Varo, se on välitunti!

[Athelard J. Gryan]

Pelissä mukana: Shanietta Kei & Athelard J. Gryan
Aika: Välitunti
Paikka: Käytävillä

**Aloitus**

-Athelard-

Koulu ei ollut viime aikoina oikein maistunut Athelardille. Tunnit olivat tylsiä, opettajat pitkästyttäviä ja muut oppilaat idiootteja. Todellakin, varsinaisia kana-aivoja. Ei siis ollut ihmekään, että hänen arvosanansa olivat lähteneet laskemaan oikein urakalla, ja sekös ärsytti ja harmitti kuolonsyöjää. Hän oli aina kuvitellut olevansa koulun paras oppilas, oli aina ylenkatsonut muita ja nyt sai itse huomata olevansa ylenkatsonnan kohteena. Vaikka eipä juuri kukaan uskaltanut sitä herralle silmikkäin näyttää, tuo oli synkkä näky harppoessaan pitkin käytävä juro ilme naamallaan. Mutta Athelardin selän takana… Kaikki oli toisin, tai näin tuo ainakin kuvitteli. Muut oppilaas nauroivat hänelle, pilkkasivat ontuvan jalan takia ja säälivät hänen surkeaa koulumenestystään. Hänen täytyisi ottaa itseään niskasta kiinni, jos halusi saada maineensa takaisin. Ilman mainettaan Athelard ei ollut mitään ja sekös tuota raivostutti.

Siitä oli jo muutamia kuukausia kun Athelard oli viimeksi tavannut professori Blanchardin ja kuolonsyöjä mietti haikeana mitä tuolle opettajalle mahtoikaan kuulua. Oliko tuo viimeinkin kupsahtanut, niin monen kirouksen heikentämänä? Vai oliko tuo vain vaihtanut koulua? Mutta ei, opettaja opetti edelleen Chateaussa ja Athelard yritti vältellä tuota parhaansa mukaan. Välitunnit olivat erityisen pahoja. Silloin käytävät olivat täynnä eri luokka-asteiden oppilaita ja kaikki tungeksivat, tönivät ja huusivat toisilleen niin, että oli mahdotonta nähdä kuka oli edessä. Athelard siis vihasi välitunteja hyvästä syystä, ja oli nyt lähtenyt tunniltaan tavanomaista aikaisemmin välttääkseen pahimman ryysiksen.

Kuolonsyöjä koikkelehti käytävillä eteenpäin mahdollisimman nopeasti, toivoen pääsevänsä pian jatko-opiskelijoiden tupaan ja sohvalle. Pitkän päivän päätteeksi hänen heikompaa jalkaansa pakotti ja kivisti, eikä kävely ollut suinkaan niin helppoa kuin miltä se näytti. Ja aivan kuin tässä ei olisi ollut vielä kaikki, kulman taakse kulkiessaan Athelard tajusi että vastaan oli tulossa joku. Kuka kumma täällä liikkui siihen aikaan, kun suurin osa tunneista oli vielä käynnissä? Tulija näytti olevan tyttö, mutta tuon luokka-astetta Athelard ei osannut päätellä. Hämmentyneenä kuolonsyöjä astahtaa lähemmäs seinänvierustaa toivoen toisen vain ohittavan hänet huomaamatta, vaikka eihän seinänvierusta ollut mitenkään erityisen suojaisa paikka. Athelard ei vain halunnut tulla häirityksi ja sitäpaitsi hän vihasi muita oppilaita. Erityisesti tyttöjä ja kuraverisiä.

[Shanietta Kei]

// Pahoittelen viivästystä... :') //

Kävelin pitkin autiota käytävää, katse maassa ja kulmat keskittyneesti ja mietteliäästi kurtussa, kädet kevyesti nyrkissä sivuilla, askeleet ripeitä ja äänettömiä. Olin etsimässä sopivan syrjäistä paikkaa Menejo-loitsun harjoitteluun – olin päättänyt, että nyt oli hyvä tilaisuus, kun minut ja muut nelosluokkalaiset Serdaiglet oli poikkeuksellisesti päästetty aikaisemmin tunnilta. Tosin tätä rauhaa ei kestäisi enää kauaa, sen verran kauan olin jo kulkenut.

