Hilpeä jälleennäkeminen kera luudanvarsien

[Vanessa Kingston]

//Pelaan tämän pelin kahdella omalla hahmollani (Vanessa Kingstonilla ja Brian Eldridgellä), joten älkää ihmetelkö, jos peli saattaa vaikuttaa välillä vähän autohiittaukselta. :)//

Oli aivan ihanan aurinkoinen ja kirpeä syysaamu lokakuun alussa. Rakas serkkuni, Brian Eldridge, oli tullut tietämättäni samaan kouluun kanssani ja se oli aivan uskomattoman hauskaa. Brian oli äitini veljen, Williamin vanhin poika ja ylipäänsä Eldridgen perheen mukavin lapsi. Brian on puoliverinen eli hänen vanhempansa ovat velho ja jästi. Brianin äiti ja isä ovat mielestäni kamalan itsekkäitä nirppanokkia, joten on kummallista, miten he ikinä saivatkaan niin reippaan pojan lapsekseen.

Tällä hetkellä olin tyttöjen makuusalissa ja pelailin omaa ulkonäköäni. Naamani näytti olevan paikallaan ja kesän lopulla hunajanvaaleaksi värinsä vaihtaneet hiukseni olivat söpösti korkealla poninhännällä takaraivossani. Ne lainehtivat kevyesti keskiselkääni asti. Jos olisin menossa normaaliin kaveritapaamiseen, hiukseni saisivat kruunukseen punaisen rusettipannan.

En kuitenkaan ollut menossa teekutsuille, vaan huispaamaan ja minulla oli myös sen mukaiset varusteet. Pistin rusetin sijasta ruskean nahkapotan päähäni ja olin valmis. Kaapua en ollut laittanut, mutta muuten minulla oli kaikki sopivista kengistä ranne- ja olkasuojuksiin. Niiden alle olin saanut tungettua tummansinisen t-paidan, jossa oli pari paksumpaa valkoista raitaa ja housuikseni olivat valikoituneet ihan vain mustat kulahtaneet verkkarit, ei mitään sen kummempaa.

Vilkaisin vanhaa rannekelloni, joka laiskasti lojui matka-arkkuni päällä. Se näytti viittä vaille seitsemää ja raksutti liian hidasta tahtia. Tik tok tik tok... Tapaamiseni Brianin kanssa oli sovittu tasan seitsemäksi eteisaulaan eli minulla oli jo aikamoinen kiire. Sieppasin sauvani ja vanhan kunnon Tulisalamani lattialta ja säntäsin ovet paukkuen kohti aulaa.

Kun olin viimein päässyt näköetäisyydelle eteisaulaa, havaitsin Brianin. Hänkin oli pukeutunut normaaleihin huispausvarusteisiin, mutta jättänyt viitan pois. Hänenkin housuinaan toimi myös jotkut mustat housut ja paita näytti olevan kirkkaanpunainen t-paita. Hän kannatteli rennosti kainalossaansa luutaa, joka oli uudennäköinen ja nopealta vaikuttava kilpaluuta. En kuitenkaan tunnistanut luudan mallia.
"Brian!" huudahdin heleästi ja hyppelin pojan luokse ja halasin häntä. "Mitä kuuluu? Me ei olla nähty aikoihin! Ja vau, sinä olet kasvanut!" nauroin silkasta ilosta.

[Brian Eldridge]

Olin hyvin iloinen. Koko päivä oli oikeastaan ollut aivan loistava heti heräämisestä alkaen ja nyt oli jo ilta. Harmi, kun tällaiset hyvät päivät menevät yleensä niin nopeasti ohi ja kellokin oli jo melkein seitsemän. Silti päivän kohokohta oli vielä tapahtumatta. Pääsisin nimittäin harjoittelemaan huispausta serkkuni, Vanessa Kingstonin kanssa. Vanessa oli mielestäni oikein mukava ja älykäs tyttö, jonka kanssa viettäisin mielelläni aikaa, jos muuta hyvää seuraa ei tästä koulusta löydy.

Seisoskelin pääovien lähettyvillä aulassa ja odottelin Vanessaa. Sivelin sormellani upouuden luutani hienoja piirteitä. Luutani oli Nimbuksen uusi malli ja aivan älyttömän nopea. Sillä lentäminen oli tasaista ja pystyin tehdä sillä tiukkoja käännöksiä jo suuntaan. Kun olimme Nessin kanssa sopineet peli-illastamme, hän oli sanonut jotain siihen malliin kuin "Älä raahaa omia pallojasi mukaan kentälle. Ne saamme nimittäin koululta. Sen sijaan kannattaa ottaa mukaan oma luuta, koska noi koulun luudat on aivan toivottoman hitaita". Vanessa oli virnistänyt lauseensa jälkeen, hyvästellyt minut ja jättänyt pääoville eli täsmälleen sinne, missä seisoin juuri nyt.

