Gryffondorien juhlanuotio

[Lora Shelly]

// Tämä peli on avoin kaikille Gryffondorin oppilaille. Enemmän infoa voit löytää täältä.

Lora kantoi sylillistä vaahtokarkkipusseja ulos Châteaun linnan ovista, kohti suurta nuotiota, jonka Sharnee oli nähtävästi juuri saanut syttymään. Sen ympärille oltiin koottu jo suuria tukkeja penkeiksi, ja tukkien päällä oli korillisia omenoita, lihaa, keksejä ja lukuisia muita herkkuja. Kasa tikkuja odotti vielä vuolemista, mutta suurimmaksi osaksi he alkoivat olla valmiita.

Koulun loppumiseen oli aikaa vain muutama päivä, ja Lora yritti karistaa haikeuden joka painoi hänen olkapäitään. Muutama päivä, eikä hän enää koskaan palaisi tänne.
"Lora! Onhan sinulla puukko?" Sharnee huusi nuotiolta, pidellen kädessään yhtä tikkua, josta oli tarkoitus tulla grillaustikku.
"On!" tyttö huusi yksinkertaisesti vastaukseksi, ja juoksi nuotiolle, ojentaen intialaistytölle teräaseen. Sharnee alkoi vuolla tikkuja tarkasti, purren huultaan keskittyneenä. Lora hymähti, sillä tämä Sharnee, jonka kanssa hän nyt oli, oli aivan eri henkilö kuin se, jota tyttö yleensä esitti. Hän toivoi, että tänä iltana hänen nuorempi ystävänsä laskisi ylimielisen maskinsa hetkeksi alas ja nauttisi.

Sharnee oli ollut ensimmäinen, joka oli ehdottanut iltanuotiota, ja omaksikin yllätyksekseen Lora oli innostunut ajatuksesta. Hän oli tietenkin käynyt kysymässä luvan professori Molinalta, vaikka Sharneen mielestä olisi ollut paljon jännittävämpää kokoontua salaa. Lora ei kuitenkaan viitsinyt rikkoa sääntöjä viimeisinä päivinään. Lupa oli heltynyt, ja siinä missä Lora oli ottanut vastuun käytännön järjestelyistä, Sharnee oli tiedottanut tapahtumasta muille. Tyttö oli kertonut kaikille Gryffondorissa oleville tuttavilleen, nämä olivat kertoneet omille tuttavilleen ja niin edelleen. Ja Sharneen mukaan paikalle olisi tulossa aika iso porukka tänä iltana. Siksi Lora oli raahannut keittiöstä kasan ruokaa, jota he voisivat paahtaa tai muuten vain napostella. Hänen tarvitsisi käydä vielä kerran keittiössä hakemassa paperimukeja sekä lautasliinoja ja tynnyrillinen hehkusimaa, ja sitten kaikki olisi valmista.

"Ole varovainen sen puukon kanssa." Lora varoitti ystäväänsä ennen kuin lähti jälleen takaisin kohti keittiötä. Ilta oli yllättävän viileä ja aurinko oli laskenut nopeasti, joten Loralla oli kermanvalkoisen pitsimekkonsa päällä oranssi neuletakki. Vanhoista, sammaleenvihreistä tennareistaan tyttö ei ollut vieläkään suostunut luopumaan, vaikka kuluneista pohjista pystyi tuntemaan läpi jokaisen pikkukiven minkä päälle vain astuikin. Matka keittiöön kulki kuitenkin pehmeän ruohikon läpi ja sieltä linnan sileille kivikäytäville. Lora tervehti ja hymyili muutamille tutuille oppilaille joita tapasi matkalle, vastaili muiden Gryffondorien kysymyksiin iltamasta ja päästessään keittiöön sisälle tyttö nappasi käsiinsä astiat ja yksinkertaisella loitsulla kohotti hehkusimatynnyrin ilmaan. Se oli liian painava käsin kannettavaksi, vaikkakin Lora olikin halunnut käyttää tänä iltana mahdollisimman vähän taikaa. Se tuntui osittain hassulta kun ajateltiin, että tyttö tulisi muistelemaan tänä iltana viettämiään vuosia taikakoulussa. Lora kuitenkin perusteli päätöstään muille, eli siis Sharneelle, sillä, että kun tämä koulu olisi ohi, hän olisi täysivaltainen velhoyhteisön jäsen, ja siinä vaiheessa paluu hänen arkiseen, jästimäiseen elämäntapaansa olisi paljon hankalempaa. Silloin hänellä ei olisi enää kesälomia, jolloin hän ei saisi käyttää taikuutta, vaan hän tulisi olemaan noita vuoden ympäri.

Nuotiolle oli kerääntynyt jo muutama muukin oppilas kun Lora pääsi sinne, ja tyttö tervehti näitä iloisesti laskiessaan viimeisetkin tavarat maahan.
"Kaikki ruoka on vapaata riistaa, joten ottakaa mitä tahdotte!" tämä hihkaisi, vilkaisten Sharneeta joka jutteli hilpeästi jonkun ystävänsä kanssa. Lora istui intialaistytön viereen ja katseli ympärilleen pihamaita, ymmärrettävän haikeana.

