Lounas kahdelle, kiitos

[Zahra Diouri]

Zahra oli myöhässä ja tiesi sen. Vilkaisu kelloon kertoi, että hän oli jo 10 sekuntia myöhässä - vaikka oli itse tapaamisajan sopinut. Eikä hän ollut vielä lähelläkään tapaamispaikkaa. Hän oli sopinut tapaavansa koulun parantajan, kauniin neiti Rousseaun, Poudlardinessa erään iranilaisen ravintolan luona. Zahra oli kyseisessä ravintolassa muutaman kerran käynyt, mutta ei tiennyt, oliko neiti Rousseau edes tietoinen kyseisestä ravintolasta, sillä ilmeisesti harvemmin siellä kävi ketään koululta. Päästyään näköetäisyydelle kyseisestä ravintolasta, saattoi hän nähdä tutun hahmon jo tuon lähettyvillä ja suuntasikin tuon luokse, tietäen hyvin olevansa myöhässä sovitusta ajasta ainakin kuusi minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia. “Anteeksi, että olen myöhässä”, Zahra pahoitteli päästyään toisen luokse.

[Ruth Rousseau]

Ruth oli valmistautunut lounasta varten hyvin. Huonojen sosiaalisten taitojensa takia parantaja oli miettinyt etukäteen miten tervehtisi Zahraa, mitä häneltä kyselisi ja miten vastaisi mahdollisiin vastakysymyksiin. Rousseau oli myös kehitellyt ajoissa sopivan asukokonaisuuden tätä päivää varten. Ihoa myötäilevät mustat farkut ja kevyt valkea paita sopivat hänelle hyvin. Nainen oli käärinyt paidan hihoja hieman ylemmäs ja jättänyt kaksi ylintä nappia napittamatta. Jos Ruthilta kysyttiin, niin hän näytti mielestään tyylikkäältä ja melko hyvältä.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Rousseau vilkaisi pientä rannekelloaan jo kahdeksannen kerran, ja hän totesi Zahran olevan viisi minuuttia myöhässä. Ruth kurtisti kulmiaan ja siirsi painoaan jalalta toiselle. Nainen katsoi mietteliäänä valkoisia kenkiään ja siroja nilkkojaan. Oliko neiti Diouri myöhässä, vai oliko hän päättänyt ettei saapuisikaan paikalle? Tai entäpä jos hänelle oli käynyt jotain kamalaa matkanvarrella? Parantaja halusi ajatella jotain muuta. Hän nosti katseensa maasta ja huomasi kauempana kävelevän tutun henkilön. Harmaahapsi hymyili ja katsoi toisen kulkemista.

"Anteeksi että olen myöhässä", kirjastonhoitaja pahoitteli ja Ruth tervehti toista ranskalaisin poskisuudelmin. "Ei se mitään", parantaja sanoi ja heilautti kättään vähättelevästi. "Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", hän sepitti laimeasti. "Mutta nyt syömään, jookos?"

[Zahra Diouri]

Zahra katsahti toista päästä varpaisiin ja totesi tuon näyttävän upealta. Kuinkas muutenkaan? Zahralla itsellään oli yllään persikansävyinen polvimittainen mekko sekä musta, kevyt neuletakki. Ei hän sitä myöntäisi, mutta hän oli tuskastellut pitkään vaatekaappiansa tutkaillen, löytääkseen jotain kelvollista päällepantavaa. Hän oli miettinyt vaikka mitä hiuksilleen, mutta oli lopulta päätynyt saapumaan paikalle hiukset avoinna, sillä ei ollut ehtinyt tekemään mitään. Hän siirsi hiussuortuvan korvansa taakse hymyillen, kun toinen sanoi, ettei Zahran myöhästyminen haitannut.
”Toki. Syömään”, Zahra vastasi, siirtyen ovelle, jonka avasi odottaen toisen menevän edellään.

[Ruth Rousseau]

"Toki. Syömään", neiti Diouri sanoi ja siirtyi ravintolan ovelle. Kirjastonhoitaja avasi oven ystävällisesti ja Ruth meni edeltä.

