Kolmas haaste, Anthony Underwood

[Anthony Underwood]

Anthony Underwood | Luihuinen | 6. luokka | Tylypahka AM | nopat: 2, 5, 1, 6

Jo kolmatta kertaa sinä keväänä Anthony odotteli vuoroaan suorittaa turnajaishaaste. Toisin kuin kahdessa aikaisemmassa haasteessa, tällä kertaa odottelu tapahtui sisällä, Châteaun taikakoulun linnan aulassa. Ja mikä hieno aula se olikaan. Anthonylla ei kuitenkaan juuri ollut aikaa ihmetellä sitä, sillä hän oli sulkenut silmänsä ja yritti sulkea pois mielestään myös aulassa vallitsevan hälyn, joka aiheutui siitä, että monet turnajaishaasteeseen osallistumattomat oppilaatkin olivat aulassa, toivottamassa onnea ystävilleen. Sisaruksilleen. Poika- tai tyttöystävilleen. Anthony tunsi otsalleen nousevan harmin ryppyjä ajatuksesta, joten hän yritti antaa senkin uida pois tietoisuudestaan ja keskittyä vain ja ainoastaan tulevaan haasteeseen.

Hän oli voittanut toisenkin haasteen, joten paineet tämän kolmannen ja myös viimeisen haasteen kohdalla alkoivat olla jo melko korkeat. Liian korkeat. Hän saattoi tuntea tutun paniikin nousevan esiin jostain mielensä perukoilta. Hänestä tuntui hieman siltä kuin hän olisi ensimmäisestä haasteesta asti roikkunut hirsipuussa, varpaat juuri ja juuri alla olevaa jakkaraa koskettaen. Odottaen, vedettäisiinkö jakkara pois alta vai ei. Jos hän pärjäisi vielä tämän haasteen, hän olisi kuivilla. Vapautettu. Jos ei… jakkara pois alta.

Toisaalta hän toki piti siitä, että ihmiset uskoivat ja luottivat hänen onnistumiseensa, mutta toisaalta se samainen luottamus oli omiaan vain kasvattamaan vielä entisestäänkin hänen omia, korkeita odotuksiaan ja vaatimuksiaan itseltään. Häntä hieman huolestutti se, miten Fhionnlaigh oli jollain ilveellä onnistunut kipuamaan toisessa haasteessa kolmannelta sijalta toiselle. Tai no, olihan se oikeastaan ollut varmaan odotettavissa, koska kyseessä oli sentään ollut lentohaaste ja Fhionnlaigh Tulisalamoineen oli varmaan koko koulun rämäpäisin lentäjä. Mutta toisaalta taas, Fhionnlaigh oli myös yksi koulun tyhmimmistä rämäpäisistä lentäjistä.

Anthony avasi silmänsä, ja noin kolmen metrin päässä suoraan hänen edessään Châteaun koulupukuihin pukeutunut pariskunta halaili toisiaan kuin kyseessä olisivat olleet viimeiset jäähyväiset. Vaikka mistä sitä toki edelliset haasteet huomioon ottaen tiesi, jos vaikka olisivatkin viimeiset hyvästit. Mantikorien kanssa ei ollut leikkimistä, ja saattoihan hutsunpuremaankin pahimmillaan kuolla. Hän siirsi katseensa pois pariskunnasta ja liikahti aavistuksen verran oikealle niin, että hänen olkapäänsä hipaisi Atlaksen olkapäätä. Atlaksen, joka jo piteli niin hänen Nimbus 2000:aan kuin myös pientä pullollista hutsunpuremiin sopivaa vastamyrkkyä. Hän oli itse valmistanut sen heidän omalla koulullaan ennen lähtöä. Annos oli melko pieni, mutta hän oli tehnyt juomasta sitä silmälläpitäen hieman tavallista tujumpaa tavaraa.

”Hankkisivat huoneen”, Anthony mutisi Atlakselle ristien kädet rinnalleen ja yrittäen tuntea itsensä paremmaksi kuin lähellä kaulailevan pariskunnan ihan vain siksi, että osasi pitää kätensä kurissa julkisilla paikoilla. Sillä ei tietenkään ollut ylemmyydentunteen kannalta mitään merkitystä, että hänellä ei ollut ketään, jota olisi edes teoreettisesti voinut kaulailla, jos olisi halunnut.

Atlas ei ehtinyt kuitenkaan vastata mitään, kun Anthony jo kuuli linnan ulko-ovien luona seisovan velhon lausuvan nimensä. Hänen vuoronsa olisi ihan tuota pikaa. Aika tuntui kuluneen paljon nopeammin kuin parin aiemman haasteen kohdalla. Liekö syynä ollut se, että tällä kertaa Atlas oli ollut hänen seuranaan koko odotteluajan. Vaikka suurin osa Anthonyn ajasta olikin mennyt hermoiluun, odottelu oli kuitenkin mukavampaa kaksin kuin yksin. Nyt hän kuitenkin joutui hyvästelemään Atlaksen ja suuntamaan kohti ovia.

Viimeiset kaksi minuuttia ovella olivat piinallisen pitkät, ja hän ehti siinä lyhyessä ajassa miettiä luultavasti kaikki pahimmat mahdolliset skenaariot esteradan haasteista samalla, kun puristi taikasauvaansa lujasti kädessään. Hän toivoi, ettei tällä kertaa törmäisi ainakaan mantikoriin. Tai edes räiskeperäiseen sisuliskoon. Ei mielellään hutsuihinkaan, joskin hän kyllä ottaisi ehdottomasti mieluummin vastaansa hutsulauman kuin mantikorin tai räiskeperäisen sisuliskon.

Lopulta ovet hänen edessään avautuivat, ja hänelle annettiin lupa lähteä matkaan. Hän lähti matkaan pientä hölkkää. Ei ollut mitään syytä rasittaa itseään heti alkuun liikaa, mutta toisaalta hän myös halusi saada radan suoritettua mahdollisimman nopeasti. Maali oli jossakin kaukana pihamaalla järven ja metsäalueen takana, eikä sitä sen vuoksi nähnyt linnalle asti ollenkaan. Sen sijaan pian hän huomasi edessään viitan, joka osoitti sekä oikealle että vasemmalle. Juurikaan miettimättä hän jatkoi matkaansa vasemmalle ja muisti vasta hetken kuluttua, että oli valinnut labyrintissakin vasemman. Hän ei ollut aivan varma, oliko se hyvä suunta vai ei, mutta ainakin hän oli selvinnyt labyrintista hengissä ulos valinnastaan huolimatta.