//Tervetuloa siis kaikki Gryffondorit!

[Renée Mason]

Tungin valkoisia tennareitani jalkaan. ”Äh, miksi nämä eivät voisi mahtua jalkaan, vaikka nauhat ovatkin kiinni?” Mutisin turhautuneena ja luovutin kyykistyen avaamaan likaiset nauhat ja laittamaan kengät kiinni. Nappasin vielä taikasauvani mukaan kaiken varalta, ennen kun poistuin makuusalista. Eihän sitä koskaan tiennyt, mihin sauvaa tarvitsisi. Se oli vähän niin kuin sateenvarjo; aina, kun sen jättäisi ottamatta, tulisi sille käyttöä.

Olin tänään pelannut muutaman gryffondorin kanssa kitakiveä oleskeluhuoneen pöydällä, kun ruskeahiuksinen tyttö oli tullut kertomaan meille gryffondorien iltamasta. Kuulemma luvassa olisi ruokaa, nuotio ja ihmisiä. Täydellistä, siis! Tyttö oli näyttänyt aika vanhalta. Epäilisin 6.- tai 7. luokkalaista. Joka tapauksessa, tietenkin minä menisin sinne! Olinhan saanut kutsun ja koko homma kuulosti tosi mukavalta idealta päättämään kouluvuosi. Tai, kaikkihan sinne oli kutsuttu. Kai? Ainakin toivoin niin. Ehkä näkisin tuttujakin…

Tapojeni vastaisesti jopa KÄVELIN portaat alas etuoville. En siis hyppinyt. Kummallista, mutta toisaalta olen aika väsynyt juuri nyt, koska kello oli jo ihan kiitettävästi. Kun saavuin portaat alas ja astuin eteishalliin, näin tuon saman ruskeahiuksisen tytön, joka oli ilmoittanut meille juhlista. Hän oli varmaan menossa keittiöön tai ainakin hän näytti olevan menossa sinne päin. Hymyilin tuolle, kun kuljin ohi ja kiinnitin huomiota tytön vaatteisiin. Tuolla oli mekko. Pitsimekko ja neuletakki. Vilkaisin omaa asuani. Harmaa collegepaita, jossa oli ranskalaisten perunoiden kuva ja teksti: ”Fryday” sekä mustat reikäfarkut. Olisiko nuotiolle pitänyt pukeutua siistimmin? Mutta siellähän oli aika vilpoinen keli… Harpoin nopeasti ulos ja toivoin näkeväni, olinko ainoa rennosti pukeutuja.

Ilmeisesti en, sillä kun saavuin ulos, näin useammatkin farkut jalassa. Huokaisin helpotuksesta ja löntystelin hymy huulillani kohti muuta porukkaa. ”Moi!” tervehdin paikallaolijoita hymyillen ja istuin alas tukille. Rupesin nyhtämään ruohikkoa penkin vierestä ja tarkkailemaan paikallaolijoita sekä edessäni olevaa nuotiota. Jo nyt hymyilevistä ihmisistä päätellen tästä illasta tulisi hauska.

Kohta ruskeatukkainen tyttö palasi. Yritin kuumeisesti muistaa tuon nimeä, mutta en saanut päähäni muuta kuin sen, että se saattoi alkaa R- tai L-kirjaimella. Tyttö laski tuomansa tavarat maahan ja tervehti kaikkia iloisesti. Vastasin tervehdykseen hymyillen. ”Kaikki ruoka on vapaata riistaa, joten ottakaa mitä tahdotte!” tyttö hihkaisi ja hymyni leveni. Nousin ylös ja nappasin vaahtokarkkipussista kourallisen makeisia. ”Missä olisi tikku, jolla voisin näitä paahtaa?” kysyin hymyillen L-tytöltä. Näin muutamia tikkuja, mutta halusin olla varma, mitä voisin käyttää.

//Äygh, olipa hankala kirjoittaa. Inspis ihan metikössä... :(//

[Sharnee Ispahan]

"Ole varovainen sen puukon kanssa." Loran varoitus sai Sharneen virnistämään, kun tämä heitteli teräasetta kädestä toiseen, kiusallaan. Lora ei kuitenkaan kiinnittänyt intialaistyttöön enää sen enempää huomiota, vaan lähti takaisin kohti linnaa, jolloin Sharnee keskittyi taas tikkujen vuolemiseen. Hän oli siinä luonnonlahjakkuus vaikka itse sanoikin - tikut olivat eivät ainoastaan sileitä ja teräviä, mutta myös symmetrisiä ja kauniita. Tai no, niin kauniita kuin grillaustikut voivat olla.

