Miehet eivät itke

[Anthony Underwood]

Atlas ei varsinaisesti ollut sillä hetkellä Anthonyn kaikkein päällimmäisin ja tärkein ajatus, mutta hän ei voinut silti olla huomaamatta, että tämä vaikutti jotenkin hermostuneelta. Oli vaikuttanut siitä asti, kun oli astunut sisään poikien vessaan. Ehkä tämä pelkäsi, että hän purskahtaisi uudestaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Eikä hän voinut varsinaisesti syyttää Atlasta. Hän joutui todella tekemään töitä pitääkseen kyyneleet poissa. Kun hän astui Atlaksen jäljessä ulos poikien vessasta, hänen katseensa ei ollut suunnattu lattiaan vaan kattoon, sillä se auttoi pitämään kyyneleet loitolla.

Anthony ei itkenyt usein. Tai sanotaanko, että hän ei itkenyt kovin usein muiden nähden. Hän oli kuitenkin nähnyt Atlaksen itkevän useampaankin otteeseen, eikä Atlas harrastanut edes mitään pientä nyyhkytystä vaan kunnon vesiputouksia. Ehkä hän oli sen takia ajatellut, että Atlas ymmärtäisi. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, että hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt käskeä Atlasta häipymään, kun tämä oli osunut paikalle. Se olisi ollut… anthonymaista. Hän suuttui ihmisille. Huusi. Ei itkenyt. Hänen olisi pitänyt pitää siitä kiinni silloinkin, kun hän luuli, ettei pystyisi. Jos Atlaksella oli koskaan ollutkaan mitään kunnioitusta häntä kohtaan, niin nyt se oli varmaan mennyttä. Hän ei tiennyt, toisiko mikään määrä huutamista, huispausmestaruuksia ja loitsujen Upeita sitä takaisin. Vaikka toisaalta, mitäpä väliä sillä olikaan, jos hänkin olisi kohta mennyttä koko koulusta.

Atlas kulki jonkin aikaa edellä, mikä oli hieman outoa, koska asetelma oli yleensä päinvastainen, mutta hidasti siten askeliaan niin, että kulki hänen vierellään. Atlas ei sanonut mitään, joten Anthonykin pysyi hiljaa, vaikka oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain. Etenkin silloin, kun Atlas kääntyi käytävällä väärään suuntaan. Jostain syystä hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan antoi Atlaksen valita suunnan. Miksei hän ollut käskenyt Atlaksen häipyä? Hän oli varma, että tämä olisi häipynyt. Hän olisi voinut säilyttää kasvonsa, ja he olisivat säästyneet tältä jäätävältä hiljaisuudelta. Jostain syystä hiljaisuus tuntui hänen korvissaan äänekkäämmältä kuin mikään ääni, jonka hän oli koskaan kuullut.

Matka oleskeluhuoneen luokse tuntui kestävän ikuisuuden ja jokainen heidän askeleensa kaikui autioilla käytävillä sillä tavalla, kun askeleet kaikuivat vain silloin, kun käveli yksinään. Lopulta Atlas kuitenkin pysähtyi oven kohdalle ja raotti sitä. Anthony oli melko varma, että koko matka oli tehty turhaan, mutta tämä ilmoittikin, että huone oli tyhjä. Hän astui pojan jäljessä sisälle huoneeseen ja katseli ympärilleen. Huone oli sisustettu tyylikkäästi ja se oli kooltaan huomattavasti suurempi kuin heidän oman koulunsa vastaava yleinen oleskeluhuone. Ei ehkä yhtä kodikas kuin Luihuisten oleskeluhuone, mutta harva paikka olikaan yhtä kodikas. Hänestä tuntui joskus, että hänen oikea kotinsakin tuntui vähemmän kodilta. Ehkä etenkin sen jälkeen, kun hän oli alkanut kuluttaa iltojaan kyseisen oleskeluhuoneen sohvalla neuloen villasukkia Atlaksen kanssa ja puhuen kaikista muista paitsi toisistaan.

Anthony istui takan edessä olevalle sohvalle, koska jokin takassa rätisevässä tulessa veti häntä puoleensa. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut ainoa vaan tuli veti puoleensa kaikkia ihmisiä. Hän muisti joskus lukeneensa siitä jostain. Se oli varmaankin liittynyt jollakin tavalla evoluutioon, mutta hän ei muistanut enää yksityiskohtia. Mutta silti hän tuijotti takassa tanssivaa liekkiä voimatta katsoa poispäin. Atlaksen kysyessä verhoista hän kuitenkin pakotti itsensä repimään katseensa irti takasta ja Atlakseen. Häntä ei suoraan sanottuna kiinnostanut kauheasti, olivatko verhot kiinni vai auki, vaikka täydellinen pimeys olisi tietysti sopinut hänen senhetkiseen mielialaansa paremmin kuin nyt ikkunoista sisään soljuva kelmeä päivänvalo.

”Ei tarvitse”, hän kuitenkin vastasi, vaikka oikeastaan vilkaisu ikkunoihin sai hänet haluamaan sulkea verhot vielä enemmän. Jos joku sattuisi osumaan paikalle, se olisi kuitenkin ehkä hieman outoa. Istua kahdestaan pimeässä huoneessa kesken Turnajaisten ensimmäisen haasteen… Ajatus sai Anthonyn siirtämään katseensa Atlaksesta takaisin takkaan. Liekkiä katsellessa ei tarvinnut ajatella. Oikeasti ajatukset kyllä harvoin jättivät häntä rauhaan. Välillä hän toivoi, että voisi ottaa lomaa oman päänsä sisältä. Mikä järki parantajilla oli edes ollut ennen joulua laittaa hänet pysymään miltei kokonainen viikko sairaalasiivessä, jotta voisi levätä, kun nämä eivät kuitenkaan olleet vaivautuneet edes tainnuttamaan häntä? Pystyiköhän itseään tainnuttamaan…?

Anthony vilkaisi taas Atlasta, kun hänestä alkoi tuntua, että hänen otsalleen alkoi muodostua ryppyjä, jotka varmaan näyttivät siltä kuin hän olisi yrittänyt sammuttaa tulenliekkiä pelkällä katseellaan. Hän oli tietysti sanonut Atlakselle olevansa väsynyt – ja ehkä olikin, sillä hän oli edellisenä yönä nukkunut hädin tuskin ollenkaan ja koko edeltävällä viikollakin vain muutaman tunnin pätkissä – mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli liian hermostunut nukkumaan.

”Tiedätkö, miten muilla meni labyrintissa…?” hän päätyi kysymään Atlakselta, sillä hän itsehän oli lähtenyt labyrinttiin omasta ikäluokastaan miltei viimeisenä ja tehnyt varmaan vielä todella huonon ajankin, joten todennäköisesti ainakin kaikki ennen häntä lähteneet olivat tulleet uloskin ennen häntä. Itse asiassa ehkä jotkut viidesluokkalaisetkin olivat tulleet ulos ennen häntä.