Jonkin aikaa kuljettuaan ja opasviittoja seurattuaan Anthony näki edessään pitkän pöydän, jonka päällä näytti olevan ainakin liemikattila sekä iso liuta erivärisiä ja -kokoisia pulloja, purkkeja ja purnukoita. Tämän täytyi olla esteradan ensimmäinen este. Se ei näyttänyt järin vaaralliselta, joten hän otti muutaman juoksuaskeleen päästäkseen pian pöydän luokse. Kuten hän oli ajatellutkin, pöydän päällä olevat astiat näyttivät sisältävän liemiaineksia, ja lisäksi pöydällä oli myös erilaisia muita liemenkeittovälineitä. Kauempana pöydän takana kohosi korkea, puinen aita sekä portti. Tarkoitus epäilemättä olisi keittää jokin taikaliemi, jotta pääsisi jatkamaan esterataa. Anthony tunsi onnensa kerrankin kääntyneen, sillä taikaliemet olivat yksi hänen parhaista oppiaineistaan. Jos hän siis sai edes sanoa niin ottaen huomioon, että hän oli saanut V.I.P. -kokeistaan Upean joka ikisestä oppiaineesta. Paitsi ennustuksesta ja taikuuden historiasta, mutta niitä ei ollut sopivaa miettiä. Joka tapauksessa liemet kuitenkin olivat myös yksi hänen suosikkiaineistaan.

”Vauhtia! Vauhtia, pöljä!” kajahti yhtäkkiä jostakin ääni, joka kuulosti siltä kuin se olisi kuulunut lapselle. Anthony kiersi nopeasti, mutta varoen pöydän toiselle puolelle, josta ääni kuului. Olisihan se hyvä joka tapauksessa myös tarkistaa, että portti oikeasti oli lukossa. Olisi typerää jäädä keittelemään jotain liemiä – niin mukavaa ja rauhoittavaa kuin se olisikin – jos portti olikin koko ajan ollut auki. Anthonyn kierrettyä pöydän hän kuitenkin löysi myös äänen lähteen. Pöydän ja portin välissä maassa jökötti häkki, jonka sisällä makasi ylensyöneen fretin näköinen otus. Sen jatkaessa huutamistaan hän tunnisti otuksen oitis issikaksi. Mutta miksi ihmeessä se oli häkissä? Ei tietenkään sillä, että hän olisi valittanut. Vaikka issikat eivät varsinaisesti olleetkaan vaarallisia kuin korkeintaan myyrille, rotille ja menninkäisille, näissä haasteissa taikaotus häkissä tuntui aina paremmalta vaihtoehdolta kuin taikaolento vapaalla jalalla. Kerrankin haasteen suunnittelijat olivat selvästi osanneet ajatella edes hiukan turvallisuuspuoltakin.

Anthony asteli portille pitäen katseensa koko ajan häkissä olevassa issikassa, joka ei lopettanut järjetöntä sanatulvaansa hetkeksikään. Eipä tietenkään lopettanut, se sentään oli issikka, ja hänkin oli tunnistanut sen nimenomaan jatkuvasta lyhyiden, mutta epäystävällisten lauseiden virrasta. Portille päästyään hän painoi kätensä kahvalle ja yritti työntää portin auki, mutta se pysyi kiinni. Hän kaivoi taikasauvansa esiin ja kokeili alohomoraa sekä paria muuta hieman edistyneempääkin taikaa, mutta lukko oli ja pysyi kiinni. Kuten hän oli arvellutkin, pitäisi selvästi keittää jokin liemi ennen kuin pääsisi jatkamaan matkaa. Anthony kiersi takaisin pöydän toiselle puolelle katsellen taas häkissä makaavaa karvaista otusta. Hän oli nähnyt issikoita taikaeläintenhoidon tunneilla, ja täytyi sanoa, että tämä yksilö vaikutti harvinaisen laiskalta, vaikka sen leuat koko ajan kävivätkin. Hänen pitäisi kuitenkin selvittää, mikä liemi esteen ylittääkseen pitäisi keittää. Toivottavasti se ei olisi mitään, mikä edellyttäisi issikan heittämistä liemikattilaan.

Anthony irvisti ajatukselle ja alkoi tutkia pöydällä olevia ainesosia ja muita välineitä. Niistä ei varsinaisesti saanut mitään vihjettä keitettävästä liemestä, tai ainakaan hän ei keksinyt äkkiseltään ainuttakaan, mihin tarvittaisiin juuri niitä ainesosia. Sitä paitsi, mukana todennäköisesti olisi ihan vain hämäyksen vuoksi ylimääräisiäkin ainesosia. Hetken aikaa aineksia tarkasteltuaan ja suljettuaan onnistuneesti mielestään issikan huudot – hän ei oikein ymmärtänyt, mihin ihmeeseen otuksella tuntui olevan niin kauhea kiire – Anthony huomasi aivan liemikattilan vieressä pienen pullon, joka sisälsi mustaa nestettä. Pullon kyljessä oli myös etiketti, mutta siinä ei suinkaan lukenut, mitä pullo sisälsi, vaan etikettiin oli kirjoitettu koukeroisin, smaragdinvihrein kirjaimin lyhyt loru.

Jos eteenpäin tahdot päästä tästä
Auta issikka ensin pois pälkähästä

Anthony rypisti kulmiaan. Millä tavalla pälkähästä? Pitäisikö hänen portin sijaan avatakin issikan häkki? Mutta miten liemitarvikkeet siihen liittyisivät? Hän oli jo aikeissa kävellä takaisin häkin luokse tarkastellakseen, millainen lukko siinä oli ja avautuisiko kenties se sitten jollakin loitsulla, kun hän kiinnitti taas huomiota siihen, mitä otus oikein huuteli.