"Brian!" kuului huudahdus takaani. Käänsin katseeni Vanessaan, joka innoissaan hyppeli luokseni. Hymyilin hänelle leveästi, koska hän oli niin hauskannäköinen innostuneena.
"Mitä kuuluu? Me ei olla nähty aikoihin ja vau! Sinähän olet kasvanut!" tyttö nauroi iloisena halatessaan minua. Halasin häntä kevyesti vapaalla kädelläni.
"Ihan hyväähän minulle. Ikävöin tosin Tylypahkaa. Se oli upea koulu", vastasin lämpimästi. "Ja jep, olen lähemmäs sataakahdeksaakymmentä senttimetriä ja tulen kasvamaan vielä jonkin verran. Mutta entä itsellesi? Mitä sinulle kuuluu?", kysyin kiinnostuneena.

[Vanessa Kingston]

//Pelaankin lopun peliä pelkällä Vanessalla. :)//

"Ihan hyväähän minulle. Ikävöin tosin Tylypahkaa. Se oli upea koulu", Brian vastasi. Nyökäytin päätäni myöntävästi. Tylypahka todellakin oli upea koulu. Poika kertoi olevansa melkein satakahdeksankymmentä senttimetriä pitkä ja minusta se tuntui aivan hurjan pitkältä. Päästin pojasta irti ja mittailtiin häntä katseellani. Kyllä, pitkä hän oli.
"Mutta entä itsellesi? Mitä sinulle kuuluu?" Brian päätti puheenvuoronsa.
"No jaa... Ei mitään sen kummempaa. Timothy muutti Italiaan ja Deborah majailee isäni vanhempien luona eli olin lähes koko kesän yksin", sanoin vaatimattomalla äänensävyllä. "Olin myös huispausleirillä Skotlannissa ja rentouduin Châteaun hiljaisuudessa", virnistin.

"Meidän kannattaa varmaan mennä nyt sinne huispauskentälle?", totesin hieman kysyvällä äänensävyllä ja lähdin kohti ulko-ovia. Brianin askeleet kuuluivat perässäni.
"Millaista huispausleirillä oli? Ja kertoisitko mikä luuta tuo oikein on?" Brian kyseli.
"Huispausleirillä oli oikeastaan todella hauskaa. Harjoituspeleissä pelasin pääasiana jahtaajan hommissa, mutta leirin loppupuolella jouduin olemaan enemmän etsijänä", vastasin irvistäen viimeisen sanan kohdalla. Etsijänä oli nimittäin aivan kamalaa olla. "Ja luutani on vanha kunnon Tulisalama. Ei nykyään mikään paras, mutta esimerkiksi Harry Potterilla oli Tulisalama, kun hän opiskeli Tylypahkassa", kerroin. Brianilta pääsi pieni naurunpurskahdus. "Mikäs luuta se sinun luutasi sitten on?", kysyin närkästyneenä.
"Tämä on Nimbuksen uusin malli", Brian selitti ylpeänä.
"Uusin mahdollinen kilpaluuta", tuhahdin. "Niin sinun tapaistasi."
Brian nauroi.
"Mitä nyt?" tiukkasin entistäkin enemmän närkästyneesti.

