Rantahiekkaunelmia

[Ivan Kushnir]

Tänne julkaisen rääpäletarinoita, jotka liittyvät toisiinsa, vaikka eivät olekaan yhtä, yhtenäistä ja suurempaa tarinaa. Jokainen pätkä, jonka julkaisen on ihan oma tarinansa, eikä niistä yksikään ole jatkumassa, vaikka tarina jatkuukin seuraavassa osassa taas jostakin.
Kokoelman nimellekin on selityksensä, jonka tahdon kanssanne jakaa. Rantahiekkaunelmat ovat unelmia, jotka on rakennettu rantahiekalle. Rantahiekka ei nimittäin ole lainkaan hyvä perusta rakentaa mitään, sillä vesi tai tuuli saattaa viedä sen milloin tahansa pois ja silloin hajoaa sille rakennettu talokin - tai unelmat, kuten tässä tapauksessa.

Häkkilintu - Mary Anne

Viisaita työmiehiä
Sinä päivänä oli Mary Anne lähtenyt ostamaan itsellensä uutta mekkoa sekä hattua. Hänen veljensä oli lähtenyt seuraksi. Huolehtimaan, että hän ei päätyisi hienolle neidolle epäsoveliaisiin paikkoihin taikka keskustelemaan epäsoveliaaseen seuraan, kuten hänellä oli tapana. Toki Mary Anne ymmärsi, miksi hänen ei olisi soveliasta käydä puheille tavallisten työläismiesten kanssa, mutta tieto ei vaikuttanut siihen tosiasiaan, että kyseiset tavalliset työläismiehet olivat keskusteluseurana kaikkein mielenkiintoisinta, jota Mary Anne saattaisi löytää. Eivät työläiset tokikaan olleet koulussa oppineita, eivät puhuneet lukuisia kieliä tai muutakaan sellaista, mutta usein heidän sanoissaan oli viisautta, jollaista Mary Anne ei kyennyt koreilevan ylhäisön parista löytämään. Työläisillä oli paljon hauskoja tarinoita todellisesta elämästä, asioista joita Mary Anne ei saattaisi asemassaan konsanaan kokea.

Mary Anne oli sinä päivänä ostamassa itsellensä uutta mekkoa ja hattua. Hänen veljensä oli mukana huolehtimassa, ettei hän päätyisi epäsoveliaisiin paikkoihin tai keskustelemaan epäsoveliaiden ihmisten kanssa, kuten hänellä oli tapana. Tietenkin Mary Anne ymmärsi, miksi hänen ei olisi soveliasta puhua tavallisten työläismiesten kanssa, mutta ei se vaikuttanut siihen tosiasiaan, että kyseiset tavalliset työläismiehet olivat kaikkein mielenkiintoisinta keskusteluseuraa, mitä Mary Anne saattoi löytää. Eivät he olleet oppineita, eivät puhuneet monilla kielillä, mutta välillä nuo tavalliset työläismiehet vaikuttivat paljon koreilevaa ylhäisöä viisaammalta. He todella tiesivät, millaista on elää muutakin kuin vain lentotaidottomana häkkilintuna – jollaiseksi Mary Anne olisi voinut elämäänsä hyvinkin kuvailla, jos se vain olisi ollut soveliasta.
Aina välillä Mary Anne toivoi, että tulisi päivä, jona naiset, niin nuoret neidot kuin vanhat rouvatkin, voisivat tehdä mitä tahtoisivat pelkäämättä, että saattaisivat teoillaan perheensä, koko sukunsa häpeään. Tietenkään Mary Anne ei tuonut mietteitään julki, jos hän olisi veljelleen mietteensä kertonut, olisi veli nauranut ja sanonut, ”voi hupsua pikku Mary Annea”.

Iltapäiväteetä
Mary Annen arkeen kuuluivat jokapäiväiset iltapäiväteet, jotka juotiin aina samaan aikaan. Välillä tämä nuori neito tunsikin elämänsä hyvinkin tylsäksi, sillä päivien ohjelmat olivat hänelle etukäteen suunniteltu, harvemmin niihin mitään vaihtelua tuli. Tanssiaisista ja ostosretkistäkin tyttö tiesi aina etukäteen ja tiesi, mitä hänen kuuluisi ostaa, kun aika ostoksille olisi mennä. Välillä, tai siis hyvin usein, Mary Anne kaipasi vapautta, samanlaista kuin linnuilla. Mielellään hän olisi ollut lapsille kerrottavien tarinoiden merenneito tai lohikäärme tai ihan mikä tahansa olento, joka ei olisi ihminen. Joskus hän oli pohtinut, että uskaltaisiko hän mahdollisesti käydä veljensä vaatteita lainaamassa ja mennä kaduille kuin mies. Mutta ei hänellä ollut tarpeeksi rohkeutta sellaiseen. Hän olisi kumminkin jäänyt kiinni ja isä olisi häneen hyvin pettynyt. Koko perhe olisi häneen hyvin pettyneitä, sillä hienon ladyn ei sopinut harrastaa niin epäsoveliaita asioita (tai ainakaan jäädä siitä kiinni). Olihan Mary Anne kuullut ystävättäriltään, kuinka he olivat onnistuneet pääsemään herrasmiesten clubille kerran, olivat ystävättäret Mary Anneakin mukaansa useampaan kertaan yrittäneet houkutella, mutta ei Mary Annella ollut rohkeutta tehdä sellaisia asioita. Mutta ehkä, jos ystävättäret voisivat todella useamman kerran esiintyä miehinä, voisi hänkin uskaltautua sitä jokin päivä vielä kokeilemaan.

[Ivan Kushnir]

Elena ja Maria

Kuppi teetä
Elena makasi suurella, lumisella kivellä ja katseli uloshengityksensä aiheuttamia pieniä höyrypilviä. Muut, ohikulkijat, saattoivat nähdä hänen sinisiksi kylmästä värjäytyneet huulet, mutta itse hän ei tuntunut kylmästä välittävän. Ei siitäkään, että oli säähän nähden selvästi alipukeutunut. Oli hänellä nimittäin yllään ainoastaan ohut villaneule sekä alla ohut paita. Ohikulkijat antoivat hänen osakseen oudoksuvia, jopa paheksuvia, katseita, mutta ei kukaan uskaltanut lähestyä häntä, joka oli hullunleiman jo otsaansa saanut. Vaikka tytön silmät oli suljetut, huomasi hän jokaisen ohitse kulkevan ihmisen. Hän kykeni kuulemaan, kuinka ryhmä pieniä lapsia kuiski toisilleen juttuja, joita he olivat Elenasta kuulleet. Elena tiesi toki, etteivät he ainoastaan kuiskineet, he supatellessaan myös vilkuilivat ja osoittelivat häntä. Eikä hän jaksanut enää välittää siitä lainkaan, ei edes nostaa katsettaan lapsien suuntaan.

“Eikö sinulle tule kylmä siinä?” puhe yllätti hänet, puhujan saapumista hän ei ollut huomannut, vaikka olikin ollut tarkkana ympärillä olevien ihmisten liikkeistä. Hetkeen Elena ei liikahtanut mihinkään, mutta kun puhuja ei osoittanut eleelläkään liikkuvansa minnekään tai sanovansa mitään, nousi Elena istumaan ja avasi silmänsä. Ilmeisesti Elena oli maannut kauemmin kuin oli olettanut, sillä hienoinen kerros lunta putosi ylävartalon päältä jaloille. Hymyillen Elena pudisti päätään ja katsoessaan toista tyttöä tarkemmin, saattoi hän tunnistaa tuon vasta naapuriin muuttaneeksi. Tyttö ei kumminkaan tuntunut uskovan häntä vaan kysyi, miksi hän siinä oli eikä mennyt sisälle. Vastaukseksi Elena sanoi vain, ettei voinut sisään mennä, sillä hänen asuintoverinsa oli jossakin muualla. Tyttö kysyi, oliko hän unohtanut avaimensa, eikö hän päässyt sisälle. Olisikin se ollut paljon parempi, jos vain avaimista olisi se johtunut. Vastaukseksi hän kumminkin vain pudisti päätään, ei yhtään enempää kertonut. Ei se vieraan ihmisen asia ollut, ettei hän kyennyt olemaan yksin asunnossa, tai missään muuallakaan sisätiloissa.
Tyttö pyysi Elenan vierailulle luokseen, odottamaan, että asuintoveri palaisi. Luultavasti tyttö tunsi vain sääliä, kun hän näytti niin paleltuneelta, vaikkei kylmissään ollutkaan. Hän nousi istuimeltaan ja seurasi tyttöä, vaikka sydämessään pelkoa hieman tunsikin vierasta kohtaan. Tytön asunto oli täynnä muuttolaatikoita ja tuo pahoitteli asiaa, mutta eivät ne häntä haitanneet. Elena piti muuttolaatikoista, mutta hänen asuintoverinsa ei tuntunut jakavan hänen mielipidettään. Tyttö pyysi hänet istumaan keittiön pöydän ääreen ja kysyi, tahtoisiko hän mahdollisesti teetä. Elena vastasi myöntävästi.
Tyttö keitti veden ja kaatoi sen kahteen mukiin. Hetken kuluttua tyttö ojensi toisen mukeista hänelle, otettuaan teepussin ensiksi siitä pois. Varovaisen hymyn kera hän lausui kiitoksen ja alkoi juomaan teetä. Tyttö katsoi häntä hieman hämmästyneenä ja kysyikin, eikö tee polttanut hänen suutaan. Elena vastasi kieltävästi, vaikka tiesikin, että vastaus teki hänestä jälleen oudon vieraan ihmisen silmissä. Mutta tyttö ei näyttänyt pitävän häntä outona, istuutui vain pöydän toiselle puolelle ja hymyili höyryävä muki kämmentensä välissä. Ja hän tiesi, että oli jälleen kerran ihastunut.