”Vastalääke, idiootti! Vastalääke! Vastalääke!” issikka kiljui, joskaan ei enää niin kovaa kuin aikaisemmin. Se tuntui menettäneen hieman pontta jutuistaan, ja Anthonyn silmät suurenivat järkytyksestä, kun hän tajusi, mitä esteellä oli tarkoitus tehdä. Tai ainakin uskoi tajunneensa. Voisiko se olla…? Olisivatko ne oikeasti myrkyttäneet issikan…? Anthony kyräili häkissään valittavaa karvakasaa ja vilkaisi sitten taas kädessään olevaa myrkkypulloa. Hän mietti kahta edellistä haastetta. Räiskeperäistä sisuliskoa, mantikoria, hutsuja… Vastaus alkoi muodostua varsin selvänä hänen päässään. Kyllä. Kyllä ne olisivat oikeasti voineet. Hän suoristautui ja palasi takaisin kattilan ääreen yrittäen pitää päänsä kylmänä. Issikat eivät varsinaisesti lukeutuneet hänen lempieläimiinsä, mutta olivathan ne nyt karvaisia ja toisaalta ehkä vähän söp-

”Paksupäinen idiootti! Idiootti! Vähän vauhtia! Vauhtia!” pöydän takaa kuului taas, ja Anthonyn suu mutristui ärtymyksestä. Unohdettakoon se söpö. Issikat olivat karvaisia. Piste. Hän ei kuitenkaan tahtonut olla mikään murhaaja, joten hän hetken mietittyään avasi korkin pullosta, jossa oletti olevan issikan saamaa myrkkyä, ja kaatoi sen sisällön liemikattilaan sytyttäen sitten taikasauvallaan kattilan alle tulen. Ilmoille nousi ikävän tunkkainen haju, jossa lemahti ehkä hieman myös mätä kananmuna. Anthony nyrpisti nenäänsä ja kaivoi taikasauvansa jälleen esille loitsien Liuetinin paljastustaian. Loitsu oli haastava, mutta kuten sanottua, liemet olivat yksi hänen suosikkiaineistaan, ja suuri osa kuudennen vuoden liemienopetuksesta oli keskittynyt myrkkyihin ja niiden vasta-aineisiin. Hän hallitsi tämän kyllä. Tai niin hän ainakin vakuutteli itselleen.

Jonkin aikaa Anthony keskittyi lisäilemään toiseen liemikattilaan erilaisia ainesosia paljastustaian avulla saamien tietojensa perusteella, pysähtyen aina välillä muistelemaan Golpalottin lakeja sekä sitä, mikä olisikaan se sopiva ainesosa, joka sitoisi koko vasta-aineen yhteen. Samalla hän yritti pitää kiirettä, sillä nyt issikka aina välillä jo hiljenikin hetkeksi, mutta liemenkeitto ei valitettavasti ollut sellaista puuhaa, jossa olisi paljon varaa hosua. Niinpä hänen ärtymyskäyränsä nousivat melkoista vauhtia joka kerta, kun otus tuntui saaneen taas hetken levättyään uutta puhtia haukkumasanojen repertuaarinsa toisteluun.

”Kai sinä karvakasa tajuat, että voisin halutessani vain lentää tuon aidan yli ja jättää sinut sinne mätänemään?” hän kysyi ärtyneenä, vaikka epäilikin hiukan, että sellaisesta liikkeestä vähennettäisiin pisteitä tai saatettaisiin jopa diskata koko haasteesta. Issikka tosin tuskin tietäisi sitä. Se ei myöskään vastannut muuten kuin jatkamalla loukkausten litaniaansa. Hän ei ollut aivan varma siitä, miten paljon tarkalleen issikat osasivat edes ajatella. Ne toki pystyivät puheen tuottamiseen, mutta ainakaan niiden ulosanti ei osoittanut viitteitä mistään kovin suuresta, älyllisestä kapasiteetista. Viimeistellessään vasta-ainettaan Anthony pohti, miksi ihmeessä haasteen järjestäjät olivat päättäneet myrkyttää juuri issikan, jos jotain oli pakko myrkyttää. Toisaalta, kuunneltuaan tätä nimenomaista yksilöä jo varmaan ainakin puoli tuntia hänen oli pakko myöntää, että olisi itsekin ehkä ollut valmis myrkyttämään sen. Hänen olisi vain pitänyt tainnuttaa otus heti alkajaisiksi.

Liemi muutti väriään hailakanvihreäksi, ja siitä nousi vaalea savu, kun Anthony vihdoin lisäsi viimeisen ainesosan. Liemi tuoksui havumetsältä, mutta ehkä se ei ollut mikään ihmekään, koska hän oli lisännyt siihen melko suuren määrän männynneulasia. Hän vilkaisi häkissään makaavaa issikkaa, jonka huuto oli jo vaimentunut enemmänkin hiljaiseksi valitukseksi, eikä sanoista saanut enää mitään selvää. Hän ei voisi jäädä enää arpomaan, oliko vasta-aine tehty oikein vai ei. Toisaalta hän oli aivan varma, että oli tehnyt kaiken oikein, mutta toisaalta… mitä jos? Mitä jos hän oli kuitenkin unohtanut jotain? Aikaa ei kuitenkaan voinut enää hukata, joten hän kaatoi vasta-aineen sopivan laakeaan astiaan ja lähestyi se kädessään häkkiä.

”No niin, paksu rotta, kohta pääset taas huutelemaan loukkauksia”, hän mutisi avatessaan häkin oven ja ujuttaessaan varovasti astian sen sisälle, lähelle issikan päätä. Otus nosti hitaasti päätään ja vilkaisi häntä ennen kuin nuuhkaisi varovasti astiassa olevaa lientä. Anthony puri huultaan ja rukoili mielessään, että se joisi vastalääkkeen eikä esimerkiksi iskisi sitä käpälällään kumoon. Hänen olisi pitänyt varmaan juottaa liemi sille väkisin. Onneksi issikka kuitenkin alkoi hetken päästä lipittää vihreää lientä astiasta. Se joi sen viimeiseen pisaraan asti, ja Anthony odotti melkein henkeään pidättäen, kaatuisiko otus kuolleena häkin pohjalle vai pääsisikö hän jatkamaan matkaa. Hän ei olisi ikinä uskonut tuntevansa riemua sellaisesta asiasta, mutta kun karvakasa avasi suunsa ja alkoi taas ladella loukkauksia, hän melkein hymyili itsekseen. Samaan aikaan hän kuuli portin lukon kilahtavan auki.

Anthony sulki häkin oven ja nousi ylös maasta välittämättä enää issikan huudoista. Hän suuntasi jo hyvää vauhtia kohti porttia ja seuraavaa haastetta. Aidan takana polku jatkui hieman mutkitellen, ja Anthony seurasi tienviittoja nostaen kulkunopeutensa taas kevyeen hölkkään. Päivä oli oikeastaan melko kaunis ulkona olemiseen, ja lenkistä olisi voinut vaikka nauttia, jos ei olisi tarvinnut huolehtia kuolevista issikoista ja muista tulevista esteistä. Hänellä oli paha aavistus, että esteet vain vaikeutuisivat maalia kohti.

