Kirjoja tuikkivien tähtien alla

[Katrine Isabell Wall]

Ivan istui toiselle kaiteelle, mutta kuitenkin sen verran lähelle, että saatoimme jutella. Tajusin itsekin seisoskelleeni ja istuin takaisin kaiteelleni nojaten tolppaan.

Kysymykseni vaikutti kuitenkin Ivaniin rajummin, kuin olin kuvitellutkaan. Nyt oli nimittäin Ivanin vuoro horjahtaa kaiteelta. Pomppasin seisomaan kauhistuneena, mutta en ehtinyt juuri muuta tehdä, kun poika sai kaiteesta kiinni estäen täpärästi putoamisensa. Katsoin hetkel seisaallani yhä säikähtäneenä, kun poika asettautui takaisin kaiteelle. Istahdin uudelleen alas, kun Ivan näytti saavuttaneen tasapainon. Hänen olkapäänsä alkoi kuitenkin nykiä omituisesti.

”Anteeksi! Ei ollut tarkoitus”, sanoin Ivanille huolestuneisuuden ja säikähdyksen sekaisella äänellä.

”En ole”, poika vastasi kysymykseeni, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. ”Värjännyt. Tai joo. O-olen. En ti-tiedä... Tavallaan? En i-itse? Ei t-tarkoituksella...” Häkellyin vähän Ivanin takeltelevasta vastauksesta, ja olin juuri kysymässä lisää, mutta hillitsin itseni. Poika oli kierrellyt tahallaan, hän ei siis luultavasti halunnut puhua siitä. Luultavasti tipahtaminenkin oli johtunut kysymyksestäni. Päädyin siis vain nyökkäämään ja pohtimaan asiaa itsekseni. Tarkoittiko Ivan, että violeetti ei ollut hänen luonnollinen sävynsä, mutta hän ei ollut halunnutkaan sitä. Oliko joku muu värjännyt hänen hiuksensa? Mutta eikös väri lähde pesussa? Hiukset olivatkin yllättävän arka paikka pojalle.

En oikein tiennyt, miten olisin jatkanut luontevasti keskustelua, joten päädyin kääntymään kirjani puoleen. En kuitenkaan oikein pystynyt lukemaan, sillä pohdin yhä Ivania. Jollain tavalla hän vaikutti ikäisiään vanhemmalta. Ei ollut kaksitoistavuotiaan oloinen.

Vilkaisin taivasta, se oli niin kaunis tänä yönä tuhansine tähtineen. Tähtitieto oli yksi lempiaineistani, joten tunnistinkin monia kuvioista. Käännyin kaiteella niin, että saatoin paremmin taivaan ja heilautin jalat kaiteen yli ulkopuolelle. Ulospäin saatoin näyttää huolettomalta, mutta oikeasti puristin istuessani kaidetta rystyset valkeina, sillä pelkäsin tipahtavani.

”Mitä pidät tähtitiedosta?” Kysyin hetken mielijohteesta Ivanilta.

[Ivan Kushnir]

Ivan tunsi, kuinka sydän löi nopeaan tahtiin äskeisen säikähdyksen johdosta. “E-ei mi-mitään”, Ivan vastasi anteeksipyyntöön ja yritti hymyillä ystävällisesti, vaikka saattoi hänenkin ilmeestään (ja äänestään) nähdä (tai kuulla) vielä säikähdyksen aiheuttamaa kireyttä. Onneksi tyttö ei enää sanonut mitään Ivanin hiuksista, vaikka näyttikin hieman pohtivalta. Välillä Ivan todella toivoi, että olisi hallinnut lukilitiksen taidon, mutta turha siitä oli haaveilla, kun muukin loitsiminen oli vaikeaa. Mutta vaikea kieltää, etteikö välillä olisi kiva tietää mitä toiset todella ajattelivat.

Katrine käänsi katseensa takaisin kirjaansa, mutta Ivan ei omaansa. Hän jäi katselemaan tyttöä hieman pohtiva ilme kasvoillaan. Hän oli juuri avaamassa suunsa, kysyäkseen erästä asiaa, kun tyttö sitten esittikin kysymyksen. “T-tähdet ovat kivoja”, Ivan sanoikin hieman hymyillen, nyt jo aidosti jälleen. “Ja tähtitieto on kiva oppiaine”, hän jatkoi. “Yksi suosikeistani.”

