa]

Poika katsoo valittavaa kissaa, kääntyen sitten minun puoleeni. Saan kuulla siitä, etten voisi tietää musiikin voimakkuudesta mitään. "Ehkä en, mutta ei kai kukaan niin hiljaa musiikkia kuuntele" sanon sitten ennemminkin todeten, kuin kysyen. Edessäni seisova poika ottaa kuulokkeistaan kiinni, kuin ojentaisi ne minulle. Hän päätyy kuitenkin toiseen ratkaisuun - hyvä niin.

Poika tarjoutuu tulemaan seuraani koulussa, jos tulee tylsää. Pitäisi tunneillakin käydä. Naurahdan hieman. Ei kai hän oikeasti luule, että aion istua käytävällä kaikki oppitunnit? Tosin ei se yllättäisi vaikka niin tekisin tylsien tuntien aikana. "Niin kai" totean sivuuttaen aiheen kohauttamalla olkiani. En välitä, vaikka hän niin luulisikin. Ainakin yllättyisi, jos meillä olisi samoja tunteja. Kai jokainen järkevä oppilas olisi tunnit luokassa! Jopa minä, joka vihaan monen ihmisen kanssa samassa tilassa olemista.

Käännyn lähtiessäni vielä takaisin, kysyn pojan nimeä. Hän kertoo nimekseen Wenny, ojentaen sitten kättään. Otan siitä aavistuksen varoen kiinni. Ehkä vähän liian kevyesti, mistä minä tiedän. En yleensä kättele ihmisiä, vihaan sitä. "Katie" kerron sitten oman nimeni. Käännyn uudelleen. "Zeyphir" sanon kissalle, joka ei huomaa mitään. Se kääntää päätään loikaten perääni.

"Miten sä aiot tehdä ton ovijutun kanssa koulussa?" Wenny kysyy perääni. Pysähdyn käytävän suulle. Naurahdan hieman - ihmettelen jos poika edes huomaa sitä, ja pyöräytän silmiäni. Okei, se luuli etten aio mennä luokkaan. Käännyn uudelleen ympäri, kissa naukaisee törmätessään jalkaani. Se oli loikkaamassa perääni, mutta pysähdyin sen tielle. "Wenny, etkai oikeasti luullut etten aio mennä luokkaan? En ehkä tykkää olla ihmisten seurassa, mutta ei se tarkoita etten voisi olla luokassa." No, ehkä voisinkin olla yksin käytävässä. Ei se tosiaankaan yllättäisi.

[Katie Delarosa]

// Jos Wenny vaan ehdit, niin voidaan varmaan jatkaa tätä peliä? Laittelin kyllä toiselle Katielle (tuntuu tosi erikoiselta puhua näin) viestiä, mutta en ole kuullut hänestä mitään? //

[Wenceslas Fabron]

((Olin kipiä, joten siksi oli jäänyt vastailu vähemmälle. Mutta täällä sitä taas oltaisiin, jossakin kunnossa! ))

Tyttö vastas kädenpuristukseen ehkä vähän lepsusti, mutta en mäkään ollut se paras kättelijä. Mun kädenpuristus ei ollu iha sentään kuin kala kuivalla maalla tai näin mä aattelin, kun en ole ikinä nähny mitään sellaista. Enkä mä koskenu sellasiin kaloihin, jotka on rannalla kuolleina.
Toine oli siis Katie ja kissa oli joku Zeyphir? Kai, ehkä. En mä siitä katista kyllä niin kauheasti välittänyt, kun se ei sentään ollut tunkenut mun naamaan.

Tytön olettamus oli vähän monitulkintainen. "Sorii, ei ollut tarkoitus loukata", mä päädyin pahoittelee heti nostaen kädet vähä ylemmäs. Otin vielä pari askelta taaksepäi. Toinen vaikutti vaan tollaselta, joka ehkä oli ottanut ton pahalla. En mä tiiä oliko se oikeasti loukkaantunut kuiteskaan. Hyvä, jos ei ois ollut. Mä olin vähä huono tällaisissa.