Anthonyn hölkätessä eteenpäin hänen oikealla puolellaan kimmelsi sinisenä järvi, ja edessäpäin näkyi jonkinlainen laudoista rakennettu viritys maassa. Hän hidasti hieman vauhtiaan. Kuin tanssilattia keskellä pihamaata. Kovin suuria tanssiaisia siinä tosin tuskin pidettäisiin, sillä lattian sivut olivat vain muutamia metrejä. Laudat olivat tummaa ja kiiltävää puuta eivätkä selvästi olleet olleet siinä vielä kauaa. Anthony käänteli päätään puolelta toiselle varuillaan lähestyessään rakennelmaa, mutta ympärillä ei näkynyt mitään muuta erikoista. Toivottavasti hänen ei tarvitsisi ainakaan tanssia. Hän ei ollut varsinaisesti mikään tanssija, vaikka aika ajoin vaalikin mielessään muistoa edellisen talven tanssiopetuksesta. Hän ei kuitenkaan ollut saanut edes paria tanssiaisiin, ja tanssitunnin jälkeen kaikki oli mennyt kammottavalla tavalla pieleen, kun Atlas oli kadonnut kuin maan nielemänä miltei koko loppuvuodeksi.

Valitettavasti tienviitat kuitenkin selkeästi opastivat tanssilattiaa kohti, joten sinne oli ilmeisesti pakko mennä. Anthony otti varovaisen askeleen lautojen päälle ja miltei odotti koko lattian räjähtävän sillä sekunnilla, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei vaikka hän jäi hetkeksi odottamaan henkeään pidätellen. Lopulta hän siirsi toisenkin jalkansa lattialle ja lähti kulkemaan varovasti sen poikki. Hänen askeleensa kopisivat lautoja vasten. Päästessään lattian keskelle hän mietti ihmeissään, mahtoiko ihmeellinen lattia edes olla mikään este, mutta sai kysymykseensä pian vastauksen, kun yhtäkkiä koko rakennelma antoi periksi hänen jalkojensa alla, ja hän putosi suoraan alaspäin, maan alle. Hänen kätensä yrittivät epätoivoisesti tarrautua lattialautojen reunoihin, ja huulilta karkasi kauhistunut kiljahdus, mutta liian myöhään.

Pudotus tuntui kestävän ikuisuuden, ja kaikki näytti niin pimeältä. Hän inhosi putoamispainajaisia, ja tämä oli pahempaa kuin hänen pahimmat painajaisensakaan. Hetken Anthony ehti jo miettiä, että tämä olisi hänen loppunsa. Kuolintodistuksessa lukisi ”putosi haiskunkoloon ja liiskautui kuoliaaksi”. Lopulta loputtomalta tuntunut pudotus kuitenkin päättyi, mutta kovan törmäyksen sijaan hän tunsikin maan allaan antavan pehmeästi periksi. Varovasti hän nousi ja katsoi ylöspäin, juuri parahiksi nähdäkseen, miten aukko, josta hän oli pudonnut, sulkeutui jättäen hänet pimeään. Hän hapuili kaapunsa taskusta taikasauvansa ja kuiskasi valois-loitsun. Sauvan päähän syttyi valo, jonka turvin hän saattoi hieman tutkailla ympäristöään. Maa hänen allaan oli tavallista multaa, mutta tuntui kuitenkin pehmeältä. Luultavasti jonkin loitsun ansiosta. Ehkä heitä ei tahdottukaan turnajaisissa tappaa vaan hiukan vain säikytellä. Muutoin hän oli ilmeisesti jossakin luolan tapaisessa, joka jatkui suoraan eteenpäin.

Koska suuntaaminen sinne, mistä hän oli tullutkin, ei selvästi ollut enää mahdollista, lähti hän kulkemaan varovasti eteenpäin. Pian hän sai huomata valois-loitsunsa himmeässä hehkussa, että onkalo oli täynnä erilaisia kasveja. Hämmentävää. Miksi kukaan haluaisi pitää kasvihuonetta maan alla? Useimmat kasvithan tarvitsivat valoa. Jonkin aikaa kuljettuaan hänen taikasauvansa pää valaisi tummanpunaisen kasvin lähellä luolan seinämää. Sillä oli pitkät tuntosarvet, mutta hampaat olivat oikeasti se asia, joka sai Anthonyn todella pelästymään. Myrkkylonkeroinen ojenteli jo piikikkäitä lonkeroitaan häntä kohti. Se siitä ajatuksesta, ettei heitä tahdottu tappaa. Myrkkylonkeroiset olivat äärettömän myrkyllisiä, ja niiden puremaan saattoi jopa kuolla.

Anthony perääntyi nopeasti taaksepäin, kauemmas lonkeroista, ja onnistui samalla vahingossa sammuttamaan taikasauvansa päässä loistavan valonkin, jolloin luolaan laskeutui kaiken sisälleen nielevä pimeys. Perääntyessään pimeydessä hän yllättäen kompastui johonkin maassa olevaan menettäen tasapainonsa ja kaatuen maahan. Pudotus oli hänen yllätyksekseen kuitenkin tälläkin kertaa pehmeä. Hämmentävää, että pehmennysloitsuja oli laitettu kaikkialle. Yrittäessään nousta takaisin pystyyn hän tunsi kuitenkin jonkin kietoutuvan ranteensa ympärille. Hän päästi kirkaisun, joka olisi varmasti jättänyt muutaman tytönkin kateelliseksi, mutta se ei estänyt lonkeroa kietoutumasta yhä ylemmäs hänen käsivarttaan pitkin. Pimeydessä oli helppo kuvitella pahimpia mahdollisia skenaarioita, mutta jostakin syystä Anthony näki mielessään nimenomaan lauman käärmeitä. Hän ei varsinaisesti pelännyt käärmeitä – olihan käärme sentään hänen tupansa tunnuseläinkin – mutta hän ei kuitenkaan missään nimessä myöskään erityisemmin pitänyt niistä. Eikä hän ainakaan missään nimessä tahtonut olla kosketusetäisyydellä.