Juhlanuotio oli ollut alunperin Sharneen idea, vaikkakin tämän illan suunnitelma erosi aikalailla Sharneen alkuperäisestä suunnitelmasta. Hän oli ajatellut sellaista nuotiota, missä ryypättäisiin ja pelattaisiin totuutta ja tehtävää, tehtävinä erilaisia riskialttiita hankkeita kuin esimerkiksi "kiipeä tornin ikkunasta puolialasti sisään professori Molinan luokkaan ja käy kirjoittamassa terveisesi liitutaululle". Lora oli kuitenkin mulkaissut intialaistyttöä sen verran ikävästi kun tämä oli selittänyt ideaansa pidemmälle, että Sharnee oli joutunut myöntymään tytön alkoholittomaan ja sääntöjä noudattavaan linjaan. Eikä hän ainakaan tähän mennessä ollut kuollut vielä tylsyyteen, joten ehkä tämä voisi olla ihan mukavaakin. Itseasiassa nuotio muistutti Sharneeta vähän siitä, kuinka he olivat aikoinaan, ennen kuin Venicela ja hän olivat lähteneet sisäoppilaitoksiin, käyneet telttaretkillä koko perheen voimin. He olivat pystyttäneet teltan ja kyhänneet pienen nuotion, jonka ääressä isä oli kertonut huonoja vitsejä ja tarinoita nuoruudestaan.

Ensimmäinen joka saapui paikalle oli Sharneen ystävä Nora. Tytöllä oli jalassaan mustat pillifarkut, ja Sharnee virnisti kun huomasi, että heillä oli samanlaiset paidat; valkoinen napapaita jossa luki pinkillä tekstillä "CUTE BUT PSYCHO". He olivat ostaneet sen samaan aikaan viiem kesälomalla, mutta tämä oli täysin suunnittelematon yhteensattuma.
"Kiva paita Shannie." Nora virnisti istuessaan Sharneen viereen, ja tyttö virnisti.
"Kiitti, niin sullakin N." Nora nappasi yhden vuolemattoman tikun ja pyöritteli sitä käsissään, katsoen sitten kuinka Sharnee keskittyi vuolemiseen ja siihen, että tikku oli kaikin puolin täydellinen. Lisää ihmisiä alkoi tulla samalla, ja nämä istuivat kukin minnekin tulen lähelle, joko yksin tai ystäviensä kanssa. Lora tuli takaisin juuri siinä vaiheessa, kun Sharnee oli valmis oman hommansa kanssa, ja nappasikin heti muutaman vaahtokarkin, seivästäen ne viimeiseksi vuolemalla tikullaan.

”Missä olisi tikku, jolla voisin näitä paahtaa?” kysymys oli ilmeisestikin osoitettu Loralle, mutta Sharnee, joka istui lähempänä tikkukasaa, vastasi ensin.
"Täällä!" hetken ajan hän meinasi heittää tikun tytölle, mutta totesi sitten että puhkoisi luultavasti vähemmän silmiä ojentamalla sen. Tyttö näytti tutulta, ja pienen pohtimisen jälkeen Sharnee tajusi että tyttö oli Renée Mason. Tämä oli samoilla tunneilla kuin Sharnee, vaikka tosiasiassa Sharnee olikin vuoden vanhempi.
"Hei Renée, kiva paita!" intialaistyttö virnisti nuoremman tytön suuntaan ja kohotti yhden peukalonsa ylöspäin, ennen kuin kääntyi Loran puoleen.
"Lora, ojennatko minulle sipsikulhoa?"

Tunnelma oli kotoisa, Sharneenkin oli pakko myöntää se. Tulen rätinä ja ihmisten hilpeä puheensorina kuulosti samalta kuin Gryffondorien oleskeluhuoneessa, mutta tuulen suhina ja etäinen pöllön huhuilu toivat vielä aivan oman tunnelmansa koko tapahtumaan. Ja Sharnee oli avoimempi kuin aikoihin; hän vitsaili, jutteli kesäsuunnitelmistaan vieraidenkin kanssa ja tutustui ihmisiin joiden olemassaolosta ei ollut tiennytkään. Ja moni totesi Sharneelle, kuinka hän oli aivan erilainen kuin he olivat kuvitelleet. Intialaisneito ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Lora kuitenkin näytti tyytyväiseltä, sillä hän hymyili useaan otteeseen hänelle ja näytti peukkua.

Sen jälkeen kun Nora oli kehunut Sharneelle erään pari vuotta vanhemman Gryffondorpojan ulkonäköä noin kymmenen kertaa, Sharnee nousi ylös ja karkasi tytön kynsistä. Tämä meni istumaan vähän kauemmas, ja huomasi olevansa juurikin Renéen vieressä.
"Hei, Renée. Mitä kuuluu?" Sharneen keskustelunavaus oli tyypillinen, mutta se oli toiminut hyvin tähän mennessä. "Oletko vielä koittanut tätä?" tyttö näytti omaa evästään, paahdettua vaahtokarkkia kahden suklaakeksin välissä, ennen kuin haukkasi siitä palan.

[Alwine Eldridge]

Olin seissyt siinä jo kymmenen minuuttia tuijotellen lattiaa ja mitä kauemmin siinä seisoin, sitä enemmän minua jännitti. Ihoni oli aivan kananlihalla eivätkä jalkani kunnolla toimineet, kun en osannut päättää. Toisaalta minä halusin mennä sinne kovasti ja toisaalta minua hermostutti se, mikä minua siellä odotti. Miksi minä muka olisin tervetullut? Eiväthän he edes tunteneet minua kunnolla.