Olimme melkein perillä huispauskentällä. Sen korkeat maalitangot kohosivat edessäni yhtä hienoina kuin aina ennenkin. Sydämeni jyskytti kovaa tahtia ja minun olisi tehnyt mieli lähteä saman tien lentoon ja kierrellä vanteiden yllä tekemässä maaleja, kun vastustajan pitäjä ei onnistuisi torjumaan täydellisen suoria ja täsmällisiä syöttöjäni. Aloin huojumaan kävellessäni, jolloin Brian pysähtyi.
"Oletko nyt ihan kunnossa?" Brian kysyi kohottaen kulmiansa.
"Joo olen", mumisin ja sivelin sormillani luudanvarteni sileää pintaa.
"Ai tekisi mieli jo lähteä lentämään?", Brian kysyi pilke silmäkulmassa ja istahti luudanvartensa selkään. En ehtinyt edes silmiäni räpäyttää, kunnes poika jo syöksyi kohti huispauskenttää.
"Brian, odota!" huudahdin pojan perään.
"Ota kiinni, jos saat!" kuulin Brianin huutavan nauraen ja näin hänen lisäävän vauhtia.
Tuhahdin ääneen ja hyppäsin oman luutani selkään. Tietenkään en saanut Briania upouuden luutansa kanssa kiinni ennen kuin olimme jo perillä kentällä.
"Otetaan uusiksi", sanoin napakasti.
"Huono häviäjä", Brian naurahti.
"Enkä! Sinulla oli etumatkaa ja nyt pelkäät, että saankin sinut kiinni", säikähdin.
"Niinkö?" Brian esitti kummastunutta.
"No kyllä sinulla muuten oli etumatkaa!" tiukkasin.
"Eikö olisi järkevämpää pysyä täällä kentällä ja harjoitella vaikka syöttöjä ja maaleja?" Brian kysyi tyynesti vaihtaen yhtäkkiä mielialaansa. "En haluaisi aloittaa heti hirveää tappelua kanssasi."
En pystynyt käsittämään, miten kukaan ihminen pystyy olemaan noinkin kärsivällinen ja rento ihan koko ajan. Se oli hieman ärsyttävää.
"No joo. Ehkä. Pallot löytyvät tuolta", mumisin ja osoitin laiskasti luutavaraston suuntaan. Nousin luutani selkään ja lähdin lentoon. Lensin kentän vastakkaiseen päätyyn ja istahdin keskimmäisen maalirenkaan sisälle ja katselin, kuinka Brian asteli sisälle luutavarastoon ja hetken kuluttua palasi hiilenmustan pallolaatikon kanssa.

[Vanessa Kingston]

"Voinko jo avata tämän?" Brian huudahti kysymyksen kentän toiselta laidalta. Malttamattomuus kuului hänen äänestään ja se hieman huvitti minua. Yleensä poika oli niin rento lähes kaikissa tilanteissa ja nyt hän tuntui olevan aivan liekeissä.
"Älä vielä", hymähdin vastaukseksi. "Hae maila siltä varalta, että joku idiootti ei ole lukinnut ryhmyjä ketjuihinsa."
Näin Brianin nyökäyttävän päätään ja kaivavan sauvansa esiin. Tuhahdin reaktiolle. Eikö hän oikeasti jaksanut hakea mailoja ihan vain normaalisti vähän niin kuin jästit tekevät?

"Tulejo", kuulin vaimean komennon Brianin suusta ja kaksi puista mailaa viilettivät hänen käsiensä ulottuville. Toisen poika otti itselleen ja toista poika lähti lennättämään minua kohti. Kun maila oli kolmannesjalan päässä minusta, tarrasin siitä kiinni oikealla kädelläni. Maila tuntui aluksi kevyeltä kuin ilma, mutta kymmenessä sekunnissa tunsin jo sen painon kädelläni. Brian oli laittanut sauvansa piiloon ja kumartui avaamaan pallolaatikkoa. Hän katsahti minuun kysyvästi. Vaistomaisesti nyökkäsin pojalle rohkaisten ja Brian keskittyi taas laatikkoon.

Eipä aikaakaan, kun kuulin korviini villiä kolinaa. Kolina tuli pallolaatikosta eikä tarvinnut pitkään miettiä, mikä kolinan aiheutti. Sen aiheutti ryhmy, jonka joku oli jättänyt lukitsematta kahleisiinsa.
"Ole valmiina", huudahdin varoitukseksi. Poika kohotti toista kulmaansa. Varmaan luuli minun epäilevän häntä. Tosiasiassa pystyin luottamaan häneen tässä täydellisesti. Ehkä. Niin ainakin ajattelin, vaikka oikeasti ei kannattanut luottaa kehenkään varsinkaan tärkeissä asioissa.

Tiukensin otettani Tulisalamasta ja kampesin itseni ehkä hieman liian kovakouraisesti sen selkään, sillä luuta pudotti korkeuttaan ainakin puolitoista jalkaa ja tippui suoraan alaspäin. Mokomakin. En minä nyt niin painava ollut, vaikka olihan sitä kesän aikana tullut herkuteltua. Läski, luuta olisi varmaan sanonut, jos se osaisi puhua. Tai edes ajatella.

Havahduin ajatuksistani ja näin, kuinka kentän toisella laidalla toinen ryhmyistä syöksyi suoraan pallolaatikosta ja lähti minua kohti. "Valmiina", mumisin itsekseni tiedostaen silmäni ja käteni huonot yhteistyötaidot. En nimittäin melkein koskaan saanut niitä pelaamaan yhteen, jos minun piti vaikka lyödä mailalla palloa. Sen sijaan olin hyvä jahtaajana ja pidinkin jahtaajan tehtävistä kovasti. Huispausleirillä siellä Skotlannissa olin saanut paljon kehuja myös siitä, kuinka hyvä etsijä olisin. Minua ei kehut kiinnostanut, koska vihaan etsijänä olemista. Se on niin stressaavaa.