"Kaikki hyvin, okei?" kysyin vielä varmuuden vuoksi, sillä joistain ei ikinä ottanut selvää. Veliki ois taas heti sanonut tähän jotain hienoo, että miten toisia olisi kohdeltava ja muuta sellaista järkevää. Ja mä vaan pahottelen, mutta se oli varmaan ihan fine myös. Mä laitoin mun kuulokkeita vähä paremmi kaulan ympärille roikkuu ja sitten tunsin miten niin kuin maa nytkähti etiäppäi mun taakse. Juna oli tainnut lähteä vihdoin tältä asemalta. En mä tienny mikä oli seuraava ja kuinka kaukana se oli, mut tuntu tyhmältä seistä keskellä käytävää junan liikkuessa.

[Katie Delarosa]

Ei haittaa (siksi oikeastaan laitoinkin, että jos ehdit - ajattelin että olit jäänyt odottamaan Katien vastausta), mutta hyvä jos oot nyt kunnossa (edes vähän paremmassa)!

Kättely tuntui erittäin kiusalliselta. Tai ehkä se johtui minusta. En hirveästi tykännyt ihmisten kättelystä, enkä edes osannut sitä. Wenny ei sanonut hetkeen mitään, vaikutti vain tyytyväiseltä, että kirjava kissani osasi (ainakin suurimmaksi osaksi ajasta) käyttäytyä.

Wenny pahoittelee hieman, ettei halunnut loukata. Nyökkään vain hieman, mutta en osaa sanoa mitään. Tiedän olevani melko hankala ihminen. En pahoittanut mieltäni, mutta en tiedä miltä se näytti pojan silmiin. Välillämme vallitsee hetken hämmentävä hiljaisuus. Käännän katseeni taas lattialla leikkivään kissaan. En osaa toimia ihmisten kanssa, enkä ainakaan tällaisessa tilanteessa. Ehkä vielä joskus, mutta ei ainakaan nyt. Toivon vain, että käytävällä seisova poika osaisi ratkaista tilanteen jotenkin.

”Kaikki hyvin, okei?” Wenny kysyy. Hän kuulostaa hieman erilaiselta, kuin äsken. Ehkä hieman huolestuneelta, mikäli mitään osaan tulkita. ”Joo, ei mitään hei” vastaan hetken mietittyäni sanoja. Mietin ehkä liian kauan, sanomani kuulosti varmaan tosi keksityltä. Eli kaikkea, muuta kuin siltä, mitä minun pitäisi keksiä. Juna nytkähtää liikkeelle varoen. Wenny hämmentyy hieman, hän ei selvästi ole ollut junassa usein (ihan kuin minä olisin ollut), eikä ainakaan käytävällä. "Ihan oikeasti, kaikki on ihan hyvin" yritän vakuuttaa uudelleen. Hymyni ei todennäköisesti ole rento tai ainakaan iloinen, mutta yritän vakuuttaa sillä pojan.

En tiedä mitä teen. Pitäisikö lähteä pois paikalta, päästää poika jatkamaan matkaa? Vai ehdottaa jotakin? En tiedä, jäädyn täysin. Vihaan näitä tilanteita. En tiedä mitä pitäisi tehdä. ”Hei…” aloitan lauseen, mutta en tiedä mitä sanoisin. ”Tai no, ei mitään” totean heti perään. Meinasin kysyä, mitä poika tietää koulusta. En ainakaan mitään omaperäisempää keksinyt? Painan katseeni takaisin lattianrajaan, leikkivään Zeyphiriin. Vaihdan painoa toiselle jalalle, yritän keksiä jotain fiksua tekemistä itselleni. Vaikka olenkin lyhyt, toivon että voisin nyt vain kadota. Näkymättömiin, mieluusti niin ettei kukaan muista minua.