Käänsin katseeni ylös peiliin. Olihan Brian siellä ja hän nimenomaan oli yrittänyt saada minut lähtemään, mutta kieltäydyin. Ehkä se olisi tuntunut minusta tungettelevalta, kun olin saanut kutsun Brianilta, joka taas oli saanut kutsunut jostain muualta. Mutta Brian oli sanonut, että siellä tulisi olemaan hauskaa ja tiesin itsekin, että halusin mennä sinne. Jos Brian kuulisi ajatukseni juuri nyt, hän huokaisisi päätään pudistellen ja kysyisi minulta, miksi ihmeessä minun pitää ajatella kaikki näin monimutkaisesti ja käskisi tehdä oman mieleni mukaan, eikä muiden. Pitäisi varmaan totella Briania ja mennä sinne. Mitä pahaa muka siellä voisi tapahtua? Sotken hihani sulaneeseen vaahtokarkkimönjään? Se olisikin tragedia.

Vilkaisin vielä kerran itseäni, ennen kuin lähdin ulos tyttöjen vessasta. Olin pukenut vaaleansiniset repaleiset boyfriend-farkut, mustan collegepaidan ja punaiset kangaslenkkarit. Uskoin sen olevan ihan kelvollinen asu, sopivan rento eikä minulle tulisi kylmä.

Avasin vessan oven ja kävelin pitkin käytävää, jonka ikkunoista paistoi vielä aurinko. Se lämmitti ihanasti selkääni ja lämpö sai minut vahvistamaan päätökseni juhliin menosta. Tuntui niin hyvältä, kun kokeet olivat päättyneet ja kesäloma alkaisi. Viime kesänä olimme muuttaneet Englannista Ranskaan ja olin vaihtanut koulua Tylypahkasta Châteauhon. Minä ja Brian olisimme voineet jatkaa Tylypahkassa opiskelua, mutta vanhempiemme mielestä oli silti parempi ajatus mennä johonkin kouluun, joka oli lähempänä kotia, vaikka olisimmeki siellä koko lukuvuoden koulusta riippumatta.

Matka kului yllättävän nopeasti ja näinkin jo nuotiopaikan. Siellä olikin jo paljon gryffondorlaisia ja se yllätti minut. Olin ajatellut juhlien olevan suljetut ja tarkotettu vain pienelle valikoidulle porukalle, mutta ehei. Kaiken lisäksi juhlat vaikuttivat myös hyvin viihtyisiltä ja rennoilta. Niinpä hymy nousi huulilleni ja kävelin reippaasti lähemmäs ja istuin yhdelle yksinäiselle kivenlohkareelle huomattavasti enemmän rentoutuneena kuin aiemmin. "Al, hei!" kuulin huudahduksen. Se oli Brian, joka vilkutti ja hymyili minulle ystävällisesti. Hän oli muutaman metrin päässä parin kaverinsa kanssa. Kavereiden nimet olivat muistaakseni Kelvin Tennyson ja Jep Lamar. Punastuin hieman, mutta vilkutin takaisin.

Jonkin ajan kuluttua hyppäsin pois kiveltä ja nappasin jostain pussista pari vaahtokarkkia, jotka tökkäsin grillaustikkuun, jonka olin napannut nuotion viereltä. En ollut syönyt paahdettuja vaahtokarkkeja ikuisuuksiin. Mietin, mitenköhän hyvin onnistuin paahtamisessa ja juuri silloin huomasin molempien vaahtokarkkien olevan toiselta puolelta aivan mustia. "Voi ei!" kiljahdin ja vedin tikun pois liekeistä.

[FinkLyn]

Katson ihmeissäni ympärilleni. Eikös tänään pitänytkin olla se juhlanuotio vai mikähän se olikaan? En kuitenkaan näe ketään missään. Edes sellaista, jolta voisin kysyä apua. Kuljen pientä polkua pitkin, ihan vain jonnekin. Ei sitä koskaan tiedä, jos joku paikka on jossain, missä sen ei ajatellut olevan... Pian näen jossain savua ja selvästi muiden kiivasta juttelua. "Tuolla se on!" ajattelen innoissani ja pinkaisen kevyeeseen juoksuun.

Pian saavun ehkä kymmenen metrin päähän nuotiosta ja muista nuorista. Katson heitä hetken, vain varmistaakseni, että nämä ovat juuri gryffondorien porukkaa. Kyllä he ovat. Kävelen hiljaa, mutta varmasti kohti nuotiota, jossa istui jo usea noita tai velho. Istun hitaasti yhdelle vapaalle paikalle ja tutkin ympärilläni istuvia sekä juttelevia henkilöitä. Mielestäni tilanne on hieman outo, mutten voi mitään, että tulin myöhempään, kuin muut. Naurahdan hieman, kun näen jonkun polttavan vaahtokarkkinsa. "Voi ei, mitä minä tein?!" ajattelen kauhuissani. En todellakaan voi olla vahingoniloinen, ja nauraa, kun joku polttaa vaahtokarkkinsa. "Öh, anteeksi", sanon hieman alistuneeseen sävyyn. En halua olla epäkohtelias. "Minusta vaahtokarkit ovat kyllä ihan hyviä, vaikka ne hieman palavatkin", totean tytölle ja tunnen punastuvani. Yritän hymyillä tälle. "Oliko hänen nimensä Andrea, Alina... Vai olikohan se Alwine..." yritän muistella hyvin hiljaa mielessäni.