Sitruunaperhosia
He istuivat puistossa, hän ja Maria. Maria yritti jatkuvasti aloittaa keskustelua, ensin yhdestä aiheesta, sen jälkeen toisesta, mutta hän ei jaksanut keskittyä toisen sanoihin. Hän ei jaksanut keskittyä toiseen, mutta ei myöskään tahtonut tuota pois. Hänen katseensa harhaili ympäriinsä, pysähtyen aina välillä johonkin. Puut olivat saaneet silmunsa, lehtiin ei olisi enää pitkälti aikaa. Lumikinokset olivat kadonneet, niistä muistona olivat enää vesilätäköitä. Hän ei pitänyt keväästä, keväästä joka heikensi jokaisella hetkellään hänen taikuuttaan, joka talven pimeydestä oli peräisin. Taikuutta, jonka olemassaolon jokainen kielsi, tai mainittaessa vain nauroivat. Ja kaupat olivat täynnä suklaata, jonka haju tunkeutui hänen nenäänsä vaikka välttää yritti. Suklaata sen takia, että pääsiäiseen oli enää hetki. Miten suklaa mitenkään oli pääsiäiseen alkuunkaan liitetty? Ajatuskin suklaamunista tuntui kammottavalta, hän ei ollut ikinä ymmärtänyt, kuinka joku saattoi pitää jostakin niin makeasta ja voimakkaasta. Tietenkin hän olisi voinut valittaa lämpötilan nousustakin halutessaan, mutta se oli asia, josta hänellä ei todellisuudessa ollut minkäänlaista kokemusta.
”Perhosia”, hän lausui hiljaa, samalla ihailulla kuin pieni lapsi, keskeyttäen Marian sen hetkisen puheenaiheen, mikä se olikaan ollut. Tyttö hiljeni ja katsoi hänen kanssaan samaan suuntaan. Ja todellakin siellä lensi pieni sitruunaperhonen, toinenkin. Hän hymyili varovaisesti, kun perhonen laskeutui hänen kädelleen. Hän nosti sormensa silmiensä tasalle ja katseli ihastuksissaan perhosta. Oli keväässä jotakin mukavaakin. Mariakin näytti pitäneen perhosesta, lähes yhtä ihastunut tyttö oli kuin hänkin.
”Ihanan lämmintä tänään”, Maria sanoi, luultavasti ei se ollut ensimmäinen kerta sinä päivänä, mutta ei hän ollut tuota aikaisemmin kuullut, kuunnellut. Jos sinä niin sanot, hän sanoi päänsä sisällä, luottaen siihen, ettei Maria osannut lukea ajatuksia. Ääneen hän ei sanonut mitään. Kuinka hän olisikaan voinut lämpötilasta mitään sanoa? Kun hänelle siinä ei eroa ollut. Kuinka hän olisi mistään osannut keskustella, hän oli kaikin tavoin viallinen, edes keskusteleminen ei häneltä luonnistunut. Ja hän tahtoi juosta. Juosta pakoon ajatuksiaan, kuten aina. Mutta jokin piti hänet siinä, Marian vieressä.

Rantahiekkaa ja valoöitä
Maria oli valinnut paikan ja laittanut viltin rantahietikolle samalla, kun hän oli mennyt uimaan. He olivat hänen vanhempiensa luona vierailulla ja kun he nyt siellä olivat, oli hän päättänyt tuoda Marian katsomaan rantaa, jossa hän oli lapsena niin paljon aikaansa saanut viettää. Heti alkuunsa oli Maria ilmoittanut, ettei hän todellakaan aikoisi uida, etenkään kun vesi olisi varmasti vieläkin kylmää. Hänen noustessa vedestä, heitti Maria hänelle pyyhkeen, jonka hän kietoi ympärilleen ennen kuin istuutui tytön viereen hiukset yhä vettä valuen.
Yhdessä he olivat pakanneet mukaansa rantaeväät ja alkoivat nyt niitä syömään rannan hiljaisuudessa, sitä hiljaisella keskustelullaan ja naurullaan rikkoen. Hänen äitinsä oli sanonut, ettei heidän yöllä kannattaisi rannalle lähteä, mutta ei äiti ollut kumminkaan sitä todella kieltänyt. Yöllä ei sentään ollut aivan yhtä kammottavan valoisaa kuin päivällä. Eikä edes Maria täysin ymmärtänyt, miksi hän niin suuresti valoa inhosi. Valo sattui, paremman termin puuttuessa, hänen silmiinsä. Jopa kesäöiden valomäärä tuntui ikävältä.
Hän asettui makuulleen viltille ja sulki silmänsä. Lintujen laulut sekoittuivat toisiinsa, kun hän jäi niitä kuulemaan. Senkin hän kuuli, kuinka Maria nousi viltiltä ja siirtyi vesirajaan kävelemään. Hän taivutti nilkkojaan niin, että jalkapohjat saattoivat koskettaa hiekkaa. Marian mukaan hiekka oli yhä hieman lämmintä koko päivän inhottavana paistaneen auringon jäljiltä, tai ei Maria ollut sitä inhottavaksi sanonut vaan ihanaksi. Ja siihen arvioon oli hänen tyytyminen, kun ei parempaa ollut tarjolla. Tosin olisi hän luultavasti uskonut Mariaa, vaikka tuo olisikin kertonut hänelle, että ulkona olisi sopiva keli käyttää toppatakkia keskellä kesää. Ainahan kaikki muut tiesivät niin paljon häntä paremmin sellaiset asiat. Kaikesta ikävästä huolimatta, oli kesässäkin ne muutamat mukavat hetkensä.
 
Punalehtisadetta
Hän katseli, kuinka kaksi suloista lasta leikkivät innoissaan Marian juuri haravoimassa lehtikasassa. He olivat päätyneet syyslomansa ajaksi lapsenvahdeiksi Marian veljelle, kaksivuotiaalle Aatulle. Aatu oli saanut seurakseen pojan, joka Marian mukaan asui naapurissa. Eetuksi Maria oli luultavasti tuota punaisten kiharoiden omistajaa kutsunut, kuulemma poika oli Aatun hyvä ystävä, Aatun ainoa ystävä. Maria oli sillä hetkellä sisällä valmistamassa heille ruokaa. Hän olisi tahtonut olla sisällä Marian kanssa, auttamassa Mariaa, tai edes leikkimässä poikien kanssa, mutta lääkäri oli kieltänyt sen. Vain niin tyhmästä syystä, kuin että hänellä sattui olemaan pieni murtuma jossakin luussa jalassaan. Valitettavasti Maria oli pitänyt sitä liian vakavana, eikä hän nyt saanut tehdä suunnilleen yhtään mitään hauskaa.
Hän käänsi katseensa pojista ylös, puun oksistoon, jossa jotakin hipan kaltaista olivat leikkimässä keijukaiset. Hän keskittyi noihin pieniin olentoihin niin, ettei lainkaan huomannut Aatua, ennen kuin tuo oli aivan hänen vierellään. Ei poika sanaakaan sanonut, kuulemma tuo poika puhui aivan yhtä vähän, kuin hänkin oli tuon ikäisenä puhunut. Poika katsoi häntä suoraan silmiin, mikä ei Marian mukaan kuulunut pojan tapoihin, ja kiipesi sitten hänen syliinsä. Aatu osoitti yhtä lähemmäksi lentänyttä keijukaista, yhtä punertavaa kuin puiden lehdet. Hän hymyili ja niin hymyili poikakin. He ymmärsivät toisiaan sanoitta ja jopa jakoivat sen, jota suurin osa harhakuviksi kutsui. Yhteys, jota heistä kumpikaan ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut, oli selvänä heidän välillään.
Keijukaiset tuntuivat tulleen tulokseen, että heitä huomioitiin aivan liian vähän ja pian ihmiset puun alla olivat täynnä vaahteran kirkkaanpunaisia lehtiä. Maria luultavasti ihmettelisi, kuinka he olivat onnistuneet saamaan niitä vaatteidensakin sisään. Kunhan he ottaisivat takkinsa pois sisällä ja pudottelisivat lehdet kaikkialle. Mutta hän nautti syksystä ja Marian veli oli mukavaa seuraa. Eetukin liittyi heidän seuraansa, kun hän alkoi kertomaan tarinaa, jonka oli aikoinaan itsekin kuullut.

