Kohtalokas väärinkäsitys

[Mila Molina]

// Tämä peli on Mila Molinan ja Lloyd Frankowskin välinen. Peli on osa kurpitsajuhlan kidnappausjuonta ja se sijoittuu perjantai-iltaan 4. joulukuuta. Kidnapatut on saatu jo vapautettua, ja osa kidnappaajista on saatu kiinni. //

Oli talvinen perjantai-ilta. Ensilumi oli satanut Taikakoulu Châteauhon muutama päivä sitten, ja ilmapiiri alkoi olla jouluinen ja rentoutunut - jopa professori Molinalla. Vaikkei hän todellakaan ollut talvi- tai jouluihmisiä, oli hänen olonsa normaalia levollisempi. Tällä hetkellä stressin aiheet olivat hyvin vähäiset, sillä kaikki suurimmat kauheudet olivat tipotiessään. Kidnapatut olivat palanneet takaisin koululle, koulun maine oli palautettu entiselleen ja koulun oppilaat olivat olleet normaalia kiltimpiä - he eivät olleet edes rikkoneet sääntöjä vähään aikaan.

Silti professori Molinan takaraivossa painoi seuraava tapaaminen. Hän oli kutsunut nelosluokkalaisen serpentardpojan, Lloyd Frankowskin, luokseen juttusille. Nainen oli tämän viikon ajan puhutellut muutamaa muutakin oppilasta, joilla ennustus oli valinnaisaineenaan. Hänelle oli tärkeää, että jokainen hänen oppilaansa menestyisi kyseisessä oppiaineessa vähintään kelvollisesti, mutta tuntui, että joillekin se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Nainen ei voinut olla huomaamatta, kuinka Frankowskikin nuokkui kaiket tunnit pöytänsä takana ja tuntui hyvin hajamieliseltä. Edellisellä tunnilla pidetystä pistokokeestakin hän oli saanut hirveän. Siksi professorin oli pakko lähettää pojalle pieni kirje, jossa nainen kertoi hänellä olevan erittäin tärkeää asiaa, ja että pojan olisi pakko tulla ennustuksen torniin tänä perjantaina klo 19:00.

Nainen odotti ja odotti, ja pian hän näki kuinka siniset, raskaat oviverhot alkoivat heilua. Sieltä olisi varmasti tulossa Frankowski, malttamattomana kuulemaan mitä naisella oli sanottavanaan. Professori veti kasvoilleen tyynen ilmeen ja vei katseensa oviverhoista luokan takaosassa roihuavan takan suuntaan. Luokkatilassa oli ihanan kuuma.

// Kerro vain, jos tuo Frankowskin saama pistokokeen arvosana ei miellytä. Ajattelin, että hän ei välttämättä olisi osannut varautua yhtäkkiseen pistokokeeseen, kuten ei moni muukaan oppilas. //

[Matthias Frankowski]

Parantajien luona käyminen kuten myös sairaalasiivestä lähteminen kesken kaiken kuulosti tosi tyhmältä idealta, kun en edes kunnolla tiennyt missä tökötissä ne olivat siteensä uittaneet ja muuta. Siitä huolimatta edellisen päivän turhuus ja mitättömyys hukkui siihen kirjeeseen. Oikeastaan oli aika outoa, että rehtorin asemassa oleva lähettäisi vain kirjeen eikä ketään ihmistä hakemaan. Ehkä hän vain halusi salata sen kaiken turhalta julkisuudelta, mutta ei sillä oikeasti niin väliä ollut. Ei millään ollut väliä, enää.

Joku toinen olisi ehkä hämmentynyt ja yllättynyt siitä kirjeestä, mutta oli ollut vain ajankysymys milloin se oikeastaan tulisi. Olihan professori sentään myös ennustuksen professori tai oikeastaan hänen olisi pitänyt osata ennakoida tämän kaiken sotkun jo ennen sen tapahtumista. Ehkä professorilla vain oli ollut ajatukset jossain muualla kuten minulla silloin…
Ennustuksen torni klo 19.00. Vaikuttaisin liian innokkaalta, jos tulisin etuajassa, vaikka tuntien ulkopuolella en edes tiennyt miten kuluttaisin aikaani. Saatikka yöllä, kun ei saa nukuttua. Käveleminen ja liikkeessä pysyminen vaikuttivat ihan hyviltä ideoilta, minkä vuoksi kävelin, kävelin ja kävelin ympäri koulua.