Juna puksuttaa eteenpäin, meinaan jo lähteä eteenpäin käytävällä. Käännän kuitenkin vielä päätäni katsoakseni Wennyyn. Hän tuo mieleeni jonkun, jonka tunsin pienempänä. En usko, että olemme kuitenkaan tavanneet aiemmin. En silti voi sille mitään, että pojan kasvot vaikuttavat tutuilta. Ja sitten tajuan tuijottaneeni liian pitkään. Käännän katseeni ulos ovessa olevasta ikkunasta. On luultavasti turhaa kuvitella, ettei hän olisi huomannut. Vain ehkä puoli minuuttia myöhemmin kissa tökkäisee minua päällään. Käännän katseeni lattianrajaan. Zeyphir katsoo hetken minua, sitten Wennyä. Okei, tuo ei ole normaalia. Ei se normaalisti reagoi muihin ihmisiin - hyvä jos keskittyy minuunkaan. Ehkä Wenny tosiaan muistuttaa jotain tuntemaani henkilöä, vaikken tiedäkään ketä.

[Wenceslas Fabron]

Toinen mietti jonki aikaa ennen kuin vastas, mutta sanoi, että kaikki olis hyvin. Hyvä. Mutta sit se toisti itseään hetken päästä ja se oli vähän outoa. Vähän kuin se ei olis luullut, että olisin hyväksyny taikka tajunnu sitä aiempaa vastausta. Mä kyllä nyökkäsin sitte ja kerroin, että tajusin. En mä niin tyhmä ole, että nyökyttelisin vain enkä tajuais pätkääkään, vaikka joskus se oliki oikein ja soveliast. Mä annoin mun käden asetella mu hiukset vähä paremmin nojaten sitten jalalla käytävän yhtä vaunuosaston ovee vasten.

Katie sitte vähä hymyili ja vastasin tietty hymyyn, vaikka mä yritinkin miettii mitä kaikkea siistiä voisin vielä tänää tehä siis sillon, kun en seiso liikkuva ajoneuvon käytäväl ja yritä pysyy pystyssä. "Hei", tyttö aloitti ja mä käänsin katseeni tohon, mutta sitten se sanoi, ettei ollut sittenkään mitään. Mä näytin kai vähän yllättyneeltä, mutta okei. Ei sitte. En mä oliskaan halunnut kuulla.

"Aattelitko nyt uskaltautuu mennä johonki vai jäädä seisomaa tänne?" mä lopulta sitte kysyin. En mä ainakaan olisi halunnut koko ajan seistä täällä. Tietty sitä vois lähtee ja jatkaa kävelemistä ja muihi tutustumista, mutta toi Katie ei varmaa pystyisi samaan sen kattinsa kanssa. Se oli kyl aika outo otus, ku se vain oli olemassa eikä se varmaan tehnyt koskaan mitään jännää. Miten sellaiset selvii elämästä?
"Mä ainakin aattelin mennä kiertelemään", kerroin vielä.

[Katie Delarosa]

Toistin itseäni, mikä oli tyhmää. Nyt Wenny luultavasti luulee minua oudoksi, sekaisin olevaksi tai jotakin muuta yhtä loistavaa. Hän näyttää yllättyneeltä ja hämmentyneeltä, kun lopetan lauseeni ennen kuin aloitankaan sitä. Poika näyttää tutulta, mutta eniten mietin Zeyphiriä. Kissa ei koskaan käyttäydy noin. Tajuan taas eksyneeni pois oikeasta henkilöstä, johon piti keskittyä.

Wenny herättää huomioni kysymällä, aionko jäädä käytävään seisomaan. Toivon, ettei hän ole ehtinyt puhumaan enempää sillä aikaa kun keskityin kissaan lattialla. "Mä ainaki ajattelin mennä kiertelemään." Poika ehtii jatkaa, ennen kuin edes vastaan. Nyökkään sen jälkeen hieman. "Kai johonkin pitää siirtyä" totean perään. En tiedä mitä meinaan tehdä. En tykkää ihmisten seurasta juurikaan, mutta en voi ehkä jäädä käytävään yksin.

Nappaan Zeyphirin lattialta lähtiessäni kävelemään käytävää pitkin. En ainakaan voisi antaa sen juoksennella vapaana, kun en voi olla varma sen liikkeistä. Enkä voi olla varma, mitä lemmikkejä muilla oppilailla on mukanaan.