Lumienkeleitä ja joululahjoja
He olivat päätyneet viettämään joulua Marian vanhempien luona, ei hän siitä pahastunut ollut. Tunnelmakin oli paljon parempi kuin koskaan kotona. Heidän ensitapaamisestaan oli jo lähes vuosi aikaa, vaikka se ei siltä tuntunut. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän oli lähtenyt ulos Marian ja Aatun kanssa, yhä hän joutui käyttämään keppejä, vaikka olisi tahtonut touhuta enemmän pojan kanssa. Maria oli siirtynyt parin tunnin telmimisen jälkeen tekemään lumitöitä, joten hän oli jäänyt kahdestaan pojan kanssa.
”Oletko koskaan tehnyt lumienkeleitä?” hän kysyi pojalta, siirtyen lumihankeen istumaan. Poika pudisti päätään ja istuutui viereen. Hän teki lumienkelin, kuulemma sen kuului sattua jalkaan, ja poika yritti sitten itse. Poika ei kumminkaan onnistunut liikuttamaan käsiä sekä jalkoja samaan aikaan. Hän otti pojan käsistä ja alkoi liikuttamaan niitä lunta vasten. Kun poika nousi seisomaan, he nauroivat yhdessä.
”Enkeli!” poika huudahti innoissaan lumienkeleitämme osoitellen, kun Maria palasi luoksemme. Maria vaikutti hieman hämmästyneeltä, olihan se pojan ensimmäinen ääneen lausuttu sana, jos hän oli Marian puheita ymmärtänyt. Maria nappasi pojan syliinsä ja suukkoja jaellen kantoi tuon sisälle. Hän seurasi perässä, jättäen takkinsa ja kenkänsä eteiseen.

Illalla Aatu hyppi innoissaan ympäriinsä, sillä joulupukki saapuisi hetkenä minä hyvänsä. Lapsen into oli niin suloista. Poika oli eteisessä odottamassa, kun joulupukki saapui. Yhtäkkiä poika ei ollutkaan enää innoissaan tapaamaan parrakasta miestä vaan juoksi äitinsä taakse piiloon, kurkkien sieltä. Aatu sai paljon paketteja, vaikka ujostelikin mennä niitä joulupukilta ottamaan. Mutta kun pukki poistui, innostui hän repimään papereita pakettien yltä.

Yön ollessa puolessaan hän istui Marian kanssa ulkona, nyt jo kaljun vaahteran alla ja joivat teetä. Hän ei ollut vuotta aikaisemmin kuvitellut, että voisi koskaan olla onnellinen, kuten nyt tähtitaivaan alla höyryävä teekuppi käsissään. Ja Maria teki yöstä täydellisemmän sanoillaan.
”Rakastan sinua, Elena.”

[Ivan Kushnir]

Aatu ja Eetu

1
”Mikä te on?” punahiuksinen poika kysyi, katsellen äitinsä sylistä hyvin pientä ja punaista möykkyä joka oli puettu valkoiseen mekkoon.
”Hän on Aatu. Hän on vauva”, pojan äiti sanoi ja hymyili, kun poika katsoi aivan ihmeissään nuorempaa.
”Te on niin pieni”, punapää sanoi. ”Mikti te pieni?” poika kysyi, painaen kämmenensä äitinsä poskelle.
”Eetukin oli yhtä pieni, kun syntyi”, äiti kertoi, saaden pojan silmät suurenemaan ihmetyksestä. Eetu pudisti päätään eikä uskonut äitiä, ei hän varmasti ollut koskaan noin pieni ollut. Möykky oli tosi pieni.
”Aatu kasvaa nopeasti, pian huomaat hänen olevan tarpeeksi iso leikkikaveriksesi”, äiti sanoi ja Eetu kallisti päätään katsellen möykkyä, joka alkoi itkemään.
”Mikti itkee? Onko tulu?” punapää kysyi, mutristellen suutaan, ”ei taa tulu.”
”Ei Aatu ole surullinen. Aatu ei vain osaa vielä puhua, joten Aatun täytyy itkeä, jos tarvitsee jotain”, Eetun äiti kertoi, saaden poikansa jälleen ihmeisiinsä.
”Mikti ei puhu?” poika kysyi, painaen kasvonsa äidin hiuksiin.
”Aatu on vielä niin pieni, että ei ole vielä oppinut puhumaan. Eetukaan ei osannut puhua, kun oli yhtä pieni kuin Aatu nyt”, äiti kertoi pojalleen, joka ei suostunut uskomaan. Pienen pojan oli vaikeaa kuvitella, että olisi joskus ollut yhtä pieni kuin Möykky. Ja varmasti hän oli aina osannut puhua.


2
Eetu makasi vatsallaan Möykyn perheen lattialla ja yritti saada katsekontaktia pienempään, joka myöskin makasi vatsallaan. Eetu ihmetteli, kuinka iloisesti Möykky aina kääntyi selältään vatsalleen ja vatsaltaan selälleen. Möykky päästeli ääntä, jonka saattoi tulkita ainoastaan iloiseksi. Mutta silmiin Möykky ei suostunut katsomaan Eetua, se sijaan Möykky aina oli yrittämässä vetää Eetua hiuksista, eikä Eetu pitänyt siitä ollenkaan. Äiti oli sanonut, että pienet vauvat tahtovat katsoa ihmisiä silmiin, mutta Möykky ei tahtonut. Möykky ei tainnut olla ihminen, koska ei tehnyt kuten äiti oli sanonut.
Eetu käänsi katseensa Möykystä äitiinsä, joka kävi läheisellä sohvalla nopeaa keskustelua Möykyn äidin kanssa. Äidillä oli käsissään kuppi, jonka sisällöksi Eetu tiesi kahvin. Ainakin äiti sanoi sitä mustaa ainetta kahviksi, mutta ei Eetu ainetta tuntenut. Eetun katse kääntyi takaisin Möykkyyn, joka selvästi tahtoi saada Eetun huomion, sillä oli alkanut ääntelemään tavalla, jonka Eetu oli oppinut tarkoittavan sitä, että Möykky tunsi olonsa liian unohdetuksi. Välillä Eetusta tuntui, että hän ymmärsi Möykyn merkityksiä paljon paremmin kuin Möykyn äiti, sillä Möykyn äiti ei koskaan tiennyt mitä Möykky tahtoi ja teki kaiken väärin.
Eetu näki Möykyn silmissä lähestyvät kyynelet ja pelästyi, että tuo alkaisi pian taas itkemään. Hän ei pitänyt lainkaan siitä, että Möykky itkisi, hän tahtoi Möykyn olevan iloinen, ei surullinen. Hän siirtyi lähemmäksi Möykkyä ja ojensi kätensä niin, että saattoi koskettaa Möykkyä poskelle. Hän silitti Möykyn poskea, saaden kyynelet palaamaan ja hymyn Möykyn huulille.

"Tano Eetu", Eetu käski, katsellen vauvaa, joka vaan päästelee onnellisen sävyisiä äännähdyksiä ja yrittää saada kiinni Eetun hiuksista.
"Eetu", Eetu vaatii, ja ilmeilee hieman.
"Eetu", hän sanoo, osoittaen itseään, mutta Möykky ei osoita minkäänlaista ymmärrystä, tai halua sanoa hänen nimeään. Eetu tuntee olonsa surulliseksi, kun Möykky ei suostu sanomaan hänen nimeään. Äiti tulee Eetun viereen ja hymyilee pojalleen.
"Kyllä Aatu varmasti puhuu pian, ei vain vielä. Aatu on vielä hyvin pieni, ei Eetukaan puhunut noin pienenä vielä", äiti sanoo ja Eetu kääntää katseensa äitiin. Ei Eetu voi uskoa, että äiti puhuu totta, ei hän itse muista sellaista. Tietenkin Eetu on aina puhunut, pitäisi Möykynkin puhua. Mutta miksi Möykky ei puhu? Ei edes yritä sanoa Eetun nimeä. Eikö Möykky tykkääkään Eetusta?

3
Äiti oli pakottanut Eetun pukemaan ne tyhmät vaatteet, jotka eivät olleet kivat päällä ja joita piti laittaa vain, kun tuli vieraita. Miksi hänen piti laittaa ne, kun he olivat menossa vain Möykyn luokse. Eetu ei yhtään tykännyt vaatteista, mutta äiti käski hänen siitä huolimatta kävelemään suorassa ja olemaan rimpuilematta. Äiti ei ymmärtänyt, Eetu ei tykännyt yhtään vaatteista. Ne sattuivat ja kutittivat ja olivat kylmät ja olivat kovat. Eetu olisi pukenut paljon mieluummin jotain muuta. Mitä vain muuta.

"Hyvää syntymäpäivää!" äiti sanoi Möykylle, joka pyöri oman äitinsä sylissä vaatteissa, jotka vaikuttivat yhtä epäkivoilta kuin Eetunkin vaatteet.
"Eetu, halaappas nyt Aatua, hänellä on syntymäpäivä. Aatu täyttää yksi vuotta", äiti kehotti Eetua, jonka eteen Möykky oli laitettu seisomaan hieman epävarmasti. Eetu halasi Möykkyä, joka ei näyttänyt pitävän siitä ollenkaan. Eetusta tuntui jälleen kerran, että Möykky ei pitänyt hänestä, vaikka välillä toisin osoittikin. Möykky nostettiin takaisin ilmaan, nyt jonkun vieraan, hyvin vanhan naisen syliin. Nainen oli tuntematon, eikä Eetu pitänyt tuosta lainkaan. Hän piiloutui äitinsä jalan taakse ja piti tiukasti kiinni äitinsä hameen helmasta. Äiti nauroi vanhan naisen ja muiden vieraiden ihmisten kanssa, kävellessään sisemmälle taloon. Eetu ei yhtään ymmärtänyt, miksi Möykyn koti oli niin täynnä outoja ihmisiä, joita Eetu ei tuntenut ollenkaan. Eetu olisi tahtonut pois, mutta sen sijaan äiti istuutui tuolille ja nosti Eetun syliinsä niin, että kaikki vieraat saattoivat nähdä hänet. Mutta eivät vieraat ihmiset häneen katsoneetkaan vaan he katsoivat kiinnostuneina Möykkyä, joka oli laskettu keskelle isoa lahja kasaa. Eetu tiesi, että paketeissa oli aina kaikkea, kivaa. Miksi äiti piti hänestä kiinni, eikä päästänyt avaamaan paketteja?
Möykyn äiti avasi paketteja Möykyn vieressä ja yritti saada möykyn kiinnostumaan pakettien sisällöistä, mutta Möykky tuntui pitävän enemmän nauhoista, joita pakettien ympärillä oli.
 