Ryhmy lähestyi minua uhkaavasti ja valmistauduin lyömään sen pois — tai pinkomaan äkkiä pakoon niin lujaa kuin vain pystyisin. Jälkimmäinen nimittäin kuulosti minulle helpommalta ratkaisulta. Vahvan pintakuoren alta löytyi oikeasti vain sulaa vaahtoa. Vähän niin kuin paahdettu vaahtokarkki. Rapea pintakuori ja sulan valuva sisältä. Sellaisia paahdettujen vaahtokarkkien kuului olla. Ei sellaisia palaneita, ruskeita, syömäkelvottomia palleroita. Minä olen oikeasti vähän niin kuin oikein paahdettu vaahtokarkki.

Vatsan pohjalta kouraisi, kun ryhmy oli alle viiden jalan päässä minusta. Kuka idiootti oikeasti jätti ryhmyn lukitsematta pallolaatikkoon? Eikö se idiootti oikeasti ymmärtänyt, että ryhmyn isku voisi oikeastaan olla joskus melko kohtalokas? Jos pallo osuisi vaikka jotain oppilasta päähän ja kyseinen oppilas kuolisi iskuun? Tai tippuisi viidenkymmenen jalan korkeudesta ja taittaisi niskansa? Ei näin.

Työnsin luutani täyteen vauhtiin suoraan ylöspäin. Ryhmy seurasi minua ja jatkoin matkaani vaakasuorassa. En uskaltanut käyttää mailaa, joten yritin kaivaa sauvaani sisätaskustani. En saanut siitä kunnollista otetta ja sauva lipesi sormieni välistä suoraan kohti maata neljänkymmenen jalan korkeudesta.
"Auts", sain mumistua, kun huomasin myös mailan kadonneen käsistäni. Se lojui selvästi yhdellä katsomon penkeistä. Sauvaani en sen sijaan huomannut missään. Onneksi Brian auttaisi minua ja saisin sen helposti takaisin.

Lennettyäni ainakin kaksi minuuttia monimutkaisia lentokuvioita, uskalsin vilkaista taakseni. Ryhmy ei enää seurannut minua vaan oli valinnut uudeksi kohteekseen Brianin. Mumisin jotain epämääräistä vaivaantuneesti, kun Brian kohotti sauvansa ja kohdisti sen tyynesti kohti ryhmyä.
"Estous!" Brian lausahti kuuluvasti ja ryhmy pysähtyi.
Lentelin kevyesti Brianin luokse ja pyyhkäisin hiukset pois silmiltäni.
"Hyvä tähtäyskyky", sain sanotuksi.
"Kiitos", Brian vastasi tyynesti, mutta jokseenkin hänen katseensa vaikutti arvioivalta. Huokaisin, jolloin Brian kohotti toista kulmaansa.
"Öö... Taisin tiputtaa tuolla ylhäällä lennellessäni sauvani..." takeltelin sanoissani. "...ja sen mailan", jatkoin nolona tuijottaen kenkieni kärkiä. Kun olin nostanut katseeni takaisin ylös, Brian olikin jo hoitanut homman.
"Tässä", hän hymyili minulle ystävällisesti ojentaen mailaa ja sauvaa takaisin minulle. En vastannut tai tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että tajuaisin mitään Brianin sanoista. Ne kuulostivat korviini niin puuroisilta kuin olla ja voi.
"Vanessa, olet aivan kalpea. Oletko kunnossa?", poika kysyi, mutta sanat huuhtoutuivat päästäni yhtä nopeasti kuin olin kuullut ne.
Olin vain hiljaa ja tuijotin poikaa hypnositoituneena.

[Vanessa Kingston]

//En aio pelata tätä peliä sittenkään loppuun. Peli jatkuisi siten, että V ja B harjoittelisivat jonkin aikaa maaleja niin, että B on pitäjä ja V jahtaaja sekä ihan vain kaadon syöttelyä toisillensa. Jossain vaiheessa B muistaa, että hänellä on kahdesta oppiaineesta essee tekemättä ja että hän oli sopinut lähtevänsä ystäviensä kanssa Poudlardineen puolentoista tunnin kuluttua. Siispä peli päättyy siihen, että Vanessa jää yksin kentälle harjoittelemaan siepin nappausta.//

[Mila Molina]

Lukitsen pelin keskeneräisenä. Kiitos pelistä!'

Vanessa Kingston, Serdaigle: 11 p
Brian Eldridge, Gryffondor: 4 p