Viimeisen viikon visiitti à Bordeaux

[Brian Eldridge]

//peliin odotetaan mukaan Renée Masonia ja se sijoittuu aikavälille 25.8.-31.8.//

Rakeiden kokoiset sadepisarat rummuttivat 1961-vuosimallin punaisen New Yorkerin kattoa, kun se kiihdytti mutaisella hiekkatiellä metsän keskellä. Ulkona oli tavallista viileämpi, nyt oli luultavasti elokuun kylmin päivä, mutta ylihuomenna taas pitäisi olla selkeää. Katselin vaitonaisena ikkunasta ulos ja tunsin kuinka perhoset lepattelivat vatsassani. Olin nähnyt Renéen viimeksi melkein kaksi kuukautta sitten. Se oli todella pitkä aika ja minusta tuntui, että saatoin jopa hieman ikävöidä häntä. Tai eihän minulla ollut mitään syytä... Emmehän me niin läheisiä olleet... Kai?

Auto oli jo saavuttanut asvalttitien, kun mieleeni pälkähti ajatus... Halusikohan Renée edes nähdä minua? Olisin kaksi kuukautta sitten uskaltanut pyytää Renéetä meille kylään milloin tahansa, mutta nyt... En tiedä. Jotkut ihmiset muuttuvat nopeasti ja kahdessa kuukaudessa voi tapahtua jo paljon. Entä jos Renée suostui vain muodollisuuden tai jonkun muun sellaisen takia? Vatsanpohjaani kouraisi. Olin odottanut tapaavani Renéen siitä asti, kun sain luvan kutsua hänet meille. Mutta entä jos Renée ei tulisikaan? Jos hän ei ikinä edes astunut siihen junaan, jolla hänen olisi määrä tulla? Ajatukseni katkesi, kun auto pysähtyi rajusti.

"Brian! Etkö yhtään kuuntele minua?" kuulin äidin kysyvän kärsimättömästi. Katselin häkeltyneenä ympärilleni. Emme olleet vielä juna-asemalla, todellakaan. Autoa ympäröi vain tiheä lehtimetsä. Sitten käänsin katseeni äitiin ja huomasin tämän hymyilevän. Oliko tämä jokin pila? Renéen juna saapuisi ihan kohta, mutta äiti oli pysäyttänyt auton.

Äiti virnisti huvittuneena. "Oliko sittenkään niin hyvä idea kutsua tyttöystäväsi meille?" hän kysyi ja näin hänen vasemman suupielen nykivän. "Ei! Ei kun... Tietysti on hyvä idea kutsua Renée meille!" sain sanotuksi, vaikken ollutkaan enää aivan varma. Katsoin äitiäni silmiin tyhmänä tajuamatta, mille tuo nyt virnuili. Sitten ymmärsin. "Äiti! Renée ei ole tyttöystäväni. Me olemme vain ystäviä...", selitin ja mietin, pitäisikö nauraa vai hävetä. Toisaalta ajatus minusta ja Renéestä kiinnosti, mutta pyyhin sen äkkiä pois mielestäni. Äitini hymyili itsetyytyväisenä ja painoi kaasun taas pohjaan. "Milloin siis Renéen juna tulikaan?" hän kysyi. En enää vajonnut pohdintoihini, vaikka tunsin yhä perhoset vatsassani. "13.22", sanoin automaattisesti ja katsoin auton ikkunasta suoraan eteenpäin.

Näin Gare Saint Jeanin kellosta, että juna saapuisi laiturille neljän minuutin kuluttua. Niinpä äiti jätti minut yksin vanhan ja kauniin juna-aseman eteen ja lähti parkkeeraamaan autoa itsekseen Rue de Béziersille, lähelle asemaa. Sillä aikaa minä kävelin oikealle laiturille odottamaan Renéetä. Vilkuilin yhä hermostuneena, sateesta märkänä, mutta iloisena ympärilleni. Katseeni käväisi useammin kuin kerran laiturien 9 ja 10 välisessä puomissa. Pian astuisin niiden välistä taas junaan, mutta en aivan vielä.

//säälin Briania, se ei oo varmaan ikinä ollut noin hermostunut :D ja teksti ja otsikko aika tönkköjä, sorii//

[Renée Mason]

”PRRRRRRRRRRRRR”, herätyskello herätti minut aaaivan liian aikaisin varsinkin, kun ottaa huomioon, etten nukkunut kovinkaan paljon. Nostin pääni niin aivan ihanan pehmeästä tyynystä katsomaan kelloa. Tasan neljä. Mitä ihmettä kelloni pirisee neljältä? Mutta sitten kaikki palasi mieleeni kuin vasaralla lyötynä. Tänään matkustaisin Brianin luo! Olin selvästi aamutokkurassa, kun en ollut muistanut asiaa, jota olin kaksi kuukautta odottanut niin, että tuo odotusaika oli ollut tehdä minut hulluksi. Tänään. TÄNÄÄN! Pomppasin ylös ja tarkistin kellonajan: kaksi minuuttia yli neljä. Vaihdoin minuutissa siilikuvioisen yöpaitani eilen valitsemiini vaatteisiin, valkoiseen t-paitaan, punaiseen auki olevaan huppariin ja mustiin pillifarkkuihin. Puoli minuuttia, niin olin juossut portaat alas huoneestani keittiöön ja istahtanut pöydän ääreen. Aivan kohta lähtisimme autolla Lyoniin ja sieltä Bordeauxiin. En pystynyt syömään mitään, vaan katsoin vain kelloa, joka tikutti hitaasti eteenpäin. Voitaisiinko lähteä jo?

Ajomatka oli liian pitkä. Kaksi ja puoli tuntia Pébracista Lyonin rautatieasemalle. Darcy nukkui, mutta minä en pystynyt. Äiti ajoi etupenkillä sanomatta mitään, kun taustalla kuului humpahtava jästimusiikki. Vaikka olin herännyt aikaisin, olin pirteä kuin peipponen. Katselin hiljaa nukkuvaa Darcya. Se oli oikeasti suuri saavutus, sillä mieleni olisi tehnyt juosta kolmesataa kilometriä, huutaa, hyppiä ja sitten kuolla maahan. Niin paljon minua jännitti. Meinasin hypätä ilmaan jännityksen sävähdyksestä, kun äiti sanoi hymyillen: ”Herätäpä Darcy. Olemme pian asemalla.”

”No, hyvää matkaa siis”, äiti toivotti väsyneenä seisoessamme asemalla. ”Pidä hauska viikko Brianin kanssa. Älkää tehkö mitään tyhmää ja soita minulle heti, jos jotain tapahtuu”, hän ohjeisti. Turha huolia, pitäisin varmasti hauskaa! Vetäisin käden lippaan ja sanoin tomerasti: ”Kyllä, neiti kersantti!” ”Hei sitten!” Darcykin lausui ja halasi minua tiukasti, ”Pidä hauskaa.” ”Samoin sinulle”, vastasin hymyillen, ”’hei vain!” Käännyin ja lähdin astelemaan kohti juuri asemalle tullutta junaa. Olin toki matkustanut yksin junalla useinkin, mutta ikinä en ollut hermoillut näin paljon. Tai ei minua junamatka jännittänyt, kaikki muu vain. Vein mustan matkalaukkuni telineeseen ja etsin paikkani viiksekkään, hymyileväisen miehen vierestä. Matkalippuni etsin repustani haparoivin sormin, jotta ne olisivat valmiina, kun konduktööri saapuisi.

”Seuraava pysähdyspaikka, päätepysäkki: Gare Saint Jean, Bordeaux.”
Hätkähdin hereille. Olimmeko jo perillä? Missä välissä olin nukahtanut? Tiirailin tokkuraisen hämmästyneenä ympärilleni. Junan ikkunat olivat laikukkaina sadepisaroista. ”Toivottavasti nukuit hyvin. Taisi olla aikainen herätys aamulla. Näytin konduktöörille lippusi, kun hän tuli kohdalle, sillä halusin antaa sinun nukkua”, kuulin viiksekkään miehen sanovan vieressäni. Hymy levisi kasvoilleni. ”Kiitos tuhannesti!” hihkaisin ja halasin miestä penkin käsinojan yli vaivalloisesti. ”Onko kello siis jo 13.22?” kysyin mieheltä ja vilkaisin kelloon, jota hän kantoi kädessään. Mies nyökkäsi samalla, kun junan viimeinenkin vauhti hiipui loppuunsa. Olin perillä. Käteni alkoivat hiota ja polveni täristä. ”Jännittävä tapaaminen vai?” mies hörähti samalla, kun nousimme molemmat ylös. Nyökkäsin vain. ”Hyvin se menee, onnea!” Kiitin miestä vielä kaikesta, mitä hän oli tehnyt ja lähdin hakemaan matkalaukkuni.

Toivottavasti Brian olisi odottamassa minua. Mitä, jos hän ei olisi? Mitä, jos hän olisi unohtanut? Yhtäkkiä satatuhatta erilaista kauhuskenaariota putkahti mieleeni samalla, kun nostin vaivalloisesti matkalaukun telineestä. ’Kaikki menisi hyvin’, toistelin mielessäni, ’Brian on laiturilla odottamassa.’ Hengitin syvään ja nousin ulos junasta matkalaukku perässäni. Rauhoituin heti, kun isot sadepisarat kastelivat kasvoni, hiukseni, kaiken. Sade, juuri se asia, joka sai oloni niin paljon paremmaksi juuri nyt. Niin, heti Brianin näkemisen jälkeen tietenkin. Noniin, nyt menisin, ja nauttisin kaikesta. Ihmiset takaani ryntäilivät junasta sateensuojaan, ja yritin parhaani mukaan väistellä heitä matkalaukkuni kanssa samalla tähyillen Briania. Tuttu pörröpää osui silmääni heti, kun suurin osa ihmisistä oli siirtynyt asemarakennukseen sisälle ja hymyni ampaisi heti korviin asti. Hän oli täällä. hän oli laiturilla. Ryntäsin pojan luo matkalaukkua perässä vetäen. ”Moi”, henkäisin leveästi hymyillen ja halasin Briania. Tunne oli mahtava, minulla oli tosiaan ollut ikävä häntä. ”Mukava nähdä”, sanoin ja irrotin otteeni punastuen hieman. Kaikki pelkoni ja epävarmuuteni tuntuivat aivan hölmöiltä nyt, kun mikään kauhukuvitelmistani ei ollut tapahtunut. Vielä.

//Ei sinun tekstissäsi mitään vikaa ole! Minä taas en tiedä, mistä syystä tästä tuli näin pitkä ja tylsä… pitkä automatka, liikaa aurinkoa vai vain liian yksityiskohtaisesti Renin päivän miettiminen? No, mutta en saanut parempaakaan aikaiseksi, ja hinku kirjoittamiseen oli, ja on, kova. Anteeksi siis, toivottavasti tämä ei sentään olisi kauhean sekavaa luettavaa… :\ //

[Brian Eldridge]

Juna saapui asemalle minuutin tarkalleen juuri oikeaan aikaan. Ihmisiä alkoi virrata saman tien asemalle, kun ovet olivat avautuneet – varmaankin sadetta pakoon. Harmaasta ja sekavasta joukosta oli vaikea erotella ihmisiä toisistaan, mutta yhden tietyn ihmisen onnistuin nappaamaan katseellani erityisen helposti, vaikka hän onnistuikin piiloutumaan useiden ihmisten taakse. Pituuteni ansiosta pystyin kurkkimaan tuntemattomien ihmisten päiden yli ja erottamaan yhdet tutut ja miellyttävät kasvot muiden joukosta. Suupieleni vetäytyivät väkisin ylöspäin ja sydämeni oli aivan pakahtua silkasta ilosta. Renée oli täällä. Hän myös näytti suunnilleen entiseltään, vaikkakin vähän eksyneeltä.

Kun ihmismassa oli hälvennyt jonkin verran, Renée bongasi minut ja lähti reippaasti liikkumaan suuntaani vetäen perässänsä mustaa matkalaukkua. Vaikka olinkin tarkkaillut tyttöä jo jonkin aikaa, en ollut huutanut hänen nimeään tai mitään. Nyt Renée kuitenkin kipitti luokseni reipasta tahtia ja hymyilin entistä leveämmin ja vilkutin. "Moi", tyttö tervehti ja hetkessä vilkutus olikin jo muuttunut lämpimäksi halaukseksi. "Moi", sanoin. Tunsin oloni huojentuneeksi. Renéestä ei ollut tullut angstaavaa zombia tai täytekakkumekkoon sonnustautuvaa ylipirteää prinsessaa vaan hän oli se Renée, josta minä pidin. "Mukava nähdä", hän sanoi. "Niin on", vastasin yhä suupielet korvissa. En vain voinut lopettaa hymyilyä.

Halaus päättyi liian nopeasti. Huomasin Renéen poskilla pienen punan ja naurahdin. "Menikö matka hyvin?" kysyin saman tien. "Monelta sinä oikein jouduit heräämään?" jatkoin kyselyä, mutta jälkimmäiseen Renée ei oikein ehtinyt vastata – tai en ainakaan ehtinyt kuulla sitä – kun äitini juoksi paikalle huohottaen, ruskea nahkainen käsilaukku hopeisella soljella käsivarressa keikkuen ja aivan litimärkänä, pään päällä sanomalehti suojaamassa sateelta. "Oih!" hän päästi suustaan paikalleen päästyään. "Siinähän te olettekin. Ihana tavata sinut, Renée! Minä olen Brianin äiti, Louise Eldridge, mutta kutsu vain etunimellä", hän tervehti ja kätteli Renéetä. "Halaisin, jos en olisi näin märkä", hän hymyili, mutta sitten nyrpisti nenäänsä. "Ai että minä muuten inhoan noita konduktöörejä – eivät suostuneet kertomaan mille laiturille tämä juna saapuisi. Sanoivat että 'Meni jo' ja jouduin kaivamaan tiedon joltain japanilaiselta turistilta. Hän sentään oli mukava", äiti selitti raivoa puhkuen ja mulkaisi näyttävästi raiteiden vieressä tupakoivia konduktöörejä. "Oli miten oli, mennään nyt", hän jatkoi hymyillen ystävällisesti.

Otin Renéen matkalaukun ja lähdin vetämään sitä pois päin laiturilta. Äiti käveli minun ja Renéen //off-game: jos siis Renée lähti Louisen ja Brianin mukaan? :D// edessä korkokengillä kipittäen. Louise oli minua viitisen senttiä lyhyempi eli pitkä ja hänen hiuksensa olivat omia hiuksiani vaaleammat ja tänään kammattu taakse tiukalle nutturalle. Hän oli pukeutunut huomattavasti siistimmin kuin minä ja Renée, siistimmin kuin miten normaalisti pukeutui, jos jätetään huomiotta märkyys. Hän oli sonnustautunut tummanvihreään jakkuun ja samansävyiseen kynähameeseen, jaloissaan korkeat mustat piikkikorot, kädessään se sama käsilaukku ja kaulassaan iso hopeinen koru, joka näytti arvokkaalta. Lisäksi hänellä oli kirkkaanpunaista huulipunaa huulissaan. En näyttänyt äidiltäni juuri ollenkaan, mutta nenässämme oli jotain samaa. Sen sijaan olin monien mielestä ilmetty isäni.