4
Aatu juoksenteli innoissaan leikkipuistossa. Hän oli vasta oppinut juoksemaan ja käytti uutta taitoaan innoissaan. Aatun nauru sai Eetunkin iloiseksi. Aatu piti Eetusta, sillä tuo oli ainoa, joka ymmärsi, mitä Aatu tahtoi. Eetu ymmärsi Aatun väärin paljon harvemmin kuin Aatun oma äitiä. Liukumäen luona Aatu pysähtyi ja katsoi äitiinsä, joka puiston toisella puolella puhui Eetun äidin kanssa. Aatu lähti kiipeämään liukumäen portaita ylös ja Eetu hyppeli portaat hänen perässään. Ylhäällä Aatu ei enää pitänytkään ideasta mennä laskemaan. Liukumäki oli ylhäältä katsottuna paljon isompi kuin alhaalta ja häntä pelotti. Eetu tuntui ymmärtävän häntä ja ehdotti, että he laskisivat yhdessä.

Päästyään jälleen jaloilleen laskun jälkeen Aatu riensi jälleen ympäri puistoa Eetun juostessa perässä. Aatu nauroi iloissaan sillä uskoi, että Eetu ei saisi häntä kiinni ja Eetu esitti, että Aatu olisi juossut niin nopeasti, ettei hänellä ollut mahdollisuuttakaan saada tuota kiinni. Lopulta Aatu kyllästyi pelkkään juoksenteluun ja pysähtyi keinujen luokse, jossa Eetu auttoi hänet keinuun ja antoi vauhtia. Aatu nautti vauhdista ja tunteesta, jonka se aiheutti. Aatu unohti, että keinussa täytyy pitää kiinni, joten hän lensi keinun kyydistä suoraan maahan ja säikähdyksissään hän alkoi itkemään. Nopeasti Eetu oli hänen vierellään lohduttamassa ja pyytämässä anteeksi, vaikka syy ei punapäässä ollutkaan. Aatun äitikin kuuli poikansa itkun ja oli nopeasti lasten luona. Nainen nosti lapsensa syliinsä ja puhalsi tuon käsiin, joiden iho oli rikkoutunut pojan osuessa maahan. Äiti höpötteli hauskoja, saaden Aatun kikattamaan ja unohtamaan kokonaan, että oli keinusta pudonnutkaan.

5
Jälleen kerran Eetu joutui pukeutumaan tyhmiin vaatteisiin, joista ei vieläkään pitänyt lainkaan. Tällä kertaa hän sai sentään pysyä kotona, mutta vieraita ihmisiä oli aivan liikaa ja kaikki tahtoivat halata häntä. Kaikki halasivat ja onnittelivat. Ainoa mikä oli kivaa oli se, että kaikki antoivat hänelle paketteja. Mutta äiti ei antanut hänen avata niitä vaan käski viemään pöydälle odottamaan, että kaikki vieraat olisivat saapuneet. Äitikin kutsui vieraita ihmisiä vieraiksi, eli äitikään ei tuntenut heitä. Joten miksi äiti sitten päästi kaikki heidän taloonsa? Möykkykin tuli äitinsä kanssa. Äiti oli kyllä sanonut Eetulle, ettei ollut kohteliasta sanoa Möykkyä Möykyksi, mutta se tuntui haittaavan ainoastaan aikuisia. Möykky nimittäin piti nimestään, eikä tuota haitannut lainkaan Eetun hänestä käyttämä nimi. Eetu ei ymmärtänyt, miksi äitiä siis haittasi se.

Lopulta äiti antoi Eetulle luvan avata lahjansa ja innoissaan poika alkoikin repimään papereita lahjojen ympäriltä. Hän sai monia kivoja leluja, joita olikin toivonut jo pitkään. Suosikki hänelle kumminkin oli lohikäärme pehmolelu, jonka hän sai Möykyltä. Ainakin äiti oli sanonut, että se oli Möykyltä. Ei Eetu ollut sitä toivonut, mutta silti se oli lahjoista paras.
Eetu oli kertonut Möykylle paljon lohikäärmeistä ja näytti siltä, että Möykky oli kuunnellut, vaikka ei ollut siltä vaikuttanut. Äiti ei tuntunut ymmärtäneen Eetun mietteliästä hiljaisuutta oikein, sillä sanoi, että toivottavasti Eetu ole ollut pahoittanut mieltään, sillä Möykky oli hankkinut lahjan hänelle. Eetu pudisti päätään ja puristi pehmolelun rintaansa vasten sanoen, että se oli lahjoista, jotka hän sai, kaikkien paras.

6
"Möykky!" Eetu hihkaisi innosta, kun Möykky astui ulos kotiovestaan, äiti perässään. Eetu tarttui Möykkyä kädestä ja melkein veti tuota perässään, innokkaana näyttämään uusimman löytönsä. Heidän kotiensa välisen aidan vierustassa kasvoi paljon kukkia, joiden äiti sanoi olevan merkki kevään tulosta. Möykky tuntui pitävän kukista myös ja istuutui maahan niitä katselemaan.
"Äiti tanoo, että kukat kuttuu pelhotia. Kohta on taat pelhotia!" Eetu intoili hiljaiselle ystävälleen, joka hymyili takaisin, vaikka ei tiennytkään, mikä perhonen oli, ei hän niitä muistanut. Tosin, ei Möykky vaikuttanut muistavan paljoakaan edelliseltä vuodelta, sillä aina kun Eetu puhui siitä Möykylle, oli Möykky aivan ihmeissään. Äitin mukaan Möykky oli viime vuonna ollut vielä niin pieni, että ei voinut enää muistaa vuoden takaisia asioita.
Eetu päätti, että he voisivat poimia äitille kukkia, tehdä äitin iloiseksi. Möykky osallistui kukkien keräämiseen innoissaan, vaikka ei osannutkaan poimia kukkia oikein. Äiti oli opettanut Eetulle, että kukat pitää poimia varren kanssa, jotta ne voi laittaa maljakkoon. Mutta Möykky oli ihan hölmö ja otti vain kukat, ei vartta ollenkaan. Vaikka Eetu yritti kertoa Möykylle, kuinka ne oikeasti piti poimia.

7
Eetu oli sillä hetkellä hyvin surullinen, eikä edes Möykyn yritykset piristää voineet häntä auttaa. Eetu oli nimittäin kadottanut lohkalinsa, lohikäärmepehmon, jonka Möykky oli hänelle antanut lahjaksi syntymäpäivänä. Möykky lupasi auttaa häntä etsinnöissä, vaikka ei sitä ääneen lausunutkaan. Kyllä Eetu ymmärsi, vaikka aikuiset olivatkin ihan kummissaan. Tosin välillä oli sellaisiakin hetkiä, kun Eetu ei yhtään osannut sanoa, mitä Möykky oli tarkoittanut. Silloin Eetu pyysi ystäväänsä toistamaan, ei niitä hetkiä paljoakaan tullut. Eetu oli kuullut aikuisten keskusteluja, Möykyn äiti oli huolissaan, koska Möykky ei ollut vielä sanonut sanaakaan. Eetu ei pystynyt ymmärtämään, miksi aikuiset siitä olivat huolissaan. Ei Möykyn tarvinnut puhua, jos Möykky ei tahtonut puhua. Ei se tehnyt Möykystä yhtään huonompaa. Oikeasti Möykky oli paljon kivampi kuin monet Eetun kavereista, jotka puhuivat liikaa.
Ajatuksissaan Eetu melkein jo unohti kokonaan lohkalinsa. Möykyn ajatteleminen sai Eetun aina unohtamaan kaiken muun, ainakin hetkeksi. Mutta lohkalia ei voinut unohtaa. Möykyn avulla Eetu onnistui löytämään lohkalinsa, hiekkalaatikosta osittai hautautuneena. Äiti sanoi, että lohkali pitäisi laittaa pesuun, sillä se oli pahasti ehtinyt likaantumaan hiekkalaatikossa leikkiessään. Eetu ei olisi tahtonut laittaa lohkalia pesukoneeseen, sillä pelkäsi sitä sattuvan sielä. Mutta äiti oli sanonut, että lohkali varmasti pitäisi paljon pesusta.
Möykky antoi Eetulle oman koirapehmonsa, jotta se suojelisi Eetua yöllä, kun lohkali ei voinut sitä tehdä. Koira ei ollut sama asia kuin lohkali, mutta Eetu saattoi nukkua yönsä tuntien olonsa turvalliseksi, olikan koira saatu sentään Möykyltä. Ja Möykky ei koskaan olisi antanut Eetulle epäluotettavaa suojelijaa. Kun äiti antoi lohkalin Eetulle takaisin, näytti se hieman surulliselta, vaikka Eetu ei osannut sanoa, että miksi se vaikutti siltä, vaikka ei aikuisten silmissä ollut muuttunut ollenkaan.

