Kirjoittaja Katherine Westwood » 11 Marras 2016, 23:08
// Mä en tiedä mistä mä niin muistin, mutta muistelin pelin loppuneen, joten en tajunnut tulla katsoneeksi, pitäisikö vielä jatkaa, vaikka se tarkoitukseni olikin, joten saavun viimeinkin takaisin. Tämä jääköön viimeiseksi viestikseni tässä pelissä, kiitos ja hei :") //
Kirosin mielessäni itseäni keskustelustamme, joka ei omalta osaltani sujunut kovinkaan hyvin, kuten ei kyllä ollut missään vaiheessa mennytkään koko tapaamisemme aikana. Tietysti Clarke oli minua vuoden vanhempi poika, ja kaiken lisäksi ärtynyt minuun, enkä ihmetellyt, vaikka tuo olisi minua sillä hetkellä vihannutkin - olin kuitenkin hänen laukkuaan heitellyt, ja käyttäytynyt tietoisestikin epäkohteliaasti.
Ilmeisesti edelliset lauseeni olin onnistunut myös luomaan epäonnistuneeksi, koska pojan ääni muuttui taas pois siitä edes hitusen ystävällisestä. “Yritä olla seuraavalla kerralla paiskomatta sivullisten laukkuja ympäriinsä”, hän käski, jolloin painoin katseeni maahan, purren kevyesti huuleeni, nyökäten syyllisenä.
“Jos et kaipaa enää apua, niin jättäisitkö minut nyt rauhaan, kiitos? Minulla on läksyjä tekemättä", Clarke sanoi, jolloin nyökkäsin taas - kuinkakohan nololta nyökyttelijältä osasinkaan näyttää pojan silmissä? "Joo, jätän, munkin pitää jatkaa läksyjäni, mutta teen sen tuvassani."
Vilkaisin poikaa, ottaen askeleen taaksepäin. Gryffondor oli istunut jo alas, sekä kaivanut kirjansa takaisin kirjastonpöydälle. Olin muutaman sekunnin hiljaa, kunnes sain päätettyä sanat, joilla hyvästelin pojan. "No, hei sitten", sanahdin, kääntyen lopulta pois päin hänestä, päästen lähtemään viimein tuosta erittäin kiusallisesta ja epämukavasta kohtauksesta.
Tästäkin sain taas oppia jotain uutta - älä harjoittele loitsuja keskellä kirjastoa, ja vältä Gryffondorpoikia nimeltä Clarke. Okei, ehkei poika oikeasti ollut sellainen, ei siis ainakaan ystävilleen. Tai siis, kuka nyt käyttäytyisi ystävilleen samalla tavalla, kuin tuntemattomalle ärsykkeelle? Miten vain ikinä olikaan, toivoin vain, etten joutunut kärsiä myötähäpeää itseni puolesta seuraavia päiviä, muistellessani juuri käynyttä tilannetta.
Jos ei ole varjoja, ei erota mikä on valoa, ja jos ei koskaan itke, ei voi ymmärtää, miten ihanaa on hymyillä.Katherine Westwood, neljännen luokan opiskelija Serpentardista, joka hymyilee niin paljon kuin kerkeää, ja siinä sivussa muistaa tehdä paljon tyhmyyksiä.