Hänen yrittäessään hädissään rimpuilla irti tuon jonkin otteesta, lonkerot alkoivat kietoutua myös hänen jalkojensa ja koko vartalonsa ympärille, mikä ei varsinaisesti lieventänyt hänen paniikkiaan. Myrkkylonkeroisesta ei ainakaan enää ollut kyse, sillä nämä lonkerot eivät olleet piikikkäitä vaan ehkä enemmänkin limaisia. Valitettavasti yksi niistä alkoi olla myös jo varsin lähellä hänen kaulaansa. Jotenkin paniikkinsa keskellä Anthony muisti kuitenkin yhtäkkiä taikasauvansa, jota puristi edelleen oikeassa kädessään, ja lausui uudelleen valois-loitsun, yrittäen saada siitä tällä kertaa mahdollisimman voimakkaan. Hän ei ollut aivan varma, tahtoiko edes nähdä, mihin oli joutunut, mutta… ehkä se kuitenkin oli parempi vaihtoehto kuin kuoleminen pimeässä arvaillen.

Taikasauvan päähän syttyi kirkas valo, jonka turvin Anthony vihdoin näki ympärilleen kietoutuneen kasvin. Hän ei ollut ikinä nähnyt sellaista oikeassa elämässä, mutta yrttitiedon kirjan kuvissa kyllä. Pirunnuora. Lonkeroiden liike oli hänen onnekseen pysähtynyt samalla hetkellä, kun kirkas valo oli täyttänyt onkalon, ja Anthony yritti rauhoittua ja muistella, mitä oli lukenut pirunnuorasta. Ei tarvinnut kuitenkaan olla edes mitenkään erityisen nero tajutakseen, että ainakaan valosta ne selvästi eivät pitäneet. Tuli. Tuli olisi oikea ratkaisu. Pirunnuora piti pimeästä ja kosteasta ja vetäytyi pois valon ja tulen lähettyviltä. Anthony yritti vetää henkeä saadakseen lausuttua loitsun, mutta lonkerot olivat puristuneet tiukasti hänen rintakehänsä ympärille ja estivät hengittämisen melko tehokkaasti. Hänen onnekseen kuudennella luokalla harjoiteltiin kuitenkin jo sanattomia loitsuja ja hän sattui olemaan niissäkin vuosikurssinsa priimus.

Sanattomat loitsut vaativat hyvää keskittymistä ja hieman normaalia enemmän energiaa, mutta pian hänen taikasauvansa kärjestä purkautui oranssinpunainen liekki, joka sytytti kasvin palamaan. Anthony tunsi välittömästi, miten pirunnuora höllensi otettaan, ja hän sai taas vedettyä henkeä. Tulen levitessä lonkerot kiertyivät pois hänen raajojensa ympäriltä, ja koko kasvi vaikutti vetäytyvän kauemmas liekistä. Anthony kompuroi kauemmas – välttäen suuntaa, jossa muisti myrkkylonkeroisen olevan – ja huohotti, kun onkalon tunkkainen, mutta kuitenkin mukavan happipitoinen ilma pääsi jälleen täyttämään hänen keuhkonsa. Päästyään riittävän kauas pirunnuoran ulottumattomiin, hän loitsi vielä aquatulion, kun näytti siltä, että tuli levisi pitkin kasvia varsin holtittomasti. Olisi typerää pirunnuoralta karattuaan palaa kuoliaaksi itse sytyttämässään tulipalossa. Tulen sammuessa onkalon valtasi jälleen pimeys, jonka Anthony kuitenkin karkotti nopeasti loitsimalla valoiksen ennen kuin jatkoi matkaansa eteenpäin tihentäen askeliaan. Hän halusi täältä nopeasti pois.

Myös loppuosa käytävästä oli täynnä erilaisia enemmän ja vähemmän vaarallisen näköisiä kasveja, mutta Anthony pysytteli nyt turvallisesti keskellä käytävää ja tunsi hetken päästä, miten tasainen maa hänen jalkojensa alla muuttui ylämäeksi, ja pian edessäpäin näkyi päivänvaloa. Hänen askeleensa nopeutuivat, ja pian hän seisoi jälleen Ranskan kevättaivaan alla, järvi oikealla puolellaan ja metsä vasemmalla. Hän sammutti taikasauvansa päässä palavan valon ja veti syvään henkeä. Puhdasta, raikasta ilmaa. Hän olisi halunnut jäädä lepäämään tai itkemään tai kiittämään jotain ylempiä voimia siitä, ettei häneltä ollut tainnut pirunnuoran käsittelyssä murtua edes yhtään kylkiluuta, mutta hänellä ei valitettavasti ollut aikaa mihinkään niistä. Niinpä hän pisti tossua toisen eteen ja suuntasi ripeästi edessä näkyvän tienviitan osoittamaan suuntaan kohti metsänreunaa. Hänen oli pakko päästä maaliin. Pakko.

Seuraavaa estettä ei ollut vaikea tunnistaa, sillä metsänreunassa kohosi jälleen korkea, puinen aita, ja opasteiden viitoittama polku johti suoraan niin ikään korkealle portille. Se oli tietysti lukossa. Anthony tiesi sen jo ennen kuin oli edes päässyt portille asti, mutta olihan sitä silti pakko kokeilla muutamalla loitsulla. Tarkastellessaan paremmin porttia hän huomasi, että siinä oli jonkinlainen metallinen yhdistelmälukko. Viisi koodilevyä. Miksi ihmeessä viisi? Yleensä niitä oli kolme. Korkeintaan neljä. Mutta hän hallitsisi tämän. Hänen ensimmäinen poikaystävänsä oli ollut kiinnostunut tällaisista jutuista. Lukoista ja niiden murtamisesta. Tai siis… nimenomaan lukoista ja niiden toiminnasta eikä niinkään varsinaisesti niiden taakse murtautumisesta. Ei hän sentään rikollisia deittaillut. Tai ei ainakaan vielä silloin.

Nyt hän vain toivoi, että olisi joskus viitsinyt kuunnella hieman tarkemmin, mitä Thomas oikein oli lukoista vauhkonnut. Hän oli yleensä keskittynyt vain katselemaan, miten söpösti pojan kulmat kurtistuivat, kun tämä keskittyi kuuntelemaan naksahduksia, joita hän itse ei ollut koskaan edes oikeasti kuullut. Käännellessään metallisia koodilevyjä ja yrittäessään kuunnella tarkasti hän mietti Thomasia. Sitä miten toivoi, että olisi ollut tälle aikanaan kiltimpi. Se oli oikeastaan hänen joka ikisen ihmissuhteensa tarina. Miksi se oli niin vaikeaa, vaikka hän kyllä tiedostikin ongelman? Hänen pitäisi olla Atlaksellekin kiltimpi. Paljon kiltimpi. Jostain syystä loukkaukset kuitenkin karkasivat hänen huuliltaan huomattavasti helpommin kuin kauniit sanat. Mitähän Atlas sanoisi, jos hän kertoisi Thomasista? He eivät juuri puhuneet sellaisista asioista. Hän tosin oli melko varma, että Atlaksen vaikeneminen johtui siitä, ettei tällä ollut mitään kerrottavaa sillä saralla. Ei sillä, että hänkään varsinaisesti olisi halunnut puhua omista sähläyksistään.