Kunnes kello oli varmaan sen verran, että uskaltaisi mennä sinne. Kiivetä niitä portaita ylös, mikä ei kuulostanut enää yhtä houkuttelevalta ajatukselta. Pakko sinne kuitenkin oli mennä aina ennustuksen tunneilla ja tällä kertaa myös. Portaita kiivetessä yritin hieman korjata solmiota, jonka olin miltei unohtanut makuusaliin. Ei se varmaan vieläkään ollut ihan hyvin, mutta ei sillä niin paljon väliä ollut. Kello oli kai jo sen verran, ettei ylipäätään edes tarvitsisi miettiä mitä vaatteita laittaisi päällensä.

Oli oikeastaan aika hyvä asia, että luokkaan ei johtanut mikään ovi vaan vain oviverhot. Jos olisi ollut ovi, niin olisi pitänyt varmaan koputtaa oveen, mutta nyt ei sitäkään tarvinnut tehdä. Muutenkin joku saattaisi juuri koputuksen jälkeen paeta paikalta ja olisin varmaan yhtä raukkamainen, jos ei olisi ollut oviverhoja. Empimiselle ei kuitenkaan jäänyt yhtään aikaa, kun en edes tiennyt mitä kello oli. Sisäinen kello sanoi tietenkin että se oli jo aivan liian paljon, että minun ei pitäisi enää olla olemassa mutta ehkä pitäisi joskus sijoittaa kelloon. Tietäisi ainakin mitä kello oli ja kuinka paljon aikaa oli jo tappanut.

Olihan arvattavaa, että edes matka luokkaan sujuisi ongelmitta – kompastuin. Oliko sitten kyse omista jalkojen toimimattomuuden halusta tai siitä etten ollut huomannut viimeistä porrasta, sillä ei ollut väliä. Huokaisten yritin pyyhkiä siteet saaneilla kämmenillä turhat pölyt pois vaatteista.
Otsatukkaa yritin saada hieman siistimmin astuessani toivon mukaan edes oikeaan aikaan ennustuksen luokkaan, jossa suureksi yllätykseksi ei ollut ainakaan vielä ketään muita kuin itse professori. Tai sitten vain otsatukka peitti muiden paikallaolevien läsnäolon tai he olivat vetäytyneet jonnekin muualle tai jotain. Tuntui kyllä tosi pahalta olla yksin professorin kanssa luokassa, jossa oli tapansa mukaan niin kamalan kuuma. Luuliko professori oikeasti, että hänen tarvitsisi savustaa totuus minusta ulos?

Nyökkäsin tervehdykseksi, sillä mitä voisi tällaisessa tilanteessa sanoa. Vilkuilin vielä hieman ympärille ennen kuin astelin hieman peremmälle luokkaan purren huulta. Siteet eivät antaneet myöden, että kädet saisi edes puristettua nyrkkiin. Kuinka tyhmä olenkaan! Ei varmaan kannattanut esitellä siteitä, jos toinen on juuri saanut selville sinun sotkeutuneen onnistuneeseen kidnappaukseen. Piilotin kädet nopeasti selän taakse, etteivät ne saisi liikaa huomiota.
”A-anteeksi”, takeltelin hiljaa samalla kun siirsin painoa yhdeltä jalalta toiselle tarkastellen luokan lattiaa, vaikkei siinä ollut edes mitään hienoa. Se ei noin vain avautuisi ja vetäisi minua alas tyhjyyteen, jonne olin kuitenkin jo matkalla.

//Tuli vähän liikaa turhaa sälää ja pohjustusta ja ajatuksia, anteeksi. :')

[Mila Molina]

Frankowski oli myöhässä, ja se ei tullut professorille yllätyksenä. Vaikka kyse oli vain minuutista, antoi myöhästyminen silti huonon kuvan. Se antoi kuvan siitä, ettei poikaa kiinnostanut kohentaa ennustamisen arvosanaa saati menestyä paremmin koulunkäynnissä. Poika nyökkäsi tervehdykseksi, vilkuili ympärilleen ja asteli sitten eteenpäin, kohti luokan etuosaa. Hän piilotti kätensä nopeasti selkänsä taakse.

"A-anteeksi"

Tuo oli oudoin tervehdys, jonka professori oli hetkeen kuullut. Poika tarkasteli luokan lattiaa ja vaikutti hieman vaivaantuneelta. Tuo näytti ehkä hieman syylliseltä, mutta professorilla ei ollut käsitystä miksi.

"Hyvää iltaa, Frankowski. Istu, ole hyvä."