8
Äiti oli lähtenyt jonnekin ja jättänyt Aatun kahdestaan Marian kanssa. Tietenkin Eetu oli tullut heille iltapäivällä, mutta ensimmäistä kertaa Aatu oli ilman, että äiti oli jossakin lähettyvillä. Kun Eetulle oli tarjottu välipalaa, jota Aatu ja Maria olivat juuri hänen saapuessaan syömässä, ehdotti Maria, että voisivat he lähteä metsään kävelemään. Pojat olivat innokkaita lähtemään, vanhemmat eivät koskaan jaksaneet heidän kanssaan lähteä metsään. Tai sitten he pitivät koko ajan kiinni, eivätkä pojat saaneet tehdä mitään hauskaa, mutta Maria ei ollut samanlainen kuin vanhemmat. Ja metsässä pojat saivat juosta minkä tahtoivat, kunhan eivät eksyisi.
Eetu innostui ottamaan maasta vahvan näköisen kepin ja etsi Aatulle toisen. Aatu suostui ystävänsä ehdotukseen miekkailusta, kaikkien kunniallisuuden lakien mukaan. Ei Aatua miekkailu oikeasti kiinnostanut, ei sodat ja taistelut ensinkään, mutta Eetu piti niistä. Eetu piti tarinoista, jotka kertoivat rohkeista ritareista, jotka miekkailivat kunniastaan ja sotureista, jotka tahtoivat suojella kotiaan, vaikka oman henkensä uhalla. Aatu tiesi, ettei sota ollut sellaista, ainakaan hänen muistoissaan sota oli vain hyvin paha, hyvin pelottava, jossa täysin viattomia ihmisiä kuolee. Aatu voitti itseään sekä vahvemman, että nopeamman pojan, eikä Eetu tiennyt, kuinka nuorempi oli sen tehnyt. Eikä Aatukaan suostunut kertomaan, sen sijaan hän katseli jonnekin puiden latvoja kohden, kuin olisi nähnyt siellä jotakin mielenkiintoista, mutta Eetu ei nähnyt sitä, minkä Aatu tuntui näkevän. Aatu ei yrittänyt kertoa Eetulle näkemäänsä, kun ei Eetu olisi hänen selitystään ymmärtänyt. Ei tässä asiassa, oli hän kyllä monesti sitä yrittänyt.
 
9
Jälleen Aatu oli jäänyt ainoastaan Marian ja Eetun seuraan. Maria oli luvannut viedä pojat uimaan ja pojat olivat hyvin innoissaan siitä. He olivat molemmat käyneet useampaan kertaan uimahallissa, mutta Maria sanoi heidän menevän mereen uimaan. Olihan meri aivan eri asia kuin uimahallin pieni allas. Meri oli valtava! Pojille oli jo kotona vaihdettu uimahousut jalkaan, vaatteiden alle. Maria oli pakannut mukaan eväitä, joista koostuisi heidän lounaansa, jotakin hyvin erilaista normaaliin päivään verrattuna! Maria kantoi eväitä ja pyyhkeitä ja kaikkea muuta mahdollisesti tarvittavaa ja näytti poikien mielestä hauskalta kaikkien kantamiensa kassien kanssa. Päättivät he auttaa Mariaa ja ottaa kantaakseen kylmälaukun, jossa heidän juotavansa olivat. Yhdessä he ottivat siitä kiinni ja Maria hymyili, kun pojat kaksin käsin tarttuivat laukkuun ja yrittivät sitä heiluttamatta kulkea, vaikka kassissa ei ollutkaan mitään, mikä olisi saattanut suuttua ravistamisesta.
Rannalla Maria asetti viltin hiekalle ja auttoi poikia riisumaan vaatteensa, ennen kuin istuutui viltille ja kaivoi mukaan ottamansa kirjan esiin. Pojat juoksivat innoissaan veteen, mutta Eetu juoksi nopeasti myös pois vedestä sen tunnuttua pojasta kylmältä. Aatua ei veden kylmyys tuntunut haittaavan ja iloisena hän roiskutteli vettä rannassa seisovan Eetun päälle. Lopulta Eetu uskaltautui takaisin veteen, jossa Aatu yritti saada kaloja pieneen, siniseen ämpäriinsä. Eetu liittyi innokkaasti kiljahdellen ystävänsä seuraan vihreän ämpärinsä kanssa. Eivät pojat kaloja kiinni saaneet, mutta hauskaa heillä oli.

Jossain vaiheessa Maria kutsui heitä pois vedestä. Vähän lämmittelemään ja syömään eväitä. Eivät pojat olisi malttaneet, mutta eväät kuulostivat hyviltä ja oli pojilla jo hieman nälkä. Maria kietoi molemmat pojat pyyhkeisiin ja kaivoi kasseista voileipiä, keksejä, erilaisia hedelmiä sekä porkkanaa. Molemmat pojat saivat pillimehut juotavakseen. Pojat melkein ahmivat vatsansa täyteen, jotta pääsisivät mahdollisimman nopeasti takaisin leikkimään. Poikien jälleen juostessa veteen, Maria huusi heidän peräänsä, että vieläkään ei liian syvälle saisi mennä.

Iltapäivällä pojat olivat saaneet viettää vedessä jo monta tuntia, mutta siitä huolimatta he olisivat mielellään viettäneet siellä muutaman lisääkin. Maria oli kumminkin sitä mieltä, että heidän oli aika poistua, palata kotiin. Eivät pojat täysin kiltisti heti suostuneet kotiin palaamaan, mutta lopulta Maria onnistui suostuttelemaan heidät mukaansa.

10
Äiti nosti Aatun autoon ja lähti ajamaan. Äiti oli sanonut, että he ovat menossa päiväkotiin, mutta Aatu ei tiennyt mikä se sellainen oli. Kuulemma Eetukin oli päiväkodissa, mutta se ei kertonut nuorelle pojalle yhtään mitään. Äiti kertoi ajaessaan, että päiväkodissa hänelle paljon kavereita. Päiväkodissa olisi kuulemma paljon muita lapsia. Mutta ei Aatu tahtonut muiden lasten kanssa olla. Hän tahtoi olla vain äitin ja Eetun kanssa. Tai ehkä Marian, Mariakin oli kiva. Mutta ei Aatu tahtonut vieraiden lasten kanssa olla.
Äiti ajoi parkkipaikalle ja pian autosta noustuaan auttoi pojankin ulos, ottaen tuon pienen repun mukaansa. Äiti nosti Aatun syliinsä ja lähti kävelemään päiväkotia kohden. Aatusta alkoi tuntumaan, että hän ei pitäisi lainkaan päiväkodista. Rakennus oli isohko ja pelottava. Äiti hei hänet sisälle ja auttoi riisumaan kengät. Heidän luokseen tuli vieras nainen, joka puhui äidin kanssa ja tuli sitten aivan liian lähelle Aatua. Aatu perääntyi nopeasti äidin taakse. Nainen sanoi, että Aatu voisi ottaa laivan kuvalla varustetun naulakon. Ei Aatu laivasta pitänyt, mutta ei hän vastaan voinut väittää. Äiti sanoi Aatulle heihei ja poistui talosta, jättäen Aatun kahdestaan vieraan naisen kanssa. Nainen sanoi, että heidän pitäisi mennä nyt muiden lasten luokse. Ei Aatu olisi halunnut, mutta ei hän voinut kieltäytyäkään, kun nainen tarttui hänen käteensä ja vei syvemmälle taloon. Huoneeseen, jossa oli kahdeksan muutakin lasta ja kaksi aikuista.
Huoneeseen tuli vielä kolme muutakin lasta, mutta aikuisia ei tullut enempää. Heidät kaikki käskettiin istumaan piiriin suurille tyynyille ja Aatu varmisti, että ei joutunut istumaan kenenkään viereen. Aikuiset yrittivät saada hänet siirtymään lähemmäksi, mutta hän pudisti vain päätään. Hän ei halunnut liian lähelle ketään. Aatu hieroi käsiään housujaan vasten, jotta naisen kosketuksen tuntu katoaisi niistä, kun muut alkoivat laulamaan jotakin Aatulle täysin vierasta laulua.
Laulun jälkeen yksi aikuisista kyseli, että mitä lapsille kuului ja katsoi silmiin puhujaa. Viimeisenä aikuinen yritti saada katsekontaktia Aatun kanssa, mutta poika painoi katseensa syliinsä, sillä se oli kyseisellä hetkellä kaikkein turvallisin suunta katsoa. Aatu ei sanonut naiselle sanaakaan ja nainen taisi olla pettynyt. Aatu ei ollut täysin varma. Mutta kuulemma aikuisille oli tiedotettu, että Aatu ei osannut puhua. Ainakin niin Aatu ymmärsi Aikuisten puheen.

