//Tämä pelialue on varattu Bella Whitleylle ja Ruth Rousseaulle.//
Rakastin päiviä jolloin potilaita oli vähän, sillä se tarkoitti sitä että töitä ei ollut paljoa. Kyllähän minä työstäni pidin, mutta aina silloin tällöin oli ihan mukavaa ottaa rennommin ja keskittyä vaikkapa lukemiseen tai maalaamiseen. Olihan lenkkeilykin ihan kivaa, mutta nyt viime aikoina se oli jäänyt vähälle. Huokaisin. Se ei ollut pelkästään jäänyt vähälle, vaan kokonaan pois. Olin nimittäin käynyt viimeksi tammikuussa lenkillä ja silloinkin ihan pienellä sellaisella. Saattoiko sellaista pientä kirmausta edes kutsua lenkkeilemiseksi? Tuskinpa.
Mutta kuten jo aiemmin mainitsin joskus saattoi ottaa rennosti ja olla vain. Työnsin siis ajatukset lenkkeilystä muualle ja keskityin vain siihen että pääsisin turvallisesti Suurten saliin, ruokaa syömään. "Niin, jos ei lenkille niin sitten syömään", pieni ääni pääni sisällä kiusoitteli. Kävelin salin poikki opettajien pöydän luokse, istuutuen pöydän oikeaan laitaan omalle paikalleni. Otin lautaselleni ruokaa (mitäs muutakaan?) ja lasiini vettä. Ennen kuin ehdin maistaa hyvältä näyttävää annostani joku liittyi seuraani. Vilkaisin toista pikaisesti. "Bonjour", tervehdin ystävällisesti, mutta silti hieman poissaolevasti. Ajatukseni olivat jälleen karanneet lenkkeilyyn, vaa'an numeroihin ja muuhun yhtä "tärkeään".
//Tää oli säälittävän lyhyt ja tylsä aloitusviesti... :DDD //
