Vesikammo?

[Katherine Westwood]

Katsoin eteenpäin, etten ajaisi meitä puuta päin, mutta en viitsinyt katsoa Cassiaan, kunnes tuon puhuessa. Silloin käänsin katseeni häneen.

"Et tietenkään", hän sanoi naurahtaen. "Ei tarvitse pyydellä anteeksi. Mä-", Cassia sanoi, ollen hiljaa muutaman sekunnin, päättäen ilmeisesti mitä ajatteli sanoa. Pelkäsin jo hetken, että tyttö alkaisi itkemään. "Antaa olla. Pidetään nyt vain hauskaa!" tyttö sanahtikin jo iloisesti ja reippaasti.

Hymyilin tytölle taas takaisin, tuonkin alkaessa hymyillä. Cassia vaihteli mieltään ja vastauksiaan helposti, mutta se oli mielenkiintoista hänessä. Sain hymyillä ja en hymyillä vähän väliä, ollen kuitenkin kokoajan iloinen tytön seurasta.

"Joo, tottakai", vastasin naurahtaen kevyesti. Tönäisin tyttöä hieman leikilläni, virnistäen.

[Cassia Finch]

Katherine väläytti minulle hymyn takaisin.
"Joo, tottakai", hän sanoi ja tönäisi minua leikillään ja virnuillen.

Jatkoimme matkaamme Katherinen ikään kuin johdattaessa minua eteenpäin, vaikka kävelimmekin vieretysten. Emme olleet muistaakseni sopineet - ja toivoin, että emme, sillä en olisi halunnut omistaa varhaisdementiaa - mihin menisimme, mutta annoin Katherinen päättää siitä, ja viedä minut mihin vain hän halusikaan. Kunhan meillä vain olisi hauskaa.

Hymyilin itsekseni ja katselin meitä ympäröivää vuoristomaisemaa.
Koulun pihamaalla oleskeli runsaasti hellepäivästä nauttivia nuoria, kuka tekemässä läksyjä, kuka vain hengailemassa kavereidensa kanssa.

"Minne sinä minut ajattelit viedä?" Kysäisin huvikseni - en ollutkaan vain malttanut antaa Katherinen viedä minua jonnekin ilman, että minä tietäisin minne.

//Ei pystyny vaan jotenkin parempaan tekstiin nyt, sori XD ja toivon itekki, et noi hahmot ei oo keskenään sopinu, et mihin menee t. hän-joka-ei-jaksa-tarkistaa.

[Katherine Westwood]

Aloimme jo lähestyä järven rantaa, ollen kuitenkin vielä kymmenisen metrin päässä. Koulu vuoristomaisemassa, että järvimaisemassa, näytti upealta, juuri siltä Ranskalta, jota rakastin. Maisemat olivatkin yksi syy sille, miksi koskaan olisin täällä halunnut asua. Eihän Ranskassa edes Englantia opetettu, josta olin kotoisin. Jästikouluissa ainakaan, Châtaeu oli eri asia, koska täällä puhuimme koko ajan Englantia, vaikka suurin osa oppilaista olikin Ranskalaisia.

"Minne sinä minut ajattelit viedä?" Cassia kysyi viereltäni, jolloin käänsin katseen nopeasti häneen hymyillen. Vaikka rantaa päin meitä kävelytinkin, tuskin se määränpäämme olisi? Tai miksei?

"Laiturille", vastasin iloisesti, huomaten meidän olevankin jo lähempänä. Nostin käteni Cassian niskan taakse, kauemmalle olkapäälle. Olin tuota hiukan pidempi, kuten monia ikäisiäni. En ollut omasta mielestäni edes pitkä, mutta monella vain oli pituutena vähemmän kuin minulle, vaikkakin olisi ikäiseni taikka vanhempi.

[Cassia Finch]

Katherinen kuullessa kysymykseni, hän käänsi katseensa äkisti minuun ja hymyili. "Laiturille", hän vastasi ja nosti toisen kätensä harteilleni. Värähdin kosketusta - ei kukaan minulle ollut aiemmin noin tehnyt.

Tajutessani hänen vastauksensa, pysähdyin äkisti. "Tuota..." aloitin lauseeni epävarmasti. "O-onko aivan pakko mennä rantaan?" Kysyin tajuten samalla, että Katherine oli oikeastaan kokoajan johdattanutkin minua rannan suuntaan, en vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota kaiken muun keskellä.

Minun pitäisi varmaankin perustella, miksen halunnut rantaan, mutta suustani ei tullut sanoja.
En todellakaan voisi kertoa omistavani jonkinasteisen vesikammon - tai jonkin muun vastaavan -, siis en todellakaan!