Kuljimme tupakoivien konduktöörien vierestä, laiturin junataulun, jossa luki nyt Nizza, alta, ohi välipalakioskin ja viulunsoittajan, jolle kävin heittämässä pari kolikkoa, jotka löysin taskunpohjalta (en tosin katsonut kovin tarkasti, olivatko me sirppejä ja vai euroja, mutta samapa tuo). "Eikö soitakin hyvin?" kysyin Renéeltä hymyillen, kun olimme menneet nuoren viulistin ohi vilkkaaseen asemarakennukseen, jossa ihmisiä kulki suuntaan ja toiseen. Pääovista ulospäästyämme kävelimme reippaasti (eli melkein juosten) kaiken sen aseman edessä olevan hässäkän läpi kadun toiselle puolelle. Sitten käännyimme vasemmalle ja siitä Rue de Béziersille, jolloin näinkin jo auton.

Päästyämme autolle, joka oli pysäköity pois päin asemasta, äiti avasi takaluukun auki ja totesi iloisesti: "Täällähän ne sateenvarjot ovatkin! Täytyy ottaa ne talteen, että ensi kerralla ne sitten ovat mukana!" ja otti neljä sateenvarjoa takakontista. Laskin Renéen matkalaukun sateenvarjojen tilalle ja suljin takakontin kiinni kovaäänisesti. Sillä aikaa äiti oli avannut Renéelle oven jalkakäytävän puolelta takapenkille. Minä puolestaan menin kadun puolelta kuljettajan taakse istumaan ja paukautin oven kiinni. Äiti kiersi auton edestä kuljettajan paikalle, käynnisti auton ja painoi kaasun pohjaan.

Pistin heti huomioon ajaessamme kaupungilla kohti metsää, että tällä kertaa hän ajoi paljon varovaisemmin ja rauhallisemmin kuin menomatkalla. Silloin hän oli kaahannut ylinopeutta ja muutenkin tehnyt outoja käännöksiä ja ajanut epätasaisesti. Hymyilin Renéelle iloisesti. Olin niin onnellinen ja mietin, mitä kaikkea hauskaa me voisimme yhdessä tehdä. "Olette siis molemmat samassa tuvassa?" kuulin äidin kysyvän etupenkiltä ja se aloitti perinteisen vanhemman kysymystulvan: "Mikä on lempiaineesi koulussa?", "Onko Château sinusta kiva koulu?", "Onko sinulla sisaruksia?", "Mitä vanhempasi tekevät työkseen?" ja niin kysymykset jatkuivat. Itse pysyin vain hiljaa ja katselin hajamielisesti ikkunasta maisemia. Odotin pääseväni puhumaan Renéen kanssa kahdestaan, enkä äidin myhäilyjen ja itsetyytyväisten katseiden ollessa taustalla.

Maisemat olivat vaihtuneet kerrostaloista metsäksi ja tie mutkaiseksi ja muhkuraiseksi hiekkatieksi, kun äiti vihdoin lopetti kysymyksensä ja vaihtoi puheenaihetta. "Minulla on tosiaan vähän kiire", äiti mumisi. "Unohdin kai kertoa, mutta minulla on tänään työhaastattelu – yritän päästä vararehtoriksi ja englannin opettajaksi yhteen kouluun Bordeauxin keskustassa. Teen teille spagetti bolognesea ja sitten lähden. Alwine on sinun vastuullasi, Brian, kun olen poissa", hän sanoi topakasti. "Selvä", vastasin. Työhaastettelu varmaan selitti tuon pukeutumisen.

Hetken kuluttua hätkähdin pois ajatuksistani, kun huomasin olevamme kohta kotona lähes puolen tunnin ajomatkan jälkeen. Sadetta ei enää näkynyt, mutta oli pilvistä. "Ollaan perillä", hymyilin Renéelle ja niin keltainen omakotitalo pilkisti esille ja auto kaarsi pihaan. "Tervetuloa!" äiti kuulutti juhlallisesti. Hyppäsin autosta ulos ja otin Renéen matkalaukun takakontista. Lähdin kantamaan laukkua kohti taloa, kulkien mutaista maata pitkin. Äiti tuli perässäni kantaen sateenvarjoja. Avasin lukitsemattoman oven, jossa oli kultainen leijonan pään muotoinen ovenkolkutin, auki, potkaisin kengät pois eteisessä ja astelin aulaan portaiden viereen ovettoman ovenkarmin alta. Äiti oli pitänyt Renéelle ovea auki ja jättänyt sateenvarjot punottuun sateenvarjotelineeseen, joka oli tummanruskeaa puuta olevan etuoven oikealla puolella.

Eteinen oli pieni ja siellä oli pähkinänruskea puulattia. Ulko-oven molemmin puolin oli harmaa kynnysmatto. Ovesta katsottuna vasemmalla puolella oli ovenvärinen kenkähylly ja seitsemän messinkistä naulakkoa. Naulakoiden ja kenkähyllyn vieressä oli ruutuikkuna. Eteisen seinät olivat valkoiset ja ovesta oikealla oli kaksi kehystettyä valokuvaa, jossa toisessa esiintyi minä ja Alwine pienempinä. Kuva oli mustavalkoinen ja lensimme siinä kilpaa luudanvarsilla. Toinen kuva taas oli värillinen eikä se liikkunut samalla tavalla kuin edellinen. Siinä esiintyi koko perhe sinä päivänä, kun olimme muuttaneet tähän taloon.

Aula oli korkea ja avara. Siellä oli samanlainen puulattia ja samanlaiset seinät kuin eteisessä, eikä siellä ollut suunnilleen mitään huonekaluja lukuunottamatta käsinkudottua raidallista mattoa, valtavaksi kasvanutta fiikusta, liikkuvia mustavalkoisia valokuvia ja lehtileikkeitä seinillä sekä kristallikruunua, jossa paloi tällä hetkellä kynttilöitä. Aulan oikealla puolella, heti eteisen vieressä oli vanha valkoinen puuovi vessaan ja sen vieressä oveton karmi keittiöön. Aulan takaseinällä olivat vanhat puiset valkoiset pariovet olohuoneeseen ja sen vierestä taas lähtivät ruskeat puuportaat ylempiin kerroksiin. Portaiden alla oli myös komero, joka toimi luutakomerona.

Äiti kiiruhti keittiöön – luultavasti valmistamaan ruokaa. "Alwine, meillä on nyt vieras, tule tervehtimään!" kuulin hänen huutavan. Laskin Renéen matkalaukun lattialle ja käännyin tyttöön päin hymyillen, mutta hermostuneena hänen mahdollisesta reaktiosta. Enhän tiennyt, millaisessa paikassa hän oikein asui. Ehkä jossain hulppeassa kartanossa? Olohuoneen pariovet avautuivat vasemmalla puolellani ja Al astui aulaan. Hän oli vieläkin yöpukusillaan ja hiukset aivan takussa. Hän nyökkäsi Renéelle ja haukotteli: "Huomenta". Hän seisoi siinä hetken katsellen Renéetä unisesti. Sitten Al kääntyikin pois ja olohuoneen ovi paukahti kiinni. "No, mitä haluat tehdä ensiksi? Näytänkö sinulle huoneesi?" ehdotin nytkäyttäen päätäni kohti rappusia ja hymyilin Renéelle vinoa hymyäni.

//mun mielestä sun teksti oli just kiva! sitä paitsi pitkät ja yksityiskohtaiset tekstit on just tosi kivoja ja kiinnostavampia. :) aattelin ottaa ohjat vähän niin kun omiin käsiin, että päästäisiin perille asti, toivottavasti ei haittaa etkä pahastu !! :') //

[Renée Mason]

”Menikö matka hyvin?” Brian kysyi, kun irtaannuimme halauksesta. Nyökkäsin ja sanoin: ”Mutta pitkästi!” Se oli kyllä totta. Olin superväsynyt, mutta sekin saattoi johtua vain siitä, että nukuin juuri noin viisi ja puoli tuntia. Mikä oli itse asiassa todella hyvä, sillä olin saanut unta vasta joskus kahdelta yöllä, joten yöunet olivat jääneet aivan liian lyhkäisiksi. Nyt olin ainakin saanut univelan maksettua. "Monelta sinä oikein jouduit heräämään?" Brian jatkoi kyselyään, mutta en ehtinyt vastata, kun kuulin lähenevät askeleet ja nostaessani katseeni, näin sanomalehteä sateensuojana pitävän naisen astelevan luoksemme. Jaksoin aina hämmästellä, kuinka jotkut ihmiset osasivat käyttää korkokenkiä kaatumatta. Minulle ne olivat vain epämukavat ja vaaralliset kengät. Pysyin mieluummin maan pinnalla. ”Oih!” nainen päästi suustaan päästyään minun ja Brianin luokse. Hymyilin hänelle, tämä oli varmaankin Brianin äiti. "Siinähän te olettekin. Ihana tavata sinut, Renée! Minä olen Brianin äiti, Louise Eldridge, mutta kutsu vain etunimellä", Brianin äiti sanoi. ”Mukava tavata sinutkin”, sanoin hymyillen ja tartuin häneen käteensä. En ollut varma, olisiko minun pitänyt teititellä, mutta hän oli pyytänyt minua kutsumaan itseään etunimellä, joten ei varmaankaan. "Halaisin, jos en olisi näin märkä", Louise sanoi hymyillen. Naurahdin hieman vastaukseksi, kun en keksinyt muutakaan. Ei minua olisi märkyys haitannut, olinhan itsekin kuin uitettu koira, mutta en halunnut kastella enempää Louisen siistejä vaatteita. "Ai että minä muuten inhoan noita konduktöörejä – eivät suostuneet kertomaan mille laiturille tämä juna saapuisi. Sanoivat että 'Meni jo' ja jouduin kaivamaan tiedon joltain japanilaiselta turistilta. Hän sentään oli mukava", Louise sanoi nyrpistäen nenäänsä. ”Oli miten oli, mennään nyt”, hän jatkoi, ennen kun ehdin vastata mitään, joten hymyilin vain ja nyökkäsin.

Brian otti matkalaukkuni ja lähti vetämään sitä äitinsä perässä. ”Kyllä minä sen itsekin olisin voinut vetää, mutta kiitos”, virnistin pojalle, kun kuljin hänen vierellään. Ihmettelin samalla hieman Louisen vaatetusta. Olikohan hän aina noin tyylitietoinen? Olisiko minunkin pitänyt laittaa päälleni jotain hienompaa? Vilkaisin Briania, ei hänkään ollut mitenkään kauhean erityisesti pukeutunut. Kai Louise sitten vain oli paremmin pukeutuvaa sorttia. Tai sitten hänellä oli jotain menoa tämän jälkeen. Toivottavasti hän ei sitten vain myöhästyisi siitä minun takiani.

Katselin ympärilleni, kun kuljimme rautatieasemalla. Enhän ollut ikinä käynyt täällä. Brian kävi heittämässä muutaman kolikon viulunsoittajalle kävellessämme hänen ohitseen. ”Eikö soitakin hyvin?” hän kysyi hymyillen päästyämme paljon vilkkaampaan rakennukseen. Siirryin lähemmäs Briania, etten kadottaisi häntä ihmistungoksessa. ”Soittaa”, vastasin hieman myöhässä, ”Tuo oli kaunis kappale. Sopi hyvin viululle ja hän soitti kauniisti.” Pääsimme rakennuksen pääovista pois sateiseen kaupunkiin. Yritin kävellessämme (tai juostessamme) katsella mahdollisimman paljon ympärilleni yrittäen painaa mieleeni Bordeauxia, jotta voisin kertoa kaupungista myöhemmin Darcylle ja äidille. Ensimmäiseksi silmiini pisti, kuinka kauniita Bordeauxin talot olivatkaan. Ne näyttivät aika vanhoilta. Ja varmaan ne olivatkin. ”Tiedätkö, miten vanhoja nämä talot ovat?” kysyin Brianilta silkasta mielenkiinnosta. Ja halusta puhua hänelle.

Louisen auto ei ollut kaukana asemasta. Olin luullut, että olisimme joutuneet kävelemään pidempään, kun ihmisiäkin näkyi noin paljon. ”Täällähän ne sateenvarjot ovatkin! Täytyy ottaa ne talteen, että ensi kerralla ne sitten ovat mukana!” Louise totesi iloisesti avattuaan takakontin. Naurahdin pienesti. Louise avasi minulle oven pelkääjänpaikan taakse takapenkille. Kiitin kohteliaasti ja istuin alas sulkien samalla oven. Brian istui viereeni taakse, mikä sai hymyn taas leviämään kasvoilleni, sillä myös etupenkki olisi ollut vapaana.

Auto lähti liikkeelle ja katselin hetken vielä kaupungin taloja. Käänsin kuitenkin katseeni nopeasti Brianiin ja huomasin hänen hymyilevän iloisesti. Vastasin hymyyn, tietenkin. Brianin hymy oli ihanan näköinen. Pakko kai minun oli se itselleni myöntää, että hänen hymynsä sai perhoset taas lentelemään vatsassani. ”Olette siis molemmat samassa tuvassa?” Louise kysyi etupenkiltä. ”Pitää paikkansa”, vastasin hänelle. Louise innostui kyselemään kaikenlaista elämääni liittyvää. Kerroin lempiaineeni olevan ehdottomasti taikaolentojen hoito ja pitäväni kovasti Châteausta. Kerroin pikkuveljestäni Darcysta, joka menee nyt toiselle luokalle Beauxbatonsissa ja äitini työskentelevän Etelä-Afrikassa parantajana. Isästäni mainitsin, etten tiedä hänen työstään, enkä ole kiinnostunut tietämään. Vastailin jokaiseen Louisen esittämään kysymykseen hymyillen iloisesti. Totta kai hän halusi tietää minusta, sillä olinhan tulossa heille viikoksi majoittumaan.

Kun Louise lopetti kysymysputkensa, vilkaisin ikkunasta ulos. Kaupunkinäkymä oli jäänyt taakse ja nyt ikkunasta näkyi vain puita ja metsää. ”Minulla on tosiaan vähän kiire", Louise mainitsi. ”Unohdin kai kertoa, mutta minulla on tänään työhaastattelu – yritän päästä vararehtoriksi ja englannin opettajaksi yhteen kouluun Bordeauxin keskustassa. Teen teille spagetti bolognesea ja sitten lähden. Alwine on sinun vastuullasi, Brian, kun olen poissa”, hän kertoi. ”Oi, onnea työhaastatteluun!” toivotin hymyillen. Kun nainen mainitsi tekevänsä ruokaa, tyhjä mahani murahti ilosta. Enhän ollut syönyt tänään vielä mitään ja kello oli jo aika paljon. Minulla oli ollut tarkoituksena syödä junan ravintolavaunussa, mutta se sitten oli jäänyt, kun olin nukkunut koko mahdollisuuden ohi. Mietin myös, kuka oli Alwine. Tulin siihen tulokseen, että varmaankin Brianin pikkusisko tai lemmikki. Tosin, Alwine ei kuulostanut eläimen nimeltä, joten hän varmaankin oli Brianin sisko.