Anthony käänsi turhautuneena katseensa kohti taivasta, jonka halki lipui isoja, valkoisia pilviä. Samalla hän huomasi silmäkulmastaan, että aitaan portin vieressä oli kaiverrettu jotain, minkä hän oli aiemmin missannut keskittyessään vain lukkoon. Hän irrotti sormensa hetkeksi lukosta ja otti askeleen oikealle tutkiakseen kaiverrusta tarkemmin. Mitä pidempään hän sitä tarkasteli, sitä selvemmäksi homma alkoi käydä. Hänen aivojensa pienet rattaat lähtivät liikkeelle hitaasti, mutta niiden liike kiihtyi kiihtymistään joka rivillä, jonka yli hänen katseensa pyyhkäisi. Kyse ei ollutkaan lukon murtamisesta. Se oli arvoitus. Numerologia-arvoitus. Eipä ihmekään, ettei hän ollut kuullut mitään naksahduksia. Lukko ei ollutkaan mekaaninen vaan se toimi taikuudella. Ja aitaan kaiverrettu vihje oli avain. Vihje ei edes vaikuttanut kovin vaikealta. Hän ratkaisisi sen helposti. Olihan hän jokin aika sitten ratkaissut huomattavasti vaikeamman numerologia-arvoituksen murtautuakseen professori Coatesin toimistoon. Sen ratkaisemiseen hänellä oli mennyt miltei yksi kokonainen yö.

Hän alkoi nopeasti tehdä vihjeen perusteella päässään laskelmia ja oli juuri aikeissa alkaa väännellä koodilevyjä, kun hänen kätensä alkoivat yllättäen hikoilla pahasti hänen muistaessaan jotain. Professori Coateshan oli tuomaristossa ja varmasti seurasi haastetta tarkasti. Jos hän ratkaisisi numerologia-arvoituksen, tajuaisiko tämä…? Anthony tunsi voivansa pahoin, ja hänen sormensa pysähtyivät koodilevyjen päälle. Hän ei voinut jäädä siitä keikasta kiinni. Ei mitenkään. Pelkkä murtautuminen koulukuraattorin työhuoneeseen oli ollut jo tarpeeksi paha ja motiivi vielä pahempi. Mutta vielä tärkeämpi syy sille, että hän ei voinut jäädä siitä kiinni, oli tuliviskipullo, jonka Atlas – tai siis he – olivat professorin työhuoneen kaapista ottaneet. Lainanneet. Hyvä on, varastaneet. Se oli Atlaksen idea olisi tuskin riittävä syy hänen armahtamiseensa.

Pakko lukko oli kuitenkin saada auki, jos hän ei tahtonut keskeyttää haastetta tähän. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kulutti sen parissa hieman enemmän aikaa kuin olisi oikeasti ollut tarpeellista ja kurtisteli kulmiaan hieman liioitellusti aina tarkastellessaan vihjettä. Täytyi antaa tuomarien ymmärtää, että hänellä oli edes jotain vaikeuksia arvoituksen kanssa. Aivan kuin hän ei olisi koskaan ennen törmännytkään sellaiseen. Vietettyään tovin arvoituksen ja lukon parissa hän kuitenkin arvioi – ja toivoi – että oli esittänyt jo tarpeeksi, ja väänsi viimeisenkin koodilevyn oikealle paikalleen. Silloinkaan ei kuulunut naksahdusta, mutta portti lipui hitaasti ja äänettömästi auki paljastaen takanaan alkavan metsän. Metsän laidassa odotti jälleen tienviitta, joka kehotti tällä kertaa valitsemaan jälleen joko vasemman tai oikean. Anthony asteli läpi portista ja vilkuili molempiin suuntiin, mutta tietenkään kumpaakaan seuraavista esteistä ei ollut vielä näkyvissä. Lopulta hän kuitenkin lähti suuntaamaan vasemmalle. Tuskinpa tuolla olisi paljoa väliäkään. Eihän hän välttämättä saisi edes koskaan tietää, mitä toisessa suunnassa olisi ollut.

Viitoitettu polku kulki syvemmälle metsään, ja puiden korkeat latvat peittivät taivaan. Metsässä oli hämärää ja hiljaista. Se sopi Anthonylle, mutta toisaalta hiljaisuus sai hänet myös odottamaan jotain ikävää kahta kauheammin. Myrskyn hän kesti, mutta ei tyyntä sen edellä. Hän jatkoi kuitenkin jalan pistämistä toisen eteen. Metsäpolku tuntui loputtomalta, mutta jossakin vaiheessa hän oli aivan varma, että kuuli takaansa ääntä. Aivan kuin joku olisi seurannut häntä. Kun hän kääntyi nopeasti katsomaan, ei metsässä näkynyt kuitenkaan mitään. Se, ettei seuraavaa haastetta näkynyt tai kuulunut, oli hänestä jotenkin hieman pahaenteistä, mutta kun vähään aikaan ei taas tapahtunut yhtään mitään, hänen ajatuksensa lähtivät harhailemaan. Loppukokeisiin. Odottaviin oppilaskuntatöihinsä. Päättäjäisjuhlan puheeseen. Atlakseen. Takaisin loppukokeisiin. Turnajaisiin. Etenkin turnajaisiin.

Hän oli miettinyt asiaa jo aikaisemminkin sillä viikolla, mutta yrittänyt työntää sen pois ajatuksistaan. Nyt hän ei voinut kuitenkaan estää sitä nousemasta taas mieleensä. Mitä ihmeen hyötyä koko hulabaloohon osallistumisesta oikein oli? Hän oli ehkä voittanut kaksi edellistä haastetta, mutta mitä hyötyä siitä oikeasti oli? Eihän turnajaisista saanut edes kurssimerkintää. Voisiko sitä edes laittaa ansioluetteloon? Missä tahansa naurettaisiin hänet ulos, jos hän edes kehtaisi esittää saavutuksena sen, että oli voittanut muutaman ekaluokkalaisen. Labyrintti? Suunnistusta? Esterata? Hyvänen aika, koko turnajaisethan olivat joku lastentapahtuman malliesimerkki! Miten paljon valvottuja öitä, ylös nousseita aterioita ja ennen kaikkea hukattua opiskeluaikaa turnajaisiin oli oikein kulunut? Liian paljon. Ja kaikki turhaan! Miksi ihmeessä hän edes nyt vaelsi jossakin typerässä metsässä etsimässä jotakin typerää estettä? Ei miksikään! Siksi, että hän oli tyhmä! Miksei hän ollut aiemmin tajunnut tätä?

