Kuvioita jään pinnalla

[Katrine Isabell Wall]

//Varattu Song Eu Jille ja Katrine Wallille. Sijoittuu järvelle iltapäivällä 17.1. 2016//

Kävelin Châteaun talvisenkauniilla tiluksilla järveä kohti. Kaulassani pomppi pari luistimia, jotka olin sitonut nauhoista yhteen. Aioin mennä luistelemaan järven jäälle. En ollut käynyt luistelemassa vielä tänä talvena, mutta se oli mielestäni ihan mukavaa, joten nyt oli korkea aika käydä, sillä ei menisi välttämättä enää kauaa ennen kuin jää olisi liian ohutta. Nyt oli juuri sopiva sää luistelemiseen. Ei liikaa pakkasta, ulkona tarkeni olla, mutta kuitenkin miinuksella, ettei jää ollut heikkoa. Olin pukenut päälle lämpimästi, että voisin viettää parikin tuntia ulkona. Minulla oli päällä vaaleanpunainen hiukan liian pieni toppatakkini, jalassa mustat ulkohousut ja vaaleanruskeat uggit. Lisäksi minulla oli neulottu pipo, lapaset ja kaulaliina. Olin sitaissut hiukseni ponnarille tavallisesta poiketen. Yleensä pidin ruskeita kutrejani auki.

Tiirailin jäälle, missä oli muutamia hahmoja luistelemassa, kävelemässä tai puuhailemassa jotain muuta. Jotkut olivat rakentamassa lumiukkoa parin metrin päässä rannasta ja kinastelivat parhaillaan siitä, pitäisikö sille laittaa porkkana- vai perunanenä.

Kävelin lopun matkan ja saavuin järven rantaan. Näkymä oli kaunis ja olisin voinut jäädä ihailemaan sitä siihen, mutta olin tullut luistelemaan, en töllistelemään muiden luistelua, joten istahdin penkkaan ja irrotin luistimet toisistaan. Luistinten laittaminen oli ehdottomasti luistelemisen inhottavin vaihe. Kun näpersin nauhoja, sormeni kohmettuivat, sillä minun oli pakko riisua lapaset. Kun sain viimein luistimet jalkoihini, nousin varoen ylös. En halunnut kaatua heti kättelyssä. Vedin lapaset takaisin käsiini ja jätin kengät rannalle. Sitten lähdin potkimaan vauhtia.

Jää oli ihanan tasaista ja luistelu alkoi sujua nopeasti, vaikka edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo vuosi. Olin niitä tyttöjä, jotka luistelivat kaunokeilla. Hokkareilla en vain mitenkään pysynyt pystyssä. Se johtui varmaan siitä, ettei niissä ollut piikkejä kärjissä. Ja niissä on käsittääkseni ohuemmat terät. Suihkin kauemman rannasta ja harjoittelin aluksi ihan perus luistelua. Kun itsevarmuuteni vähitellen lisääntyi, kokeilin luistella myös takaperin. Harjoittelin käännöksiä, sirklaamista ja jarruttamista. Minulla oli tosi hauskaa, mutta olisin ehkä kaivannut kaveria mukaan.

[Song Eun Ji]

Eun Ji tanssahteli Châteaun lumisilla tienoilla ihaillen kimaltavaa lunta ja lumihiutaleita, jotka kinokseen pehmeästi laskeutuivat. Hän ihaili metsää, joka siinsi aivan lähistöllä kauniine lumikuorrutteisine puineen ja pensaineen, joiden lomasta pieni jänöjussi hyppeli. Korealaisnoita oli heti ensi näkemältä tykästynyt Châteauhun - siihen kauniiseen linnaan ja järveen, jonka tyttö para-aikaa pomppelehti kinuskinruskeat hiukset liehuen. Vaaleanpunaiset suortuvat ruskeiden seassa olivat hieman kulahtaneet, mutta tuo valkoinen maisema sai tytön harkitsemaan uutta ilmettä kutreihinsa.