[Nagi Blackthorn]

Kun Anthony vastasi, ettei verhoja tarvinnut sulkea, Atlas alkoi etsiä katseellaan muuta tekemistä. Olisihan verhojen sulkeminen ollut aika outoa, jos joku olisi sattunut paikalle, mutta... no, Atlaksen pitäisi joka tapauksessa varmistaa, ettei ketään osunut vahingossakaan paikalle. Hän oli jo vähällä kysyä Anthonylta, olisiko tällä ideoita ihmisten pitämiseksi poissa, mutta sulki suunsa ennen kuin ehti aloittaakaan. Ehkei hän sittenkään kysyisi. Ei ollut syytä vaivata Anthonya sellaisilla pikkujutuilla. Eikä hän muutenkaan voinut kysyä kaikkeen vastausta Anthonylta. Varsinkaan nyt, kun Anthony istui sohvalla ja tuijotti takkatulta kuin olisi voinut pitää liekkiä yllä pelkällä katseella.

Annettuaan katseensa lipua halki huoneen Atlaksen oli pakko myöntää, ettei hän voinut tehdä juuri mitään muuta kuin kohentaa tulta. Toisin sanoen hänen oli mahdotonta pitää hermostusta loitolla pelkällä hääräämisellä. Atlas otti pari askelta takan luo, lisäsi viereisestä korista pari puuta ja kohensi rätisevää tulenliekkiä. Sitten hän kääntyi takaisin Anthonyn puoleen. Anthony ei näyttänyt kovinkaan innokkaalta menemään nukkumaan, sillä tämä istui sohvalla ja näytti olevan aikeissa sanoa jotain. Atlaksen harmaat silmät käväisivät nopeasti Anthonyn kalpeissa kasvoissa ja siirtyivät punottavien silmien kautta posken halki kulkevaan juovaan. Joidenkin pitkien sekuntien jälkeen Atlas tajusi katsoneensa Anthonya vähän liiankin kauan ja käänsi katseensa hiukan ohi tämän väsyneistä kasvoista.

Kun Anthony kysyi, tiesikö Atlas muiden kilpailijoiden menestyksestä labyrintissä, Atlaksen oli pakko vilkaista poikaa uudelleen.
"En", Atlas vastasi, "en oikeastaan. En tiedä mitään muuta, paitsi että Fhionnlaighilla näytti olleen vaikeuksia. Hänellä oli tosiaan kaapu revennyt ja.... jalka murtunut tai jotain."
Atlas tiesi, ettei hän kuulostanut kovinkaan myötätuntoiselta Lucas Mac Fhionnlaighin labyrinttivammoja kohtaan. Hän onnistui silti olemaan suhteellisen neutraali asian suhteen, mikä oli melkoinen saavutus. Olisi ollut aika ikävää kuulostaa tarpeettoman iloiselta. Atlas ei voinut kuitenkaan kieltää, etteikö hän olisi salaa ollut tyytyväinen siitä, että Fhionnlaighilla oli ollut vaikeuksia labyrintissä. Ehkä enemmän vaikeuksia kuin Anthonylla, joka oli selvinnyt labyrintistä melko... hyvin? Huonosti? Hetkinen, miten Anthony oli edes suoriutunut ensimmäisestä haasteesta?

Atlas tajusi, ettei ollut kysynyt Anthonylta, miten hyvin tämä oli omasta mielestään suoriutunut sokkelosta. Hän oli mennyt niin lukkoon nähdessään Anthonyn itkevän, että oli unohtanut kaiken, mitä oli ollut aikeissa sanoa ja kysyä. Toisaalta Anthony oli kertonut itsekin jotain turnajaisten ensimmäisestä haasteesta, mutta ei kovinkaan paljon. Hän oli lähinnä maininnut loukkaantuneen tytön eikä mitään muuta.
Ai niin, ja Atlaksen oli ollut tarkoitus onnitella Anthonya labyrintin läpäisemistä. Ihan ensimmäisenä. Mutta onnittelu oli unohtunut, eikä hän ollut vieläkään tehnyt sitä.
Atlas puri huultaan. Kuinka paljon huonompi ystävä hän vielä pystyisi olemaan?

Koska olisi ollut huono ajatus istua sohvalle, jolla Anthonyn oli tarkoitus nukkua, Atlas etsi hyvän paikan lattialta sohvan edestä ja istahti alas. Hän risti jalkansa ja alkoi nyplätä matonreunaa. Miten hän esittäisi onnittelun näin myöhään ilman, että se kuulostaisi oudolta..? Atlas kohotti katseensa salavihkaa Anthonyyn ja alkoi huomaamattaan letittää maton reunahapsuja. Hän oli jo kauan aikaa sitten missannut parhaan tilaisuutensa onnitella, ja onnittelu tässä vaiheessa kuulostaisi joka tapauksessa tyhmältä.

”Minä...” Atlas aloitti. Maton hapsuista letitetty palmikko kiertyi hänen sormensa ympärille. ”Minun piti... tai siis.... minusta sinä teit hyvän ajan, kun tulit maaliin melkein heti Fhionnlaighin jälkeen.”
Atlas puri huultaan jälleen, tällä kertaa kovempaa. Suussa maistui rauta. Äskeinen ei ollut se, mitä hän oli halunnut sanoa. Toteamus kuulosti hänen omaan korvaansakin typerältä, sillä Anthonyn vertaaminen Fhionnlaighiin tuntui väärältä. Atlas purki letin ja kiersi sormensa kevyeen nyrkkiin. Katse valui Anthonyn kasvoista lattiaan.
”Tarkoitan, että...” Atlas aloitti jälleen. Sanat tuntuivat hylänneen hänet. ”Tarkoitan, että.... että kuka oikeasti välittää millaisen ajan teit, kun kerran pääsit maaliin? Kuulin, etteivät kaikki edes päässeet.”
Atlas piti katseensa visusti oleskeluhuoneen purppuranpunaisessa matossa ja toivoi, että etuhiukset peittäisivät poskille nousevan rusotuksen. Häntä nolotti myöntää, että oli hetkeäkään epäillyt Anthonyn maaliin pääsemistä – miksi hän edes sanoi sen ääneen? Se kuulosti epäluottamuslauseelta Anthonyn kykyjä kohtaan.

Atlas veti syvään henkeä ja katsahti jälleen etuhiustensa alta Anthonya.
”Tiesin että pääset maaliin”, Atlas korjasi äänellä, joka kuulosti hänen omaan korvaansakin vähän tukahtuneelta, ”ja minun piti onnitella sinua jo aiemmin, mutta se... unohtui. Anteeksi. Tai siis, onnea siitä, että... että läpäisit labyrintin.”

((Atlas. :''''D))

[Anthony Underwood]

Anthony katsoi, kun Atlas siirtyi takan luokse, lisäsi sinne pari puuta ja kohensi tulta. Hän ei voinut olla hetken kuvittelematta Atlasta kohentamassa nuotiotulta jossakin ruotsalaisessa metsässä lähellä napapiiriä. Kuvitteleminen oli vaikeaa, koska Atlas ei edelleenkään hänen silmissään ollut millään muotoa ulkoilmaihminen. Mitä ilmeisimmin tämä kuitenkin osasi sentään jotain, sillä hän itse kyllä tapasi pitää sormensa kaukana takkatulista ja nuotioista. Syksyn kokkojuhla oli opettanut, että hänen kannattaisi pitää myös vaahtokarkit kaukana tulesta. Nyt tarkemmin ajatellen Atlas tietysti oli osannut paistaa silloinkin täydellisiä vaahtokarkkeja tikun nokassa.