Ravintola näytti viihtyisältä ja omaperäiseltä. Ruoka tuoksui ja - oletettavasti iranilaista - musiikkia soi sopivan hiljaisella volyymilla. Asiakkaita oli vain muutama Ruthin ja Zahran lisäksi. "Pidän mekostanne, sopii sinulle hyvin", Ruth totesi Zahralle hymyillen. Naiset etsivät sopivan pöydän ja istuutuivat. Rousseau laittoi pienen olkalaukkunsa roikkumaan tuolinsa selkänojalle.

Pian paikalle saapui hymyilevä miestarjoilija. Hän tervehti ja antoi ruokalistat. "Mitä juomia saisi olla?" tarjoilija kysyi. "Vettä minulle, kiitos", Ruth sanoi ja selasi ruokalistaa. Hän vilkaisi Zahraa ja mietti mitä toinen aikoisi juoda. Ehkä vettä myös? Tai vaikkapa mehua. Oi, se olisi yllättävää, sairaanhoitaja ajatteli hymy huulillaan.

[Zahra Diouri]

Zahra ei voinut mitään itsellensä vaan päätyi katsahtamaan neiti Rousseaun takamusta, tuon kulkiessa avatusta ovesta sisälle, Zahran ohitse. Täytyi hänen myöntää, että toisella oli oikein upea takamus, jota voisi enemmänkin katsella. Mutta sillä hetkellä hänen täytyi lopettaa katseleminen ja astua sisälle toisen perässä. He pääsivät istumaan eikä Zahra voi ilolleen mitään, tai sille, että hymyilee hyvin iloisesti.

Sitten tuttu tarjoilija tuli pöydän ääreen ja tervehti heitä, kysyen sitten juomia. “Dooghia, kiitos”, Zahra vastasi neiti Rousseaun kerrottua ottavansa vettä. “Joten, oletteko sinä ja hän…?” tarjoilija kysyi Zahralta hymyillen, arabiaksi (ja Zahra todella toivoi, ettei toinen nainen arabiaa osannut). Zahra vilkaisi nopeasti Ruthia ja naurahti sitten tarjoilijalle. “Ei, ei ei. Emme ole”, hän sanoi hymyillen, myöskin arabiaksi. “Ainakaan vielä”, hän sanoi hieman hiljempaa, hieman kujeilevaan sävyyn.

Tämän jälkeen tarjoilija lähti hakemaan heidän juomiaan ja Zahra paneutui lukemaan ruokalistaa, jonka oli tuolta aikaisemmin saanut.

[Ruth Rousseau]

Zahra ja tarjoilija tunsivat toisensa - tai näin Ruth ainakin päätteli. Luontevasti nuo puhuivat kieltä, mitä sairaanhoitaja ei ymmärtänyt. Toisten keskustelu ei häirinnyt Rousseauta lainkaan. Vaihtoivat varmaan kuulumisia, harmaahapsi ajatteli ja alkoi lukemaan menuta uudestaan.

Neiti Diouri naurahti. "La la la", kirjastonhoitaja sirkutti ja puhui jotain erikoisella äänensävyllä. Ruthia hymyilytti. Pian tarjoilija lähti ja Zahra alkoi lukemaan ruokalistaa. Sairaanhoitaja mietti mitä tilaisi. Hän katsoi menua mietteliäänä. Nainen ei ollut varautunut tälläiseen valinnanvaikeuteen. Miksi annoksilla piti olla niin omituiset nimet? Eihän Ruth osaisi niitä oikein lausua, ja olisi todella noloa ja lapsellista vain osoittaa menua, ja sanoa "ottaisin tälläisen, kiitos".

Tarjoilija palasi juomien kanssa ja kysyi alkupaloista. "Otan samaa kuin hän", totesi Ruth ja nyökkäsi neiti Diourin suuntaan. Sairaanhoitaja katsoi kollegansa tilaamaa juomaa, dooghia. Zahra oli tosiaankin yllättänyt Rousseaun.