Sinä päivänä Eun Ji oli vetänyt ylleen puuterinvärisen talvitakin, joka mekkomaisesti leveni helmasta. Päässään neidillä oli valkoinen pipo, johon oli ommeltu sävyyn sopivat kissankorvat. Luistimet, jota hän kädessään kantoi olivat valkoiset kaunot, uudet sellaiset, sillä vanhat olivat liian pitkän unohduksen jälkeen käyneet pieniksi. Jaloissaan Eun Ji piti valkoisia talvisaappaita ja käsissään valkoisia tumppuja, eli asukokonaisuus oli mitä parhain lumisille talvipäivälle.

Järven rannalla Eun Ji vaihtoi saappaansa luistimiin ja ensimmäiseksi mainitut jätti lepäämään lumikinokseen. Järven jää oli kiiltävä ja Eun Ji istuikin hetken ja vain katseli, kuinka muutama oppilas käyskenteli jäällä iloisina kuin peipposet. Myös muuan nuori tyttö ruskeine kutreineen liisi siellä täällä ja herätti katselijassa suurta ihailua ja halua liittyä seuraan.

Korealaisnoita liukui jäälle ja haki luistimiinsa sitä viime talven tuttua tuntumaa, kun hän oli viettänyt jäällä paljonkin aikaa. Naurahtaen hän potkaisi vauhtia ja levitti kätensä sulkien silmänsä. Kuinka ihanalta tuntuikaan kun pakkaspoika puri poskia. Luoja auttakoon niitä jotka eivät ole koskaan tunteneet luistelunhuumaa.

Eun Ji teki pienen piruetin ja jatkoi liitoaan hymyillen autuaasti. Hän alkoi pyöriä yhä kovempaa ja kovempaa, jopa niin vauhdikkaasti että seuraava pieni töyssy sai hänet lentämään selälleen järven jäälle. Tyttö liukui hetken liukkaalla pinnalla, eikä voinut mitään sille tosi asialle, että kun lentää kovalle jäälle, se kirpaisee pahasti.

[Katrine Isabell Wall]

//Tuli vähän lyhyt :/ //
Pian kokeilinkin jo pientä piruettia. Kuten sanottua, en ole kovin hyvä luistelemaan, ihan keskitasoa, joten sain pyörähdettyä vain kömpelön kolme neljäsosaa -piruetin, ja sekin meni hitaasti.

Käännyttyä kuitenkin näin jotain kauheaa: kissankorvaiseen pipoon ja nudeen toppatakkiin sonnustautunut luistelija nimittäin kaatui jäässä olevassa töyssyssä ja kaatui selälleen. Luultavasti naispuolinen hahmo liukui hetken selällään jäällä, ja minä lähdin kiitämään tuota kohti. Kauheaa, tuo mahtoi sattua. Toivottavasti tytölle ei ollut käynyt pahasti. Jos hän olisi lyönyt päänsä, en varmaan olisi jaksanut viedä häntä sairaalasiipeen, eikä lähellä näkynyt opettajia. Kukaan muu ei ollut tainnut huomata kaatumista.

Saavuin tytön luo ja polvistuin – luistinten takia vähän kömpelösti – hänen viereensä. ”Oletko kunnossa?” kysyin vähän hädissäni. En ollut perinyt äidiltäni juuri minkäänlaisia parantajankykyjä. ”Sattuiko sinuun?” Katsoin tytön kasvoja. Hän ei tainnut olla ranskalainen tai englantilainen. Näytti olevan kaukoidästä – mahdollisesti Japanista, Kiinasta tai Koreasta. Tytön hiukset olivat kinuskinruskean ja vaaleanpunaisen raidalliset ja pitkät. Tyttö itsekin oli pitkä, vaikka ei näyttänyt ainakaan montaa vuotta minua vanhemmalta. Outoa, olin aina kuvitellut, että idän ihmiset olivat kovin lyhyitä.

[Song Eun Ji]

//Hmm... Huomasin vasta nyt että kuinka pitkä tyttö on yhdentoista vanhaksi :'D//

Eun Ji makasi maankamaralla kuullen lähestyvien luistimien raapivan jäänpintaa. Tyttö avasi toisen silmänsä sulkien sen kuitenkin miltei saman tien ähkäisten kivusta. Viimeksi hän oli kaatunut yhtä pahasti viiden vanhana, kun yritti ensimmäistä kertaa piruettia. Eun oli kuitenkin visusti päättänyt ettei nyt itkisi, vaikka se vaikeaa olikin, sillä vihlova tunne värähteli hänen kehossaan ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin vuotamaan yli äyräiden. Tyttö tiesi hänen poskiensa rosottavan punaisina, mutta toivoi ettei kukaan sitä huomaisi.