”Mmmh…” Anthony vastasi, kun hänellä ei ollut mitään parempaakaan vastattavaa Atlaksen kuvaukseen Fhionnlaigh’sta. Kuulosti siltä, että tämä oli ainakin tullut labyrintista ulos huonommassa kunnossa kuin hän, mutta se ei nyt tietenkään vielä kertonut paljoa. Tämähän oli saattanut katkaista jalkansa vaikka kompastuessaan, kun oli juossut niin nopeasti. Ja saattoihan kaapukin repeytyä sellaisessa menossa. Anthony ei voinut kuitenkaan olla hämmästelemättä sitä, miten neutraalisti Atlas sai kuvattua asian. Ja vielä ilman minkäänlaista vahingoniloista lisähuomautusta. Fhionnlaigh oli mahtanut näyttää harvinaisen pahalta, jos jopa Atlas tunsi tätä kohtaan jotain myötätuntoa

Kuten Anthony oli hieman odottanutkin, Atlaskaan ei kuitenkaan tiennyt juuri siitä, miten muilla kilpailijoilla oli labyrintissa mennyt. Hänen ei selvästi auttaisi kuin odottaa tuloksia seuraavaan päivään. Elleivät opettajat löytäisi häntä ensin. Todennäköisesti löytäisivät. Hänen pitäisi kuitenkin mennä yöksi nukkumaan kaikkien muiden tavoin Suurten Saliin. Hän silitteli hajamielisesti sohvan käsinojan kangasta. Siinä oli koirankarvoja. Tai ei. Todennäköisesti kissankarvoja. Tai ainakin hänen omassa koulussaan kissat olivat sallittuja lemmikkejä, mutta koirat eivät. Hän itse oli enemmän koiraihminen, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan.

Atlas istui tulen kohentamisen jälkeen lattialle sohvan eteen ja alkoi nyplätä matonreunaa. Anthony tunsi olonsa loukkaantuneeksi siitä, ettei tämä ollut istunut hänen viereensä, vaikka he olivat istuneet Luihuisen tuvan oleskeluhuoneen sohvalla vierekkäin tuhannet kerrat. Tai no, useamman kymmentä kertaa ainakin. Anthony auttoi varovasti oikean kenkänsä kärjellä vasemman kengän pois jalastaan ja sitten toisinpäin ennen kuin nosti jalkansa sohvalle, kietoen käsivartensa polviensa ympärille ja painaen päänsä polviinsa. Kai hänen pitäisi vain yrittää nukkua, niin ei tarvitsisi ajatella mitään tyhmää. Hän ei voinut kuitenkaan olla vilkaisematta Atlasta, joka letitti nyt maton hapsuja. Toisin kuin satunnaiset hiljaiset hetket tuvan oleskeluhuoneen sohvalla, tämä hiljaisuus oli kiusallinen. Piinallinen. Ilmeisesti myös Atlaksen mielestä, sillä tämä rikkoi sen.

Anthony tarkkaili Atlasta edelleen polviaan halaten, kun tämä sanoi, että hän oli tehnyt hyvän ajan. Ja heti sen jälkeen, että ei ollut väliä, millaisen ajan hän teki. Anthony tunnisti kyllä sävyn. Se tarkoitti, että hän oli tehnyt surkean ajan, mutta Atlas yritti lohduttaa sanomalla, ettei sillä ollut mitään väliä. Tai no, ehkä sillä ei ollutkaan. Atlakselle. Hän katseli, miten poika leikitteli maton hapsuilla, ja oli juuri aikeissa huomauttaa, että hänelle sillä oli väliä, kun Atlas nosti katseensa ylös matosta. Hän ei ollut aivan varma, mutta hänestä näytti siltä kuin tämän posket olisivat punoittaneet. Tosin ehkä se johtui lämmöstä. Tämähän oli juuri hetki sitten kohentanut takkatulta.

Atlaksen seuraavat sanat saivat lievän punan nousemaan Anthonynkin poskille. Hän hautasi kasvonsa uudelleen polviinsa. Sanoiko Atlas uskoneensa hänen pääsevän maaliin vain siksi, että ei ollut oikeasti uskonut? Vai koska oli oikeasti uskonut? Vai koska ei saanut sanottua sitä, mitä tarkoitti oikeasti sanoa? Onnitteliko tämä häntä labyrintin läpäisemisestä siksi, että hänen suorituksessaan ei ollut oikein muuta onniteltavaa kuin se, että hän oli vielä elossa ja yhtenä kappaleena?

”…kiitos”, Anthony kuitenkin mutisi vastaukseksi tajuttuaan, ettei jaksanut edes suuttua tämän epäluottamuslauseesta. Äänensävystä tosin saattoi tulla siitä huolimatta hieman ironisempi kuin hän oli tarkoittanut eikä hän tiennyt, mitä voisi lisätä pehmentämään sitä. Hän ei tiennyt, halusiko hän edes pehmentää sitä. Hän olisi halunnut itkeä. Hän oli niin surkea tapaus, että jopa Atlas koki asiakseen vinoilla siitä. Ehkä hänen kannattaisi vain nukkua eikä ajatella.

Anthony kurotti toisella kädellään niskaansa ja ujutti pois mustan hiuslenkin, joka oli pitänyt hiukset matalalla poninhännällä. Hän ravisti pari kertaa päätään niin, että olkapituiset, mustat hiukset valuivat kehystämään hänen tällä hetkellä varsin kalpeita ja kyynelten raidoittamia kasvojaan. Hän nukkui aina hiukset auki. Hän laski toisen jalkansa hetkeksi lattialle sen verran, että sai kumarruttua eteenpäin heittääkseen hiuslenkin sohvapöydälle. Tähtäys oli tarkka ja lenkki laskeutui pöydällä olevan silmälasikotelon viereen. Oli outoa, että joku unohtaisi silmälasinsa oleskeluhuoneeseen. Tai ehkä kyseessä olikin pelkkä kotelo. Häntä ei kiinnostanut sitä vertaa, että olisi tarkastanut. Ehkä hänkin unohtaisi hiuslenkkinsä siihen ja seuraavan kävijä ihmettelisi, miten joku voi unohtaa silmälasikotelon ja hiuslenkin.

”Jos jopa Fhionnlaigh pääsi maaliin asti, niin se tuskin oli kovin suuri saavutus”, hän ei voinut olla huomauttamatta nostaessaan jalkaansa takaisin sohvalle ja kietoessaan käsivarsiaan taas polviensa ympärille, ”joten ei tarvitse yrittää esittää.” Hän inhosi valehtelua. Korjaus: hän inhosi sitä, kun hänelle valehdeltiin. Ja kaikesta eniten hän inhosi sitä, kun hänelle valehdeltiin niin, että hän tiesi, että hänelle valehdeltiin. Oli piinaavaa esittää, että kaikki oli hyvin, kun selvästi ei ollut ja molemmat tiesivät sen.