Huoahdin ja siirsin katseeni edessä siintävään, auringossa kauniisti kimaltelevaan järveen. Mutta järvi oli petollinen, joku aalto vielä nappaisi minut mukaansa ja hukuttaisi...
Mutta eihän tuolla ollut edes aaltoja, vain tyyni ja kaunis vesi, tajusin ja yritin saada itseni kylmähermoiseksi. Sitä paitsi, ei Katherine varmaan ollut edes uintiaikeissa.
Ja jos oli, niin voisinhan minä jollakin verukkeella vain yksinkertaisesti kieltäytyä uimisesta ja jäädä istuskelemaan laiturille tai hiekalle, kun hän menisi järveen.

Päätin perua aikaisemmat sanani - niin noloa ja tyhmää kuin se ehkä olikin. "Tai... ei sittenkään mitään", sanoin nopeasti. "Mennään vain", onnistuin jopa pinnistämään vielä huuliltani.
Nyt se oli tehty - joko menetetty jokaikinen järkevyyden hippu, joka minussa ehkä Katherinen mielestä oli ollut, tai sitten saatu vain hullun leima. Tai vieläpä molemmat.

Astahdin eteenpäin karistaen Katherinen kättä pois olkapäältäni ja lähdin marssimaan kohti rantaa määrätietoisena.

[Katherine Westwood]

Cassia vieressäni pysähtyi äkisti. Katsoin häntä hieman kysyen. "Tuota... O-onko aivan pakko mennä rantaan?" tyttö kysyi minulta. En osannut heti vastata mitään, koska yritin miettiä, mikä mahtoi olla syy sille, ettei hän sittenkään sinne halunnut. Sittenkään, oli huono sana, koska eihän Cassia vielä kertaakaan ollut sanonut, että tulisi mielellään.

Platinablondi katsoi eteensä, järveä kohti, lukematon ilme kasvoillaan. Eikö hän pitänyt vedestä? Vai... vai... en keksinyt mitään syytä sille, ettei tyttö halunnut laiturille tulla. Katsoin Cassiaa vain hiljaa, odottaen tuon sanovan jotain. Kun mitään ei enään kuulunutkaan, olin juuri sanomassa, ettei meidän olisi tietenkään pakko mennä.

Mutta Cassia ehti avata suunsa ensin. "Tai... ei sittenkään mitään", hän sanoi kiireellä äänellä. "Mennään vain", hän lisäsi. Okei, kiva että menisimme sittenkin rantaan, se vain, että ihmettelin hiukan, mikä oli äkkiä hänen mielensä muuttanut. Tai mitä ylipäätänsä tytön päässä liikkui.

Cassia irrottautui otteestani, joka sai minut hetkeksi miettimään, olinko minä sittenkin se syy. Hän lähti kuitenkin kävelemään erittäin määrätietoisen näköisenä laituria kohti. Kohotin olkiani tytön takana, virnistäen hiukan, lähtien kuitenkin perään.

Jouduin ottaa hieman juoksuaskelia ottaakseni platinablondin kiinni. "Saanko kyseenalaistaa toimintaasi?" kysyin virnistäen. Tuskin mitään vakavaa kuitenkaan.

[Cassia Finch]

"Saanko kyseenalaistaa toimintaasi?" Katherine kysyi hölkäten vierelleni virne kasvoillaan.
Huoahdin - totta kai hän kysyi sitä, olin arvannutkin sen. Olihan käytökseni ollut todella... outoa?

Hiljensin vähän kävelyvauhtiani ja yritin pohtia, mitä vastaisin, mikä ei kuulostaisi ihan niin oudolta.
Lopulta avasin suuni: "Kävin pienenä uimakoulussa", sanoin ja kohautin olkiani. "Olen kai saanut siitä jonkinlaisem trauman vettä kohtaan", jatkoin selventääkseni asian Katherinelle paremmin. "Ja... no, ehkä nyt olisi aika yrittää päästä sen yli." Hymyilin - vaikkei minua hymyilyttänyt - huulet puristettuina tiukasti yhteen.

Jatkoin kävelemistä kohti rantaa, joka lähestyi hyvää tahtia - tai siis minun mielestäni huonoa, sillä minähän en suuremmin sinne halunnut.

//Sori pitkä vastausväli ja lyhyt vastaus :/

[Katherine Westwood]

Välillämme oli hetken hiljaista, ja ehdin jo pelästyä, että Cassia loukkaantui sanoistani eikä aikonut vastata. "Kävin pienenä uimakoulussa", hän aloitti. "Olen kai saanut siitä jonkinlaisen trauman vettä kohtaan", Cassia kertoi. Käänsin katseeni veteen, miettien tytön sanoja. Pelkäsikö Cassia vettä? Mutta eihän se voinut olla mahdollista! Uiminenhan on parasta!