Eun Ji kuuli kuinka joku polviatui hänen vierelleen kysyen ehkä hieman hätiköiden; ”Oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?”
Vastaukseksi korealaisnoita pudisti päätään ja avasi silmänsä kohdatakseen ruskeat mantelinmuotoiset silmät. Tyttö oli solminut hiuksensa poninhännälle ja sonnustautunut vaaleanpunaiseen toppatakkiin. Hän vaikutti ystävällisestä, luultavasti juuri itsensä ikäiseltä ja Eun Ji tunsi itsensä tyhmäksi pidätellessään itkuaan ja esittäen rohkeaa. Hän hymyili väkinäisesti ja nousi käsiensä varaan.

"Hieman", toisti Eun Ji ja kompuroi ylös vaivanloisesti pala kurkussa. "Ei paljoa. Olen aivan kunnossa."

[Katrine Isabell Wall]

Maassa makaava tyttö pudisti päätään avaten silmänsä, jotka olivat suuret ja tummanruskeat. Hän nousi hieman maasta ja hymyili vähän, mistä en kyllä täysin vakuuttunut. Hymystä nimittäin paistoi läpi jokin muu tunne kuin ilo, vähän kuin paperisesta sermistä.

”Hieman”, tyttö sanoi ja alkoi nousta pystyyn. Yritin auttaa häntä, mutta en tiedä, oliko siitä apua, sillä luistimeni vain liukuivat jään pinnassa. Samalla mietin, kumpaan kysymykseen 'hieman' oli ollut vastaus. ”Ei paljoa. Olen aivan kunnossa.” Epäilin hieman tytön sanoja. Ne vaikuttivat siltä, että hän vähätteli tapahtunutta. Päätin kuitenkin olla inttämättä, jos tyttö kerran sanoi olevansa kunnossa.

Yksi hyvä puoli tapahtuneessa oli kuitenki ollut: ujouteni oli jäänyt taka-alalle syöksyttyäni auttamaan, ja olin kerrankin suoriutunut änkyttämättä. ”Olen Katrine Wall”, sanoi. Ujous alkoi palailla tilanteen mentyä ohi, mutta punastumistani tuskin huomasi pakkasesta jo valmiiksi punehtuneista poskistani. En ollut tainnut nähdä tyttöä ennen, joten mieleeni juolahti, että tyttö saattoi olla jostain muusta koulusta. Vierailijathan lähtivät vasta kuudelta. Päätin siis jatkaa vielä hieman esittelyäni. ”Châteausta. Entä sinä?” Tarkemmin katsottuna tyttö ei ehkä ollutkaan niin vanha, kuin oli ensin katsonut. Hän oli kieltämättä todella pitkä, mutta ikää tuskin oli ainakaan kahtatoista enempää.

[Song Eun Ji]

”Olen Katrine Wall”, Katrine esittäytyi. Eun Ji mittasi tätä katsellaan; tytön hiukset olivat ruskeat, hiukan pähkinänruskeat ja aaltoilevat. Hän oli myös aika lyhyt ja Eun joutui arvuuttelemaan kuinka vanha tuo mahtoi olla. Silmät olivat taas ruskeat. ”Châteausta. Entä sinä?”, ääni havahdutti Eun Jin mietteistään. Aivan. Hän oli kummastellutkin miksei ollut ennen tyttöä tavannut. He olivat eri kouluista.

"Olen Eun Ji Pensievestä", hän esittäytyi. "Sukunimeltäni Song."

//Anteeksi superlyhyt viesti!//

[Katrine Isabell Wall]

//Ei mitään, ei tämä minunkaan mikään romaani ole//

”Olen Eun Ji Pensievestä”, tyttö esittäytyi. Eun Ji, aika lyhyt nimi, tuumin. Kumpikohan oli sukunimi? Ainakin nimi varmisti tytön olevan aasiasta. ”Sukunimeltäni Song”, hän kuitenkin lisäsi.