((Ole hyvä, tässä sinulle Anthony ”Atlas yhyy mikset koskaan sano mulle mitään nättiä? Ai siksi kun käännän sen aina toisinpäin?” Underwood. :’D Mutta ajattelin kyllä saada Anthonyn vielä nukkumaan parin seuraavan vuoron sisällä! xD))

[Nagi Blackthorn]

Anthony, jonka hiukset tipahtivat avoimina harteille, oli lähes yhtä harvinainen näky kuin itkevä Anthony. Atlas tiesi Anthonyn nukkuvan hiukset auki, mutta lähinnä vain siksi, että he olivat yöpyneet edellisenä yönä Châteaun linnan salissa. Muutoin Atlas ja Anthony eivät pahemmin jakaneet nukkumatiloja keskenään, koska Anthony yöpyi kuudesluokkalaisten makuusalissa ja oli aina ylhäällä ja pukeissa ennen Atlasta, joka nukkui myöhään. Edellisenä yönä Châteaun salin lattialla Atlas oli katsellut puoli yötä Anthonyn selkää ja yrittänyt arvata, saiko Anthony nukutuksi. Hänellä oli aavistus, että he olivat molemmat valvoneet lähes koko yön salin seisahtuneessa hämärässä. Atlas ei ollut kuitenkaan maininnut omaa unettomuuttaan Anthonylle, koska arveli, että yöllinen murehtiminen olisi ollut epäluottamuslause Anthonyn kykyjä kohtaan. Atlaksen tehtävä oli tukea Anthonya turnajaishaasteessa, eikä siinä auttanut yhtään, jos hän valittaisi, ettei ollut saanut nukutuksi haasteen takia. Haasteen, jota ei edes itse suorittanut.

Valtoimenaan olkapäille valuvat hiukset saivat Anthonyn näyttämään myös hämmentävän paljon tyttömäisemmältä. Atlas oli ehtinyt kouluvuosiensa aikana jo tottua siihen, että Anthony käytti poikien koulupuvun sijaan tyttöjen vastaavaa, joten siinä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta... hiustyyli oli pysynyt myös pitkään samana. Anthonyn hiukset olivat lähes aina tavalla tai toisella kiinni ja pois kasvoilta. Miltähän Anthony näyttäisi, jos hiukset olisivat letillä tai......
Atlas pudisti hiukan päätään ja purki maton hapsuihin tekemänsä letin. Mitä hän oikein ajatteli? Hänen pitäisi kiinnittää huomionsa johonkin muuhun kuin hiuksiin.

Atlas seurasi, kun Anthony heitti hiuslenkkinsä pöydälle. Hän tuli samalla väkisinkin ajatelleeksi joulun alla tekemäänsä vahinkoa Luihulehden naispaneelissa. Hiukset auki ja hame päällä Anthonyn olisi ehkä voinut laittaakin tyttölistan jatkoksi, sanoi Whistler mitä sanoi. Atlas huitaisi etuhiuksia vähän paremmin silmilleen ja toivoi, että poskien puna laskisi. Huoneessa tosin saattoi olla vain liian lämmin, koska Anthonyn posket näyttivät myös rusottavan vähän. Ehkä tulta pitäisi koittaa pienentää.

Kesken ajatustensa Atlas kuuli Anthonyn toteavan, ettei maaliin pääseminen ollut kovin kummoinen saavutus, eikä Atlaksen tarvinnut siksi yrittää esittää. Atlas kohotti hämmentyneenä katseensa Anthonyyn.
”Esittää....?” hän toisti ja kurtisti hiukan kulmiaan. ”Miten niin esittää...?”
Hän oli ajatellut, että Anthonyn kiitos oli kuulostanut vähän innottomalta, mutta oli kuitannut sen sillä, ettei äskeisen itkunpuuskan jälkeen voinutkaan loihtia hymyä. Mutta... miten niin esittää? Atlas tunsi olonsa hiukan loukkaantuneeksi, koska oli vaatinut aika paljon rohkeutta lausua sanomatta jäänyt onnittelu näin paljon jälkikäteen. Hän ei jaellut kehuja huvikseen, koska niillä oli taipumus kääntyä kiusallisiksi. Ja sen kerran, kun hän onnitteli ja kehui Anthonya, tämä luuli hänen valehtelevan.
”En minä yritä esittää”, Atlas totesi lopulta, eikä kyennyt peittämään harmistunutta äänensävyään. ”Tiedät hyvin, etten osaa.”

[Anthony Underwood]

Anthony pisti merkille, että Atlaksen äänensävy oli hieman harmistuneen oloinen, kun tämä kiisti esittävänsä mitään. Hän oli kuitenkin odottanut hieman isompaa mielenilmausta. Yleensä ihmiset olivat melko voimakkaasti puolustuskannalla, jos näitä perusteettomasti syytettiin valehtelusta. Eli joko Atlas oli syyllinen tai sitten muuten vain marttyyri. Jälkimmäinen tietysti oli Atlaksen kohdalla ihan todennäköistä. Anthony huokaisi, sillä ei voinut eikä oikeastaan jaksanutkaan tehdä asiasta enää mitään johtopäätöksiä. Miksi hän yritti suututtaa Atlaksen, joka ei ollut ollut hänelle mitään muuta kuin ystävällinen tänään?

Anthony kurottautui ottamaan sohvalla olevan koristetyyny ja nosti sen syliinsä. Hän tarvitsi jonkin harhautuksen. ”…anteeksi”, hän mutisi tarkoittamatta sitä oikeasti ja nyppi samalla tyynyn kulmaa katsomatta varsinaisesti Atlasta päin. Mitä hän oikein yritti? Polttaa kaikki sillat takanaan ennen mahdollista erottamistaan? Työntää Atlaksen kauemmas, kun ei voinut luottaa tähän? Vika ei edes luultavasti ollut Atlaksessa vaan hänessä itsessään. Anthony huokaisi jälleen ja sulki hetkeksi silmänsä ennen kuin avasi ne uudestaan.

”Anteeksi”, hän toisti, tällä kertaa enemmän tosissaan, ja nosti katseensa sylissään olevasta tyynystä Atlakseen. Tämän etuhiukset olivat tavallistakin enemmän silmillä, joten niistä oli vaikea nähdä, mitä tämän päässä oikein mahtoi oikeasti pyöriä.