Päivän aikana aikuiset antoivat lasten leikkiä ja maalata ja käydä ulkona ja nukkua. Ulkoilu oli ainoa asia, mistä Aatu tässä "päiväkodissa" piti. Silloin hän sai tavata Eetun, joka oli myöskin ulkona. Eetu tuntui pitävän päiväkodista, mutta Aatu ei ymmärtänyt miksi. Olihan päiväkodin piha oikein kiva. Oli keinuja, joissa Eetu antoi mielellään Aatulle vauhtia, oli hiekkalaatikko ja oli paljon erilaisia leluja. Mutta aivan liian nopeasti oli ulkoilu jälleen ohitse ja Aatun piti jälleen erota Eetusta, kun aikuiset veivät heidät eri ovista sisälle. Eetu oli kertonut, että hänellä oli lohikäärmeen kuva omassa naulakossaan, siellä toisen oven toisella puolella. Aatu oli hieman kateellinen ystävälleen, jolla oli paljon kivampi kuva kuin hänellä. Aatu olisi mieluummin ottanut vaikka sen keijukaisen, joka oli yhdellä hänen ryhmän tytöllä. Ainakin Aatu uskoi kyseessä olevan tyttö, sillä kenelläkään pojalla ei ollut niitä kivoja kuvia, jollaisen Aatu olisi halunnut.
Piirtäminen oli ihan mukavaa päiväkodissa. Mutta aikuiset häiritsivät liikaa. Eivätkä tuntuneet näkevän mitä hän yritti piirtää. Luulivat hänen keijujaan joksikin ihan muuksi.

[Ivan Kushnir]

Aatu ja Eetu

11
Aatun arki alkoi jälleen asettumaan, vaikka päiväkodista hän ei pitänyt. Ei sitten ollenkaan. Viikonlopuista Aatu piti. Silloin ei tarvinnut mennä päiväkotiin. Eräänä viikonloppuna Maria oli jälleen Aatun seurana ja ehdotti, että he menisivät jälleen metsään. Oli kuulemma hyvä sää käydä katselemassa, josko he löytäisivät sieniä ja marjoja. Maria otti mukaan pienehkön, pyöreän korin ja antoi pojille muoviset kipot, joihin he voisivat kerätä marjoja. Maria vannotti pojat pysymään lähellä ja varoitti siitä, että metsässä saattaisi olla käärmeitä, joten pitäisi metsässä kulkiessa tömistellä oikein hyvin jalkojaan. Pojat kulkivat aivan Marian perässä ja Marian etsiessä sieniä, yrittivät pojat löytää mustikkapensaita. Mustikoita pojat onnistuivatkin löytämään, mutta suurin osa niistä meni kippojen sijaan suihin. Mutta ei se poikia haitannut, mustikat olivat hyviä ja naamat värjäytyivät niin, että oli vaikeaa olla nauramatta.
Kotiin palatessa mustikoita ei kipoissa ollut kuin muutamia, ei niistä piirakkaa saanut, kuten Maria oli alun perin suunnitellut tekevänsä. Sieniäkään ei ollut kovinkaan paljoa löytynyt, mutta ehkä Maria saisi niistä jotakin ruokaa itsellensä tehtyä seuraavalla viikolla.

12
Edellisenä yönä oli satanut melko suuret kinokset lunta, ja yhä maahan putoili hiutaleita. Heti aamusta oli Eetu juossut Aatun luokse kysymään, tulisiko tuo hänen kanssaan leikkimään. Tietenkin Aatu meni innoissaan leikkimään, vaikka kaikkien vaatteiden pukeminen ei ollutkaan kivaa. Äiti puki hänelle vaatteita niin paljon, että liikkuminenkin teki vaikeaa. Mutta vaatteista huolimatta tuntui Aatusta, että hänen poskensa jäätyivät. Mutta ei poika siitä välittänyt, kun innostui Eetun kanssa lumessa telmimään. Äiti oli tullut heidän seurakseen ulos, mutta ei leikkinyt heidän kanssaan vaan tekin vain lumitöitä, jotta Aatun isä voisi illalla vielä ajaa autonsa pihaan, kun tulisi töistä.
Eetu sai Aatun innostumaan lumiukon tekemisestä. Yhdessä he pyörittivät kolme valtavaa lumipalloa, joita eivät saaneetkaan nostetuksi päällekkäin. Eetu joutui pyytämään Aatun äidiltä, että tuo auttaisi heitä lumiukon kasaamisessa ja suostuihan Aatun äiti siihen. Nainen nosti suurimman lumipallon päälle toisen ja toisen lumipallon päälle vielä sen pienimmän, jota pojat eivät hengästyksissään olleet jaksaneet pyörittää yhtä paljon kuin kahta ensimmäistä. Aatun äiti meni sisälle hakemaan pojille porkkanan, jonka nuo voisivat laittaa lumiukolleen nenäksi. Sillä aikaa pojat kaivoivat lumikerrosta pois maasta, yrittäen löytää lumiukkoa varten kiviä. Kyllä he niitä löysivätkin, vaikka lunta oli paljon, eikä kumpikaan olisi jaksanut kaivaa ihan maahan asti.

Äiti tuli takaisin keittiöstä kädessään porkkana, jonka hän antoi Aatulle, nostaen sen jälkeen Aatun niin, että tuo saattoi työntää porkkanan keskelle lumiukon kasvoja. Kun porkkana oli paikoillaan, laski äiti Aatun takaisin maahan ja nosti seuraavaksi Eetun, jotta tuo voisi laittaa lumiukolle silmät ja suun. Kun nekin olivat paikoillaan ihastelivat pojat luomustaan identtiset hymyt huulillaan.
Eetu oli ensimmäisenä heistä, joka kyllästyi lumiukon katseluun ja ehdotti, että he menisivät hänen pihalleen. Eetun äiti oli aamulla luvannut, että rakentaisi pojille lumilinnan ja varmasti se olisi jo valmis.
Ja toden totta, oli lumilinna melkein valmiina heitä odottamassa. Eetun äiti oli melko hikinen työskenneltyään koko aamun, jotta saisi linnasta lapsille turvallisen leikkiä. Ei linnassa ollut ollenkaan kattoa, mutta ei se poikia haitannut, olihan heillä sen sijaan torni, johon vei ylös lumiset kierreportaat, joita oli hauskaa kiivetä. Vasta illalla pojat malttoivat lopettaa leikkinsä, kun äidit tulivat sanomaan, että pitäisi mennä sisälle. Ja hieman suruissaan silloinkin. Mutta luvattiin heille, että leikkejä voitaisiin jatkaa jälleen seuraavana päivänä. Nukkumaan mennessään Eetu mietti, mitä kaikkea he voisivatkaan linnassaan seuraavana päivänä.

13
Sinä päivänä äiti oli sanonut, että Eetu ei voisi leikkiä Möykyn kanssa. Kuulemma sen takia, että oli jouluaatto ja Möykky ei sen takia olisi kotonaan. Eetu oli siitä suruissaan, mutta se unohtui nopeasti, kun isä tuli kotiin valtavan kuusen kanssa. Äiti antoi Eetun auttaa kuusen koristelussa, mutta tähteä hän ei saanut laittaa kuusen latvaan vaan isä sai tehdä sen. Mutta kaikkia muita koristeita hän sai kyllä laittaa. Kuusen koristelun jälkeen äiti otti piparitaikinan jääkaapista ja ehdotti, että he voisivat leipoa seuraavaksi pipareita. Innoissaan Eetu tarttui sydämen muotoiseen muottiin sen enempää kuviota valitsematta. Äiti naurahti ja kysyi, että kehes Eetu oli rakastunut, kun niin innoissaan sydämiä tahtoi tehdä. Eetu katsoi hetken piparimuottiaan ja virnisti sitten äidilleen.
”Eetu rrrakastaa Aatua”, poika sanoi hymyillen, kun alkoi painelemaan sydämiä taikinaan. Äiti naurahti ja katseli, kuinka poika paineli kuvioita taikinaan, vähän turhan etäälle toisistaan, uudelleen kaulittavaa tulisi paljon. Muutaman pellillisen pipareita jaksoi Eetu painella, ennen kuin kyllästyi ja juoksi kädet sivuillaan huoneeseensa leikkimään. Äiti paistoi loput piparit Eetun leikkiessä ja leipoi muita jouluherkkuja, joista lähti ihania tuoksuja aina Eetun huoneeseen saakka. Koko taloon jopa. Ja varmasti kaikki talon ulkopuolellakin haistoivat Eetun äidin tekemät herkut, siitä Eetu oli varma, sillä niin voimakkaat nuo tuoksut olivat.
Päivällä kävivät isovanhemmat heidän luonaan, söivät heidän kanssaan joulupuuroa. Eetu ei kyllä ymmärtänyt, miksi sitä joulupuuroksi kutsuttiin, sehän oli aivan tavallista riisipuuroa.
Illalla heille tuli vieras, punaisiin pukeutunut, pitkäpartainen vanha mies. Äiti kutsui miestä joulupukiksi ja kysyi, että toiko pukki lahjoja. Joulupukki katsoi Eetua ja kysyi hymyillen, että oliko hän ollut kiltti viime vuonna. Rohkeasti Eetu vastasi, että tietenkin oli ollut ja pukki hymyili turhan leveästi, Eetusta se ei vaikuttanut lainkaan tavalliselta hymyltä. Pukki antoi heille säkillisen lahjoja ja toivotti hyvää joulua sanoen, että hänen pitäisi lähteä, koska maailmassa oli vielä monta lasta, jotka odottivat lahjojaan. Äiti jakoi kaikki lahjat ja Eetu sai selvästi kaikkein eniten paketteja. Innoissaan hän kävi niitä avaamaan.
 