”Ollaan perillä”, kuulin Brianin sanovan ja siirsin katseeni ikkunasta hänen hymyileviin kasvoihinsa. Sade oli lakannut, sääli sinänsä, mutta pilvet olivat pysyneet taivaalla. Kun iso keltainen talo tuli näkyviin, hymyni muuttui hämmästyneeksi henkäykseksi. Wau, tuo talo oli todella kaunis ja tilavan näköinen! Maisematkin olivat upeat. ”Tervetuloa!” Louise sanoi juhlallisesti. ”Teillä on todella kaunis talo”, kehuin hymyillen ja astuin ulos autosta. Pyöräytin silmiäni, kun Brian otti matkalaukkuni. Olisin minä sen itsekin voinut kantaa. Kävelin Brianin ja Louisen perässä ja kiitin taas, kun Louise piti ovea auki, jotta menisin ensin sisään. He olivat todella kilttejä. Melkeinpä jopa liian kilttejä, sillä tunsin itseni hiukan huonotapaiseksi, kun en osannut oikein sanoa mitään. Pyyhin mutaiset kenkäni kynnysmattoon oven ulkopuolelle, sillä maa talon ympärillä oli sateen seurauksena pehmennyt. Mietin, minne laittaisin kenkäni. Brian oli vain potkaissut ne pois jalastaan. Otin kenkäni pois ja asettelin ne nätisti vierekkäin lähelle pojan kenkiä, ja astelin taloon peremmälle, aulaan.

Talon kauneus ei ollut vain ulkoista, vaan se oli todella upea myös sisältä. Tai ainakin se osa oli, jonka näin seistessäni aulassa Brianin vieressä. ”Alwine, meillä on nyt vieras, tule tervehtimään!” kuulin Louisen huutavan kiiruhdettuaan johonkin huoneeseen, jonka oletin olevan keittiö. Tässä vaiheessa viimeistään kuvitelmani Alwine-lemmikistä romuttuivat. Brian laski matkalaukkuni maahan ja kääntyi hymyilemään minulle. ”Vai että tällainen koti… Et sitten varoittanut, että asutte jossain satukartanossa”, naurahdin. Oikeasti, en ihmettelisi, jos joku satuprinsessa astuisi nyt tuosta ovesta ja taikoisi kaikille karkkeja ja pupuja. Okei, hieman ihmettelisin.

Samassa valkoisista pariovista astui sisään tyttö. Tuo oli selvästikin juuri herännyt. Hänen hiuksensa näyttivät takkuisilta ja yöpuku oli vielä päällä. Kun katselin tytön piirteitä tarkemmin, tunnistin hänet tytöksi, joka oli nuotiolla polttanut vaahtokarkkinsa. ”Huomenta”, Alwine sanoi haukotellen. Hyvä, että hän edes oli saanut nukuttua pitkään. ”Moi Alwine. Kiva nähdä”, vastasin hymyillen. Sitten Alwine kääntyi ja palasi samaan paikkaan, mistä oli aulaan ilmestynytkin.

”No, mitä haluat tehdä ensiksi? Näytänkö sinulle huoneesi?” Brian kysyi nytkäyttäen päätään rappusia kohti. Hetkinen, oliko minulle oma huone? Vai käyttikö Brian vain ”huoneesi” sanaa päätteen kanssa ilmaistakseen paikkaa, missä nukkuisin. Oli miten oli, kohtahan sen näkisin. ”Sopii hyvin”, vastasin hymyillen. Nappasin matkalaukkuni itselleni, ennen kuin Brian ehtisi kantaa sen vielä yläkertaankin, ja lähdin kapuamaan portaita. Ainakin olin Brianin nyökkäyksestä päätellyt huoneen sijaitsevan yläkerrassa.

//Heh, kiitos. Oli muuten tosi hyvä, että kuvailit kaiken noin tarkasti! Siitä oli paaaljon helpompi kirjoittaa. Ja muutenkin viestisi oli upea (Ja ihanan pitkä :D). :) Se, että veit peliä eteenpäin, ei todellakaan haittaa (minä en osannut viedä sitä ollenkaan…), sillä minun on tosi hankala, oikeastaan aika mahdoton, viedä tätä tässä vaiheessa eteenpäin ilman autohittausta. (Enhän minä tiedä mm. missä Ren nukkuu). Joten siitä vain, se on tosi hyvä, että viet peliä eteenpäin :)

[Brian Eldridge]

”Tiedätkö, miten vanhoja nämä talot ovat?” Renée kysyi, kun olimme saapuneet asemarakennuksesta ulos. En ollut ajatellut asiaa enkä oikeasti tiennyt vastausta ja siksi vastasinkin: "En tiedä. Ehkä ainakin pari sataa vuotta." Hymyilin Renéelle. Katsellessani Renéetä, ajattelin hänen olevan aika kaunis. Ei sellaisella mallimaisella tavalla vaan jollain muulla. Aloin hymyilemään vain entistä enemmän. Tämän viikon jälkeen naururyppyni olisivat varmaan juurtuneet kasvoilleni pysyvästi.

Melkein koko matka kului siihen, että äiti kyseli Renéeltä asioita tästä, tämän perheestä ja muusta sellaisesta ja Renée vastasi niihin kaikkiin. Sain itsekin Renéestä paljon uutta tietoa; en esimerkiksi tiennyt Renéen perheestä mitään. Olin myös iloinen, että äiti ja Renée tulivat hyvin toimeen toistensa kanssa.

”Vai että tällainen koti… Et sitten varoittanut, että asutte jossain satukartanossa” Renée naurahti. Katselin ympärilleni. Olihan tämä aika satumainen. "Tavallaan tämä on ihan hieno. Tai aluksi kun muutimme tänne viime vuonna, tämä oli aivan kamalan huonossa kunnossa. Jos jästiperhe olisi muuttanut tänne, tämän olisi voinut melkeinpä purkaa. Äiti ja isä ovat kunnostaneet tämän hyvin", ehdin kertoa ennen kuin Alwine tuli haukotellen tervehtimään Renéetä. ”Moi Alwine. Kiva nähdä”, Renée vastasi ja sitten Alwine olikin jo poissa. "Hän menee nukkumaan yleensä neljän tai viiden aikaan ja herää näihin aikoihin. Hänellä on pakkomielle kirjoihin – lukee varmaan yhden päivässä tai enemmänkin", kerroin virnuillen. Kouluaikoina Alwine oli täysin erilainen – kunnollinen ja siisti – mutta heti loman tullessa hän muuttuu takkutukkaiseksi mörrimöykyksi, joka pitää samoja vaatteita viikon putkeen. "Mistä muuten tunnette toisenne?" kysyin.

"Alwine!" kuulin äidin toruvan keittiöstä. "Mitä minä sanoin sinulle eilen illalla?! Mene heti suihkuun ja harjaa hiuksesi! Koulutkin alkavat kohta! Sinun täytyy vaihtaa nuo vaatteet ja muuttaa unirytmiäsi! Kohta takavarikoin kaikki kirjasi, jos et mene aikaisemmin nukkumaan!" hän karjui. Olohuoneesta kuului valitusta, josta ei saanut tolkkua. Alwine tuli uudestaan pariovista ja kipitti ylös. Kuulin hänen avaavan toisen kerroksen kylpyhuoneen oven ja lukitsevan sen. Samalla keittiöstä alkoi kuulua veden porinaa ja rasvan ja lihan tirinää. "Et kai muuten ole kasvissyöjä tai vegaani tai mitä nyt niitä on? Tai oletko allerginen jollekin?" kysyin huolestuneena Renéeltä. Meidän perheessä kaikki olivat kaikkiruokaisia eikä kukaan ollut millekään allerginen, mutten tiennyt Renéestä. Tai olisi hän varmaan maininnut sen jo autossa.

Lähdimme kävelemään ylös, Renée kulki edellä. Tällä kertaa hän lähti kantamaan laukkuaan itse ja minä seurasin perässä. Toiseen kerrokseen päästyämme pysähdyin ja sanoin: "Esittelen sinulle ehkä ensiksi mieluummin tämän kerroksen." Olimme saapuneet toisen kerroksen aulaan ja seisomme suunnilleen siinä kohtaa, missä alakerrassa oli eteinen. Aula oli aika samanlainen kuin ensimmäisen kerroksen aula. Siellä oli samanlaiset lattiat ja seinät, jotka olivat kaikissa ensimmäisen ja toisen kerroksen huoneissa lukuunottamatta vessoja ja keittiötä. Katto oli kupolimainen.

Toisen kerroksen aulassa fiikus ja liikkuvat kuvat olivat poissa ja matto oli erivärinen. Alakerrassa se oli ollut punakeltainen ja täällä se oli sinivihreä. Ainoa iso muutos oli se että keskeltä tilaa lähtivät tummanruskeat puiset kierreportaat kun taas alakerrassa portaat olivat lähteneet seinänvierustalta. Toisella puolella aulaa oli valtava kello, joka kertoi auringon, kuiden ja planeettojen asemista. Kierreportaiden ympärillä oli neljä valkoista ovea kahdella eri seinällä.

"Tuolla on kylppäri", sanoin ja osoitin vasemmanpuoleisella seinällä olevaa kauempaa ovea, jonka takaa kuului veden valumista. Kaikki ovet olivat tässä kerroksessa kuusipeilisiä vanhoja puuovia. Alakerrassa peilejä oli ollut ovissa vain kaksi. "Tuolla taas on äidin ja isän huone", sanoin ja menin avaamaan huoneeseen johtavat pariovet, jotka olivat myöskin vasemmalla seinällä. Huone oli iso ja valoisa ja sieltä oli näkymät etupihalle ja metsään. Keskellä huonetta oli valtava metallirunkoinen parisänky, jolle olisi aivan helposti mahtunut kahden sijasta ainakin neljä ihmistä nukkumaan. Huoneessa oli erikoinen valaistusjärjestelmä – ainakin kolmekymmentä lasipalloa leijumassa sängyn yllä eri korkeuksilla. Huoneeseen astuttaessa oikeanpuoleisella seinällä oli valokuvia sukulaisista, minusta, Alwinesta ja äidistä ja isästä. Vasemmalla taas oli lipasto, vaatekaappi ja koristeellinen kultakehyksinen peili. Ikkunat sijaitsivat kahdella kauimmaisella seinällä ja huoneen ovet toisella puolella olevassa nurkassa.

Annoin Renéen katsella hetken ympärilleen ja sitten astuin ulos huoneesta ja kävelin avaamaan äidin ja isän huonetta vastapäisen oven. "Tämä tässä on Alin huone. Hän ei halua minun käyvän täällä, mutta koska hän on suihkussa..." kerroin hymyillen. Astuin sisään huoneeseen, joka oli valtava – suurempi kuin äidin ja isän huone, koska sitä oltiin suurennettu huomaamattomalla laajennusloitsuilla.

Alwinen huone oli kaksiosainen. Ensimmäinen osa oli pimeä ja sitä ympäröivät lattiasta kattoon asti ylettyvät mustat ja vanhat kirjahyllyt, jotka olivat aivan täpötäynnä aina vain erikoisempia kirjoja. Ensisilmäyksellä hyllyt näyttivät aivan tavallisilta, mutta kun meni lähemmäs katsomaan, huomasi hyllyköiden olevan yllättävän syviä ja etummaisten kirjojen takana oli vielä lisää kirjoja. Huoneen lattia oli samaa pähkinäpuuta, mutta hiomatonta sellaista. Ensimmäisessä osassa ei ollut ikkunoita, mutta sitä valaisi muutama leijuva lasipallo, jotka toisinkuin äidin ja isän huoneessa paikoillaan leijuvat pallot, loikkivat hiljaa itsekseen eteenpäin kiertäen tilaa.

Toinen osa oli valoisampi ja suurempi kuin ensimmäinen osa (mutta silti aika hämärä) ja samalla tavalla kuin vanhempieni huoneesta, toisesta ikkunasta näkyi metsää ja toisesta etupihaa (joka tosin myös oli aika metsäistä). Huoneen toisen osan oviaukko oli aivan keskellä seinää. Oikealla puolella oli leveä ja korkea sänky, joka vei ainakin puolet huoneen tilavuudesta ja peitti osittain etupihalle näkyvän ikkunan. Sillä komeili valtava tyynyvuori ja katonrajasta laskeutuivat läpikuultavat verhot sängyn ympärille. Vasemmalla puolella taas, sänkyä vastapäätä, oli punainen tiilitakka, jonka päällä kuvia Alille tärkeistä asioista sekä jonkinlaisen jästien kulkuneuvon pienoismalli. Vasemmalla puolella ovelta katsottuna oli valkoiseksi jälkikäteen maalattu antikkinen vaatekaappi ja sen edessä ikivanha matka-arkku, jolla oli luultavasti enemmän ikää kuin koko talolla. Metsänäköalan omaavan ikkunan vieressä oli korkeaksi kasvanut oliivipuu, joka selvästi kaipasi siistimistä. Huoneessa ei ollut mattoa, mutta lattialla lojui monta kirjaa ja jokunen jäätelöpaketti ja karkkiroska, joita Al ei ollut siivonnut pois. "Alwy pitää täällä kai jonkinlaista pesää. Hän ei ole poistunut täältä suunnilleen kertaakaan paitsi tietysti vessaan ja silloin kun hän on halunnut ruokaa. Tänä aamuna hän oli sentään raahautunut olohuoneeseen asti", kerroin ja aloin hymyilemään katsoen Renéetä. Alin kissa, Aimée, joka oli nukkunut sängyllä kerällä, loikkasi sieltä alas ja meni kiehnäämään Renéen jalkoihin kehräten.

Kävelin Alin huoneesta ulos takaisin aulaan ja kävelin viimeisen oven luokse, joka johti omaan huoneeseeni. Se oli aika tylsä ja tavallinen huone ja se sijaitsi Alin huoneen vieressä, kauempana etupihasta. Huoneesta oli näkymät metsään, mutta toisesta ikkunasta lähti metsäinen alamäki ja sen horisontissa näkyi keltaisia ja vihreitä peltolaikkuja ja siitä ikkunasta näki selvästi, että olimme aika korkealla. Huoneeseen vievät ovet olivat pariovia, jotka sijaitsivat keskellä seinää. Heti oikealla puolella oli lattianvärinen lipasto ja sen yllä leveä peili. Vasemmalla puolella ei taas ollut mitään muuta kuin peltoikkunan edessä oleva leveä pylvässänky, jota vastapäätä oli harmaa kivitakka, jonka päällä oli kaksi pienoismallia; Nimbus 2001 ja Tulisalama. Takan yllä oli myös muotokuva ratsastavasta ritarista, joka kumarsi Renéelle. Takan toisella puolella, kauempana ovesta, oli vaaterekki ja vaalea akustinen kitara. Metsäikkunan vasemmalla puolella oli pienikokoinen oikea leppä ja sen oksalla kökötti hiljaa huhuillen viirupöllöni. Lepän vieressä metsäikkunan edessä oli ruskea nahkasohva, jonka päällä oli kasa kirjeitä, jotka kaikki olivat Renéeltä. Ikkunoiden edessä oli harmaat verhot ja katossa oli kristallikruunu, jonka ympärillä lenteli lumottuja paperilintuja. "No, tämä on sitten minun huoneeni", kerroin ja annoin Renéen taas ihmetellä. Astelin huoneesta pois ja lähdin kävelemään aulan keskellä olevia kierreportaita.