”Sinäkään et tainnut nukkua viime yönä kauheasti?” hän vaihtoi puheenaihetta alkaen taas nyplätä tyynyä sormillaan. Hän oli nukkunut itse selin Atlakseen, mutta useimpien ihmisten hengityksestä kuuli helposti, nukkuivatko nämä vai eivät. Hereillä olevien ihmisten hengitys oli huomattavasti epäsäännöllisempää kuin nukkuvien. Hän oli jakanut kotona huoneen aina veljensä kanssa, ja koulullakin makuusalitoveriensa kanssa, joten hänellä todella oli kokemusta asiasta. Hän tiesi tasan tarkkaan, milloin olisi turvallista nousta ylös ja häipyä ilman, että kukaan huomaisi. Viime yönä hän tosin ei ollut noussut ylös ja häipynyt ennen aamukuutta

Ajatus valvotusta yöstä tuskastutti Anthonya ja toisaalta myös sai hänet tuntemaan itsensä taas väsyneeksi. Ehkä hänen pitäisi oikeasti nukkua hetki ennen kuin linna taas alkaisi täyttyä muista oppilaista eikä hän voisi löytää mistään hetken rauhaa ennen seuraavaa yötä. Hän oikaisi hiukan jalkojaan sivummalle ja laskeutui sitten kyljelleen makaamaan, lepuuttaen päätään käsinojaa vasten asetetulla tyynyllä. Sylissään pitämänsä koristetyynyn hän veti kainaloonsa kuin olisi hakenut siitä jotain turvaa, ja koukisti jalkansa. Hän jatkoi Atlaksen tarkkailemista uudesta vinkkelistä. Jok’ikinen lihas hänen vartalossaan tuntui niin jännittyneeltä, ettei hän oikein uskonut saavansa unta. Hän oli lietsonut itsensä uskomaan kaikkea pahinta mahdollista jo Atlaksestakin. Megan sanoisi, että hän oli vainoharhainen. Ehkä hän olikin. Megan myös nauraisi itsensä tärviölle, jos näkisi hänet nyt. Hänen paras ystävänsä kotipuolessa oli ajoittain ehkä hieman liiankin suora omaksi parhaakseen, mutta ainakin se tarkoitti, että tähän saattoi yleensä luottaa. Meganilla ei ollut tapana kaunistella asioita. Atlas sen sijaan taisi olla enemmän niitä ihmisiä, jotka myötäilisivätkin vain myötäilemisen vuoksi, vaikka olisivat oikeasti aivan eri mieltä.

”…oletko oikeasti sitä mieltä?” Anthony kysyi hetken päästä, puristaen tyynyä tiukemmin itseään vasten ja nojaten siihen leukaansa, ”ettei sillä ole väliä?” Hänen oli vaikea sanoa, mikä Atlaksen mielipide oikeasti oli. Hän myös kuulemma käytti tavallisesti aivan liikaa aikaa miettimällä, mitä muut ihmiset ehkä hänestä ajattelivat.

”…luuletko, että koko turnajaiset ovat ihan turhaa touhua?” Anthony jatkoi uudestaan pienen hiljaisuuden jälkeen. Ajatus, jota hän oli toki miettinyt jo ennen ensimmäistä haastetta. Hän oli osallistunut Turnajaisiin, koska kyseessä sentään oli hänen koulunsa kunnia, ja hän oli tietysti ajatellut, että hänen opettajansakin odottivat hänen osallistuvan. Ei tietenkään sillä, että hän olisi koskaan kysynyt. Hän teki paljon oletuksia ja kyseli vähän.

[Nagi Blackthorn]

Atlas ei ollut yllättynyt, kun hän kuuli Anthonyn arvelevan, ettei Atlaskin oli nukkunut huonosti. Hän tiesi kyllä, että Anthony tarkkaili muita ihmisiä. Tai no, tiedon sijasta saattoi ennemminkin puhua vaistosta. Atlas tunnisti muiden katseet siitä epämiellyttävästä tunteesta, että hän tunsi olevansa arvioitavana. Atlas vältti parhaansa mukaan huomiota, koska ei halunnut kuulla muiden tuomioita siitä, mikä kaikki hänen käytöksessään oli pielessä. Toisaalta Atlaksen vaisto toimi myös siten, että hän yritti ennakoida, millaisella käytöksellä pystyisi välttämään epäsuotuisan huomion ja toimimaan odotusten mukaisesti. Mieluiten siten, ettei häntä huomattaisi lainkaan. Ikävä kyllä Atlas oli huono lukemaan tilanteita ja toimi usein päinvastoin.

Ei ollut millään tavalla yllättävää, että Anthony tiesi Atlaksenkin nukkuneen huonosti. Jos kerran Anthony oli ollut valveilla koko yön, hänellä oli ollut koko yö aikaa kuunnella nukkumisen – tai tässä tapauksessa nukkumattomuuden – ääniä. Nukkumapaikkana toiminutta salia ei ollut hyvällä tahdollakaan voinut nimittää kaikkein hiljaisimmaksi, ja siksi Atlas tiesi aika monen muunkin turnajaisten osallistujan jännittäneen ja pyörineen valveilla pitkälle aamuyöhön. Silti Atlas oli haluton myöntämään sitä, että Anthonyn turnajaishaaste oli valvottanut häntäkin. Hänhän ei itse edes osallistunut haasteisiin. Koska Atlas oli kannustamassa, hänen olisi pitänyt olla täydellisen varma Anthonyn pärjäämisestä ja nukkua luottavaisesti kuin pieni porsas. Tai siis... ainakin nukkua edes vähän, eikä kieriä koko yötä murehtimassa, selviäisikö Anthony hengissä vai ei.

"Mmm... no en nukkunut ihan hirveästi", Atlas myönsi, "salissa oli vaikeaa saada unta, kun siellä oli niin paljon porukkaa. Mutta nukuin kai jonkun tunnin tai pari."
Viimeinen lause oli pieni valkoinen vale, jonka oli tarkoitus saada selitys kuulostamaan paremmalta. Oikeasti Atlas ei ollut nukahtanut sekunniksikaan, mutta kuulosti paremmalta, että hän oli edes vähän ummistanut silmiään. Vaikkei oikeasti ollutkaan.

Atlas seurasi syrjäsilmällä, kun Anthony ilmeisesti lopultakin antoi periksi ja aikoi yrittää sohvalla nukkumista. Anthony osasi olla kamalan itsepäinen siinä, ettei hän tarvinnut lepoa ja pystyi kaikkeen vaikka kolmen päivän valvomisen jälkeen. Anthony asettui kyljelleen, kasvot kohti takkaa ja Atlasta. Ja vaikka Anthony oli selvästi yrittämässä nukkumista, silmät olivat yhä auki ja tarkkailivat häntä.
Atlas alkoi jälleen nyplätä maton reunaa. Voisit ihan oikeasti jo yrittää nukkumista, hän ajatteli kärsimättömästi ja tunsi, kuinka Anthony mittaili häntä katseellaan. Atlas itse katseli purppuraa mattoa tummanharmaata lattiaa vasten ja yritti pysyä hereillä. Ympäröivä maailma tuntui todellisuudesta irralliselta, jos ei ollut nukkunut pariin päivään. Atlas kuuli tulen hiljaisen rätinän ja yritti parhaansa mukaan pitää silmänsä auki, kun....