"Öö... Olisiko yhtään tikkua vapaana? Ja missähän niitä mahtaa olla? Siis sellaista, jolla paahdetaan vaahtokarkkeja", kysyn pidettyäni pienen tauon ja väännän kasvoilleni pienen virnistyksen. Olen huono puhumaan sellaisille tyypeille, joita en tunne läpikotaisin. Ja etenkin suurelle porukalle. Katson muita ja yritän saada selkoa heidän puheistaan. Toivottavasti edes joku kuuli pienen kysymykseni, vaikka sanoinkin sen aika hiljaa...

[Sirena Rover]

Hyppelin pihamaalla. Suuntasin sinne mistä kuului iloista rupattelua ja tulen rätinää. Kitarani pomppi iloisesti selässäni ja puristin ukulelen kaulaa tiukasti toisessa kädessäni. Päiväni oli ollut yhtä hymyä siitä saakka, kun kuulin Loralta -lento-opettajaltani- gryffondorien iltanuotion olevan tänä iltana.

Olin pomppinut koko päivän ilosta. Katy oli ihmetellyt reaktiotani, en yleensä ollut hyvällä tuulella. Illasta teki vielä paremman se, että Katy ei päässyt tulemaan. Ei sillä, että en pitäisi tytöstä -parhaasta ystävästäni-, mutta nyt saisin tutustua kaikkiin omana itsenäni, en Katyn silmien läpi.

Viileä tuuli puhalsi kasvoihini ja vedin syvään henkeä, metsän raikkaiden tuoksujen tunkeutuessa tajuntaani. Tassuttelin paljain varpain rätisevän tulen luokse. Kun löin pikkuvarpaani ikävästi johonkin, tajusin nuotion ympärillä olevan paksuja tukkeja penkkeinä. Istahdin tukille ja laskin kitaran ja ukulelen nojaamaan puuhun.
Olin tyytyväinen asuvalintaani; tummansinisessä collegepaidassa ja kuluneissa farkuissa oli lämmin, vaikka ilta oli viilenemässä. Ranskanleteillä olevat hiuksenikin olivat kätevästi poissa tieltä.

"Kaikki ruoka on vapaata riistaa, joten ottakaa mitä tahdotte!" kuulin Loran tutun äänen hihkaisevan. Kuuntelin iloista puheensorinaa. "Haluatko keksejä", vieressäni istuva tyttö kysyi. Kiitin ja nappasin keksin tytön ojentamasta korista. Rupattelin tummaäänisen tytön kanssa hetken. Puhuimme lentämisestä, iltanuotiosta ja lempiruuistamme.

Lopulta illan pimetessä kaivoin kitarani esiin. Minua jännitti hiukan. Eikä vain hiukan, vaan aivan järkyttävästi. Rummuttelin hetken tukkia, kunnes päätin soittaa Summer Paradise-kappaleen, jonka olin kuullut kerran jästimaailmassa. En pitänyt rakkauslauluista, mutta kappaleen melodia oli upea, joten olin opetellut soittamaan sen.

[Keira Kingsley]

Kävelin käytävillä, avaten oven ulos. Astelin eteishallista portaat alas, pihamaille, ja suuntasin sinne, josta näkyi savua. Olin ohimennen kuullut oleskeluhuoneessa puhuttavan juhlanuotiosta, mihin kaikki Gryffondorit voisivat osallistua. Minulle ei kuitenkaan oltu tultu kertomaan tästä, joten lähdin kohti nuotiota omin päin. Aurinko oli painunut aika alas, mutta ulkona oli silti sopivan lämmin, pienen viileän tuulenvireen lisäksi.

Saavuin nuotiolle, jossa oli todella paljon porukkaa. Gryffondoreja, siis. Useimmat olivat kerääntyneet lämpimän nuotion ympärille. Kävelin lähemmäs nuotiota, jonka viereen oli lastattu isot kasat vaahtokarkkeja ja grillitikkuja. Istahdin tukille vähän kauemmas muista. Ei kukaan minua kuitenkaan huomaisi.

[Renée Mason]

Ennen kuin ruskeahiuksinen L-tyttö ehti vastata, vähän matkan päästä kuului ”Täällä!”-huuto. Käänsin katseeni äänen suuntaan ja tunnistin tytön heti. Hän oli Sharnee. Kävimme samaa luokkaa ja Sharneen persoonalliset kasvot olivat jotenkin helppo tunnistaa. Sharnee ojensi veistettyä tikkua, johon saattoi pujottaa paahdettavaa, ja otin sen häneltä kiittäen. ”Hei Renée, kiva paita”, Sharnee sanoi virnistäen ja näytti peukkua. ”Kiitos samoin”, naurahdin. Tuon napapaita oli valkoinen ja siinä luki pinkillä ”cute but psycho”. Virnistin paidan tekstille, jollaisen näin myös Sharneen vieressä istuvalla tytöllä. Tuon nimeä en kuitenkaan saanut päähäni.

