Roolipelin nimi: Huispausta kautta aikojen
Mukana: Athelard J. Gryan & Sophie Brown
Ajankohta ja paikka: Huispauskenttä, iltapäivä/ilta
Juoni: Athelard opettaa Sophielle huispausta.
**Aloitus**
-Athelard-
Miten hänet olikaan saatu suostuteltua tähän, Athelard mietti harppoessaan kohti huispauskentää pitkin, joskin hieman epätasaisin askelin. Toisessa kädessään hänellä oli luuta, ja yllään huispausvarusteet. Kasvoillaan kuolonsyöjällä oli tavanomaistakin jurompi ilme, suorastaan vihamielinen. Athelard ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miksi oli suostunut opettamaan huispausta jollekulle, vieläpä kuraveriselle ekaluokkalaiselle. Tietenkään tyttö ei oikeasti ollut kuraverinen, mutta Athelardin silmissä kaikki, joiden toinen vanhempi oli jästi, olivat kuraverisiä.
Jotenkin vain viestin näkeminen ilmoitustaululla oli saanut miehen miettimään omia kouluaikojaan, ja ennekuin tuo oli tajunnutkaan, oli Athelard suostunut opettamaan tytölle huispausta, jonkin oudon, nostalgisen tunteen vallassapitämänä. Nyt koko idea tuntui järjettömältä, ei hänellä ollut aikaa opettaa toisia! Saisivat luvan opetella itse putoamaan luudiltaan, niin kuin Athelardkin oli aikoinaan oppinut. Ja sitten hänestä oli tullut tupansa huispauskapteeni… Ikäviä muistoja pulpahteli kuolonsyöjän mieleen, ja jalat tihensivät tahtia. Edessäpäin näkyi jo huispauskentän valot ja korkeat tangot, joiden päässä oli ympyränmuotoinen maali. Nyt oli jo ilta, paras hetki opetella lentämään niin kuin huispauksessa kuului. Aurinko ei ollut vielä laskenut, mutta taivas keltaisen pallon ympärillä oli jo värjäytynyt ruusunpunaiseksi, lähettäen väriloistoaan kaikkialle. Illasta tulisi kaunis, Athelard huomasi miettivänsä ja pudisti päätään epätoivoisena. Mikä hempeilijä hänestäkin oli tullut!
Ei kulunut kauankaan, kun Athelard jo saapui kentälle. Helpotuksesta huokaisten kuolonsyöjä tajusi kentän olevan tyhjä – siellä ei ollut sitten sielun sielua. Tai mistä hän tiesi jos joku typerä aave oli päättänyt alkaa vakoilemaan häntä… Jatko-opiskelija kääntyy kannoillaan ja on jo poistumassa kentältä, kun näkee kaukana polulla lähenevän hahmon. Pienen pieni piste, joka kantoi mukanaan luutaa. Vai niin, hän ei siisi pääsisikään livistämään aivan vielä, Athelard mietti ja istahti yhdelle katsomon tuoleista. Voisi hän aikankin tehdä tunnista niin ikimuistoisen, että tyttö juoksisi kirkuen karkuun. Se olisikin hyvä idea, näin hän varmaan tekisikin. Athelard hymyili ilkeästi ajatuksilleen ja katseli kenttää mietteissään. Mitä muistoja se toikaan hänen mieleensä…