”…oletko oikeasti sitä mieltä?”
Toteamus sai Atlaksen nostamaan katseensa matosta ja katsomaan etuhiustensa alta Anthonya. Oikeasti mitä mieltä? Mistä asiasta? Lause jatkui vielä sillä, ettei jollakin ollut väliä. Siis millä ei ollut mitään väliä...? Mistä tässä nyt puhuttiin? Oliko hän sittenkin nukahtanut sekunniksi ja missannut jotain?
Kesti hetken, ennen kun Atlas sai uniset aivonsa kelaamaan aiempaa keskustelua taaksepäin ja muisti, mistä oli ollut puhe. Siihen mennessä Anthony oli ehtinyt tarkentaa kysymystään ja kysyä, luuliko Atlas oikeasti turnajaisten olevan ihan turhaa touhua.

”Minä...” Atlas aloitti aikeenaan jatkaa lause loppuun ensimmäisillä sanoilla, jotka juolahtivat hänen mieleensä. Samalla hän yritti herätellä unista aivotoimintaansa, joka tuntui hylänneen hänet tyystin. Saatuaan ajatuksen päästä kiinni Atlas puri huultaan ja vaikeni. Ehkei hän sanoisikaan niitä sanoja, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen, koska ne kuulostivat selittelyltä. Anthony tuskin nielisi yhtään tekaistua selitystä siitä, kuinka koulun kunnia oli vain nimellistä ja kukaan ei muistaisi enää seuraavana vuonna, kuka oli voittanut ja kuka hävinnyt ja kuinka jalo kilpailu ja muu liibalaaba olivat tärkeämpiä. Ei Anthony ollut uskonut hänen onnitteluaan äskenkään, vaikka se oli sentään ollut ihan täydellisen rehellinen. Joskus Atlaksesta tuntui, että hänen täytyi suurin piirtein vuodattaa sydänverta, ennen kuin Anthony suostui uskomaan häntä.

Ja kyllä ihmiset muistaisivat turnajaisten voittajat ja häviäjät. Jos Atlas toteaisi, ettei turnajaisilla ollut mitään merkitystä, se olisi vienyt Anthonylta syyn osallistua niihin. Tai mistä hän tiesi, mikä Anthonyn motiivi turnajaisiin oli. Totta puhuen he eivät olleet puhuneet siitä ollenkaan.
”Se... se riippuu siitä, miksi osallistut niihin”, Atlas totesi lopulta ympäripyöreästi ja käänsi katseensa takaisin mattoon. Lausahduksellaan Atlas toi ilmi sen, ettei hän edes tiennyt, miksi Anthony osallistui turnajaisiin. Saadakseen mainetta ja kunniaa? Kieltämättä Anthony keräsi mainetta ja kunniaa lukukausien aikana, mutta mitä pidempään Atlas seurasi Anthonya, sitä enemmän hänestä tuntui, ettei Anthony nauttinut maineesta ja kunniasta. Havainto sai hänet ymmälleen, koska hän ei keksinyt muita selityksiä, minkä vuoksi Anthony olisi halunnut osallistua turnajaisiin.
Samalla Atlas tiesi, ettei hänen kiertelevä selityksensä riittäisi Anthonylle. Niinpä Atlas piti katseensa visusti matonkulmassa ja jatkoi:
”Mutta jos kysyt minulta, niin.... minulle turnajaisten lopputuloksella ei ole hirveästi merkitystä. En välitä siitä kuka voittaa ja kuka häviää, kunhan...”

Kunhan sinä olet onnellinen ja elossa? Atlas juoksutti sormet etuhiustensa läpi. Ei. Ehdottomasti ei. Ei mitään niin kiusallista.

”...kunhan olet itse tyytyväinen ja yhtenä palana maalissa. Minulle tuloksilla tai muulla ei ole hirveästi väliä, mutta en väitä, ettei niillä olisi kenellekään muulle väliä. Ja.... totta kai toivon, että voitat, mutta.... mutta minulle riittää, että... teet parhaasi ja... olet tyytyväinen siihen.”
Atlas huomasi äänensä häipyvän lähes kuulumattomiin loppua kohti. Kun hän lopetti, edes tulen rätinää ei kuulunut enää. Liekit kaipasivat kohentamista, koska huoneessa oli kiusallisen hiljaista. Atlas nosti varovasti katseensa matosta.
”Sinun pitäisi oikeasti yrittää nukkua”, hän totesi Anthonylle ja toivoi hartaasti, että olisi osannut tainnutustaian.

[Anthony Underwood]

”Mmm”, Anthony äännähti ymmärtäväisesti, kun Atlas selitti, että suuressa salissa oli ollut vaikea saada unta. Hän ei ollut aivan varma, oliko se enemmän ”mmm, minunkin oli siksi vaikea nukkua” vai ”mmm, minäkin nukuin vai pari tuntia”, mutta Atlas sai hänen puolestaan tulkita sen ihan kummin tahansa. Molemmat olivat kuitenkin valetta. Hän oli yleensä niin väsynyt, että nukkuisi vaikka Kohtalottarien konsertissa, mutta edellisenä yönä hän ei ollut hermostuneisuudeltaan saanut nukuttua varmaan minuuttiakaan.

Anthony tarkkaili herkeämättä Atlasta, joka selvästi yritti keksiä sopivaa vastausta hänen kysymykseensä. Pojan aivot näyttivät käyvän varsin hitaalla. Ilmeisesti täysin päinvastoin kuin hänellä itsellään, sillä hän tunsi yleensä väsyneenä aivojensa käyvän täysin ylikierroksilla. Ajatuksia vian sinkoili sinne ja tänne eikä hän ehtinyt saada millään kunnon otetta niistä yhdestäkään. Atlaksen aivot tosin tietysti kävivät hitaalla yleensä vähän aina. Ja kysymys sinälläänkin oli tietysti ollut kompa, sillä siihen ei ollut oikeaa vastausta. Siihen oli pelkkiä vääriä vastauksia.

Atlas käänsi katseensa takaisin mattoon vastatessaan. Tämän vastaus ei varsinaisesti yllättänyt häntä, sillä hän oli alkanut jossain kohtaa ajatella, että tämä ei tainnutkaan ehkä kauheasti juosta hännystelemässä itseään menestyvämpiä ihmisiä. Ainakaan tarkoituksella. Tai ainakaan Atlas ei tuntunut haluavan juuri huomiota itseensä. Tämä ei edes osallistunut itse Turnajaisiin, joten totta kai tulos oli tälle yhdentekevä. Se, että tämä sanoi asian riippuvan siitä, mitä hän Turnajaisista haki oli kuitenkin yllättävän… oivaltava. Tarkkanäköinen. Ehkä hieman pohdiskelevampi kuin mitä hän olisi Atlakselta odottanut.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata tälle mitään, kun Atlas itse jätti oman lauseensa lopun roikkumaan ilmaan. Anthony kohotti hiukan kulmiaan odottavasti, ja Atlas juoksutti sormiaan etuhiustensa läpi. Kunhan mitä? Kunhan Fhionnlaigh häviää? Lopulta poika lopetti kuitenkin lauseensa toteamalla, että kunhan hän itse olisi tyytyväinen. Anthony päästi äännähdyksen, joka oli jotakin naurahduksen ja tuhahduksen välimaastossa. Sen päivän, kun näkisi, että hän oli tyytyväinen omaan suoritukseensa. Loput Atlaksen vastauksessa vaihtui kuitenkin johonkin epämääräiseen selitykseen hieman siltä ja tältä ja tuolta kannalta. Se sai Anthonyn toisen suupielen nousemaan hieman ylöspäin huvituksesta. Miten diplomaattista. Niin hän olikin odottanut Atlakselta, joka vältti viimeiseen asti riidan haastamista ja muuta eripuraa.