Siirryin hieman kauemmas vapaalle tukille paistokeppi kainalossani ja istahdin alas. Pujotin pari vaahtokarkkia kepin vuoltuun päähän ja asetin ne tulen ylle. Ei liian kauas, eikä liian lähelle. Kyllä minä nyt yksiä lempiherkuistani osaisin valmistaa. ”Hei, Renée. Mitä kuuluu?” kuulin vierestäni kysymyksen. Olin ollut niin keskittynyt vaahtokarkkien paahtamiseen, etten ollut huomannut Sharneen ilmaantumista viereeni. ”Moi vaan”, vastasin hymyillen, ”ihan hyvää. Tämä iltanuotio on tosi kiva idea. Entäs sinulle?” esitin vastakysymyksen samalla, kun vedin tikun ja ruskettuneet makeiset pois nuotion äärestä. ”Oletko vielä koittanut tätä?” Sharnee kysyi ja näin hänen kädessään keksien väliin asetetun paahdetun vaahtokarkin. ”En”, naurahdin ja nappasin läheiseltä tukilta kaksi keksiä. Mietin hetken, olivatko karkit jo tarpeeksi jäähtyneet. Kokeilin napata toista. ”Au!”, vinkaisin, kun vaahtokarkki poltti sormeani. Se siis ei ollut jäähtynyt vielä tarpeeksi. Päätin odottaa vielä hetken. ”Mites sinulla muuten menee?” kysyin Sharneelta hymyillen. ”Olivatko loppukokeet helppoja?” kysäisin. Itsehän olin todennäköisesti reputtanut kaiken. Paitsi taikaolentojen hoito oli mennyt oikein mainiosti. Kysymykset olivat olleet superhelppoja.

Uskoin, että vaahtokarkit olivat jäähtyneet jo tarpeeksi, joten nappasin niistä toisen ja litistin sen kahden keksin väliin. Haukkasin keksistä ensin varovasti. ”Mmmm… Hyvää!” totesin yllättyneenä ja söin lopunkin keksin hujauksessa. Toisen vaahtokarkkini heitin vain pelkkänä vaahtokarkkina suuhuni. Sekin oli aivan taivaallisen makuista. Päältä paistunut ja aavistuksen rapea, mutta sisältä sula karkki oli ehdottomasti yksi suosikkimakeistani. Tökkäsin innokkaasti kaksi vaahtokarkkia lisää tikkuun ja asetin ne tuleen.

Mutta silloin huomioni varasti joku aivan muu asia kuin vaahtokarkit. Huomasin kierrättäessäni katsettani muissa paikallaolijoissa, että myös Brian Eldridge oli paikalla ilmeisesti ystäviensä kanssa. Hän istui muutamien metrien päässä. Puna hiipi poskilleni. Mutta syyttä, ajattelin, ehkä kasvot kuumentuivat nuotion hehkusta. Käänsin katseeni nopeasti, kun kuulin kiljahduksen: ”Voi ei!” Lähellä olevalla kivellä istuva tyttö katseli ilmeisesti mustiksi kärventyneitä vaahtokarkkejaan. Vaahtokarkkeja. Apua. Vedin itsekin makeani pois liekistä. Voihan merde sentään! Vaahtokarkkini olivat molemmat lähes kokonaan mustia korppuja. Naurahdin ja siirryin hieman lähemmäs tyttöä, toivottavasti Sharnee ei pahastunut, ja näytin hänelle omaa tikkuani, johon karkit olivat palaneet kiinni. ”Minulle kävi samoin”, nauroin. Ja näytin paistotikkuani. Kun äkkäsin roskapussin lähellä, nousin ja kaavin vaahtokarkkini sinne. Ne olivat aivan kokonaan palaneet eikä niistä enää mitään syötävää olisi saanut. Palasin paikalleni tukille hymyillen ohikulkiessani kivellä istuvalle tytölle.

Yhtäkkiä äkkäsin jonkun soittavan akustista kitaraa ja pääni ponnahti pystyyn etsimään äänen lähdettä. Näin bruneten tytön, joka piteli sylissään kitaraa ja soitti. En tunnistanut kappaletta, mutta se oli todella hyvä. Kappaleen melodia oli tosi pirteä ja kuuntelin kappaletta ihastuneena. Kun tyttö lopetti, taputin lujaan ääneen harmissani, sillä olisin halunnut kuulla lisää. ”Käyn nopsaan tuolla”, sanoin hymyillen ympärillä oleville ((Off-game, jos he siis edelleen ovat siinä?)) ja puikkelehdin istumaan tytön viereen tukille. ”Wau, olet superhyvä soittamaan!” ihastelin ja hymyilin tuolle. ”Mikä kappale se oli.? Tosi ihana!” kysäisin ja jäin katselemaan tytön kitaraa. Olisinpa minäkin ottanut omani mukaan. Tosin, en ollut läheskään noin hyvä.