14
Aatu alkoi jo väsymään autossa istumiseen. Edellisenä aamuna he olivat ajaneet pitkän matkan sukulaisten luokse ja viettäneen koko päivän sukulaisten luona, joulua juhlimassa. Ja nyt he olivat ajamassa takaisin kotiin, vietettyään vielä yönkin sukulaisten luona. Aatun isä käytti ratin takana istuessaan runsaasti pahoja sanoja, koska tiellä oli epätavallisen ruuhkaista. Aatu ei pitänyt yhtään isän huudosta ja pahoista sanoista, mutta mitä hän olisi niille saattanut tehdäkään. Ei äitikään siitä pitänyt, Aatu tunsi sen vahvasti, että äiti tunsi olonsa hyvin epämukavaksi isän pahoja sanoja kuunnellessa. He olivat paluumatkallaan käyneet viemässä Marian tuon uuteen asuntoon. Aatu ei ollut aikaisemmin nähnyt Marian uutta asuntoa, johon sisko oli vasta muutama viikko sitten muuttanut. Mutta ei Aatu ehtinyt asuntoa tutkimaan niin tarkasti kuin olisi toivonut, sillä isällä oli kiire kotiin – jotain ohjelmaa hän tahtoi mennä televisiosta katsomaan, mikä ei Aatun mielenkiintoa saanut heräämään.
Kotona isä riensi epätavallinen nopeasti television ääreen, vallaten koko sohvan itsellensä. Äiti ehdottikin Aatulle, että he voisivat mennä Eetun luokse käymään ja viedä maistiaisia mummin leipomista joulupullista, joita he olivat mukaansa pakanneet paljon, sillä mummi ei ollut tahtonut viedä niitä enää takaisin kotiinsa. Mielellään Aatu suostui lähtemään, sillä päivä ilman Eetun seuraa oli tehdä hänet hulluksi. Hän kaipasi suuresti ainoaa ystäväänsä.
Eetun isä oli se, joka avasi heille oven, hänellä oli jaloissaan hassut tohvelit, jollaisia Aatu ei olisi koskaan voinut edes kuvitella oman isänsä jalkoihinsa laittavan. Nopeasti Eetu juoksi eteiseen, heidän luokseen, ja alkoi selittämään Aatulle innoissaan, kuinka mahtavia lahjoja oli edellisenä iltana saanut. Kun Aatu oli saanut ulkovaatteet pois yltään, veti punapäinen poika hänet nopeasti perässään omaan huoneeseensa. Eetu jatkoi huoneessa selityksiään kaivamalla uusia leluja jatkuvasti esille ja sanojen loppuessa alkoi näyttämään mitä kaikkea noilla leluilla saattoikaan tehdä.
Hetken kuluttua Eetun äiti astui poikansa huoneeseen lempeä hymy huulillaan. Hän kysyi pojilta, josko nuo malttaisivat liittyä aikuisten seuraan, tarjolla olisi pullia ja pipareita ja mehua. Eetu juoksi keittiöön selvästi ystäväänsä innokkaampana ja istuutui pöydän ääreen. Kun Aatu istuutui Eetun viereen, otti Eetu yhden tekemistään sydämen muotoisista pipareista ja ojensi nuoremmalle leveä hymy huulillaan. Eetu kertoi Aatulle, että oli tehnyt piparin juuri Aatulle, eikä kenellekään muulle. Eetun vanhemmillekin selvisi, miksi Eetu oli edellisenä päivänä huutanut aina, kun he olivat aikoneen ottaa sen kulmaan laitetun, kaikkein parhaiten onnistuneen sydämen. Aatu hymyili kiitokseksi Eetulle, saaden Eetun hyvin onnelliseksi. Aikuiset puhuivat omiaan, kun kuvittelivat, etteivät lapset heitä kuunnelleet, kun olivat omaan haavemaailmaansa uppoutuneet. Mutta kyllä pojat kuulivat, mitä aikuiset sanoivat. Aikuiset keskustelivat jälleen kerran Aatusta, tai niin Eetu asian ymmärsi ainakin. Aikuiset keskustelivat siitä, kuinka Aatu ei vieläkään ollut sanonut sanaakaan, vaikka oli jo kaksi vuotta täyttänyt, yli kuukautta aikaisemmin. Aatun äiti sanoi pelkäävänsä, että poika on jotenkin viallinen, että poika ei koskaan oppisi puhumaan.

15
Ei Aatu vieläkään osannut viihtyä päiväkodissa ja aikuisten yrityksistä huolimatta, ei hän osannut ystävystyä muiden lasten kanssa. Ei olisi edes tahtonutkaan, miksi hänen olisi pitänyt ystävystyä sellaisten lasten kanssa, joissa ei ollut mitään mielenkiintoista. Lasten, jotka eivät osanneet edes keksiä kivoja leikkejä. Päiväkodin ruoka oli pahaa, se oli aivan pilattu lihalla, joka sai Aatun oksentamaan joka kerralla, vaikka hän olisi yrittänyt aikuisten mieliksi ruokaa syödä. Eivät aikuiset siitä välittäneet, Aatu söi kumminkin kasvikset, joita muut lapset oli hyvin vaikeaa saada edes maistamaan. Ei Aatu yrittänyt olla hankala ja kyllä aikuisetkin sen huomasivat. Aatu tahtoi olla huomaamaton, ja aikuiset tuntuivat ymmärtävän sen, jättämällä Aatun usein rauhaan, kunhan kaikki näytti olevan hyvin.

Ulkoilu oli ainoa, josta Aatu saattoi sanoa nauttivansa. Tai sanoa ja sanoa, ei hän yhtään mitään sanonut, mutta ajatella. Ulkona Aatu saattoi leikkiä Eetun kanssa milloin mitä. Sinäkin kevättä lähentelevänä päivänä, jona lunta oli maassa enää muutamissa paikoissa, joissa vielä pari viikkoa sitten oli ollut valtavat kinokset. Sinä päivänä Eetun ryhmä oli ollut ensimmäisenä ulkona ja Eetu oli saanut otettua heille kaksi polkupyörää, vaikka muut lapset olivat valittaneet aikuisille. Oli Eetu sanonut, että hän odotti Aatua, ja että toinen on Aatulle. Eivät voineet aikuiset sanoa Eetun päättäväisyyttä vastaan. Ja Aatu tuli pian ja Eetu alkoi innoissaan selittämään uutta leikkiä, jonka hän oli keksinyt. Heillä oli moottoripyörät (nuo kolmipyöräiset pyörät, joilla saattoi polkea kovaa koko päiväkodin pihan ympäri) ja he olivat moottoripyörä sankareita, jotka saattoivat ajaa minne tahansa tahtoivat (päiväkodin alueella, mutta kumminkin) ilman että kukaan saattoi heitä rajoittaa. Ja jälleen kerran, aivan liian pian heidän leikkinsä keskeytettiin, käskettiin viemään pyörät takaisin varastoon ja menemään sisälle.

16
Oli pääsiäinen, niin äiti oli ainakin Aatulle sanonut. Äiti oli kasvattanut heille sisälle ruohoa pieniin astioihin ja yön aikana niihin oli tullut suklaamunia. Aatua suklaamunat eivät paljoakaan kiinnostaneet, enemmän häntä kiinnosti ruoho, jonka munat olivat aivan liiskanneet. Äiti sanoi, ettei se haittaa, sillä ruoho heitetään pian roskikseen. Ei Aatu olisi halunnut, että ruoho liiskaantuu saatika, että se heitettäisiin roskikseen. Kyllä ruoho nyt paljon joitakin pahoja suklaamunia kivampi oli, ainakin Aatun mielestä. Äiti ei tainnut jakaa poikansa mielipidettä, sillä tahtoi vain heittää ruohon roskiin – ja syödä suklaamunia.
Äiti söi myös pashaa ja kulitsaa, joita Aatukin suostui syömään. Ensiksi hän maistoi ja sitten otti kunnolla lisää. Äitikin tuntui tyytyväiseltä, kun poika suostui syömään pääsiäisherkkua. Eetu tuli jälleen aikaisin Aatun luokse toivoen tuosta leikkiseuraa, mutta sen sijaan hänkin päätyi syömään perinteistä ortodoksista pääsiäisherkkua, josta ei ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan.
Vasta kun poikien vatsat olivat enemmän kuin täynnä pashaa ja kulitsaa, saattoi Eetu pyytää Aatua leikkimään kanssaan. He menivät Aatun huoneeseen, jossa Eetu etsi heille leluja, joita ei hänen ystävältään paljoakaan löytynyt. Enemmän Aatulla oli papereita ja kyniä, kuin perinteisiä kaksivuotiaan leluja. Ei Aatu erityisemmin leluja kaivannutkaan, Eetun kanssa mikä tahansa leikki oli kivaa, oli käytössä sitten leluja vuoriksi asti tai ei ollenkaan.