Kolmannen kerroksen aula oli valtava, mutta hämärä ja siellä oli vain kaksi ovea. "Tuolla on varastotilaa. Meille ei onneksi ole vielä muuttanut mörköä tai pahaa henkeä", kerroin hymyillen ja osoitin etupihalta katsottuna vasemmassa suunnassa olevaa ovea. Tila oli rakennettu jälkikäteen ullakolle ja siellä oli senmukainen harjakatto. Huone oli aivan valkoinen. Lattia oli hiomatonta puuta, joka oli maalattu valkoiseksi. Samoin seinät, katto ja ovet olivat valkoisia. Ainoastaan ne kierreportaat toivat jotain kontrastia kolmannen kerroksen aulaan. Huoneessa ei ollut tauluja, mattoa tai kasveja ja ainoa valo tuli pienenpienestä kattoikkunasta ja yksinäisestä lyhdystä, joka nökötti seinällä. Varastotiloihin vievä ovi näytti olevan irtoamaisillaan saranoista, mutta sitä vastapäätä olivat valkoiset puuovet lasi-ikkunoilla.

Kävelin lasi-ikkunallisia puuovia kohti ja avasin ne. Niiden takaa paljastui moderni kattohuone, jonka ainoat ikkunat sijaitsivat aivan katonrajassa ja lattianrajassa. Lattialla oli kaksi isoa ikkunaa ja ylhäällä yksi pieni. Huone oli aika alppimajamainen korkean katon ansiosta. Keskellä huonetta oli iso tummaa puuta oleva sänky, jolla oli tummanpunaiset lakanat ja yksi pehmeä tyyny valkoisella ja röyhelöisellä tyynyliinalla. Sängyn oikealla puolella oli puinen valkoinen vaaterekki, jolla oli valkoisia puuhenkareita. Lattiaikkunan, josta näkyi pelloille, vieressä oli valkoinen pikkusohva, jonka päällä oli tekoturkiksinen harmaa lampaantalja. Huoneessa oli suuri pyöreä ja kirjava ryijymatto ja sen vieressä, sängyn vasemmalla puolella, lattialuukku, jossa oli musta metallinen kahva. Oikealla puolella, etupihalle näköalan antavan ikkunan vieressä oli koristeelliseksi kaiverrettu valkoinen takka ja takan vieressä, lähellä ovea, oli taideteos, jossa oli rikkaan ja nokkavan näköinen tummahiuksinen velhopariskunta. "Tämä on talon uusin osa ja se on siis rakennettu jälkikäteen. Ajattelimme, että voisit nukkua täällä, jos sopii? Tietysti voit nukkua missä haluat, mutta näin äiti oli ilmeisesti ajatellut", selitin ja katselin ympärilleni. Huoneessa oli paljon kylmempi kuin muualla talossa, joten menin sytyttämään takkaan tulen. Astelin huoneen toiselle puolelle takan luota ja rojahdin pikkusohvalle istumaan ja taputin viereistä paikkaa Renéelle. "No, mitä kuuluu, Renée?" kysyin Renéeltä hymyillen. "Mitä olet tehnyt viimeaikoina?"

//oi kiitos :D ja hyvä että kelpaa, autohiittausta en itekään tahdo, joten.. c: ja toi sun viesti oli taas tosi hieno! :)//

[Renée Mason]

”En tiedä. Ehkä ainakin pari sataa vuotta”, Brian vastasi. Wau, talot tosiaan näyttivät vanhoilta. Niitä varmaan oli kunnostettu, että ne säilyisivät samanlaisina sukupolvelta toiselle. Huomasin Brianin katseen ja hymyn ja hymyilin hänelle takaisin. Pieni puna hiipi taas poskilleni tuon pojan katseen alla, mutta vastasin katseeseen ihan mielelläni, kunnes meinasin kompastua jalkakäytävän reunaan ja aloin seuraamaan taas jalkojani.

-

”Tavallaan tämä on ihan hieno. Tai aluksi kun muutimme tänne viime vuonna, tämä oli aivan kamalan huonossa kunnossa. Jos jästiperhe olisi muuttanut tänne, tämän olisi voinut melkeinpä purkaa. Äiti ja isä ovat kunnostaneet tämän hyvin”, Brian kertoi talosta. Nyökkäsin kiertäessäni katsetta huoneessa. Olisin kysynyt lisää, kuten mistä he olivat muuttaneet ja oliko kunnostaminen kestänyt kauan, mutta juuri silloin Alwine saapui näyttäytymään. ”Hän menee nukkumaan yleensä neljän tai viiden aikaan ja herää näihin aikoihin. Hänellä on pakkomielle kirjoihin – lukee varmaan yhden päivässä tai enemmänkin”, Brian kertoi. Naurahdin pienesti. Minun oli vaikea kuvitella lukevani jotain neljään asti yöllä. Se oli sula mahdottomuus minun kaltaiselleni unikeolle! ”Oho, wau”, totesin, kun en muutakaan osannut sanoa. ”Mistä muuten tunnette toisenne?” Brian kysyi. ”Emme tunnekaan”, vastasin todenmukaisesti, ”Tapasin hänet gryffondorien juhlanuotiolla. Ei me kyllä kauheasti mitään puhuttu, kunhan naureskelin sitä, miten molempien vaahtokarkit olivat palaneet karrelle. Mutta en tiedä, muistaako hän edes minua enää”, sanoin olkiani kohauttaen. Juhlanuotio oli kyllä ollut yksi kevään parhaista jutuista, ellei paras. En tiedä, muistiko Brian enää, mitä oli sanonut silloin. Sinä muuten näytät kivalta tänään. Harmi, että nähdään seuraavan kerran vasta syksyllä. On ollut kiva tutustua sinuun. Olin hymyillyt onnellisena koko illan. Onneksi kuitenkaan tapaaminen ei ollut venynyt syksyyn asti.

”Et kai muuten ole kasvissyöjä tai vegaani tai mitä nyt niitä on? Tai oletko allerginen jollekin?” Brian kysyi huolestuneen kuuloisena. Pudistin päätäni hymyillen. ”Syön kaikkea, paitsi lohikäärmettä” ilmoitin hymyillen. En oikeasti uskonut kenenkään syövän lohikäärmettä, sillä sen liha oli myrkyllistä ainakin ihmisille. Ja muutenkin Eldridget vaikuttavat syövän ihan tavallisesti. Ainakin tänään oli spagetti bolognesea, joka oli yksi lempiruuistani.

”Esittelen sinulle ehkä ensiksi mieluummin tämän kerroksen”, Brian sanoi, kun pääsimme portaat ylös. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni. Selkeästi toisen kerroksen aula oli samalla tyylillä tehty kuin ensimmäisen kerroksenkin. ”Tuolla on kylppäri”, Brian kertoi ja osoitti ovea vasemmalla seinällä. Kuulin valuvan veden äänen. Alwine oli mennyt suihkuun aivan kuin hänen äitinsä oli vähän aikaa sitten käskenyt. ”Tuolla taas on äidin ja isän huone”, Brian selosti ja avasi puiset pariovet. Astelin sisään huoneeseen jättäen matkalaukkuni johonkin kierreportaiden läheisyyteen. Ihastelin hetken sisustusta, valoja ja hymyilin kuville, joissa näin Brianin.

Brian astui ulos huoneesta ja seurasin perässä. ”Tämä tässä on Alin huone. Hän ei halua minun käyvän täällä, mutta koska hän on suihkussa...” Brian hymyili avatessaan oven. Virnistin takaisin. Tuttu tilanne: Darcykin kielsi minua käymästä huoneessaan, mutta kun hän oli jossain muualla, halusin kurkistaa, kuinka monta pikkuautoa hänellä olisi sillä kertaa lattialla. Darcy nimittäin oli suuri pikkuautojen ystävä.

”Oho”, henkäisin, kun katseeni kiersi kirjahyllyissä ja tuhansissa kirjoissa. ”Hän tosiaan pitää lukemisesta. Onko hän lukenut nuo kaikki jo?”, hämmästelin. Kun tulimme huoneen toiseen osaan, yritin olla astumatta kirjojen tai muiden lattialla lojuvien tavaroiden päälle. Tämä näytti jo heti enemmän minun huoneeltani. Siis, sotkuisuuden osalta, ei minulla mitään hienoja takkoja tai puita tai mitään ollut. ”Alwy pitää täällä kai jonkinlaista pesää. Hän ei ole poistunut täältä suunnilleen kertaakaan paitsi tietysti vessaan ja silloin kun hän on halunnut ruokaa. Tänä aamuna hän oli sentään raahautunut olohuoneeseen asti”, Brian kertoi hymyillen. ”Sen huomaa, että täällä on kyllä vietetty koko kesä”, vastasin naurahtaen. Sängyllä nukkunut kissa hyppäsi alas ja tuli kiehnäämään jalkojani vasten. ”No hei vaan!” naurahdin ja rapsutin kissaa korvan takaa. Se näytti nauttivan, mutta lopetin rapsuttamisen, kun huomasin Brianin lähtevän ja seurasin perässä.

Seuraavaksi Brian johdatti minut huoneeseen, jonka arvelin olevan hänen omansa. Kumarsin taulun haarniskalle takaisin, kun Brian sanoi: ”No, tämä on sitten minun huoneeni.” ”Kiva huone”, sanoin totuudenmukaisesti ja hymyilin pojalle. Lähdin kiertämään ja katselemaan huonetta olettaen, ettei se Briania haittaisi. ”Oi, soitatko sinä kitaraa?” kysyin. Ei ollut tämäkään tullut puheeksi. ”Soita jotain, jookooooo?” anelin ja muodostin kasvoilleni jonkun koiranpentuilmeen kaltaisen (tosin taisin näyttää vain hölmöltä).

Jatkoin kiertelyä huoneessa ja saavuin sohvan luo. En tietenkään haluaisi urkkia kenenkään posteja, mutta nämä kirjeet kyllä tunnistin omakseni. ”Oletko säilyttänyt nämä kaikki?” naurahdin ja heiluttelin muutamaa kirjettä. ”Ei siinä, on minullakin nämä kaikki tallessa”, naurahdin ja laskin kirjeet takaisin sohvalle. Katselin vielä kattokruunun ympärillä lenteleviä paperilintuja, sillä ne olivat jääneet minulta huomaamatta aiemmin. ”Aw, söpöjä nuo linnut”, sanoin ja katselin niiden lentoa hymyillen. Kun käänsin katseeni takaisin Brianiin, huomasin hänen olevan jo oven ulkopuolella ja juoksin hänen peräänsä.

”Tuolla on varastotilaa. Meille ei onneksi ole vielä muuttanut mörköä tai pahaa henkeä”, Brian kertoi, kun saavuimme kolmannen kerroksen aulaan. Nyökkäsin. Onneksi ei ollut, sillä muutenkin saattaisin nukkua vähän huonosti ensi yönä johtuen uudesta paikasta. Brian avasi lasiruudulliset puuovet ja astuin huoneeseen sisään. ”Tämä on talon uusin osa ja se on siis rakennettu jälkikäteen. Ajattelimme, että voisit nukkua täällä, jos sopii? Tietysti voit nukkua missä haluat, mutta näin äiti oli ilmeisesti ajatellut”, Brian sanoi. En osannut vastata, sillä olin sanaton huoneen upeudesta. ”Joo, tietenkin sopii. Tämä on upea” sanoin hymyillen, kun sain ääneni takaisin. Jätin matkalaukkuni huoneen reunalle ja lähdin kiertämään tilaa ihaillen. Kurkin ikkunasta, kuinka korkealla olimmekaan. Rysähdin sängylle mahallani testaamaan sen pehmeyttä, pehmeä oli, ja nousin sitten ylös. ”Minne tuo johtaa?” kysäisin Brianilta, joka sytytti juuri takkaan tulet, ja osoitin lattialuukkua sängyn vasemmalla puolella.

Katsahdin poikaa, joka oli rojahtanut sohvalle ja taputti viereistään paikkaa. Istahdin siihen (mielelläni, vaikka olisin ennemmin istunut pojan syliin… eikunmitä?), ja katsahdin hymyillen Briania. ”No, mitä kuuluu, Renée”, poika kysyi hymyillen, ”Mitä olet tehnyt viimeaikoina?” ”Nyt kuuluu oikein hyvää, kun koko kesän odotus on viimein päättynyt”, vastasin hymyillen. Sitten vasta tajusin, että olin sanonut totuuden ehkä liiankin suoraan, mutta en voinut enää peruuttaa. ”Olen koko kesän hoitanut Darcya, pikkuveljeäni siis”, kerroin. ”Entä sinä? Mitä kuuluu? Mitä olet puuhannut? Onko ollut hyvä loma?” esitin vastakysymykset hymyillen. ”Tiedätkö, en ole koskaan asunut näin isossa huoneessa. En sekuntiakaan”, pohdin ääneen tutkaillen huonetta, ”Onko nämä laajennettu jollain loitsulla? Huoneet eivät näyttäneet niin tilavilta talon ulkoa päin?”

Vilkuilin ikkunasta ulos aina välillä ihaillen maisemia. "Hetkinen", sanoin, kun näin jonkun nelijalkaisen liikkuvan ja säntäsin salamana ikkunaan. "Oliko tuolla hevoskotka?", kysyin leuka loksahtaneena ja Brianiin vilkaistuani siirsin katseeni takaisin pihaan, jossa tosiaan tepasteli hevoskotka, mutta se ilmeisesti pelästyi jotain ja juoksi pois. "Eeei, älä mene", sanoin. "Olisin halunnut tuijottaa suu auki vielä hetken", sanoin nälvien hieman itseäni. Istahdin takaisin Brianin viereen sohvalle ja katsoin poikaa ilmeellä, joka vaati selitystä.

[Brian Eldridge]

”Emme tunnekaan”, Renée vastasi, kun ihmettelin, mistä hän ja Alwine tunsivat toisensa. ”Tapasin hänet gryffondorien juhlanuotiolla. Ei me kyllä kauheasti mitään puhuttu, kunhan naureskelin sitä, miten molempien vaahtokarkit olivat palaneet karrelle. Mutta en tiedä, muistaako hän edes minua enää." Nyökkäsin. "Kyllä hän muistaa", hymyilin. Alwine tosiaan tiesi Renéen varsin mainiosti. Olin höpöttänyt siskolleni Renéestä kaikkea mahdollista viime huhtikuusta asti ja lopetin vasta sitten kun huomasin Alin turhaantuneisuuden ja kyllästymisen.

Renée kertoi syövänsä kaikkea lukuunottamatta lohikäärmettä. Naurahdin, niinpä tietysti. "Ja sitähän meillä on täällä joka päivä", vastasin muka surullisesti, mutta sitten kasvoillani taas paistoi hymy ja taputin Renéetä olkapäälle. "Hyvä juttu. Olisi varmaan pitänyt varmistaa tuo jo niissä kirjeissä, mutta taisi unohtua."

Esittelin Renéelle vanhempieni ja siskoni huoneet päästyämme toiseen kerrokseen. Kun olimme Alin huoneessa, Renée henkäisi: "Oho." Naurahdin, kun katselin itsekin ympärilleni. En tosiaan ollut käynyt täällä vähään aikaan. ”Hän tosiaan pitää lukemisesta. Onko hän lukenut nuo kaikki jo?” Menin kyykkyyn bongattuani yhden kirjan ja otin alimmaiselta hyllyltä erään luultavasti kaikille puhdas- ja puoliverisille velholapsille tutun vanhan satuaarteen, Siuntio Silosäkeen tarinat. "Epäilen jotain siihen suuntaan. Hän kyllä ostaa paljon kirjoja, mutta näitä on säästetty siitä alkaen kun hän oppi lukemaan", vastasin ja heiluttelin kädessäni muinaisilla riimuilla kirjoitettua lastenkirjaa. "Mikä näistä on lempparisi? Minun on ehkä Tarina kolmesta veljeksestä, mutta Tietäjän karvainen sydän on kanssa aika hyvä. Se on niin outo", irvistin.