[Alwine Eldridge]

Tökin sormellani kuumaa ja haisevaa vaahtokarkkia nyrpistellen nenääni ja kurtistellen kulmiani suu tiukkana viivana. En varmaankaan näyttänyt järin fiksulta, eihän palaneelle vaahtokarkille oikein enää voinut tehdä mitään. Kuulinkin pienen naurahduksen jostain lähettyviltäni, vaikken muuten kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta sitten joku sanoi läheltäni mielestäni aika pahoittelevaan sävyyn: "Öh, anteeksi", hän sanoi ja käännyin Gryffindor-tyttöä päin ja katsoin tätä kiinnostuneena. "Minusta vaahtokarkit ovat kyllä ihan hyviä, vaikka ne hieman palavatkin", hän jatkoi.

Hymyilin melkein huomaamattomasti ja kohotin aavistuksen kulmiani. En ihan tajunnut, miksi tyttö pyyteli anteeksi. Oliko hän äsken nauranut minulle vai halusiko hän kenties palaneet vaahtokarkkini? "Selvä", tyydyin sanomaan hymyillen vähän enemmän tuijottaen tyttöä vihreillä silmilläni ja huomasin tämän poskillaan punan. Päästin suustani kummallisen äännähdyksen yrittäessäni keksiä vielä jotain sanottavaa, mutten saanut päähäni mitään tahdikasta. Tietysti olisin voinut antaa tytölle omat vaahtokarkkini, mutta kuka tosissaan halusi syödä mitään syömäkelvotonta? Loma tosiaan oli tarpeessa, ainakin minun aivoilleni.

Silloin lähellemme tuli toinen Gryffondor-tyttö, eikä ihan kuka tahansa tyttö, vaan Renée Mason neljänneltä luokalta. Brian oli puhunut hänestä paljon... tai oikeastaan B oli vain maininnut Renéen aina ohimennen keskustellessamme. "Renéellä on tuon värinen paita", "Renée pitäisi varmaan tuosta kirjasta", "Ihan kuin Renée olisi puhunut äsken tässä lähellä"... Mutta en kuitenkaan tiennyt Renéestä paljoakaan, vaikka olinkin kuullut hänen nimensä lähiaikoina yllättävän usein. Luultavasti hän oli mukava. "Minulle kävi samoin", hän nauroi ja nosti grillitikkuaan ylemmäs. Hänen vaahtokarkkinsa olivat liimantuneet tikkuun ehkä jopa pahemmin kuin minun. Renée kävi viemässä vaahtokarkkinsa roskikseen ja meni jonnekin istumaan hymyillen ohikulkiessaan minulle, jolloin virnistin takaisin.

Olin jo melkein lähdössä kävelemään kohti Briania, kun kuulin lyhyen tauon jälkeen aiemmin puhuneen tytön kysyvän aika hiljaa: "Öö... Olisiko yhtään tikkua vapaana? Ja missähän niitä mahtaa olla? Siis sellaista, jolla paahdetaan vaahtokarkkeja". Käänsin katseeni harhailemasta isoveljeni suunnalta takaisin tyttöön, jonka kasvoilla huomasin virnistyksen. Hymyilin tietäväisesti ja liu'uin alas karhealta kiveltä ja hyppelehdin lähemmäs nuotion reunalle kumartumaan alemmas ja nappaamaan tikun. Kävelin takaisin tytön luokse ja laitoin tikun hänen käteensä. "Ole hyvä", sanoin ja hymyilin ystävällisesti kavuten takaisin kiven päälle. "Olen muuten Alwine", esittäydyin ja tutkailin tytön kasvoja tarkemmin. Olin varmaan nähnyt hänet joskus aiemmin, mutten silti tiennyt hänen nimeään.

Laskeuduin jälleen alas kiveltä ja kipitin viemään mustuneet vaahtokarkkini samaan roskikseen, jonne Renée oli omansa hetki sitten vienyt ja kävelin Brianin luokse napaten muutaman Joka maun rakeen yhdestä purkista. Nyt Brian oli vaihteeksi yksin, koska hänen kaverinsa olivat yllättäen kadonneet jonnekin. "Hei", tervehdin ja hymyilin leveästi istahtaen hänen viereensä jalat ristissä. Tyrkkäsin hänelle puolet rakeista ja Brian katsoi niitä epäillen. "Tarkistitko maut?" hän kysyi ja katsoi minua kysyvänä. "En tietenkään", sanoin ja pistin ensimmäisen suuhuni hymyillen itsevarmasti ajatellen, että nyt tulisi meloni, mutta ei. Tunsin todella happaman ja pahan, hyvin todentuntuisen maun suussani ja sylkäisin rakeen maahan tietysti meinaten tukehtua samalla. Irvistin isoveljelleni, joka nauroi. "Oksennus", sain sanottua, kun napsin jo seuraavaa, joka onnekseni oli vain minttu. Loput karkit tungin housujeni taskuun. "Mitä – ?" Brian aloitti kysymyksen, mutta se keskeytyi, kun jostain alkoi kuulua musiikkia.