[Katrine Isabell Wall]

”E-ei mi-mitään”, Ivan sanoi. Änkyttäminen ja kireä ääni sekä hymy, jonka tunnistin kokemuksesta kulissiksi vihjasivat toista. Eikai poika ollut minulle vihainen? Ainakaan hän ei ollut seisonut täysin sanojensa takana.

Kun yritin lukea, tunsin Ivanin katseen. Mitähän hän mietti? Jotenkin oli kamalan kiusallista, kun joku katseli kun luin. En pystynyt muutenkaan keskittymään kirjaan, joten esitin kysymyksen tähdistä.

”T-tähdet ovat kivoja”, Ivan sanoi. Käänsin katseeni häneen, ja tällä kertaa hymy näytti jo vapautuneemmalta. Uskaltauduin hymyilemään takaisin. Ehkä hän ei ollutkaan kauhean vihainen. ”Ja tähtitieto on kiva oppiaine. Yksi suosikeistani”, hän jatkoi.

”Minunkin!” tokaisin. ”Tykkään myös pimeyden voimilta suojautumisesta. Oikeastaan haluaisin auroriksi, vaikka se onkin minulle mahdotonta”, kerroin. En tosin tiennyt, miksi kerroin näitä asioita melkein vieraalle ja vähän pelottavalle pojalle, kun paras ystäväni tai vanhempanikaan eivät tienneet lapsellisesta haaveestani. Ehkä tuntemattomille oli helpompi kertoa tällaisia asioita, tai sitten halusin jotenkin alitajuntaisesti osoittaa pojalle luottamusta, jotta hänkin rentoutuisi vähän. Tuo ei tosin kuulostanut välttämättä miltään salaisuudelta pojan korviin.

Katsoin taas taivasta ja yritin bongata tuttuja kuvioita. En oikein tiennyt, mikä tähdissä viehätti. Ehkä se, kuinka ne olivat niin etäisiä, mutta tuntuivat silti olevan lähellä, kuinka ne valovuosien päähänkin jaksoivat loistaa luoden iltoihin tunnelmaa, jotain mystistä ja ikivanhaa...

[Ivan Kushnir]

Ivan hymyili, kun Katrine totesi tähtitieteen olevan hänenkin lempiaineitaan. Jotenkin hän oli osannut aavistaa sen jo kysymyksestä. Poika nyökytteli hieman päätään, kun tyttö kertoi haaveestaan ryhtyä auroriksi. “Miksi se olisi mahdotonta?” hän kysyi, ei varmaankaan ollut, vaikka tyttö niin kuvittelisikin. Ivan oli varma, että tytöstä voisi tulla oikein hyvä aurori, vaikka ei oikeasti tuota vielä juurikaan tuntenut. “V-varmasti pystyisit si-siihen”, hän sanoi niin kannustavalla sävyllä kuin vain kykeni. “Minun ei t-tarvitse edes m-miettiä, mi-mitä tahdon tehdä. Ei minulta k-kysytä”, Ivan totesi, alkamatta kumminkaan selittämään asiaa sen paremmin.

Katrinen katsoessa jälleen tähtiä, käänsi Ivankin katseensa taivaalle. Tähdet olivat kivoja, hän oli kiinnostunut niistä kylläkin vasta silloin, kun hänen Andriy-setänsä oli alkanut opettamaan. Eikä Andriy-setä edes oikeasti ollut hänelle sukua, kun oli vain tädin aviomies. Mutta silti tuo oli yksi mukavimmista sukulaisista, joita Ivanilla oli. Andriy-sedällä oli niin paljon kiinnostavia tarinoita, vaikka Ivan ei välttämättä uskonutkaan niistä kaikkiin. Kuten siihen, että Andriy-sedän esi-isät muka olisivat avaruusolentoja. Andriy-setä oli hieman outo sillä tavoin.

“Oletko nähnyt Antlian tähdistöä? Ilmapumpun”, Ivan kysyi hetken kuluttua, osoittaen hyvin himmeänä näkyviä tähtiä, jotka kyseisen kuvion muodostivat.

[Katrine Isabell Wall]

Ivan nyökytteli kun kerroin haaveestani. Se tuntui hetki hetkeltä tyhmemmältä ja luulin jo Ivanin huomauttvan samaa, kun poika yllätäen kysyikin: ”Miksi se olisi mahdotonta?” Hymyilin vinoa hymyä ja olin jo aikeissa vastata, kun Ivan jatkoikin: ”V-varmasti pystyisit si-siihen.” Naurahdin hieman ilottomasti kannustukselle. Ei poika tiennyt, kuinka surkea olin.