Astelimme huoneen toiseen osaan, joka todella oli sotkuinen ja irvistin. ”Sen huomaa, että täällä on kyllä vietetty koko kesä”, Renée naurahti vastaukseksi. Pudistelin päätäni. "Tosiaankin. Hänellä on viikko aikaa siivota tämä tai muuten äiti saa hermoromahduksen." Menin avaamaan Alwinen parvekkeen oven, koska huoneessa oli sen verran tunkkainen ilma. "Millaisessakohan läävässä siskoni tulee aikuisena asumaan?" kysyin itsekseni, kun katselin Renéetä silittelemässä kissaa. "Se on Alin kissa. Sen nimi on Aimée", kerroin. "Onko sinulla muuten lemmikkejä?" kyselin. Lähdin hetken kuluttua huoneesta pois ja Renée tuli perässäni. Menimme minun huoneeseeni.

”Kiva huone”, Renée sanoi hymyillen. Hymyilin tytölle takaisin. "Kiitos", vastasin. Renéen kommentti teki minut iloiseksi. Olin nimittäin sattunut sisustamaan huoneen kokonaan itse. Jäin vielä ovensuulle, kun Renée asteli huoneeseen ja katseli ympärilleen. Hän äkkäsi kitarani ja kysyi: Oi, soitatko sinä kitaraa?” Nyökkäsin, mutta jostain syystä tunsin punastuvani, mutten siis tiennyt miksi. Ehkä siksi, etten ollut soittanut pitkään aikaan kellekään... Tai siksi, koska kysyjä oli Renée. "Joo, aloitin kitaratunnit viisivuotiaana ja sitten kun sain kutsun Tylypahkaan, lopetin", kerroin, mutta ääneni kuulosti enemmänkin muminalta. ”Soita jotain, jookooooo?” Renée pyysi ja katselin huvittuneesti tämän anelevaa, koiranpentumaista katsetta. "Ehkä illalla", vastasin tuntien yhä kuumotuksen poskillani, mutta kuulostaen jälleen omalta itseltäni. "Olet muuten varsin vakuuttava tuon koiranpentuilmeen kanssa", mainitsin.

Kitaran luota Renée jatkoi ihmettelyä ja kiertelyä ja siirtyi sohvan luokse. Samassa tajusin, mitä olinkaan jättänyt sohvan päälle ja astuin automaatisesti kohti kirjeitä, mutta aivan liian myöhään. Renée oli hoksannut omat kirjeensä ja tunsin punastuvani jälleen kerran, mutta entistä syvemmin. ”Oletko säilyttänyt nämä kaikki?” hän naurahti. Nyökkäsin ja hymyilin aavistuksen. ”Ei siinä, on minullakin nämä kaikki tallessa”, hän jatkoi. "Unohdin siivota ne, minä... Minä luin ne eilen illalla", sanoin, mutta ajattelin mielessäni ja sitä edellisenä iltana, ja sitä edellisenä, ja sitä... Renée kuitenkin laski kirjeet takaisin sohvalle ja jätti ne siihen – onneksi.

Lähdin kävelemään itsekseni yläkertaan ja kuulin, kuinka Renée hetken kuluttua sai minut kiinni. Taisin olla aika tökerö, kun en antanut vieraan ihmetellä huoneita niin kauan kuin hän halusi, mutta toisaalta hän tulisi näkemään tätä paikkaa ihan tarpeeksi seuraavan viikon aikana. Ehkä jopa kyllästymiseen asti.

Kiipesin kierreportaat loppuun kolmanteen ja ylimpään kerrokseen. Kävelin Renéelle tarkoitettuun huoneeseen ja esittelin vähän tilaa. ”Joo, tietenkin sopii. Tämä on upea”, Renée vastasi, kun varmistin, että sopiiko hänelle täällä nukkuminen. Hymyilin vastaukseksi. "Tietysti olisimme voineet sijata sinulle pedin minun huoneestani tai...", mumisin, mutta sitten tajusin mitä olin sanomassa, joten lopetin kiireesti ja poskiani alkoi taas kuumottaa. ...tai olisit voinut nukkua minun vieressäni.

Olin sytyttämässä takkaan tulta, kun Renée kysyi jotain sänkynsä luota. ”Minne tuo johtaa?” Takkaan syttyi tuli silloin ja nousin seisomaan. Astelin Renéen luokse ja katsoin, mitä tyttö osoitti; lattialuukkua. "Hmm... Voit selvittää sen itse joskus toiste", vastasin epämääräisesti mietittyäni hetken, vaikka tiesin vastauksen varsin mainiosti – nimittäin suoraan minun huoneeseeni. Luukkua ei voinut bongata minun huoneestani alhaalta kovinkaan helposti, ellei sitten sattunut makaamaan sängylläni. Pylvässänkyni pylväät nimittäin sattuivat peittämään sen hyvin piiloon.

Jätin asian sikseen ja istahdin sohvalle istumaan ja hetken kuluttua Renée istui viereeni. ”Nyt kuuluu oikein hyvää, kun koko kesän odotus on viimein päättynyt”, Renée vastasi kysymykseeni. Käännyin katsomaan tyttöä ja kohotin toista kulmaani kysyvästi, hymyillen vinoa hymyäni. Olin juuri kysymässä Mitä?, kun tyttö jatkoi: ”Olen koko kesän hoitanut Darcya, pikkuveljeäni siis." Hymähdin pienesti. "Sinun perheesi kuulostaa mukavalta", vastasin nojautuen taaksepäin mukavampaan asentoon.

”Entä sinä? Mitä kuuluu? Mitä olet puuhannut? Onko ollut hyvä loma?” Renée kyseli. "No jaa, voin kai hyvin, todella hyvin oikeastaan. Olen kertonut kaikki tekemiseni niissä kirjeissä, joten siitä voit päätellä", naurahdin. ”Tiedätkö, en ole koskaan asunut näin isossa huoneessa. En sekuntiakaan”, Renée mietiskeli. En katsellut nyt tyttöä, vaan katseeni kierteli koko huoneessa. ”Onko nämä laajennettu jollain loitsulla? Huoneet eivät näyttäneet niin tilavilta talon ulkoa päin?”, hän kysyi ja vastasin samantien. "Joo, on. Kaikki huoneet keittiötä lukuunottamatta on laajennettu huomaamattomalla laajennusloitsulla. Varastotilat ovat valtavia", kerroin ja jatkoin hymyillen: "Haluaisin käydä teidän kotona, mutta olen iloinen, kun olet täällä."

"Hetkinen", kuulin Renéen sanovan ja käänsin katseeni tyttöön. Yhtäkkiä Renée pomppasi ylös ja ryntäsi suoraan ikkunan luo. "Oliko tuolla hevoskotka?" kuulin Renéen hämmästelevän ja hän vilkaisi minun suuntaani. "Sehän se varmaan on", vastasin nyökäten. Ehdin nähdä aivan vilaukselta Renéen takaa punarautiaan hevoskotkan laukkaavan pois. "Eeei, älä mene", hän valitteli ja palasi luokseni sohvalle. Renéen katse näytti vaativan vastausta ja tiesin jo mihin. Renée nimitäin rakasti taikaolentoja yli kaiken ja tiesin sen.

"Meidän talon ympärillä asuu hevoskotkalauma vasemmalla puolella metsää ja thestraalilauma oikealla puolella", kerroin ja viittilöin käsilläni. "Ne thestraalit ovat vaarallisia. Ne tuntevat itsensä helposti uhatuiksi, eivätkä todellakaan tule toimeen hevoskotkien kanssa. Jos ne ovat vihaisia, ne voivat käydä päälle ja nälkäisinä ne saattavat hyökätä pöllöjen kimppuun", jatkoin vakavana. "Tämä on hyvä asuinalue niille, koska täällä ei käy jästejä ja siksi emme halua häätää niitä pois. Pitää vain olla varovainen. Äiti ja isä näkee ne, mutta minä ja Alwine emme."

Hetken kuluttua nousin ylös venytellen. "Ruoka on varmaan jo valmista", kerroin hymyillen Renéelle. Ojensin tälle käteni, koska ajattelin, että voisimme kulkea käsi kädessä. Eihän se viimeksi niin paha juttu ollut, eihän? Lähdin kävelemään alas pitkin kierreportaita ja sitten vielä viimeiset portaat. Menin alakerran aulassa leveän ovettoman parioville kuuluvan aukon alta keittiöön.

"Hyvä, että te tulitte tänne alas. Laitan teille kaikille annokset", kuulin äidin sanovan, kun hän äkkäsi minut ja Renéen. Annoin katseeni kiertää keittiössä. Keittiö oli iso, se vei oikeastaan yhden talon lyhyistä sivuista ja se oli talon oikealla puolella. Keskellä huonetta oli valtava ja jämäkkä tumma pitkulainen puupöytä, jonka ympärillä oli kahdeksan tuolia; kolme kummallakin sivulla ja kaksi kummassakin päässä. Kaikki tuolit olivat erinäköisiä ja valmistettu puusta tai metallista. Keittiön kauimmaisella lyhyellä seinällä oli ovi, joka johti kuistille ja vähän lähempänä siitä vasemmalla seinällä oli oveton kahden oven karmi olohuoneeseen. Kauimmaisella seinällä ikkunan vieressä oli toinen oliivipuu ja vihreänsävyinen ryijymatto. Vasemmalla puolella olohuoneeseen johtavan karmin ja aulaan johtavan karmin välissä oli työtasoja, kaappeja ja aulaan johtavan karmin vieressä jääkaappi. Oikealla puolellani taas oli työtasoja, lavuaari, liesi ja vanhanaikainen leipäuuni. Kaapistot ja työtasot olivat valkoiseksi maalattua puuta ja nupit olivat koristeellista posliinia. Keittiön ikkunoista oli näkymät pelloille, etupihalle ja thestraalimetsään. Metsän puoleisen pitkän sivun ikkunoiden välissä oli valtava liikkuva maalaus, jossa käyskenteli thestraaliemo ja sen varsa.

Äiti seisoi lieden äärellä paistinpannun ja kattilan kanssa ja annosteli pastalautasille spagettia ja kastiketta. Alwine taas istui kaukana pöydän päässä, selkä thestraali-ikkunaan päin. Hänessä näki selvän muutoksen ulkonäön suhteen. Hänen hiuksensa olivat kiiltävät ja letitetty tiukalle, mutta paksulle ranskalaiselle letille ja hänellä oli yllään harmaa collegepaita, jossa oli pientä kohokuviota, löysät siniset ylös käärityt farkut ja punakirjavat villasukat. Hän istui vihreäksi maalatulla puutuolilla ja selaili erästä brittilehteä, Päivän profeettaa.

Äiti laittoi ruoanlaittovälineet lavuaariin, kiiruhti pöydän ääreen ja vei Alwinen pöytäpäätyyn kolme lautasellista spagetti bolognesea. Sitten hän kävi vielä hyvästiksi halaamassa Alwinea ja käveli kiiruhtaen minun ja Renéen luokse. Pistin huomioon, että hän oli korjaillut kampaustaan ja meikkejään, eikä ollut enää niin märkä. Hän rutisti vuoroin kumpaakin meistä. "Minä tästä sitten lähdenkin. Olkaa varovaisia, älkääkä tehkö mitään tyhmää. Älkää menkö ulos, ellei ole aivan pakko... Et edes sinä, Brian; olet vieläkin lapsi. Näin juuri, miten se albiinothestraali, josta olen puhunut, ajoi yhden hevoskotkaraukan tiehensä pihalla. Ajattelin viedä hevoskotkille nämä", hän höpötti ja heilutteli kädessään pussia kuolleita hillereitä. "Mistä sinä nuo otit?" ihmettelin ja katselin hilleripussia hieman inhoten. "Oih, jääkaapista tietenkin", äiti hymyili iloisesti. "Kyllä se on aika kätevä keksintö, mutta ei siitä enempää. William tulee viideltä eli ennen minua. Syödään sitten kahdeksalta vielä jotain. Ottakaa jääkaapista, mitä haluatte." Hän rutisti vielä kerran Renéetä ja hihkaisi: "Ihanaa, kun olet täällä, Renée! Nähdään sitten." Käännyin Renéehen hymyillen ja talutin tytön ruokapöydän ääreen ja istutin tämän viereeni valkoiselle puutuolille, johon oli maalattu pieniä lehtiä, kun taas itse otin paikan Alwinea vastapäätä. Menin hakemaan jääkaapista kannullisen kylmää vettä ja yhdestä laatikosta ruokailuvälineet meille kolmelle, eli kolme pastalusikkaa, haarukkaa ja matalaa lasia. Sitten palasin paikalleni ja istuuduin mustalle ja rautaiselle tuolille, jolla oli ruskea pehmuste.

"Tyypillistä äitiä", mumisin. "No joo, olisin oikeastaan halunnut mennä ulos lukemaan", Al mumisi lehden takaa. "En minä sitä tarkoittanut, vaan sitä että hän on surkki, eikä siltikään pysy jästivimpainten maailmassa." "Hän rakastaa taikuutta liian paljon", Alwine vastasi, eikä näyttänyt vieläkään keskittyvän aiheeseen. "No, ihan sama. Mitä tehdään ruoan jälkeen?" kysyin ja aloitin syömään omaa annostani. Alwine irroitti nenänsä lehdestä, ja alkoi kerätä spagettia lusikan avulla haarukan ympärille. "Ai miten niin mitä me aiotaan tehdä?" hän kysyi epäileväisesti. "Renée on tietysti sinun kanssasi, Brian", hän sanoi. "Joka tapauksessa minä ajattelin lukea yhden kirjan." Katselin, kuinka Alwine hotki ruokaansa hurjaa vauhtia. "Ajattelin vain", totesin tyynesti. Käänsin katseeni Renéehen jatkaen syömistä. "Rens, mitä haluaisit tehdä ruoan jälkeen? Haluaisitko nähdä lisää taloa vai esimerkiksi nukkua vai ihan vain olla tekemättä mitään kummempaa vai jotain muuta? Voisin kyllä soittaa sinulle sitä kitaraakin nyt ja illalla voitaisiin pelata vaikka räjähtävää näpäystä tai velhoshakkia." Alwine nousi pöydästä ja vei astiat lavuaarin viereen. Hän oli syönyt hyvin nopeasti verrattuna minuun, jolla oli vielä paljon jäljellä. "Räjähtävä näpäys kuulostaa hauskalta. Haluaisin kyllä pelata isää vastaan velhoshakkia", hän sanoi, nappasi sanomalehden pöydältä ja vilkaisi vielä Renéetä hymyillen ennen kuin lähti aulan kautta luultavasti kipittämään kohti omaa huonettaan.

"Tuollaisia Al ja äiti ovat", sanoin hymyillen ja otin kulauksen vettä kurkkuuni. "Miksi muuten pikkuveljesi on Beauxbatonsissa ja sinä Châteaussa?" kyselin ja jatkoin viitaten automatkaan: "Tuli vain mieleen, kun mainitsit."