Etsin hetken katseellani musiikin lähdettä, kunnes Brian osoitti tyttöä, joka soitti kitaralla minullekin tuttua jästikappaletta – ja hän soitti sitä hyvin! Kuuntelin silmät kiinni nautiskellen Summer Paradisea ja hyräilin hiljaa itsekseni sen kertosäettä "'Cause I remember every sunset, I remember every word you said, and we were never gonna say goodbye...", kunnes huomasinkin jo kappaleen päättyneen ja taputin aplodeja muiden mukana.

Käänsin katseeni Brianiin ja hymyilin. "Hyvä, eikö? Mitä muuten olit sanomassa?", kyselin, mutta Brian ei ollut aivan kuulolla, koska hän vilkuili Renéetä, joka oli mennyt juttelemaan kitaraa soittaneelle tytölle. "Joo, oli hyvä", hän sanoi hieman poissaolevasti. "Hei, eihän haittaa, jos menen tuonne?" hän sanoi ja lähti kävelemään Renéen luokse kiertäen tämän taakse salamyhkäisesti ja laittoi kätensä hänen silmilleen. "Arvaa kuka", kuulin hänen myhäilevän. Naurahdin itsekseni ja mietin, mitähän nyt tekisin, mutta sitten kuulin jonkun puhuvan minulle. "Hei, Al! Mihin Brian meni?" Jep tervehti ja katseli ympärilleen. Hymyilin ja osoitin sormellani Briania ja Renéetä. Huomasin Jepin katsovan Kelviniä merkitsevästi. "Öh... Taidan tästä mennä", mumisin hiljaa.

Kävelin toiselle puolelle nuotiota ja istahdin vähän syrjäisemmälle tukille erään vuotta vanhemman tytön viereen. En tiennyt hänenkään nimeä, mutta hänellä oli ruskeat hiukset ja hän oli minua paljon pidempi – ainakin yli kymmenen senttiä. "Hei?" tervehdin kysyvästi ja hymyilin epävarmasti. "Kuka sinä olet? Minä olen Alwine Eldridge", esittäydyin ja katsoin hetken minulle uutta tyttöä, mutta sitten käänsinkin katseeni alas kenkiini. Pelkäsin olevani tungetteleva, joten en uskaltanut mennä ihan tytön viereen ja nappasin läheltäni porkkanan, jotka aloin sitten popsia.

[Sirena Rover]

”Wau, olet superhyvä soittamaan!” kuului hihkaisu, kun joku tuli istumaan viereeni. Olin niin keskittynyt soittamaan, etten ollut houmannut tytön tuloa. ”Mikä kappale se oli.? Tosi ihana!” tyttö kysyi ja hymyilin häkeltyneesti äänen suuntaan. "Kiitos. Sen nimi oli kai Summer Paradise", sanoin hymyillen, "jästikappale", tarkensin. "Olen muuten Sirena", kerroin tytölle.

Pääni ponnahti pystyyn, kun kuulin salamyhkäisten askelten lähestyvän ja kiertävän taaksemme. Sykkeeni tiheni ja seurasin askelten ääniä jäänsinisellä tuijotuksellani. Arvasin, ettei tyttö kuullut, ja olin juuri varoittamassa häntä, kun kuulin vanhemman pojan äänen: "Arvaa kuka?"
Tajusin, että he taisivat tuntea jo ennestään. Niin... taisivat tuntea myös vähän paremminkin....... Hyi! Yök! Hempeilyä, Rakautta ja jotain sellaista. Äkkiä pois!
Nappasin nopeasti kitaralaukkuni ja ukulelen mukaani. Ponkaisin pystyyn, mutisin hyvästit ja kiiruhdin pois paikalta.

"Hei, anteeksi", kysyin lähellä istuvalta pojalta. "Tiedätkö kuka Lora on?" kysyin. Poika mutisi myöntävän vastauksen. "Näetkö häntä, tai siis missä hän on?" kuulin kankaan kahahtavan. Poika selvästi osoitti Loran suuntaan. Huokaisin. "Olen sokea, joten voitko kertoa missä hän on?"

Istahdin pojan neuvomalle tukille. Laskin kitarani maahan ja nostin ukulelen syliin. Kävin sisäistä kamppailua. Haluaisinko laulaa ihmisten kuullen. Vastaus oli ei, mutta oli eri asia uskaltaisinko.... ehkä. Taistelun ollessa vielä käynnissä, päätin, ettei sillä olisi niin paljon väliä. Kurkotin plektran kitaralaukustani ja aloin soittamaan aivojeni vielä vängätessä vastaan. Ääneni värisi hiukan, kun aloin laulamaan. En edes tiennyt kappaleen nimeä.

Lopetettuani laskin ukuleleni kitaran viereen ja kuuntelin hetken tulen iloista rätinää.
"Lora?" kysyin ja kuulostelin ääniä ympäriltäni. Tytön pitäisi olla jossain lähellä, ellei hän ollut lähtenyt soittoni aikana.