Anthonyn askeleet hidastuivat, ja hän potkaisi polulla olevaa pikkukiveä turhautuneena. Se osui puunrunkoon päästäen vaimea kopsahduksen ja putosi ruohon sekaan. Hän oli niin tyhmä. Mitä hän oli kuvitellut näillä turnajaisilla oikein saavuttavansa? Vaikka hän voittaisi koko roskan, se ei muuttaisi mitään. Hän olisi edelleen yksin ja surkea ja… tyhmä. Hän ei kaikista hyvistä arvosanoistaan huolimatta varmaan ikinä saisi edes mitään töitä, koska ihmiset eivät pitäneet hänestä ja, no, hän ei oikeastaan pitänyt edes itse itsestään. Hän niiskaisi ja yritti räpytellä pois silmiin kertyvää vettä. Atlaskin varmaan oikeasti vihasi häntä, ja sieti hänen seuraansa vain, jotta sai tukiopetusta läpäistäkseen V.I.P. -tutkintonsa. Kesäloman jälkeen tämä lemppaisi hänet sen nätin, korealaisen tytön tai ilkeän rohkelikkotytön tai jonkun uuden Samuelin takia, ja koko tämä lukuvuosi olisi ollut turhaa. Yhtä tyhjän kanssa.

Kyyneleet valuivat jo kunnolla pitkin Anthonyn poskia, ja hän pysähtyi keskelle polkua vajoten kyykkyyn maahan ja haudaten kasvonsa käsiinsä. Mitä jos hän ei vain ikinä menisi maaliin asti? Jos hän jäisi metsään ja mätänisi sinne? Tai luultavasti hän kuolisi nestehukkaan jo ennen kuin mätänisi, mutta kuolintapa olisi hänelle kuitenkin täysin samantekevä. Pääasia olisi, ettei hänen tarvitsisi jatkaa tätä turhaakin turhempaa elämäänsä. Kukaan tuskin edes huomaisi hänen katoamistaan. Tai jos huomaisivat, niin järjestäisivät varmaan juhlat sen kunniaksi, että hän oli vihdoin kadonnut kuluttamasta maapallon rajallisia luonnonvaroja omaan, hyödyttömään olemiseensa.

Nyyhkäystensä lomasta Anthony ei kuullut, miten pieni – vain noin jalan mittainen – karvainen otus lähestyi häntä takaapäin. Hän havaitsi sen vasta siinä vaiheessa, kun se hyppäsi yhtäkkiä hänen selkäänsä ja yritti upottaa pikkuiset hampaansa hänen niskaansa. Silloin Anthony kiljaisi, menetti tasapainonsa ja yritti säikähtäneenä rämpiä nelinkontin kauemmas otuksesta. Se oli kuitenkin hyödytöntä, sillä sen ote hänen kaapunsa selkämyksestä oli luja. Pian terävät hampaat lävistivät hänen paljaan niskansa ihon, ja tällä kertaa hän huusi kivusta. Hän yritti käsillään haroa hätääntyneesti selkäänsä, ja hänen sormensa tapasivat jotakin sileää ja karvaista. Hän ei edes tiennyt, mikä olento oli, mutta kenties säikähdys tai sitten kipu oli herättänyt hänessä aiemmasta masennuksesta huolimatta jonkin alkukantaisen selviytymisvaiston, jonka turvin hän puristi sormensa karvaisen jalan – tai käden? – ympärille ja kiskoi niin kovaa kuin pystyi. Lopulta hampaat erkanivat hänen niskastaan, ja juuri kun Anthony oletti niiden siirtyvän hänen sormiinsa, hän sai otuksen irti kaavustaan. Paniikissa hän sinkosi sen voimiensa takaa päin lähintä puuta, jonka runkoon se mätkähti ja putosi maahan kuin hänen aiemmin potkaisemansa pikkukivi.

Anthony painoi vasemman kätensä kämmenen kohtaan, joka tykytti hänen niskassaan. Hän tunsi, miten märkä veri tahri hänen kätensä, mutta jatkoi silti painamista. Samalla hän tähyili kohti puunrunkoa peläten otuksen nousevan ruohon keskeltä hetkenä minä hyvänsä. Sitä ei kuitenkaan vähään aikaan kuulunut, joten lopulta hän nousi varovasti ylös maasta ja otti muutaman askeleen lähemmäs ruohomätästä. Sen keskellä hän lopulta näki otuksen, joka oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa osuessaan puuhun. Sillä oli karvaiseen ruumiiseensa nähden suhteettoman suuri, harmaa pää, joka muistutti ehkä hieman kiveä. Kiveä… Ymmärrys levisi yhtäkkiä Anthonyn kasvoille hänen tajutessaan, mikä otus oikein oli. Se oli vainotsu. Mikä tarkoitti, että… Hän mietti aiempaa romahdustaan ja tajusi, että otuksen oli täytynyt seurata häntä jo jonkin aikaa. Ajatus ihmissyöjäotuksesta sai hänet värähtämään ja perääntymään taaksepäin. Hän oli ollut melkein vainotsunruokaa. Normaalisti ne joutuivat väijymään uhriaan useita tunteja, mutta ilmeisesti hän oli ollut muutenkin pessimististen ajatustensa kanssa harvinaisen helppo saalis.

Päättelyketju ei ollut kovin imarteleva häntä kohtaan, eikä hän halunnut jäädä miettimään sitä enää pidemmäksi aikaa. Tapaushan oli äärettömän nolo, ja hän saisi varmaan kuulla siitä loppuelämänsä, jos joku saisi tietää. Hän ei myöskään tahtonut jäädä odottelemaan vainotsun virkoamista, joten niinpä hän lähtikin jatkamaan juoksujalkaa polkua eteenpäin tienviittoja seuraten. Enää hän ei pysähtyisi matkalla. Ties vaikka vainotsuja oli lisää. Ehkäpä se oli ollutkin neljäs este? Häntä ei kuitenkaan varsinaisesti oikeastaan edes kiinnostanut, kun hän keskittyi vain juoksuaskeltensa tasaiseen rytmiin. Hitaasti hänen vasen kätensäkin laskeutui pois niskalta, kun verenvuoto tuntui tyrehtyneen, ja oikean käden sormet puristivat taikasauvan kädensijaa valmiina tainnuttamaan minkä tahansa hänen tielleen osuvan otuksen sen enempiä kyselemättä.