"Ja... no, ehkä nyt olisi aika yrittää päästä sen yli", Gryffondor sanahti hymyillen. Ainakin hän halusi päästä pelostaan yli, eikä jäädä pelkäämään, niinkuin useat tekivät. Niin no, olinhan minä aina pelännyt hämähäkkejä, mutta eihän niitä voi verrata veteen? Ne elävät ja liikkuvat, ja niillä on monta jalkaa! Jo ajatus hämähäkeistä sai minut suunnilleen kiljumaan.

Olimme jo laiturilla, ja tiesin tarkalleen, mitä olin aikeissa tehdä. Tai, en nyt niin varmasti, koska tämän jälkeen Cassia joko nauraisi, tai sitten luultavasti itkisi ja alkaisi vihaamaan minua, eikä se ollut mukava vaihtoehto. Mutta riskejähän pitää ottaa? Katsoin vettä laiturin vieressä, muistin kuinka siinä olin joskus uinut. Ei se kovin syvää ollut, pystyisin nytkin seistä siinä luultavasti.

"Olen varma, että niin on", vastasin lopulta, katsahdin nopeasti Cassiaa virnistäen. Tyttö tuskin huomasikaan, kuinka nappasin hänen kädestä kiinni ja hyppäsin veteen, vetäen tietenkin Cassian mukanani. Tunsin kuinka ympärilläni kylmeni, kun olin vedessä. Pääni upposi veteen kokonaan, ja tajusin, etten ollut ollut näin pitkällä laiturilla, en nimittäin ylettynyt pohjaan. Nousin silti pintaan helposti, pitäen edelleen Cassian kädestä kiinni, koska en todellakaan halunnut hänen hukkuvan. EN tietenkään! Vedessä oleminen oli paljon raskaampaa vaatteet päällä, kuin vain uimapuku päällä. Kyllähän minä sen olin tiennyt, ja pitihän se joka kesä kokea! Ja tällä kertaa vesikammoinen ystävä seurana?

[Cassia Finch]

Kenkäni kopisivat laiturin puulankkuja vasten - Katherine ei vastannut mitään. Uskaltauduin vilkaisemaan häntä, ja huomasin hänen katselevan vettä laiturin vieressä ajatuksiinsa vaipuneena.

"Olen varma, että niin on", Katherine vastasi lopulta, hätkähdin. Hän vilkaisi minua virne kasvoillaan ja aivan yhtäkkiä, ennen kuin edes ehdin reagoimaan, nappasi kädestäni kiinni ja tajusin vain yhden asian - pian olisin vedessä, hukkuisinko minä?

Katherine ponnisti hyppyyn ja kiskaisi minut mukanaan hytisyttävän viileään veteen. Käsivarressani tuntui kiskaisun jäljiltä hienoinen jomotus. Upposin pinnan alle päätä myöten, kelluin ja vesi pyörteili ympärilläni. Puristin silmät kauhuissani kiinni, keuhkoihin sattui ja vesi leijutteli minua kuin pieni tuulenvire höyhentä. En yltänyt pohjaan.

Sitten muistin taas Katherinen, ja hänen kätensä edelleen kädessäni, ja pian olin taas pinnalla haukkoen henkeä otsatukka sojottaen märkänä joka ilmansuuntaan. Etelään, länteen, kaakkoon ja niin edespäin.

Vaatteet olivat liimautuneet ihooni inhottavan märkinä, enkä minä ollut koskaan ennen kokenut mitään tällaista. Katsoin yltäpäältä märkää Katherinea, enkä voinut mitään sille, että kasvoilleni kohosi silmiin asti yltävä vekkulimainen virne. Vaikka olisin voinut hukkua, ja vaikka Katherine oli tehnyt jotain noin katalaa. Mutta ei hän olisi antanut minun hukkua. Hänhän piti minua kädestä, ja huolehti, että pääsin takaisin pinnalle.

Palasin todellisuuteen ja tarrauduin sydän hakaten laituriin. "Olisit voinut edes vähän vihjailla aikeistasi", marmatin. Paitsi että olihan hän oikeastaan vihjaillutkin, jos vain olisin tajunnut sen.