”Song, niinkuin laulu, nätti nimi. Minä olen seinä”, naurahdin. Olin aina inhonnut sukunimeäni. Kuka halusi olla nimeltään seinä? ”Muuten – anteeksi että kysyn – millä luokalla sinä olet?” Minua vaivasi hieman, kun en tiennyt ollenkaan. Kasvot voisivat olla ykkösluokkalaisen, mutta pituus vaikka neljätoistavuotiaan.

Olisin halunnut jo jatkaa luistelua, mutta toisaalta halusin luistella tutustuen Songiin, mutta en tiennyt, halusiko tyttö enää luistella. Ehkä häntä ei enää huvittanut, kun oli kaatunut pahasti. Minulle kyllä alkoi tulla hieman kylmä, pyörähtelin vähän paikallani, varoen kuitenkin, etten lentäisi nurin. Vaikken ollut kummoinen luistelemaan, tykkäsin tehdä piruetteja – tai ainakin yrittää tehdä. Onneksi minulle ei tullut jäällä pyöriessä huono olo, vaikka automatkoilla ja karusellissa aloin nopeasti voida pahoin.

[Song Eun Ji]

”Song, niinkuin laulu, nätti nimi. Minä olen seinä”, naurahti Katrine. Eun Ji hymyili vastaukseksi hieman. Hänen nimeään ei ollut juurikaan kehuttu hänen kotimaassaan, mutta kun hän oli tullut tänne, nimeä ihmeteltiin usein. Koreassa oli nimi ollut hyvin yleinen. "Katrine Wall on nätti nimi myös", Eun Ji sanoi hymyillen yhä. Häntä taas länsimäiset nimet olivat kauniita.

”Muuten – anteeksi että kysyn – millä luokalla sinä olet?” Eun Ji ymmärsi varsin hyvin. Häneltä oltiin kysytty sama kysymys kymmeniä kertoja vain hänen pituutensa tähden. Tyttö oli ollut koskaan pitänyt siitä että oli pitkä. Hän olisi halunnut olla lyhyt muiden aasiankavereidensa tavoin. Pituudelle ei kuitenkaan voinut mitään, se oli synnynnäistä.

"Olen ensimmäisellä luokalla", selitti hän kun Katrine pyörähteli hieman jäällä piruetteja. "Entä sinä?" Tyttö irvisti. Hän puhui erittäin huonoa Ranskaa.

[Katrine Isabell Wall]

Song hymyili minulle hieman. ”Katrine Wall on nätti nimi myös.” Minäkin hymyilin hieman, vaikka arvelinkin tytön sanoneen sen pelkkää kohteliaisuuttaan. Eihän kukaan nyt tosissaan nimestäni voinut pitää?

Onneksi tyttö ei näyttänyt pahastuvan kysymyksestä vaan kertoi olevansa ensimmäisellä luokalla. Aika yllättävää, hän oli niin pitkä, mietin. Minä taas olin aika lyhyt. Song esitti vastakysymyksen hieman irvistäen. Mikähän oli vikana? Sattuikohan häneen?

”Minäkin olen ensimmäisellä”, sanoin nopeasti jatkaakseni seuraavaan. ”Oletko nyt ihan varmasti kunnossa? Vai mikä on?” En päässyt kovin usein olemaan se auttava osapuoli, yleensä oli se autettava, joten olin aika innoissani roolistani.

[Katrine Isabell Wall]

//Eun Jin luvalla autohittaan tämän loppuun. Kiitos pelistä, tämän voi nyt pisteyttää ja lukita//

Song vakuutteli vielä kerran olevansa kunnossa, ja tunsin hienoisen punan nousevan kasvoilleni kun sillä lailla tungettelin. Tyttö kokeili potkaista vähän vauhtia, mutta liukuessaan hänen jalkansa tärisi hieman. Tytön ei selvästikään ollut enää hyvä luistella.

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Song onneksi tajusi tilanteen itsekin, ja sanoi minulle, että hän joutuisi nyt lähtemään.

“Ei se haittaa, oli kiva tavata”, sanoin hymyillen. “Autanko sinut jään reunalle?” Kysyin vielä. Song sanoi, ettei tarvinnut, ja vilkutti lähtiessään varovasti pois päin.

Vilkutin takaisin ja katselin sitten paikaltani tytön menoa. Kun tuo oli päässyt rauhassa jään reunalle asti, käännyin ja lähdin jälleen kiitämään jäällä vauhdikkaasti eteenpäin.