Anthony ei kuitenkaan kohdannut metsäpolulla enää mitään vaan lopulta hän saapui metsäalueen reunalle, ja viimeinen tienviitta osoitti suoraan kauempana edessäpäin häämöttävälle maalille. Aiemmasta lupauksestaan huolimatta hän pysähtyi ja yritti korjata kaapunsa asentoa niin, että se piilottaisi puremajäljen niskassa. Hän toivoi, ettei koulupuvun valkoisen kauluspaidan kaulukseen olisi tarttunut verta. Hän ei voisi varmasti ikinä myöntää kenellekään tulleensa vainotsun puremaksi. Sellaista ei pitänyt voida sattua hänelle, ja olihan se nyt äärettömän noloakin. Hetken aikaa kaapunsa huppua aseteltuaan ja vaihtoehtojaan punnittuaan hän lopulta veti pois myös hiuslenkin, joka oli pitänyt hänen hiuksiaan korkealla poninhännällä. Mustat, hieman olkapäiden yli ulottuvat suortuvat laskeutuivat peittämään hänen niskansa. Hiuslenkin hän tunki kaapunsa taskuun ja yritti vielä pyyhkiä veritahroja kädestäänkin kaavun helmaan.

Hölkätessään maaliin hän tunsi itsensä omituisen alastomaksi ilman poninhäntäänsä. Hän harvoin näyttäytyi julkisesti missään hiukset auki, joten tunne oli vähintäänkin kummallinen, kun maalissa odotti kokonainen väkijoukko, josta hän ei edes tuntenut suurinta osaa. Toivon mukaan maalissa kuitenkin odottaisi myös Atlas, joka auttaisi häntä tekemään nopean katoamistempun takaisin kohti koulua ilman, että kukaan ehtisi huomata puremaa. Eikä mielellään myöskään hänen kasvojaan, joista varmaan paistoi kilometrin päähän, että hän oli itkenyt esteradalla. Hän ei ollut edes aivan varma, oliko vainotsun purema vaarallinen. Hän ei ollut koskaan ajatellut tulevansa sellaisen puremaksi, joten hän ei ollut varmaan pitänyt tietoakaan erityisen merkityksellisenä.

Anthony ylitti maaliviivan ja tunsi samalla helpotuksen aaltojen vyöryvän ylitseen. Ohi. Turnajaiset olivat hänen osaltaan ohi. Tai eivät oikeasti, sillä illalla olisi vielä piknik – miten ihmeessä hän jaksaisi mennä sinne? – ja seuraavana päivänä palkintojenjako, mutta kuitenkin kaikilta merkitseviltä osin ohi. Hän ei voisi enää tehdä mitään. Kaikki oli nyt korkeamman kädessä. Tai siis, tuomariston käsissä. Hän voisi seuraavat 24 tuntia olla autuaan tietämätön siitä, menikö hänen viimeinen haasteensa hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti. Epäilemättä vainotsun puremaksi joutuminen tosin tuskin ainakaan nostaisi hänen pisteitään tuomariston silmissä. Kukaan normaali ihminen ei ollut niin surkea tapaus, että jäi sellaisen saaliiksi alle tunnissa.

Maalissa odottava yleisö taputti kohteliaasti, ja Anthony nyökkäsi hajamielisesti opettajalle, joka kysyi oliko hän kunnossa. Hän toivoi, että opettaja kysyi sen kaikilta eikä vain häneltä ja vain siksi, että hänen naamansa näytti kamalalta tai kauluspaita oli veressä. Hänen niskaansa jomotti, ja hän tahtoi vain päästä etsimään Atlaksen käsiinsä väkijoukosta. Kaikkien huomio kiinnittyi onneksi pian pelästyneeseen kiljaisuun, joka nousi metsästä. Ehkä hän ei ollutkaan ainoa idiootti vaan joku muukin oli päässyt tekemään lähempää tuttavuutta vainotsun kanssa. Joka tapauksessa juuri tuon kiljaisun turvin Anthony pääsi luikkimaan huomaamatta väenpaljouteen etsimään ystäväänsä.

[Mila Molina]

Anthony Underwood, Tylypahka AM

Mila Molina, Taikakoulu Château
Pisteet: 10

Osallistumisesi oli jälleen kerran todella kattava. Älyä ja liemienvalmistustaitoa vaativa tehtävä oli keksitty hienosti ja Antony suoriutui siitä erinomaisesti. Samoin kävi myös muiden esteiden kohdalla, mutta et siitäkään huolimatta päästänyt poikaa helpolla. Tekstissä oli poikkeuksellisen erilaisia esteitä, paljon kuvailua ja ajatuksia, ja siinä oli otettu huomioon hahmon luokkataso. Pojan laaja osaaminen eri oppiaineissa oli hyväksi. Laajaa kuvailua ja tasainen rytmi koko haasteen ajan. Erinomaista.

Vincent Coates, Tylypahka AM
Pisteet: 10

Ylitit taas kerran itsesi! Anthonyn seikkailuun oli helppo eläytyä mukaan. Pituutta oli taas varsin reippaasti, mutta koska kaikki kirjoitettu palveli jotain tarkoitusta juonenkuljetuksesta tunnelmanluontiin, se ei haitannut. Issikkaeste oli hyvin nokkela, ja vainotsun seuraamaksi tuleminen oli hyvin hahmonomaista.

Aline, Pensieve
Pisteet: 10

Tarinan teksti on sujuvaa kieltä ja lukijan mukaansa imaisevaa. Haasteen toteutuksessa näkyy hyvin, millaisia haastekohtia ja niiden suoritustapoja on ajateltu. Samalla on huomioitu oppilaan ikä haasteiden vaikeudessa ja oppilaan tekemissä loitsuissa. Toteutus toimii upeasti ja haastetehtävien kuvailua on paljon. Maan alla kulkeminen oli jännittävä idea ja numerologialukko erittäin taikamaailmaan istuva arvoitus.

Yhteensä 30 pistettä!