//Sorry, vähän tönkköä tekstiä. Yritän taas totutella roolimiseen XD

[Katherine Westwood]

// Juu, eipä mitään, mukavaa, että palaat takaisin roolipelin maailmaan :") ((jospa tää viesti nyt onnistuis tokalla kerralla, ko ekan onnistuin hävittämään)) //

Haukoin henkeäni rauhalliseen tahtiin, muutaman kerran köhien. Hiukseni valuivat märkinä pääni ympärillä, osa tarrautuneena poskelleni. Vaikka oli jo kesä, ja ilmat enemmänkin, kuin vain lämpimiä, oli vesi edelleen tarpeeksi kylmää saadakseen hampaani kalisemaan yhteen. Jouduin räpyttelemään silmiäni hetken, tarkentaakseni katseeni Cassiaan, jonka silmät kertoivat edelleen pientä hämmennystä, mutta tytön kasvoilla paistoi silti ilkikurinen virnistys, joka vakuutti minulle, ettei tyttö aikonut minulle suuttua.

Pian kuitenkin sain huomata Cassian tarraavan molemmin käsin laituriin. "Olisit voinut edes vähän vihjailla aikeistasi", tyttö sanahti jo vakavemmin. Virnistin vastaukseksi. Niin, olisinhan minä voinut, mutta luultavemmin silloin Gryffondor olisi jo sen arvannut, koska olin rehellisesti sanottuna huono vihjailemaan mitään, joten usein oli parempi pitää vain suu kiinni.

"Näytät olevan kunnossa", totesin virnuillen. Cassia oli päätynyt veteen, jota pelkäsi, eikä näyttänyt olevan moksiskaan. Olin siis mahdollisesti auttanut tyttöä pääsemään pois pelostaan. Toisaalta, kun pelkäsin hämähäkkiä, aloin vain kiljumaan enemmän sellaisen koskettaessa minua. Mutta ei elävää ja tappavaa olentoa voinut verrata veteen, jota ihminen juo mahdollisesti monta litraa päivässä! Eikä Cassia kiljunut!

Laituri oli kuitenkin vedenpinnan yläpuolella, joten sieltä oli turha lähteä kiipeämään laiturille. Laiturin päässä olevat tikkaat olivat taaskin lähempänä, kuin ranta, joten oletin molempien meistä haluavan niitä pitkin ylös. Lähdin uimaan hitaasti eteenpäin vedessä, aivan laiturin vieressä, osin ajatellen tytön seuraavan perässä.

[Cassia Finch]

Katherine köhi ja haukkoi henkeään. Hän räpytteli silmiään ja tarkensi katsettaan minuun.

Katherine virnisti. "Näytät olevan kunnossa", hän totesi edelleen virnuilevaan sävyyn.

Kohautin olkiani. "Kai minä olenkin", vastasin ja paransin otettani märästä laiturista - olimme kastelleet sen hypätessämme veteen. Nielaisin äänekkäästi ja silmäilin ympäristöäni yrittäen kehitellä mahdollista poispääsyä vedestä.

En lähellekään yltänyt pohjaan, joten en niin vain voisi kävellä rantaan. En pystyisi kiipeämään käsivoimieni avulla laiturille tästä kohtaa, se oli liian korkea minulle. Laiturin tikkaiden luo minun pitäisi pystyä uimaan, mutta enhän minä osannut. Jalkani tuntuivat turrilta vilpoisessa vedessä, en ollut vielä tottunut veden lämpötilaan.

Kesken ajatusteni Katherine lähti uimaan pitkin vedoin kohti laiturin tikkaita. Pakokauhu valtasi minut, sydän jyskytti rinnassa ja käsiin sattui ja ne meinasivat lipsua pois laiturista.

Tajusin, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin selviytyä jotenkin ystäväni perässä tikkaille. Hengitin syvään. En uskaltanut päästää laiturista irti, en vain voinut.

Päätin yrittää päästä tikkaille hinaamalla itseäni käsivarsieni varassa laiturista kiinni pitäen. Toivoin sen onnistuvan. Minusta tuntui, että se olisi ainakin parempi vaihtoehto kuin uiminen.

Huultani purren aloitin matkani suunnittelemallani tavalla. Hitaasti, mutta varmasti - tai en ehkä sittenkään niin varmasti. Käteni sortuivat ensin muutamaan lipsahdukseen ja jouduin pysähtymään usein hengähtääkseni.

Tulin pian kohtaan, jossa laiturin pääty loppui - siitä olisi enää ihan pieni matka tikkaille. Kulmauksen alla oli vankka puinen tolppa, jonka takia en saanut kunnollista otetta laiturin reunasta. Luulin saavani siitä tarpeeksi tukevan otteen, mutta erehdyin.

Käteni lipesivät, löin polveni kipeästi tolppaan ja olin taas veden armoilla.

Jos avaisin silmäni, näkisin varmasti tähtiä. Päässäni pyöri enkä saanut henkeä. Sitten kaikki kaikkosi ympäriltäni.