[Renée Mason]

”Kyllä hän muistaa”, Brian kertoi, kun tuumin, ettei Al varmaan edes tunnistanut minua. Katsahdin häntä kummastuneena. Mistäköhän hän sen mahtoi tietää? Varmaan Al oli maininnut minut joskus, tosin, minulla ei ollut hajuakaan miksi olisi. Jätin kuitenkin asian siihen. Eipä sillä paljoa väliä ollut.

”Ja sitähän meillä on täällä joka päivä”, Brian vastasi esittäen surullista, kun kerroin, etten syö lohikäärmettä. ”Voihan harmin paikka”, voivottelin. Sitten Brian kuitenkin taputti minua olkapäälle sanoen: ”Hyvä juttu. Olisi varmaan pitänyt varmistaa tuo jo niissä kirjeissä, mutta taisi unohtua.” Kohautin olkapäitäni. ”Ei kaikkea voi muistaa, kun meilläkin oli niin kiinnostavat jutut muutenkin”, virnuilin. Oikeastaan, emme olleet kauheasti puhuneet mitään järkevää, enimmäkseen olin kertonut kesälomastani ja Brian oli kertonut omastaan. ”Olisin minä aiemmin jo varoittanut, jos minulla olisi joku allergia tai vastaava”, sanoin. ”Tai sitten olisin vain jättänyt kertomatta ja kupsahtanut kellalleen heti ensimmäisen ruokailun aikana”, jatkoin silmiäni pyöräyttäen ja virnistäen.

Brian kyykistyi ottamaan jonkun kirjan alimmalta hyllyltä ja kertoi Alin kirjoista: ”Epäilen jotain siihen suuntaan. Hän kyllä ostaa paljon kirjoja, mutta näitä on säästetty siitä alkaen kun hän oppi lukemaan.” Katsahdin kirjaa, jota hän piteli käsissään, Siuntio Silosäkeen Tarinat. Tietenkin olin lukenut koko kirjan, kun olin ollut pieni. ”Mikä näistä on lempparisi?”, Brian kysyi, ”Minun on ehkä Tarina kolmesta veljeksestä, mutta Tietäjän karvainen sydän on kanssa aika hyvä. Se on niin outo.” ”Hyh, Tietäjän karvainen sydän, luin sen joskus aaaivan liian pienenä ja sain koko tarinasta traumat”, kerroin virnistäen, ”En 6-vuotiaana pystynyt käsittelemään hulluja tiedemiehiä, karvaisia sisäelimiä ja muuta kaikkea raakaa, mitä tarinassa kerrottiin. Se oli silloin ollut aivan kamalaa. Mutta lempparini on, hmm, ehkä Oivan onnen alkulähde. Ihan vain sen takia, miten kaikki neljä selvittivät ongelmansa itse. Ja sen lopun takia, kuinka lähde ei edes oikeasti sisältänyt mitään taikavoimaa.”

”Tosiaankin. Hänellä on viikko aikaa siivota tämä tai muuten äiti saa hermoromahduksen”, Brian sanoi. ”No, onnea hänelle siihen tehtävään”, sanoin hymyillen. ”Millaisessakohan läävässä siskoni tulee aikuisena asumaan?” Brian mietti itsekseen. Hymähdin virnistäen vain vastaukseksi. En itsekään ollut mikään maailman siistein ihminen. ”Se on Alin kissa. Sen nimi on Aimée”, Brian kertoi, kun rapsuttelin kissaa korvan takaa. "Onko sinulla muuten lemmikkejä?” hän kysyi. ”On, joo, minulla on siili, jonka nimi on Aida ja pöllö nimeltään Aither. Mutta Aitherin sinä kai näitkin, kun hän toi kirjeitäni”, kerroin. ”Entä onko teillä muita lemmikkejä kuin Aimée?”

Huomasin Brianin punastuvan hieman, kun kysyin kitarasta. Täytyi sanoa, että tuo oli varsin söpö näky punastuessaan. ”Joo, aloitin kitaratunnit viisivuotiaana ja sitten kun sain kutsun Tylypahkaan, lopetin”, Brian kertoi mumisten. ”Viisivuotiaana?”, hämmästelin. ”En tiennyt, että opiskelit Tylypahkassa”, sanoin myös. ”Tai tiesin kyllä, että et ole ollut koko aikaa Châteaussa, mutta en arvannutkaan, että olisit käynyt Tylypahkaa”, jatkoin äänessäni vivahde kunnioitusta. Minkä sille mahdoin, että olin aina halunnut opiskella tuossa kuuluisassa brittikoulussa. ”Ehkä illalla”, poika vastasi aneluuni. ”Jess”, tuuletin virnistäen. ”Olet muuten varsin vakuuttava tuon koiranpentuilmeen kanssa”, Brian mainitsi. ”Jaha, älä luulekaan, että unohtaisin tuon”, kiusoittelin.

Kun hoksasin kirjeet ja kysäisin niistä, näin vielä entistäkin syvemmän punan saavuttavan Brianin kasvot. Mielessäni tein pienen aww-äännähdyksen, mutten päästänyt sitä suustani kuulumaan. ”Unohdin siivota ne, minä... Minä luin ne eilen illalla”, Brian selitti. ”Samoin”, sanoin hymyillen. Oikeastaan olin lukenut aina jokaisen kirjeen uudelleen ja uudelleen niin monta kertaa, että osasin kaikki suunnilleen ulkoa.

”Tietysti olisimme voineet sijata sinulle pedin minun huoneestani tai…” Brian sanoi ja kun katsahdin häneen, näin punan hiipineen jälleen hänen poskilleen. En tiennyt, mitä sanoa. Kieltämättä se oli todella houkutteleva ajatus, mutta enhän nyt olisi voinut sitä ääneen sanoa. ”No, katsotaan selviänkö koko viikon täällä, vai täytyykö minun laskeutua jossain vaiheessa viikkoa kerros alaspäin”, sanoin virnistäen. Oikeasti, olin ihan tosissani, vaikka en sitä välttämättä ikinä ääneen myöntäisikään. Voisiko joku loitsia huoneeni täyteen lepakonräkää tai jotain, jotta saisin syyn muuttaa Brianin huoneeseen? Tosin, en halunnut pilata heidän hienoa asuntoaan, joten ehkä jättäisin edellisen vaihtoehdon vain kuvitelmiini.

Kysyessäni lattialuukusta, Brian vastasi: ”Hmm... Voit selvittää sen itse joskus toiste.” Oho, oho, olin luullut, että vastaus olisi ollut esimerkiksi: ”Alakerran aula” tai ”äidin ja isän huone”, mutta nyt kiinnostukseni heräsi. Pojan lause kuulosti haasteelta. ”Todellakin selvitän”, sanoin hymyillen leveästi.

Kun kerroin, että vihdoin koko kesäni kohokohdan odotus oli täyttynyt, Brian katsahti minuun kysyvästi kulmakarvaansa kohottaen. Pyöräytin silmiäni tuon hidasälyisyydelle. ”Eikö tule yhtään mieleen, mistä saattaisin puhua?” kiusoittelin virnistäen. ”Sinun perheesi kuulostaa mukavalta”, poika sanoi, kun kerroin kesästäni. ”Sinun perheesi on mukava. Louise on minulle ihan ylikiltti, mikä on tietysti ihan mahtavaa, siis että hän hyväksyy minut ihan tällaisena”, vastasin hymyillen.

”No jaa, voin kai hyvin, todella hyvin oikeastaan. Olen kertonut kaikki tekemiseni niissä kirjeissä, joten siitä voit päätellä”, Brian vastasi kysymyksiini. Nyökkäsin, tosiaan, olin lukenut aika paljon hänen kesästään, mutta olisin voinut kyllä kuulla enemmänkin. Olin myös kertonut hänelle uskomattoman tylsästä kesästäni kotona. Kysyessäni laajennuksista, sain vastaukseksi: ”Joo, on. Kaikki huoneet keittiötä lukuunottamatta on laajennettu huomaamattomalla laajennusloitsulla. Varastotilat ovat valtavia.” Nyökkäsin Brianin selitykselle. Jännää, mitä kaikkea taikuus oikeasti pystyy tekemään. Poika jatkoi hymyillen: ”Haluaisin käydä teidän kotona, mutta olen iloinen, kun olet täällä.” ”Mm, voit tulla käymään vaikka ensi kesänä. Tai syyslomalla tai joskus. Mutta ei se ole läheskään niin hieno kuin tämä. Kaikki tavara on vanhaa, itse talo on vanha, eikä meillä ole ylimääräisiä makuuhuoneita, joten joutuisit nukkumaan patjalla minun huoneessani. Meidän talo on muutenkin tosi mitätön tähän verrattuna”, kerroin, ”Mutta olen minäkin iloinen, kun olen täällä.” Kasvojani valaisi taas hymy.

”Sehän se varmaan on”, Brian vastasi huomiolleni, vaikka tosin olin tietenkin varma, että olin tunnistanut olennon. ”Meidän talon ympärillä asuu hevoskotkalauma vasemmalla puolella metsää ja thestraalilauma oikealla puolella", poika selitti tulkiten oikein katseeni vaatimuksen. ”Ne thestraalit ovat vaarallisia. Ne tuntevat itsensä helposti uhatuiksi, eivätkä todellakaan tule toimeen hevoskotkien kanssa. Jos ne ovat vihaisia, ne voivat käydä päälle ja nälkäisinä ne saattavat hyökätä pöllöjen kimppuun”, tuo kertoi. ”Tämä on hyvä asuinalue niille, koska täällä ei käy jästejä ja siksi emme halua häätää niitä pois. Pitää vain olla varovainen. Äiti ja isä näkee ne, mutta minä ja Alwine emme.” ”Voidaanko joku päivä käydä katsomassa niitä hevoskotkia?” kysyin innoissani. Threstralit eivät hirveästi minua huolettaneet, vaikka olisi kyllä syytä. ”En minäkään näe threstraleja”, sanoin mutristaen hieman suutani. Toisaalta nimittäin haluaisin nähdä, mutta toisaalta ne kyllä saisivat pysyä näkymättöminä. ”Mutta olen nähnyt kyllä maalauksia, niin tiedän, miltä ne näyttävät”, jatkoin. ”Onko niitä hevoskotkia paljon?” kyselin vielä.

”Ruoka on varmaan jo valmista”, Brian nousi ylös ja venytteli. Nyökkäsin hyvilläni, minulla oli aivan kaamea nälkä. Tartuin innokkaasti pojan ojennettuun käteen ja tunsin jälleen pienet perhoset vatsanpohjalla. Ne jaksoivat vieläkin lepattaa ilosta, vaikka olin viettänyt aikaani Brianin seurassa vaikka kuinka kauan. Jotenkin tuo pieni ele vain sai siivekkäät räpiköimään. Kuljimme alas ja katselin vieläkin ympärilleni.


Saavuttuamme keittiöön olin aivan varma, että Brian oli huijannut sanoessaan, ettei keittiötä ollut laajennettu millään loitsuilla. Olin kuvitellut mielessäni ihan tavallisenkokoisen ja -näköisen keittiö-ruokasali-yhdistelmän, mutten kyllä tällaista tilaa. Huoneessa leijui herkullinen spagetti bolognesen tuoksu, ja vesi herahti välittömästi kielelleni. Näin Louisen laittavan ruokaa lautasille. Voi nam, se myös näytti hyvältä. Louise kävi halaamassa Alwinea, joka muuten näytti todella erilaiselta nyt käytyään suihkussa ja vaihdettuaan vaatteensa. Sitten Louise kipaisi luoksemme ja halasi molempia. ”Minä tästä sitten lähdenkin. Olkaa varovaisia, älkääkä tehkö mitään tyhmää. Älkää menkö ulos, ellei ole aivan pakko... Et edes sinä, Brian; olet vieläkin lapsi. Näin juuri, miten se albiinothestraali, josta olen puhunut, ajoi yhden hevoskotkaraukan tiehensä pihalla. Ajattelin viedä hevoskotkille nämä”, Louise selosti pitäen kädessään pussillista hillereitä. Tänään ei varmaan sitten ainakaan mentäisi katsomaan hevoskotkia, kun ulos ei saanut mennä. Mietin myös hetken, miltä albiinothrestraali mahtoi näyttää. Mutta se selvästi oli syy hevoskotkan pakenemiseen. Jos olisin ollut kotona, olisin kysynyt saisinko tulla ruokkimaan myös hevoskotkia, mutta nyt en kehdannut. Muutenkin, oma ruokkimiseni olisi siinä tapauksessa jäänyt vähemmälle.

”Mistä sinä nuo otit?”, kuulin kysymyksen vierestäni, ja vilkaistessani Briania huomasin hänen kasvoillaan hieman inhoavan ilmeen. Virnistin tuolle näylle, se oli kuitenkin vain hevoskotkien ruokaa. Minun selvästi täytyisi joskus hoitaa taikaolentoja Brianin kanssa. Vaikka haiskuja, sillä ne söivät ihanasti juuri matoja ja kaikenlaista. ”Oih, jääkaapista tietenkin”, Louise vastasi pojan kysymykseen. Mieleeni pulpahti kysymys: mitä kaikkea he jääkaapissaan säilyttivät? ”Kyllä se on aika kätevä keksintö, mutta ei siitä enempää. William tulee viideltä eli ennen minua. Syödään sitten kahdeksalta vielä jotain. Ottakaa jääkaapista, mitä haluatte”, Louise ohjeisti. Ahaa, saisin tavata myös Brianin isän. Olisikohan hän mukava? Varmaankin. Sain Louiselta vielä toisen rutistuksen ja hihkaisun: ”Ihanaa, kun olet täällä, Renée! Nähdään sitten.” ”Kiitos, minusta on mukava olla täällä. Nähdään”, vastasin hymyillen.

Istuin pöytään paikalle, jolle Brian minut ohjasi. Tuolit olivat hauskannäköisesti kaikki erivärisiä. Kuuntelin sisarusten keskustelua kiinnostuneena sanomatta mitään, sillä enhän minä tiennyt Louisesta oikeastaan paljoakaan. ”No, ihan sama. Mitä tehdään ruoan jälkeen?”, Brian kysyi ja aloitti oman annoksensa syömisen, jolloin minäkin upotin haarukkani spagettiin ja maistoin ensimmäisen haarukallisen, aivan taivaallisen hyvää. Yritin olla hotkimatta, mutta se oli vaikeaa. sain kuitenkin pidettyä itseni kurissa. Ennen, kun ehdin vastata kysymykseen (enkä välttämättä siihen olisi osannutkaan vastata), Alwine kysyi: ”Miten niin mitä me aiotaan tehdä?” Renée on tietysti sinun kanssasi, Brian", hän sanoi. ”Joka tapauksessa minä ajattelin lukea yhden kirjan.” Alwinen ruoka katosi nopsaan tytön lautaselta ja ajattelin, mikä kirja olisi niin kiinnostava, että sitä täytyisi päästä lukemaan mahdollisimman nopeasti. Sitten muistin isot kirjahyllyt ja mietin, että varmaankin Alwinen mielestä mikä tahansa kirja.