Loppua kohti pojan ääni häipyi miltei kuulumattomiin ja jonkin ajan kuluttua tämä nosti katseensa ylös matosta ja sanoi, että hänen pitäisi yrittää nukkua. Anthonyn suupieli kohosi vielä hiukan enemmän ylös. Toisin kuin Atlas, hän ei varsinaisesti vältellyt erimielisyyksiä vaan toisinaan suorastaan haki niitä. Ja nyt Atlas vaikutti ärtyneeltä. Tämä halusi hänen hiljenevän. Hän taas halusi polttaa kaikki sillat takanaan ennen kuin saisi potkut koulusta.

”Sinun pitäisi oikeasti harkita uraa poliitikkona”, hän vastasi pyyhkien kuitenkin pian hymynkareen pois huuliltaan ja antoi katseensa vaeltaa pitkin huonetta. Takassa oleva tuli näytti olevan jo hiipumaan päin. Hän ei tiennyt, mitä kello oli, eikä millään jaksanut siirtää kättään tarkistaakseen aikaa rannekellostaan. Hän mietti, oliko tosissaan onnistunut suututtamaan Atlaksen. Jos hän nukahtaisi, mahtaisikohan tämä lähteä heti lätkimään? Tai vielä pahempaa, järjestäisi hänelle jonkin ikävän jäynän, joka tekisi hänet naurunalaiseksi paitsi omassa koulussaan, nyt myös kahdessa muussa koulussa.

Anthonyn katse lipui Atlaksen käsiin. Tavallaan hän halusi ottaa niistä kiinni. Varmistaa, että tämä ei pääsisi karkaamaan huoneesta hänen nukkuessaan ja jättämään häntä yksin. Tämä oli kuitenkin niin kaukana, ettei hän ylettyisi kuitenkaan. Eikä sellainen kävisi laatuun muutenkaan. Kaverit eivät pitäneet toisiaan kädestä kiinni. Anthony pohti, että mistähän lähtien kädestä pitämisestä oli tullut vain pariskuntien juttu. Tai pariskuntien ja pikkulasten. Monet ystävykset kyllä halasivat toisiaan – eivät tosin tietenkään hän ja Atlas – ja joissain maissa vaihdettiin jopa poskisuudelmia, mutta kädestä pitäminen oli sallittu vain rakastavaisille. Hän ei enää edes muistanut, miltä Atlaksen käsi oli tuntunut hänen omassaan aikanaan joulutanssiaisia varten pidetyissä tanssiharjoituksissa. Hänellä oli ollut liian kiire yrittää suojella varpaitaan. Ja keskittyä siihen toiseen käteen, joka oli ollut pienen hetken hänen vyötäröllään ennen kuin professori Coates oli tullut korjaamaan tanssiotetta. Ajatus sai vieläkin pienen hymyn nousemaan Anthonyn huulille. Professori Coates oli joutunut korjaamaan varsin monta tanssiotetta eikä selvästi ollut ollut siitä järin iloinen.

Anthony yritti kuitenkin palata takaisin nykyhetkeen. Turnajaisiin. Atlakseen. Nukkumiseen. Hän mietti sitä, mitä Atlas oli sanonut hänen syystään osallistua Turnajaisiin. Hän ei ollut vastannut siihen mitään, koska se olisi varmasti kuulostanut äänen lausuttuna tyhmältä, ja hän tiesi, että etenkin Atlaksesta se tuntuisi varmasti tyhmältä. Tämä ei ymmärtäisi. Itse asiassa koko syy oli tyhmä eikä se edes ollut varsinaisesti mikään syy. Anthony katsoi jonnekin Atlaksen ohi takassa palavaan tuleen – tai siihen, mitä siitä oli jäljellä.

”Joskus minäkin haluaisin tietää, miksi”, hän kuiskasi. Se kuulosti äänekkäältä huoneen painavassa hiljaisuudessa, jota edes takan rätinä ei enää rikkonut. Hän tuijotteli tulta vielä hetken ennen kuin huone tuntui mustenevan, kun hänen silmänsä painuivat väkisin kiinni.

[Nagi Blackthorn]

Atlaksesta vaikutti kovasti siltä, että Anthony ei oikein arvostanut hänen vastaustaan. Kuulosti siltä, että Anthony jopa tuhahti vastaukselle. Vai oliko se sittenkin ivallinen naurahdus? Atlas mutristi suutaan. Häntä suututti. Anthony piti hänen sanojaan selvästi tyhjänpäiväisenä sanahelinänä. Harmi vain, että sanat eivät olleet pelkkää sanahelinää, vaan Atlaksen rehellinen vastaus. Ja Anthony hymyili sille kuin se olisi ollut jollain tavalla huvittava.

Menestys ja siihen suhtautuminen olivat niitä aiheita, joissa Atlas tunsi, että hän ja Anthony eivät voisi ehkä koskaan ymmärtää toisiaan. Anthony oli menestyjä, kun taas hän itse ei. Atlas tiesi olevansa hyvin kaukana kaikenlaisesta menestyksestä. Hän luovutti jo kauan ennen kuin olisi voinut edes saavuttaa minkäänlaisia palkintoja. Atlas piti itseään myös melko tavanomaisena siinä mielessä, että menestys oli suurimmalle osalle ihmisistä harvinaista herkkua. Jos menestystä tuli, useimmat ihmiset olivat tyytyväisiä ja iloisia menestykseensä – se kun oli harvinainen tunnustus siitä, että jokin onnistui normaalia paremmin. Anthony sen sijaan näytti enemmän kärsivän kuin nauttivan menestyksestä, minkä vuoksi Atlas ei voinut ymmärtää, miksi Anthony tavoitteli ykkössijaa kaikessa. Jos Atlas olisi ollut Anthonyn asemassa, hän olisi pitänyt menestystä palkintona kovasta työstä. Mutta Anthony käyttäytyi kuin voitolla ja menestyksellä ei olisi ollut mitään väliä. Ihan kuin menestys olisi itsestään selvää. Kuin kaikki ykkössijat kuuluisivat hänelle automaattisesti. Ehkä sen vuoksi Anthony oli niin tyytymätön menestykseensä. Menestys oli Anthonylle kuin tuliviskipromillet professori McGregorin suonissa. Ne olivat jatkuvasti läsnä, eivätkä ne siksi enää tuntuneet miltään.