Ahdisti kyllä, että kun kerrankin olin uskaltautunut kulkemaan lähellä pohjakerrosta, olin törmännyt umpikujaan ja suljettuihin oviin jo parikin kertaa. Alkoi tuntua kuin seinät kaatuisivat päälleni, eikä missään näkynyt ketään. Tosin kerran olin meinannut myös törmätä koulun räyhähenkeen, ja pelkäsin, että se oli kuullut minut ja seurasi nyt minua valmiina nolaamaan minut heti, kun joku näkisi.

Saavuin kohtaan, jossa käytävä haarautui, ja valitsin tien, joka todennäköisemmin johti johonkin tuttuun, yhteiseen tilaan – ehkä olisi sittenkin vain pitänyt mennä sinne omalle käytävälleni kuten viimeksikin? Jostain syystä kai maa veti minua puoleensa tänään.

Tuhahdin hiljaa omille ajatuksilleni. Mikä runoilija minusta nyt on tulossa? Vai kenties ennustaja? Kurtistin kulmiani entistä enemmän, otsani syvemmälle ryppyyn. Mietin, miten voisin keskittää ajatukseni johonkin. Japanilaisia numeroita, keksin hätäisesti: ichi, ni, san, yon, go, roku, nana, hachi... yhdeksän? Mikä oli yhdeksän? Ei mitään muistikuvaa... kyuu? En muistanut ja ärsyynnyin kaiken ahdistuksen lisäksi.

Säpsähdin aika huomaamattomasti, kun äkkiä kuulin jostain edestäpäin jonkinlaista ääntä.. askel, kaapu tai joku? Nostin puolihaluttomasti katseeni ja seisahduin, kun säikähdin. Hahmo vähän matkan päässä edessäni oli... pelottava. Astahdin siihen reagoiden pari askelta taaksepäin ja mieltäni alkoi vallata pakokauhu. Hahmokin oli pysähtynyt ja siirtynyt seinänviereen; hetken näin siinä heijastuksen itsestäni.

Mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Hahmo ei toiminut sinä pienenä hetkenä kun pakotin itseni arvioimaan tilannetta, sitten lähdin ohittamaan hahmoa ripeästi, katse maahan suunnattuna, huppu valmiiksi pääni peittona, kädet nyt puristettuina nyrkkiin paljon voimallisemmin kuin ennen tätä tilannetta. Kaikkein mieluiten olisin vajonnut maan alle, mutta pakotin itseni julmaan todellisuuteen tiedostaen ettei se ollut mahdollista – ainakaan minun taidoillani. Ehkä joku sellainen loitsu olikin? En kyllä kysyisi siitä keneltäkään, en edes Hestialta, koska... se olisi noloa. Toivoin, etten nolaisi itseäni tuon hahmon nähden – sillä kuka tiesi, miten suosittu tuo todellisuudessa olisi? Pian kaikki tietäisivät, että minä, jo valmiiksi vähän... outo tyyppi, olin taas kerran nolannut itseni. Pahinta olisi, että tuo kantautuisi niiden varsinaisten kiusaajien korviin. Melkein yhtä paha vaihtoehto olisi myös Hestia, joka huolestuisi taas enemmän – minullahan on nyt mennyt niin hyvin... Miksi olinkaan lähtenyt harhailemaan ja jättänyt oman käytäväni?

// Ähh, noinkohan tästä tulee mitään ku nää meidän hahmot on tällaisia? The shortest miksi-ropea-kutsutaan-enkuksi ever? "Mahtavaa." Siitä vaan, helppo jatkaa! -.-' //

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Vastaantuleva hahmo tuntuu säikähtävän jatko-opiskelijaa paljon enemmän kuin mitä hän oli ollut yllättynyt. Athelard ottaa askeleen sivulle, päätyen aikalailla käytävän keskelle. Hän ei todellakaan aikonut antaa toiselle mahdollisuutta vain kulkea ohitse, mitä siitäkin olisi tullut? Athelard ei aikonut joutua koko koulun naurettavaksi.