”Rens, mitä haluaisit tehdä ruoan jälkeen? Haluaisitko nähdä lisää taloa vai esimerkiksi nukkua vai ihan vain olla tekemättä mitään kummempaa vai jotain muuta? Voisin kyllä soittaa sinulle sitä kitaraakin nyt ja illalla voitaisiin pelata vaikka räjähtävää näpäystä tai velhoshakkia”, Brian kysyi. Virnistin lempinimelle ja kohautin olkapäitäni. ”Noh, Brins, haluaisin kuulla sinun soittoasi vaikkapa”, vastasin. Oikeasti lempinimi oli minulle täysin fine, mutta kiusoittelin silti. Mietin myös mahdollisia lempinimiä Brianille. Brins, B, Brinsku… En keksinyt enempää. ”Räjähtävä näpäys kuulostaa hauskalta. Haluaisin kyllä pelata isää vastaan velhoshakkia”, Alwine sanoi ennen kun kiiruhti keittiöstä pois. ”Millainen sinun isäsi on?” kysyin uteliaana. Ja ehkä aavistuksen huolissani. Mitä jos Brianin isä ei pitäisi minusta niin kuin Louise? Mitä jos hän ei haluaisi, että jään tänne koko viikoksi? Mutta kai Brian puolustaisi minua ja antaisi minun jäädä? Tosin, en tiedä, vastapainona olisi kuitenkin hänen isänsä sana hänen ystävänsä sanaan. Niin, ystävä, huokaisin hiljaa ajatukselleni.

”Tuollaisia Al ja äiti ovat”, Brian sanoi. ”He ovat tosi mukavia”, vastasin hymyillen. ”Miksi muuten pikkuveljesi on Beauxbatonsissa ja sinä Châteaussa?” poika kysyi. ”Tuli vain mieleen, kun mainitsit”, hän jatkoi. ”Koska äiti oli itse Beauxbatonsissa ja toivoi, että mekin kävisimme koulumme siellä. Olin minäkin Beauxbatonsissa ensimmäiset kaksi luokkaa, mutta sitten sain potkut”, kerroin tyynesti. En ollut ennenkään arastellut tämän tarinan kertomista niille, jotka kysyivät, joten se ei vaivannut minua nytkään. ”Lyhyesti: satuin vain kiintymään liikaa erääseen taikaolentoon, jonka kuljetin makuusaliini.”

[Brian Eldridge]

”Voihan harmin paikka”, Renée surkutteli. Aloin hymyillä, kun hän kohautti olkapäitään ja sanoi: ”Ei kaikkea voi muistaa, kun meilläkin oli niin kiinnostavat jutut muutenkin." Naurahdin tytön kommentille. Erittäin järkevät. Suurimmassa osassa kirjeistä olin valittanut sitä, kuinka tylsää seuraa Alwine ja äiti olivat olleet riitamme jälkeen ja niin en oikein ollut voinut tehdä mitään. Isä kun sattui olemaan päivisin töissä ja vain viikonloput kotona. Jep taas oli koko kesän Australiassa ja toiselle puolelle maapalloa oli vähän vaikea lähettää pöllöjä. Olimme kyllä jutelleet takan kautta parikin kertaa, mutta emme kumpikaan oikein nauttineet siitä ja siksi yhteyden pitäminen oli vähän vaikeaa. Kelvinistä taas ei ollut kuulunut koko kesänä yhtään mitään. Mikäköhän häntäkin vaivasi? Olin lähettänyt hänelle varmaan viisikymmentä pöllöä, eikä hän ollut vastannut yhteenkään niistä. Itseasiassa olin hyvin pettynyt häneen. En tiedä, mitä ystävykset yleensä ajattelivat toisistaan, mutta mielestäni Kelvin oli ollut lukuvuoden ajan minulle paljon läheisempi kuin Jep. Ehkäpä ajat olivat muuttumassa... Ja olin siis kertonut Renille kirjeissäni aivan kaiken, mitä olin ajatellut koko kesän aikana – tai ainakin melkein kaiken.

”Olisin minä aiemmin jo varoittanut, jos minulla olisi joku allergia tai vastaava”, Renée kertoi nyt tosissaan, mutta jatkoi sitten eri asenteella: ”Tai sitten olisin vain jättänyt kertomatta ja kupsahtanut kellalleen heti ensimmäisen ruokailun aikana” ja virnisti pyöräyttäen silmiään oikein näyttävästi. Kohotin kulmiani. "Apua sinun kanssasi...", mumisin hiljaa katsellen muualle kuin Renéehen. Mietin hetken, jos Renée oikeasti kupsahtaisi kohta spagetti bolognesen takia, joten kysyin vielä kerran nyt huolestuneemmin: "Oletko ihan varma, ettei sinulla ole allergioita? Tai yliherkkyyksiä?"

Kun olimme päässeet Alin huoneeseen, olin kysynyt Renéeltä hänen suosikkiaan Siuntio Silosäkeen tarinoista. Omani oli ehdottomasti Tarina kolmesta veljeksestä, mutta tykkäsin myös Tietäjän karvaisesta sydämestä, josta olin oikeasti alkanut pitämään vasta sitten, kun Alin takia olin kuullut sen tarpeeksi monta kertaa. Myöhemmin ajateltuna kertomus oli mielestäni aika juonikas. ”Hyh, Tietäjän karvainen sydän, luin sen joskus aaivan liian pienenä ja sain koko tarinasta traumat”, Renée virnisti ja hymyilin heilutellessani vanhaa kirjaa käsissäni. ”En 6-vuotiaana pystynyt käsittelemään hulluja tiedemiehiä, karvaisia sisäelimiä ja muuta kaikkea raakaa, mitä tarinassa kerrottiin. Se oli silloin ollut aivan kamalaa. Mutta lempparini on, hmm, ehkä Oivan onnen alkulähde. Ihan vain sen takia, miten kaikki neljä selvittivät ongelmansa itse. Ja sen lopun takia, kuinka lähde ei edes oikeasti sisältänyt mitään taikavoimaa", tyttö kertoi ja myötäilin mukana. "Oivan onnen alkulähde", mumisin hiljaa itsekseni. "En muista, mitä siinä tapahtuu. Oliko siinä kolme naista ja ritari, jotka... En muista, mutta kuulostaa kekseliäältä. Sinun pitää lukea se minulle tänään iltasaduksi", virnistin ilkikurisesti. "Ja minä luen sinulle Tietäjän karvaisen sydämen. Tarinan kolmesta veljeksestä tietävät kaikki Germione Hungerin ansiosta... Eikun Hermione Gangerin... Eikun Grangerin", ilmoitin päättäväisesti, mutta sitten äänensävyni muuttui vain epämääräiseksi sönkötykseksi. Hymähdin vähän nolostuneesti katsellen Renéetä jotenkin syyllisen oloisena – enkä edes tiennyt miksi, mutta olin alkanut nolostelella ja mokailla Renéen seurassa aina vain enemmän.

”On, joo, minulla on siili, jonka nimi on Aida ja pöllö nimeltään Aither. Mutta Aitherin sinä kai näitkin, kun hän toi kirjeitäni”, Renée kertoi lemmikeistään. "A ja A", virnistin. "Joo, niinpä tietysti. Aither vaikutti mukavalta. Minkä rotuinen se oli?" ihmettelin. Pöllötuntemukseni oli nimittäin aika heikko. "Oletko nimennyt sen itse? Aither on kiva nimi", lisäsin. ”Entä onko teillä muita lemmikkejä kuin Aimée?” Renée kysyi. "Bonon sinä tiedät. Se on minun pöllöni. Meillä on myös kaksi rotukissaa, Sabia ja Mohini, sekä kaksi muuta pöllöä, Europe ja Feidlimid", vastasin. "Entä teidän perheellä?"

Renée hämmästeli, kun sanoin aloittaneeni kitaratuntini viisivuotiaana. "Se on normaali ikä aloittaa tunnit", tuhahdin entistäkin punastuneempana samalla puhuen vähän tytön päälle, kun hän lisäsi, ettei tiennyt minun opiskelleen Tylypahkassa. ”Tai tiesin kyllä, että et ole ollut koko aikaa Châteaussa, mutta en arvannutkaan, että olisit käynyt Tylypahkaa”, hän jatkoi. "Asuin ennen Swanseassa", vastasin alkaen puhua erityisen korostetulla brittiaksentilla englantia. "Se on Walesissa", virnistin, mutta olin silti lievästi järkyttynyt – tottakai Renéen piti tietää, mistä olin kotoisin. "Äitini on ranskalainen, joka muutti lapsena Britanniaan. Velhosodan jälkeen äiti ja isä olivat halunneet muuttaa pois Isosta-Britanniasta, mutta jostain syystä he eivät sitten muuttaneet ennen viime vuotta."

Renée iloitsi, kun myönnyin tämän vaatimuksiin ja pudistelin jälleen päätäni hymyillen samalla itsekseni. "Jaha, älä luulekaan, että unohtaisin tuon”, tyttö vastasi ja hymyilin jonkinverran ilkikurista hymyä. "Ja mitäköhän neiti Mason ajatteli seuraavaksi vaatia?" kysyin kiusoitellen takaisin.

Pian Renée paljasti, että myös hän oli lukenut kirjeet ainakin edellisenä päivänä, joten rauhoituin hieman ja tunsin kuumotuksen laantuvan. ”No, katsotaan selviänkö koko viikon täällä, vai täytyykö minun laskeutua jossain vaiheessa viikkoa kerros alaspäin”, hän sanoi. Hymyilin iloisena ajatukselle. "Katsotaan, katsotaan", vastasin. Olisi oikeastaan paljon hauskempaa, jos Renée nukkuisi samassa huoneessa kanssani, koska sitten voisin puhua hänen kanssaan vaikka kuinka myöhään ja muutenkin oli vähän hassua, että hän oli kerrosta ylempänä ja minä alempana – aivan eri tiloissa, vaikka Renée oli minun vieraani. Tai... Emme sittenkään olleet aivan eri tiloissa.

”Eikö tule yhtään mieleen, mistä saattaisin puhua?” Renée virnisti. "Ei?" vastasin muka tietämättömänä, vaikka oikeasti toivoin vastauksen olevan jotain sen tapaista kuin Olen odottanut koko kesän pääseväni Brianin luo Bordeauxiin, koska minä olin odottanut koko kesän Renéen tuloa meille. Voi miksi Renéen piti tulla näin myöhään? Mehän olisimme voineet olla vaikkapa jo kuukauden yhdessä.

”Sinun perheesi on mukava. Louise on minulle ihan ylikiltti, mikä on tietysti ihan mahtavaa, siis että hän hyväksyy minut ihan tällaisena”, Renée vastasi hymyillen. Hymyilin tietysti takaisin (niin kuin aina Renéen kanssa). "Ai miten niin tuollaisena? Minä en näe sinussa mitään vikaa", ihmettelin, mutta tunsin punan hiipivän poskilleni jälleen kerran, kun tajusin mitä olin sanonut. Jatkoin silti: "Joo, äitini on suvaitsevainen."

”Mm, voit tulla käymään vaikka ensi kesänä. Tai syyslomalla tai joskus. Mutta ei se ole läheskään niin hieno kuin tämä. Kaikki tavara on vanhaa, itse talo on vanha, eikä meillä ole ylimääräisiä makuuhuoneita, joten joutuisit nukkumaan patjalla minun huoneessani. Meidän talo on muutenkin tosi mitätön tähän verrattuna”, Renée kertoi ja jatkoi hymyillen: ”Mutta olen minäkin iloinen, kun olen täällä.” Yritin kuvitella mielessäni Renéen talon ja mielestäni se näytti viihtyisältä. "Haluan tulla teille, siis esimerkiksi jouluna, jos sopii", päätin leveästi hymyillen. "Vanhat asiat ovat siistejä ja uskon teidän talonne olevan oikein kaunis. Hyvä, että olet iloinen."

”Voidaanko joku päivä käydä katsomassa niitä hevoskotkia?” Renée pyysi. "Joo, uskoisin. Silloin tosin äidin tai isän pitää tulla mukaan", vastasin. En ollut käynyt hirveän usein katsomassa niitä, mutta olisi hauskaa mennä metsään Renéen kanssa. ”En minäkään näe threstraleja”, Renée kertoi ja huomasin hänen mutristavan hieman suutaan. Nyökkäsin. ”Mutta olen nähnyt kyllä maalauksia, niin tiedän, miltä ne näyttävät”, hän jatkoi. "Meilläkin on muuten yksi maalaus thestraaleista keittiössä", kerroin. Renée vielä kysyi, että oliko thestraaleista paljon. "En tiedä. En ole käynyt katsomassa niitä pitkään aikaan. Viimeksi niitä oli ehkä viidestä kymmeneen, mutta nyt niitä voi olla enemmänkin", vastasin nyt hymyillen.

”Noh, Brins, haluaisin kuulla sinun soittoasi vaikkapa”, Renée vastasi. Kohotin kulmiani. Olin purskahtamaisillani nauruun ja samalla meinasin tukehtua spagettiin, jonka olin juuri melkein onnistunut nielaisemaan. "Brins? Brins? Kuulostan puudelilta", sanoin osittain nauraen, osittain köhien spagettia pois väärästä kurkusta. Sain kuitenkin nopeasti nielaistua ne alas ja vieläkin vähän ääni käheänä, otsa kurtussa mumisin: "Okei, soitetaan sitten kitaraa." Tiesin jo, minkä kappaleen soittaisin. Oikeastaan se oli ainut kappale, jonka osasin tällä hetkellä. Se ei ehkä ollut ihan sellainen, jollaisen soittaisin mielelläni Renéelle, mutta tykkäsin siitä itse.

”Millainen sinun isäsi on?” Renée kysyi seuraavaksi. Jouduin miettimään vastausta hetken, koska arvostin isääni todella paljon enkä halunnut antaa hänestä huonoa vaikutelmaa. "Hän on mukava – ehkä vähän hiljaisempi kuin äiti ja lämpenee hitaammin, mutta hänestä tulee avoimempi, kun häneen tutustuu", vastasin asiallisesti. "Hän työskentelee aurorina ja ai niin... Hän ei osaa sitten ranskaa toisin kuin äiti, joten englannin puhuminen on sallittua", lisäsin hymyillen pienesti.

Renéen mielestä siskoni ja äitini olivat kuulemma mukavia ja hymyilin leveästi jatkaessani syömistä. "Kiva kuulla", vastasin tarkoittaen sitä. Olin iloinen, koska Renée piti perheestäni ja ainakin tähän mennessä oli viihtynyt meillä hyvin. Seuraavaksi esittämäni kysymyksen vastausta en kuitenkaan osannut ennalta arvata ja luultavasti Renée havaitsisi yllättyneisyyteni kasvoiltani. Ei, en ollut järkyttynyt tai pettynyt. Olin vain ihmeissäni tytön tarinasta ja kuinka rauhallisesti hän esitti sen. "Minkälaisen olennon?" kysyin, mutta melkein samantien esitin oman arvaukseni, joka johti juurensa Renéen mieltymyksiin, jotka satuin tietämään: "Lohikäärmeenkö?"

Ei kulunut kauaakaan, kun Renée oli jo napsinut oman ruoan nassuunsa ja kun huomasin sen, hotkin äkkiä oman ruokani loppuun kolmella valtavalla haarukallisella ja kulautin vesilasin tyhjäksi. Ruoka oli ollut tavallista parempaa... Ilmeisesti äitini yritti panostaa kaikkeen ja tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen Renéehen. Ajatus tuntui minusta huvittavalta, koska normaalisti äitini oli todella laiska ja huolimaton, mutta selvästi vieraat tekevät häneen selvän muutoksen.