”Täytyy olla paras että pääsisi edes aurorikouluun. Minä olen liian pieni ja heikko ja ujo ja surkea loitsuissa”, luetteloin. Ei, minua ei todellakaan otettaisi edes pääsykokeisiin. Säikähtäisin jo varmaan ensimmäisen luokan loppukokeissa niin, etten pääsisi toiselle luokalle.

”Minun ei t-tarvitse edes mi-miettiä, mi-mitä tahdon tehdä. Ei minulta k-kysytä”, Ivan kertoi. Vilkaisin häntä aikeissa kysyä lisää, mutta tämä olikin kääntänyt katseensa jo taivaalle. Ehkä tämäkin kuului niihin herkkiin asioihin, kun Ivan ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan. Toisaalta hän oli itse ottanut asian esille. Ja olisiko epäkohteliasta olla kysymättä lisää? Sehän vaikuttaisi siltä, ettei minua kiinnostanut ollenkaan. Juuri kun meinasin kysyä, Ivan puhui.

”Oletko nähnyt Antlian tähdistöä? Ilmapumpun”, poika sanoi osoittaen himmeää tähtirypästä taivaalla. Katsoin myös tähtiä, mutten erottanut niissä kuvioita.

”Ilmapumpun? Apua, en tiennyt, että sellainen on edes olemassa! Eikai sitä kysytä ensimmäisen luokan loppukokeissa?” Panikoin. Meille ei oltu puhuttu sellaisista. Tiesin kyllä aika paljon tähdistöjä, mutta äkkiä minusta tuntui, että ne kaikki olivat sellaista peruskauraa, jolla ei pääsisi kokeista läpi. Jousimies, iso karhu, joutsen ja muut tutut kuviot tuikkivat kyllä minulle mutta en hahmottanut taivaalla mintään sortin pumppua, en ilma- enkä edes vesi-.

”Ömm, muuten, Ivan”, aloitin hetken kuluttua epävarmasti. ”Älä tipahda tai mitään – anteeksi – mutta miksi et saa itse päättää mikä sinusta tulee aikuisena? Tai siis, ei sinun ole pakko vastata, mietin vaan”, mumisin.

[Ivan Kushnir]

Katrine luetteli asioita, joiden takia hänestä ei tulisi hyvää auroria ja Ivan mietti hetken tyttöä katseellaan hieman mittaillen. Kuten tuo sanoi, oli tuo melko pieni, mutta luultavasti tuo kasvaisi vielä ainakin jonkin verran. “Minä t-tiedän auroreita, j-jotka e-eivät ole si-sinua s-suurempia”, Ivan aloitti, ei pieni koko ollut sille este. Vaikka se saattoikin haaste aurorille olla, ei se suoranainen este ollut, kun sen käytti hyödyksi. “Etkä si-sinä ole heikko. M-mutta voisit kyllä alkaa v-vähintäänkin lenkkeilemään pä-pä-päivittäin”, poika jatkoi pohtivasti. “Ja l-loitsut voit o-oppia, kun v-vain yrität k-k-kovasti”, Ivan sanoi lopuksi, jättäen ujouden kokonaan kommentoimatta, vaikkei ehkä ollutkaan paras loitsujen oppimisesta puhumaan, kun ei itse osannut kuin ihan muutamia loitsuja ja niitäkään ei ääneen loitsittaessa.

Ivan naurahti hieman, kun tyttö sanoi, ettei ollut edes kuullut sellaisesta kuviosta. “Ei si-sitä t-tarvitse tuntea”, poika lupasi. Eivät ne ensimmäisen luokan kokeissa sellaisia kyselleet, mutta oli se silti hyvä tietää. Lisäpisteitä lisätiedolla. “S-siihen kuuluu k-kymmenen tähteä. Y-yksi niistä on hiilitähti, yksi on oikeasti k-kaksoistähti ja yhdellä a-ainakin on planeetta, j-joka k-kiertää tähden n-n-noin 143,6 p-päivässä”, Ivan kertoi aivan innoissaan, vaikkei tiennytkään, kiinnostiko tyttöä oikeasti tuollaiset asiat. Häntä itseään ainakin kiinnostivat.

Ivan melkein nauroi, kun tyttö pyysi, ettei hän tipahtaisi (tai mitään), mutta onnistui pitämään ilmeensä. Poika mietti hetken, kuinka ilmaisisi asiansa, ennen kuin avasi suunsa. “Olen Ivan Kushnir”, hän aloitti, kuin sen pitäisi selittää kaikki. “Ei minulla ole m-muuta v-vaihtoehtoa kuin j-j-jatkaa isäni t-työtä…” poika totesi. Toki hän leikitteli välillä ajatuksella, että mitä jos hän lähtisikin jonnekin missä Kushir ei ole tunnettu nimi ja alkaisi virkaan, jota itse halusi. Mutta ei se ollut mahdollista. Ei hänelle.