Anthonyn asenteen miettiminen sai Atlaksen entistäkin ärtyneemmäksi. Jos totta puhuttiin, pelkkä Anthonyn ja turnajaisten ajattelu samassa lauseessa sai Atlaksen välillä todella pahantuuliseksi. Siis jos otettiin huomioon ne kerrat, kun hän ei ollut huolissaan siitä, selviäisikö Anthony ehjin nahoin koitoksista – mikä karsi pois aika ison osan Atlaksen viimeaikaisista ajatuskuluista. Kun huoli siirtyi syrjään, tilalle astui kateus. Kateus siitä, että Atlas tiesi Anthonyn pystyvän asioihin, joihin hän itse ei pystynyt. Atlas oli tuomittu epäonnistumaan niin kauan kuin mukana oli yhtä lahjakkaita osallistujia kuin Anthony. Siksi Anthonyn nuiva asenne voittamiseen sai Atlaksen ärtyneeksi. Jos kerran ykkössijojen kahmimisella ei ollut Anthonylle mitään merkitystä, tämä voisi ihan hyvin antaa tilaa niille, joille harvinainen voitto tuottaisi enemmän iloa. Koska Atlas oli häviäjä, hän tiesi, miten katkeraa oli hävitä nerolle, joka ei osannut antaa saavutukselle mitään arvoa.

Kun Anthony huomautti melkeinpä pilkallisesti, että Atlaksen olisi syytä ryhtyä poliitikoksi, Atlas kohotti katseensa loukkaantuneena. Hän ei ollut mikään diplomaatti. Hänen teki mieli riidellä. Ihan oikeasti riidellä ja päästää negatiiviset tunteet purkautumaan ulos. Kertoa, millaista oli jatkuvasti elää toisten varjossa ja katsoa, kuinka menestyjät ylenkatsoivat saavutuksia, joista hän itse olisi ollut kiitollinen. Hänen teki meli huutaa. Raivota. Vähät siitä, että Anthony saattaisi suuttua ja lähteä lätkimään. Atlas avasi suunsa sanoakseen jotain ilkeää takaisin, mutta tuli samalla katsoneeksi Anthonya silmiin.

Anthonyn silmistä pystyi edelleen erottamaan aiemman itkun jäljet.

Ilkeä kommentti kuoli Atlaksen huulille ennen kuin hän ehti aloittaakaan. Hän sulki suunsa, puristi kätensä nyrkkiin ja nieli kiukkunsa. Ei nyt. Hän voisi päästää kiukkunsa ulos joskus toiste, jossain toisessa tilanteessa. Syvään juurtunut kuva Anthonysta itkemässä vessan peilin edessä vei pohjan suuttumukselta ja muunsi sen takaisin voipuneeksi huoleksi. Atlas sulki silmänsä ja hengitti pari kertaa syvään saadakseen lopunkin kiukun laantumaan. Ei tänään.

Tukahduttaessaan vielä kiukkuaan Atlas kuuli Anthonyn kuiskaavan jotain ja avasi silmänsä. Oliko Anthony juuri sanonut, ”joskus minäkin haluaisin tietää, miksi”? Atlas rypisti otsaansa ja yritti miettiä, mihin aiheeseen kommentti mahtaisi viitata. Ei varmaankaan Anthonyn edelliseen kommenttiin siitä, kuinka Atlaksen pitäisi harkita poliitikon uraa. Atlas oli aikeissa kysyä poissaolevan oloiselta Anthonylta tarkennusta, mutta kun hän avasi jälleen suunsa tehdäkseen sen, hän huomasi, että Anthony oli sulkenut silmänsä ja viimein antanut väsymykselle periksi.

Nukkuva Anthony oli oikeastaan yhtä harvinainen näky kuin itkevä Anthony. Näyssä oli jotain, mikä pysäytti Atlaksen hetkeksi. Atlas istui paikoillaan monta pitkää minuuttia kuin olisi ollut edelleen aikeissa sanoa jotakin. Olisi ollut väärin sanoa, että nukkuva Anthony olisi näyttänyt oudolta, mutta näyssä oli jotain... hätkähdyttävää? Anthony näytti tavallista tarkkaamattomammalta, ja jokunen ärtynyt tai mietteliäs ryppy oli hävinnyt tämän kasvoilta. Oudolla tapaa Anthony näytti tavallista haavoittuvammalta. Atlas huokaisi ja sulki silmänsä, kertasi mielessään pitkän päivän tapahtumat. Anthony oksentamassa ja kalpeana ennen haastetta. Anthony itkemässä haasteen jälkeen vessassa. Anthony nukkumassa sohvalla. Mikään muistoista ei tuntunut itsekkään voittajaneron kuvaukselta.

Ei Anthony ollut nero. Eikä Anthony liiemmin ollut voittamaton. Eikä Atlaksella varsinaisesti käynyt Anthonya edes kateeksi. Toisin kuin Samuelin kanssa, Atlaksesta tuntui, ettei hänen yleensä tarvinnut kadehtia Anthonya. Että hän välillä ymmärsi Anthonya paremminkin kuin Samuelia. Anthony ei ollut järin suosittu, eikä Anthony menestyksestään huolimatta ollut aina edes ihailtu. Suurimman osan aikaa Anthony oli kärttyinen ja määräilevä. Hapan. Kyyninen. Tärkeilevä. Atlas olisi keksinyt huonoja ominaisuuksia jonoksi asti.
Vaivihkainen, tavallista pehmeämpi hymy kohosi Atlaksen kasvoille. Se oli hymy, jota Anthony tuskin näkisi koskaan valveilla.

Atlas nousi verkkaisesti ylös ja katsahti ovelle. Hänen pitäisi väsätä lappu, jolla saisi ylimääräiset kulkijat pysymään poissa yhteisestä oleskeluhuoneesta. Atlas otti askeleen kohti ovea, mutta huomasi pian, että häntä huimasi. Hän ei ollut nukkunut, ja se alkoi kostautua. Hetkinen, koska hän oli edes syönyt viimeksi? Aamiaisella? Nälkä kurni hänen vatsassaan, ja uni painoi silmiä pahemmin kuin taikuudenhistorian tunnilla. Hän tekisi lapun oveen, kunhan saisi huimauksen vähän laantumaan. Atlas istahti takaisin lattialle siihen sohvan päätyyn, jossa Anthony nukkui. Hän nojasi sohvan käsinojaan ja tuijotti hetken takan hiillosta. Taustalla kuului Anthonyn tasainen hengitys. Tasainen hengitys oli hyvä merkki. Se tarkoitti sitä, ettei posken haavassa ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut vasta jälkikäteen. Atlaksen silmät painuivat väkisin kiinni. Hän tiesi, että hänen pitäisi valvoa. Takassa hohkaavat kekäleet kutsuivat kohentamaan tulta, ja se hiton lappu oli edelleen tekemättä.

Atlas antoi silmiensä painua kiinni. Ihan sama. Hän tekisi sen kaiken myöhemmin.

((The end? :D Ei yhtään replaa ja maratonvuoro! Kuulostaa Woodeilta.))

[Mila Molina]

Tästä ei pisteitä heru Châteaun puolelle, mutta varmasti saitte AM:in puolelta hyvät pisteet. Upean pitkiä ropeviestejä ja laadukasta pelaamista. Kiitos!