17
Aatun äiti oli kontallaan maassa ha kaivoi siihen pieniä kuoppia. Aatu istui äitinsä vieressä ja katseli äitin puuhia hyvin kiinnostuneena. Sinä päivänä Eetu oli lähtenyt koko perheen kanssa tapaamaan joitakin sukulaisiaan jonnekin kauaksi, eikä sen tähden voinut sinä päivänä olla Aatun seurana. Aatulla oli ikävä Eetua, eikä mikään voinut lievittää sitä kipua, jonka Eetun poissaolo aiheutti. Tietenkin Aatu tiesi, että jälleen seuraavana päivänä voisi hän nähdä parhaan ystävänsä, ainoan ystävänsä (vaikka se ei harmin aihe ollutkaan), mutta ei se tieto sillä hetkellä voinut tehdä häntä täysin onnelliseksi. Surun ja kaipuun aiheuttama kipu ei ollut fyysistä, eikä sitä sen tähden voinut parantaa laastarilla, kuten ruumiin kivut saattoi parantaa.
Aatun äiti laittoi kaivamiinsa kuoppiin kasvien taimia, joita Aatu oli äitinsä apuna ollut kasvattamassa talvella, kun maassa oli ollut vielä lunta. Yhdessä he olivat äidin kanssa leikelleet maitopurkeista ja jogurttipurkeista pohjia pois. Ei niissä purkeissa tosin silloin enää ollut maitoa tai jogurttia (tai mitään muutakaan), kun he olivat ne leikelleet. Jos niissä olisi jotain silloin ollut, olisivat he saaneet purkkien sisällöt syleihinsä. Sitten he olivat menneet saunaan laittamaan purkkeihin multaa, ei Aatu kyllä tiennyt, miksi se oli saunassa pitänyt tehdä. Lopuksi he olivat laittaneet jokaiseen purkkiin siemenen. Oli Aatu saanut laittaa yhteen purkkiin syömänsä appelsiinin siemenen kasvamaan, mutta sitä he eivät olleet nyt laittamassa ulos kasvamaan vielä isommaksi. Äiti sanoi, että appelsiinikasvi ei pärjäisi ulkona, kuten muut taimet, joita heillä oli. Appelsiinit eivät kuulemma kuuluneet Suomeen ensinkään. Sen takia äiti sanoi, että appelsiinille olisi parempi jäädä sisälle. Aatusta se tuntui epäreilulta appelsiinikasvia kohtaan, kun kaikki muut kasvit pääsivät ulos, mutta se itse ei. Varmasti appelsiinikasvi tuli siitä surulliseksi.

18
Oli mukava loppukevään päivä, oli lämmintä ja aurinko paistoi taivaalla, jolla yhtäkään pilveä ei ollut nähtävissä. Tai no, joillekin päivä oli mukava, joillekin vähemmän mieluisa. Eetu nautti päivästä täysin siemauksin, kun taas Aatu ei siitä erityisemmin pitänyt. Jos Aatu olisi saanut valita sinä päivänä vallitsevan säätilan, olisi sinä päivänä ennemmin ollut kylmää ja pimeää (tai edes pilvistä). Mieluusti hän olisi myös lunta ottanut. Aatu ei pitänyt sitten ollenkaan kuumista, aurinkoisista päivistä, joina olo tuntui paljon heikommalta kuin talvella, jolloin etenkin öisin Aatu tunsi olevansa täynnä energiaa ja valmis tekemään ihan mitä tahansa. Mutta kesä oli täysin päin vastainen. Kesällä Aatu olisi tahtonut vain nukkua, eikä tehdä yhtään mitään muuta. Etenkään mitään, mikä voisi vähimmässäkään määrin aiheuttaa energian kulutusta. Mutta nopeasti hän kesäisin piristyi ja oli valmiina jotain tekemään, kunhan se vain oli Eetu, joka häntä pyysi mukanaan jonnekin. Jos joku muu, kuin Eetu olisi keksinyt aurinkoisena kevätpäivänä pyytää Aatua mukaansa metsästämään perhosia, olisi tuo joku saanut vastaukseksi vain apaattista tuijotusta, kuin Aatu ei olisi edes kuunnellut. Mutta jo pelkkä Eetun nimen mainitseminen sai Aatun osoittamaan elonmerkkejä.
Ei Aatu tyhmä ollut, se oli jo todettu. Aatu ymmärsi ihmisten puhetta paremmin, kuin mitä hänen ikäiseltään olisi saattanut olettaa. Ja neuvolassa oli sanottu, että poika osasi tunnistaa esineitä paljon paremmin kuin tuplasti vanhemmaltakaan saattoi odottaa, eikä pojalta kuulemma laskupäätäkään puuttunut, jos tuo vain opetusta hieman saisi. Osasi poika toimia vaikeidenkin ohjeiden mukaan. Hän vain ei osannut puhua, ei sanaakaan, mutta luultavasti poika senkin oppisi. Tai sitten vanhemmat voisivat pohtia, jos lasta yritettäisiin opettaa puhumaan viittomakieltä? Aatun sosiaaliset taidot olivat hieman vaikeat arvioida. Toisaalta poika ei mielellään ollut muiden seurassa ja vältteli katsekontakteja, mutta toisaalta taas poika tuntui ymmärtävän liiankin hyvin sen, miltä muista ihmisistä tuntui. Ja osasi lohduttaa ihmisiä omalla äänettömällä tavallaan, jota kukaan ei osannut selittää, ei edes yrittänyt ymmärtää.
Ei Eetua lukuun ottamatta kukaan saanut poikaan otettua katsekontaktia, Eetukin vain harvoin, sillä hän käänsi aina oman katseensa pois. Ei kukaan voinut sanoa todella ymmärtävänsä Aatua, ei edes Eetu, vaikka kaikkein paras siinä lajissa olikin. Muille ihmisille Aatu oli kuin kirja, joka oli kirjoitettu kielellä, joka oli jokaiselle ihmiselle täysin vieras. Kielellä, jota saattoi muiden kielien pohjalta yrittää tulkita, yrittää ymmärtää. Mutta ei koskaan kokonaan, vain hieman, tuskin sitäkään. Ei varmaan edes kokonaisen lauseen vertaa. Vain sana sieltä, toinen täältä. Ja varmasti lähes kaikki arvauksista menivät täysin päin metsiä, joissa Aatu paljon ihmisasutuksia mieluummin aikaansa vietti.
 
19
Äiti oli jälleen kerran käskenyt Eetua pukeutumaan siihen tyhmään pukuun, joka ei ollut lainkaan mukava pitää päällä ja josta Eetu ei pitänyt sitten ensinkään. Ei ollenkaan, lainkaan, yhtään. Ja mielipiteensä oli poika myös ilmaissut, mutta äiti ei ollut suostunut kuuntelemaan. Äiti sanoi, että päiväkodin kevätjuhla oli tärkeä tapahtuma ja sitä varten pitää pukeutua tavanomaista parempiin vaatteisiin. Eetu voisi näyttää päiväkodin tädeille, kuinka iso ja hieno poika hänestä oli vuoden aikana kasvanutkaan. Eetu ei voinut ymmärtää, että miksi sitä varten piti tyhmät vaatteet laittaa. Eikö sitä muka voinut ilman tyhmiä vaatteita nähdä? Mieluummin Eetu olisi pukeutunut äitinsä tavoin hameeseen, mutta äiti oli kieltänyt senkin. Äiti oli sanonut, että eivät pojat voi hameisiin pukeutua. Kuka semmoisenkin säännön oli keksinyt?
Eetun päiväkotiryhmä oli harjoitellut monta kuukautta kevätjuhlaa varten esitystä, jossa he lauloivat merirosvolaulun ja esittivät sen. Eetu nautti lavalla olemisesta ja esiintymisestä, vaikka ei ollutkaan saanut olla merirosvokapteeni, kuten oli toivonut. Merirosvokapteenilla oli paljon enemmän laulua kuin muilla ja se sai laulaa välillä ihan yksin. Mutta Eetun mielestä esitys meni todella hyvin ja esityksen lopuksi he kaikki kumarsivat yleisölleen, jonka Eetu oli melkein unohtanut esityksen aikana.
Sitten heidän piti poistua lavalta, jotta seuraavat pääsisivät sinne pitämään oman esityksensä. Eetu kiipesi Aatun viereen penkille ja alkoi näpräilemään ystävänsä hiuksia sen sijaan, että olisi seurannut muita esityksiä. Aatu oli Eetun mielestä paljon mielenkiintoisempi, kuin yksikään esityksistä voisi olla.
Lopulta esitykset vihdoin loppuivat ja joku päiväkodin tädeistä, jota Eetu ei tuntenut, kertoi, että toisessa huoneessa olisi tarjolla kakkua ja mehua, että kaikki voisivat siirtyä sinne. Eetu tarttui nuoremman pojan kädestä ja veti tuon perässään toiseen huoneeseen luottaen siihen, että heidän äitinsä voisivat pysyä heidän perässään. Eetu ja Aatu saivat molemmat palat kakkua ja lasilliset mehua ja menivät ulos istumaan ja odottamaan, että äidit löytäisivät heidät. Aatu vain haistoi nopeasti mehua lasissaan, ennen kuin työnsi sen Eetulle, joka ymmärsi, ettei Aatu pitänyt voimakkaan makuisista mehuista.

[Evelyn Clément]

Mahtavaa, Iv <3

Laskin nämä nyt kolmena tarinana (Aatu ja Eetu, Elena ja Maria, sekä Häkkilintu - Mary Anne)

Serpentard saa pisteitä 4p. + 16p. + 20p. + 5p. (Elenan ja Marian lopetuksesta) = 45p.


EDIT: Virheellistä tulkintaa, pelit eivät loppuneetkaan viel, sorge kaik...