[Katrine Isabell Wall]

Ivan katseli minua hetken mietteliäänä ennen kuin esitti mielipiteensä asiaan.

”Minä t-tiedän auroreita, j-jotka e-eivät ole si-sinua suurempia. Etkä sinä ole heikko”, Ivan sanoi. Ai en heikko? Hyvähän Ivanin oli sanoa, hän ei tuntenut minua, olimme tavanneet vasta tänään. Eihän se Ivanin vika ollut, hänhän yritti vain rohkaista, mutta jotenkin minua ärsytti, että olin mennyt selittämään salaisesta haaveestani tälle vieraalle pojalle. Ei hän minua osaisi auttaa tai tukea. ”Mu-mutta voisit kyllä alkaa v-vähintäänkin lenkkeilemään pä-pä-päivittäin”, Ivan ehdotti. Hymyilin hieman yllättyneesti, poika oli oikeasti osannut sanoa jotakin. Olin odottanut vain lisää tyhjää kannustusta. ”Ja l-loitsut voit o-oppia, kun v-vain yrität k-k-kovasti.”

Huomasin pojan jättäneen ujouden mainitsematta. Niin, koska ujosta aurorista ei tulisi mitään, kaikkihan sen tiesivät. En kuitenkaan jaksanut enää inttää vastaan, joten pidin suuni supussa.

Ivan naurahti paniikilleni tähtikuvioista. ”Ei si-sitä tarvitse tuntea”, hän rauhoitteli. ”S-siihen kuuluu k-kymmenen tähteä. Y-yksi niistä on hiilitähti, yksi on oikeasti k-kaksoistähti ja yhdellä a-ainakin on planeetta, j-joka k-kiertää tähden n-n-noin 143,6 p-päivässä.” Kuuntelin kiinnostuneena Ivanin kertomusta. Hän taisi todella olla kiinnostunut tähdistä, kun muisti tuollaisia ulkoa!

”Vau, eivätkös hiilitähdet ole harvinaisia?”, kysyin ja tähysin taivaalle. Nyt halusin todellakin huomata tuon tähtikuvion, jolla oli kyllä aika huvittava nimi.

Onneksi Ivan ei ilmeisesti halunnut tipahtaa tornista, vaan vastasi ihan asiallisesti näyttämättä yhtään tippuisalta: ”Olen Ivan Kushnir.”

Katsoin poikaa ensin hetken kummissani, kyllähän hän oli jo nimensä kertonut, kunnes mieleeni tuli jokin muistikuva nimestä. Olin kuullut nimen Kushnir jossakin.

”Ei minulla ole m-muuta v-vaihtoehtoa, kuin j-j-jatkaa isäni t-työtä”, Ivan jatkoi. Silloin muistin, missä olin kuullut nimen ennenkin. L'apothicaire de Kushnir, suuri apoteekkiketju, josta minäkin olin ennen koulun alkua käynyt ostamassa tiettyjä tarvikkeita. Oliko tuo ketju Ivanin vanhempien omistuksessa?

”Ai, en... Tiennyt”, sanoin hiljaa. ”Olen pahoillani. Mutta...” Epäröin, sillä pelkäsin vaikuttavani taas epäkohteliaalta. ”Eikös kaikilla ole kuitenkin oikeus tehdä aikuisena mitä haluaa? Mitä sinä haluaisit tehdä – jos saa kysyä?”

[Ivan Kushnir]

Katrine näytti siltä, kuin olisi todella ollut kiinnostunut siitä, mitä Ivan kertoi. “Joo, on ne ha-ha-harvinaisia”, Ivan vastasi taivaalle katsellen. “Niiden kaasukehässä on enemmän hiiltä kuin happea, minkä takia niitä kutsutaan hiilitähdiksi”, poika kertoi. “Niitä ei vielä tunneta kovinkaan hyvin.”

Ivan näki Katrinen hämmennyksen ja oli jo selittämässä asiaa, kun tuon ilme paljasti tuon oletettavasti keksineen yhteyden Ivanin ja yhden maan suurimpiin lukeutuvan apoteekkiketjun välillä. Eipä se kovinkaan vaikeaa ollut. Hänen sukunimensä kun löytyi kaikkien 21 liikkeen ulkopuolelta, kesällä liikkeitä olisi jo 23, Ivanin isä ei luultavasti lopettaisi laajentamista ennen kuin olisi vallannut koko maailman. Ivan ei todellakaan halunnut sellaista elämää itsellensä.