Ennen kuin Renée ehti tehdä mitään, olin jo siepannut meidän molempien astiat ja kuljettanut ne lavuaarin luokse. Sitten käännyin katsomaan Renéetä hymyillen tälle ystävällisesti. "Mennään minun huoneeseeni", sanoin ja lähdin kävelemään edellä portaita pitkin yläkertaan. Avasin huoneeni oven ja kävelin suoraa päätä ottamaan ensiksi kitarani ja sitten istahdin sänkyni jalkopäätyyn. Sohvalle en viitsinyt istuutua, koska sitten olisin joutunut siivoamaan Renéen kirjeet muualle.

Katselin Renéetä hemostuneesti hymyillen. "Oletko kuullut ikinä Heathensia?" kysyin. "All my friends are heathens, take it slow...", lauloin hiljaa. En pitänyt hirveästi laulamisesta, eikä lauluääneni ollut kovinkaan säväyttävä, mutta se ei kuitenkaan kuulostanut pahalta ja sitä paitsi lauloin jopa useammin oikein kuin väärin. "Se on yksi parin kuukauden ikäinen jästikappale. Kuulin sen tässä yksi päivä radiosta ja sitten opettelin sen... En muista enää oikeastaan muita kitarabiisejä", selitin katsellen yhä Renéen liikkeitä ja eleitä. "Ajattelin soittaa sen."

Aloitin laulaa ja soittaa kitaraani melko jäykästi ääni hieman täristen, mutta kappaleen edetessä itsevarmuuteni kasvoi koko ajan ja laulaminen ja soittaminen muuttui rennommaksi ja aloin luottaa koko ajan vain enemmän ja enemmän itseeni. Viimein kun kappale päättyi, tunsin kuitenkin poskiani kuumottavan. "Anteeksi, soitin tänään huonosti..." mumisin.

//Heathens//

[Renée Mason]

”Apua sinun kanssasi…”, Brian sanoi hiljaa. Virnistin leveästi. ”Mitä?” kysyin viattomasti hymyillen. ”Oletko ihan varma, ettei sinulla ole allergioita? Tai yliherkkyyksiä?” poika varmisti kuulostaen huolestuneelta. Olen kyllä erityisen herkkä lankeamaan ylihuolehtivaisiin poikiin. Ai sitä ei lasketa? Okei. ”Ei minulla ole mitään”, vakuuttelin hymyillen rauhallisesti. ”Mutta lohikäärmeenlihaa en syö. Piste”, sanoin päättäväisesti.

”En muista, mitä siinä tapahtuu. Oliko siinä kolme naista ja ritari, jotka... En muista, mutta kuulostaa kekseliäältä. Sinun pitää lukea se minulle tänään iltasaduksi", Brian virnisti. ”Mieluusti”, naurahdin. Olin lukenut sitä Darcyllekin iltasaduksi. Mikä muka tässä olisi eroa? Okei, no, kaikki. ”Ja minä luen sinulle Tietäjän karvaisen sydämen. Tarinan kolmesta veljeksestä tietävät kaikki Germione Hungerin ansiosta... Eikun Hermione Gangerin... Eikun Grangerin”, Brian takelteli. En välittänyt hänen epävarmuudestaan nimen kanssa; minullekin oli ollut hankalaa opetella se. ”Lue se, joo”, innostuin ja hymyilin aurinkoisesti, ”En ole lukenut sitä pitkiin aikoihin.”

”A ja A”, Brian virnisti lemmikkieni nimille. Kohautin olkapäitäni. ”Sattumaa”, kerroin hymyillen. ”Joo, niinpä tietysti. Aither vaikutti mukavalta. Minkä rotuinen se oli?” Brian kysyi. ”Amerikanhelmipöllö”, kerroin. ”Se on tosi suloinen. Nätti väritys ja söpön pieni”, tuumin. ”Oletko nimennyt sen itse? Aither on kiva nimi”, Brian kysyi. ”Olen joo. Kiitos. Nimi tulee antiikin Kreikasta, mutta en kyllä muista mihin se liittyy”, kerroin naurahtaen. Kun kysäisin muista lemmikeistä, Brian kertoi: ” Bonon sinä tiedät. Se on minun pöllöni. Meillä on myös kaksi rotukissaa, Sabia ja Mohini, sekä kaksi muuta pöllöä, Europe ja Feidlimid.” ”Wau, ihania nimiä”, hämmästelin, ”Minkä rotuisia teidän kissat ovat?” Kun Brian kysyi muista lemmikeistä, kerroin Darcylla olevan puhpallero ja äidillä pöllö. ”Aither on liian hento ja heikko kuljettamaan kirjeitä äidille töihin asti. Muita lemmikkejä meillä ei sitten olekaan, sillä niiden hoito maksaa”, kerroin. Kyllähän minä halusin vaikka ja mitä eläimiä, mutta ei sille mitään voinut, etten voinut niitä saada.

Viisivuotiaana kitaratunteja? ”Se on normaali ikä aloittaa tunnit”, Brian sanoi. Pudistin päätäni. Minä en olisi todellakaan jaksanut soittotunteja viisivuotiaana, enhän jaksanut nytkään! (Ja muutenkin tunnit olivat kalliita) Tylypahkaihmettelyyni Brian tokaisi: ”Asuin ennen Swanseassa.” Ja jopa minä tunnistin brittiaksentin hänen äänestään. Naurahdin. ”Se on Walesissa”, hän täsmensi. ”Walesissa?” kysyin innoissani ja hyvä, kun en hypähtänyt kattoon asti. Minkä minä sille voin, että tuon paikan nimi toi väistämättä mieleeni lohikäärmeet. Walesinvihreät, lempparini. ”Äitini on ranskalainen, joka muutti lapsena Britanniaan. Velhosodan jälkeen äiti ja isä olivat halunneet muuttaa pois Isosta-Britanniasta, mutta jostain syystä he eivät sitten muuttaneet ennen viime vuotta”, Brian selitti. ”Ahaa, okei”, vastasin fiksusti. ”Minä olen aina asunut Ranskassa. Olisi kyllä kiva muuttaa aikuisena jonnekin päin maailmaa”, tuumin hieman haaveillen. ”No, sitten nähdään, minne tie lopulta vie”, lausahdin ja hymyilin.

”Ja mitäköhän neiti Mason ajatteli seuraavaksi vaatia?” Brian kysyi kiusoitellen. Mieleeni pomppasi muutamakin oikein mukiinmenevä vaihtoehto, mutta ystävyytemme nimissä päätin jättää ne sanomatta ääneen. Mehän olimme vain kavereita, se piti pitää visusti mielessä. ”Hmmm… Kerron kyllä, kun tulee mieleen jotakin”, sanoin muka mietteliään näköisenä. Oikeasti minulla ei ollut aikomustakaan vaatia mitään. Sainhan täällä nimittäin kaiken, mistä olin aina unelmoinut. Eli kahdenkeskistä aikaa Brianin kanssa ja hevoskotkia.

Brianin iloinen hymy loi sellaisen kuvan, että poika oikeasti haluaisi meidän nukkuvan samassa huoneessa. Mikä olisi ihan mahtavaa, tietenkin. ”Katsotaan, katsotaan”, poika totesi. Toivoin todella, että se tapahtuisi. Tai sitten voisin ottaa ohjat omiin käsiini ja laskeutua alemmas ihan itse. Eihän siihen mitään tekosyitä tarvittaisi.

Kun Brian ei näyttänyt käsittävän vieläkään, mitä tarkoitin, pyöräytin silmiäni hymyillen ja mutisin: ”Never mind.” Ei sitten, annoin pojan päätellä ihan itse ja jatkoin kesäkuulumisistani. Iloittuani Louisen hyväksynnästä, Brian sanoi: ”Ai miten niin tuollaisena? Minä en näe sinussa mitään vikaa.” Hymähdin hieman punastuen ja kiitin. ”Joo, äitini on suvaitsevainen”, Brian jatkoi. Nyökkäsin. ”Lähinnä tarkoitin, että emme ole koskaan tavanneet ja hän kohtelee minua niin mukavasti. Enkä oikein matkallakaan osannut sanoa mitään ja olen… niin, vain tällainen”, sepostin ja raavin niskaani.

”Haluan tulla teille, siis esimerkiksi jouluna, jos sopii”, Brian sanoi. Hänen leveä hymynsä oli tarttuva ja hymyilin takaisin. ”Vanhat asiat ovat siistejä ja uskon teidän talonne olevan oikein kaunis”, poika jatkoi. ”Tietenkin sopii”, vastasin innoissani ja olisin halunnut hypähtää kattoon tai tanssia silkasta onnellisuudesta. ”Ja, no, kai vanhat asiat ovat ihan hienoja… Mutta älä odota liikoja. Teidän talo on paljon upeampi”, sanoin ja käänsin katseeni tarkkailemaan käsiäni.

Brian sanoi, että voisimme käydä katsomassa hevoskotkia, mutta jompikumpi hänen vanhemmistaan pitäisi olla mukana. ”Jess!” huudahdin ja tuuletin. Brian tiesi satavarmasti taikaolentoihin kohdistuvasta rakkaudestani. ”Olisitko kertonut hevoskotkista ja thresthaleista, jos en olisi nähnyt hevoskotkaa ikkunasta?” kysyin haastavasti virnuillen. ”Meilläkin on muuten yksi maalaus thresthaleista keittiössä”, Brian kertoi. ”Oho”, hämmästyin, ”Kuka sen on maalannut?” Hevoskotkien lukumäärästä kysyessäni Brian vastasi: ”En tiedä. En ole käynyt katsomassa niitä pitkään aikaan. Viimeksi niitä oli ehkä viidestä kymmeneen, mutta nyt niitä voi olla enemmänkin.” ”Hevoskotkavauvojaaaaaaaa”, kikatin ja valuin sohvalla alemmas. Olin saamassa hyvin yleisen oireen, söpöysyliannostuskohtauksen, kuten Darcy sitä kutsuu. Hyvin yleinen vaiva taikaolennoista ja eläimistä pitäville velhoille ja jästeille.

Brian meinasi tukehtua spagettiin, kun sanoin ääneen lempinimen. Tuon ilme oli niin huvittava, että räjähdin nauruun. ”Brins? Brins? Kuulostan puudelilta”, tuo naureskeli. ”Etkös sinä olekin vähän puudelimainen?” tuumasin virnistäen ja pörrötin pojan kiharoita hiuksia. Totta puhuen ne olivat aivan uskomattoman ihanat. Olisin voinut sekoitella niitä sormillani vaikka kuinka pitkään, mutta vetäisin käteni virnistäen pois ennen kuin uppoaisin tuohon ajatukseen liikaa. ”Vai olisiko Brinsku parempi?”, ehdotin piruuttani, ”Tai Brinskuliina? Brinsessa? Brinnie?” Lopetin kiherrellen, etten ärsyttäisi Briania liikaa. Kun tuo sitten suostui kitaraesitykseen, väläytin innokkaan hymyn.

”Hän on mukava – ehkä vähän hiljaisempi kuin äiti ja lämpenee hitaammin, mutta hänestä tulee avoimempi, kun häneen tutustuu”, Brian kertoi isästään. Nyökkäsin spagettia suussani. Hermostus ei ottanut laantuakseen. ”Hän työskentelee aurorina ja ai niin... Hän ei osaa sitten ranskaa toisin kuin äiti, joten englannin puhuminen on sallittua”, poika kertoi. Nielaisin vaivalloisesti. Englantini oli ihan mukiinmenevää, muttei mitään parasta. En pärjäisi esimerkiksi sanontojen tai yksittäisten hankalien sanojen kanssa, jotka eivät olleet jääneet aivoihini. Mutta kyllähän minä pärjäisin, ja varmasti Brianin isä tiesi, etten puhu englantia äidinkielenäni. ”Onko englanti sitten sinun äidinkielesi? Vai ranska?” kysäisin kiinnostuneena. ”Vai molemmat?” lisäsin pienesti hymyillen.

Tutkailin pojan kasvoja kertoessani tarinani lyhyesti. Havaitsin yllättyneisyyden helposti, mikä sai suupieleni kohoamaan taas virneeseen. ”Minkälaisen olennon?” Brianin kysymys sai minut pyöräyttämään silmiäni. ”Lohikäärmeenkö?” hän jatkoi kuitenkin. Noniin, eihän se ollut kovin hankalaa arvata. ”Senpä juuri”, vastasin hymyillen. ”Pitkä tarina, mutta lyhyesti: olin tyhmä ja helppo huijauksen uhri. Kasvatin lohikäärmeenmunaa sänkyni alla, kunnes se huomattiin. Ja nyt se on jossain päin maailmaa”, tiivistin huokaisten lopussa.

Sain spagettiannokseni katoamaan ennen Briania, vaikken ollut hotkinut sitä (ainakaan hirveästi), ja jäin odottamaan toista. Ruoka oli ollut ihanaa, ja mahani oli nyt vihdoin tyytyväisesti täysi. Brian vetäisi lopun ruuan napaansa nopeasti ja vei meidän molempien tiskit lavuaarille. Mutisin kiitoksen noustessani pöydästä, vaikka kokki ei ollutkaan enää paikalla kuulemassa sitä. Silti tapa oli jäänyt rutiiniksi. ”Mennään minun huoneeseeni”, Brian sanoi ja hymyili. Vastasin nyökkäämällä, hymyillen (tietenkin) itsekin.

”Oletko kuullut ikinä Heathensia?” Brian kysyi istuttuaan sängyn jalkopäähän. Istahdin itse lattialle poikaa vastapäätä. Pudistin päätäni. Nimi tai melodianpätkä ei tuonut mieleeni mitään. Muutenkin kuuntelin jästimusaa aika harvoin. ”Se on yksi parin kuukauden ikäinen jästikappale. Kuulin sen tässä yksi päivä radiosta ja sitten opettelin sen... En muista enää oikeastaan muita kitarabiisejä”, poika selitti. ”Ajattelin soittaa sen.” Nyökkäsin hymyillen odottavasti. ”Anna mennä”, kannustin.

Brianin ääni ei ollut mikään hittibiisejä tekevän taiturin loistelias lauluääni, mutta kuuntelin sitä miljoona kertaa mieluummin kuin ketä tahansa muuta laulajaa. Ja hän lauloi hyvin. Soittoonkin kiinnitin huomiota, harjoittelun määrä näkyi hänen varmoissa otteissaan selvästi. Tunsin itseni kömpelöksi ja huonoksi soittajaksi, kun kuuntelin leuka maahan asti pudonneena toisen musisointia. En tuntenut kappaletta, mutta ei sillä väliä. Pojan äänessä oli miellyttävä sointi.

Olisin voinut kuunnella tuota vaikka ikuisuuden, mutta sekin kappale loppui aivan liian pian. ”Anteeksi, soitin tänään huonosti”, Brian mutisi puna poskillaan. Pudistin päätäni sanattomana. ”Wau”, ähkäisin ja heti sen jälkeen yskäisin, sillä ääneni oli jostain syystä heikko. ”Minä en ikinä enää soita kitaraa”, totesin. ”Tuohan oli upeaa! Olet ihan superhyvä laulamaan ja soittamaan”, kehuin hymyillen. ”Muistaisitko mitään muuta?” pyysin. Samalla vannoin itselleni, että ottaisin enemmän selvää jästimusiikista. Varsinkin tästä biisistä. Mikä sen nimi olikaan? Lämpökanat?

//Anna anteeksi tönkköys taas :D//