”Kuka olet?” Athelard kysyy, voimatta tunnistaa toista pään peittävän hupun vuoksi. Muutenkin hänellä oli varsin huono kasvomuisti, joten tuskin olisi muistanut toista vaikka olisi tuon joskus aiemmin nähnytkin. Kuolonsyöjä tuijottaa toista pistävästi, inhon huokuessa selkeästi lävitse.


// Haha, no itsellänihän tämä vasta kestikin, ja tuli varsin lyhyttä. Anteeksi, yritän ensikerralla paremmin :D Kyllä varmasti tulee mielenkiintoinen peli, vaikka Shanietta onkin ujo niin yritän saada Athen tekemään tuon kanssa edes jotain. Jos kuitenkin tuntuu siltä ettei ropea enää voi jatkaa niin laita vaa yv, en pety! :) Ja roolipeli on englanniksi rolegame, se on suora käännös suomeksi. Usein englanniksi tosin käytetään lyhennystä rp, kuten suomessakin.

[Shanietta Kei]

// Ei mitään, mullakin kesti taas... :') Joo, mielenkiintoinen peli tulee! :'D Tällä hetkellä mä hihittelen itekseni Shanien ahdingolle x) Joo koitan jatkaa varsinaista kirjoittamista... Ja en oo ihan heti luopumassa tästä ropesta! Pitäs vaan saada värkättyy osallistuminen Turnajaisten kolmanteen haasteeseen... Miksi jätin sen tähän loppuun? Mahtavaa. Mut pakko kirjottaa ensin nää lyhyemmat osallistumiset, ennen ku voi keskittyy siihen haasteeseen... Ja hei, kiitos tiedosta, koitan muistaa vastaisuudessa! :) Rolegame, rolegame... //

Ripeät askeleeni päättyivät kuin seinään, kun aistin – enemmän kuulin kuin näin – hahmon tukkivan tieni. Sydämeni tuntui sykkivän yhä nopeammin, minua pelotti. Lähdin hivuttautumaan vaivihkaa vasemmalle, mutta minut jähmetti paikoilleen hahmon sanat: ”Kuka olet?” Katseeni sinkosi automaattisesti ylöspäin, hahmon kasvoihin. Nopea vilkaisu, laajenneet, pelokkaat silmät. Miehen kasvot huokuivat kielteistä tunnetta – oliko se inhoa? Mitä minä olin hänelle tehnyt ansaitakseni tuon? Ollut olemassa? Sattunut kulkemaan tässä juuri nyt? - ja silmät tuijottivat pistävästi minua, pelottavasti. Peräännyin pari lyhyttä, nopeaa askelta taaksepäin, toivoen ettei hän lähestyisi minua. Vilkaisin aina välillä häntä, hänen kasvojaan, ettei hän pääsisi yllättämään minua tuhoisin seurauksin.

”Olen... Shanietta”, sopersin hiljaa, epäselvästi. ”Shanietta Kei”, koetin vielä lausua selkeämmin, mutta ääneni särähti ja oli edelleen hiljainen. Ja siitä kuulsi pelko. Virhe numero yksi: tunteiden näyttäminen vastapuolelle. Tuntui, että kaikki katulapsivaistot ottivat minusta vallan siinä hetkessä, yhtäkkiä. Kuin olisin taas kymmenen- tai yksitoistavuotias. En tehnyt mitään, vilkuilin vain hermostuneena miestä odottaen hänen reaktiotaan, väistellen inhoavaa, pistävää katsetta. Käteni olivat puristuneet hermostuksesta nyrkkiin. Vastapuolen nimen kysyminen oli viimeinen asia, jota olisin siinä tilanteessa ajatellut.

Silti jossakin mieleni perukoissa olin varma, ettei tuo voisi tehdä mitään pahaa minulle... sen pahempaa kuin ne toiset kiusaajat. Minä kertoisin, kertoisin Hestialle ja hänen kanssaan aikuiselle, professorille... Ja tuon miehen kyllä tunnistaisi jokainen, joka hänet on nähnyt! Sen takasi hänen kasvonsa halkaiseva arpi, joka oli vielä pahempi kuin omani – jopa se pahin oikeassa kyynärvarressani.

[Mila Molina]

Athelard J. Gryan, Cerfeur: 4 p
Shanietta Kei, Serdaigle: 5 p

Kiitos pelistä!