Ivan pudisti hieman päätään. “P-pitäisi olla. Mu-mutta ei s-se koske, jos olet s-suuryrityksen p-p-perijä…” Ivan vastasi olkiaan hieman kohauttaen. “Mi-mitä ha-ha-haluaisin tehdä… Haluaisin olla k-k-kokki”, Ivan paljasti punastuen hieman. “T-tai k-kirjailija…” hän jatkoi vielä. Olihan tuokin kertonut oman unelmansa, joten täytyihän Ivaninkin paljastaa unelmiaan toiselle, vaikka hullujahan hänen unelmansa olivat. Ja niin tuokin varmaan sanoisi. Olihan se toki hieman hullua haluta jotain, kun apoteekkiketjun omistamalla saisi mitä ikinä tahtoisi. Mutta onnea ei ostettu rahalla.

[Katrine Isabell Wall]

“Joo, ne on ha-ha-harvinaisia”, Ivan kertoi yrittäessäni bongata ilmapumppua. “Niiden kaasukehässä on enemmän hiiltä kuin happea, minkä takia niitä kutsutaan hiilitähdiksi. Niitä ei vielä tunneta kovinkaan hyvin.”

Nyökyttelin Ivanille, sen verran minä sentään hiilitähdistä tiesin.

“Onko se tuo?” kysyin ja osoitin minulle entuudestaan tuttua hiilitähteä, jonka kyllä tunnistin. En vain tiennyt, mihin kuvioon se kuului. Miksi ihmeessä en ollut ottanut selvää siitä? Opettaja oli käyttänyt tuota tähteä esimerkkinä kertoessaan hiilitähdistä.

Ivan pudisti päätään kysymyksilleni ammateista. “P-pitäisi olla. Mu-mutta ei s-se koske, jos olet s-suuryrityksen p-p-perijä…” Ivan sanoi. Olin siis ollut oikeassa Ivanin vanhempien suhteen. “Mi-mitä ha-ha-haluaisin tehdä…” Ivan jatkoi. “Haluaisin olla k-k-kokki. T-tai k-kirjailija…” Pimeässä näytti, kuin Ivanin kasvoille olisi noussut hienoinen puna. Ei kai hän haaveammattejaan ujostellut?

“Kuulostaa upealta”, rohkaisin vuorostani kannustavasti hymyillen. “Kokki on hieno ammatti, ja olen aina ihaillut kirjailijoita”, kerroin. “Kyllä sinun kannattaisi pyrkiä nii-”

Äkkiä kuulin jotain ja hiljenin kuin seinään. Nostin etusormen pystyyn merkiksi, ettei Ivan sanoisi mitään ja kuuntelin. Jostain kuului lähentyvää puheensorinaa ja askelia.

“Joku muukin on tainnut tajuta, että on tähtikirkas yö”, kuiskasin Ivanille ja samassa tajusin, kuka oli tulossa. Nyt tuli kiire, käsittääkseni tähtitorni ei ollut sallittu oleskelutila. “Nyt on kolmasluokkalaisten tähtitiedon tunti!”

[Ivan Kushnir]

“Ovat sprektiluokan C tähtiä, eli pintalämpötilaltaan noin 3000 kelviniä. Niillä on ihan oma sprektiluokkansa”, Ivan kertoi. Kyllä hän olisi voinut vaikka pitää tunnin esitelmän hiilitähdistä, jos olisi vain saanut.

Ivan ei uskonut, että Katrine todella tarkoitti sanojaan, mutta ei lähtenyt väittämään vastaan vaan kohautti vain olkiaan. Turha sitä miettiä, kun ei se kumminkaan toteutuisi. Katrinen seuraavat eleet saivat Ivaninkin kuuntelemaan. Hyvin nopeasti Ivan tekee pakosuunnitelmansa ja kehotti Katrinea seuraamaan itseään ihan hiljaa. Sitten hän käytti avaruusolentojen huomaamattomuustaitoja, lähtien hiipimään kolmasluokkalaisten ohitse, seurasi Kat tai ei (jos sattui seuraamaan tuokin sai yllensä osan Ivanin huomaamattomuudesta). Muutaman käytävän päässä tähtitornista Ivan pysähtyi katselemaan ympärilleen.