[Zahra Diouri]

“Kashke bademjan, kiitos”, Zahra lausui alkupala-annoksensa nimen hienosti ja kätki huvittuneisuutensa ystävällisen hymyn taakse, kun neiti Rousseau sanoi ottavansa samaa. Tarjoilija poistui jälleen, viemään tilausta keittiölle ja Zahra nojautui hieman lähemmäksi pöytää (ja samalla Ruthia). “Mitä teille kuuluu, neiti Rousseau?” Zahra kysyi sävyyn, jonka tulisi toiselle kertoa, ettei kyseessä ollut mikään kohteliaisuuskysymys johon odotettiin vastaukseksi ihan hyvää. Zahra toivoi, että toinen todella kertoisi, kuinka tuolla todella meni.

Pian tarjoilija palasi, kaksi identtistä annosta mukanaan, laskien ne pöydälle. Tarjoilija toivotti hyvää ruokahalua ja Zahra kiitti tuota. Heidän lautasillaan oli munakoisoa, sipulia, valkosipulia sekä minttua paistettuna.

[Ruth Rousseau]

Zahra tilasi kashhke bjadapadamia - tai mitä lie. Ruth katsoi ruokalistaa tarkkaan ja yritti tuloksetta etsiä sieltä äsken kuulemansa ruoan nimeä. Ennen kuin nainen ehti luovuttaa, hänet keskeytettiin - keskeytys oli kyllä hyvä asia, sillä ruokalistan lukeminen keskustelemisen sijaan oli varsin tylsää. "Mitä teille kuuluu, neiti Rousseau?"

Harmaahapsi hymyili kirjastonhoitajalle ja nojautui - hetken mielijohteesta - itsekin lähemmäs pöytää. Hän mutristi huuliaan mietteliäästi ja katsoi pöytää, jota naputti sormillaan. "Oikein hyvää, olenhan teidän seurassanne." Ruth vilkaisi neiti Diourin ruskeita silmiä hymyillen. Hän ei kertonut kuulumisistaan sen enempää, sillä ei oikein tiennyt mitä kertoa. Viime aikoina oli tapahtunut kaikenlaista vähemmän mukavaa, eikä hän halunnut puhua ikävistä asioista tai omista ongelmistaan. "Entä mitä sinulle kuuluu? Ovatko antamani lääkkeet auttaneet?"

Kun Ruth huomasi annosten kanssa palaavan tarjoilijan, hän nojautui kauemmas pöydästä. Rousseau kiitti tarjoilijaa. Hän katsoi annosta ja otti aterimet käsiinsä.

[Zahra Diouri]

Zahra oli hieman pettynyt, kun ei saanut kuulla kuinka toisella todella meni. Mutta hymähti hieman toisen maininnalle hänen seurastaan. Ja salaa juhli mielessään, kun toinenkin oli nojautunut lähemmäs. Jos hän vain… “Myöskin oikein hyvää. Kyllä ne ovat hieman auttaneet”, Zahra vastasi toiselle ajatuksensa keskeyttäen. Olihan se totuus. Olivat lääkkeet hieman auttaneet. Jopa enemmän kuin Zahra oli osannut toivoa.
Zahra katsoi, kun neiti Rousseau tarttui aterimiinsa ja teki samoin, aloittaen syömisen. Hän piti hyvin paljon persialaisesta ruoasta.

[Ruth Rousseau]

Ruth huomasi toisen pettymyksen, muttei antanut sen häiritä itseään. Pettymys oli parempi kuin järkytys. Eihän Rousseau halunnut Zahralle kertoa, että hän oli viime aikoina hankkiutunut huonoihin väleihin rehtorin kanssa - eikä varsinkaan, että minkä tähden. Ruth ei jaksannut vaivata mieltään niillä asioilla nyt, eikä hän halunnut valheitakaan keksiä. Siksi oli parempi sanoa jotain muuta, mutta silti jotain mukavaa. Kirjastonhoitaja vain hymähti hänen sanoilleen.

“Myöskin oikein hyvää. Kyllä ne ovat hieman auttaneet”, Diouri vastasi. Sairaanhoitaja näytti mietteliäältä. Hieman ei kuulostanut hyvältä. "Hmh, voin kyllä katsoa, jos löytäisin jotain, mikä auttaa enemmän kuin hieman", hän kertoi hymyillen.

Ruth maistoi ruokaansa, joka oli hyvää - ruoka oli aina hyvää. "Käytkö täällä useinkin?"