Professori kehotti ja osoitti muhkeaa istuintyynyä opettajanpöytänsä toisella puolella. Hän itse istui vieläkin muhkeamman tyynyn päällä ja odotti, että poika tottelisi käskyä. Nainen toivoi, ettei poika osoittautuisi toivottomaksi tapaukseksi ja että keskustelu johtaisi johonkin. Laiskanläksyä poika taatusti ainakin saisi, mutta ensin pitäisi selvittää pojan motivaation puutteen syyt.

"Tiedät varmaan, miksi olen kutsunut sinut tänne. Olen hyvin pettynyt sinuun. Vaikutit ihan kelvolliselta nuorelta mieheltä, kun aloitit Taikakoulu Châteaussa. Mikä sinuun on mennyt? Ymmärräthän, että tämä on vakavaa, ja voi vaikuttaa koko tulevaisuuteesi"

Professori aloitti keskustelun. Hän yritti saada kysymyksillään hieman selvyyttä pojan taustoista ja ongelmista. Opiskeluvaikeudet johtuivat taatusti jostain suuremmasta.

[Matthias Frankowski]

Professori kehotti istuutumaan, joten tämä kai oletti että tässä menisi kauan tai miksi muuten kehottaa istumaan. Etäämmällä seisominen olisi ehkä ollut mielekkäämpää, sillä teoreettisesti oli aina mahdollisuus kääntyä pois ja paeta, mikä ei tietenkään oikeasti tullut enää kysymykseen. Ei enää.

”Iltaa”, toistin, sillä professori oli itsekin käyttänyt sitä tervehdystä ja siihen vastaamatta jättäminen saattaisi olla myös kohtalokasta kuten myös kehotuksen noudattamatta jättäminen. Jalkojen vastahakoisuudesta huolimatta kiirehdin nopeasti professorin työpöydän edessä olevalle istuintyynylle, vaikka olisin mielellään istunut jossain muualla tai en ainakaan niin lähellä arvioivan katseen alaisena. Kurkkua kuristi hieman, joten yskähdin käteeni ja yritin sen jälkeen piilottaa sen näkyvistä, jonnekin selän taakse piiloon.

Nyökkäsin oitis professori Molinan kysymykselle, sillä totta kai tiesin miksi minut oli kutsuttu paikalle. Sehän oli päivän selvää. Professorin jatkaessa puhumista katselin tämän työpöytää otsatukan alta ja välistä miettien kuinkakohan kauan tässä koko prosessissa kestäisi ja mitä sen jälkeen olisi. Tyhjyyttä ja pimeyttä, mutta mitä muuta. Professori Molina sitten lopetti puhumisensa aivan liian lyhyeen tai olin odottanut jotain pitempää saarnaa. Jotain joka olisi ollut paljon pahempi, mutta ehkä se vain olisi vielä tulossa.

Ajatusten ollessa vielä solmussa yritin keskittyä käsiini, jotka olivat taas tulleet näkyville.
”Niin… En tiedä… Anteeksi professori”, sai katkonaisesti jotenkin sanottua, vaikka koko tilanne tuntuikin vielä aika pahalta.
”Olen pahoillani… siitä ja kaikesta muusta”, pienen rykäyksen jälkeen sai lisättyä. Oli varmaan järkevää pyytää kaikkia muita mahdollisia asioita anteeksi, sillä se antaisi hyvän vaikutelman ja oikeasti kaikki tuntui olevan yhteydessä minuun ja siihen.

[Mila Molina]

Frankowski tervehti, istui professorin määräämälle paikalle ja yskähti. Nainen ei voinut olla huomaamatta pojan kättä, joka oli kääritty siteisiin. Se näytti kipeältä - ainakin poika piilotti sen nopeasti selkänsä taakse. Kummallista.

”Niin… En tiedä… Anteeksi professori. Olen pahoillani… siitä ja kaikesta muusta.”

Frankowski vastasi epäselvästi kysymykseen. Poika ei siis ilmeisesti tiennyt, mikä häneen on mennyt ja oli pahoillaan kaikesta. Hyvin tyhjentävää. Nainen olisi halunnut saada pojasta hieman enemmän irti, mutta saikin kasallisen lyhyitä lauseita, joiden sisällöstä ei saanut mitään tolkkua. Nainen kohotti kulmiaan. Hänen täytyi esittää lisää kysymyksiä.

"Voisitko hieman valaista minua, mitä kaikkea tämän taustalla on? Onko sinulla jotain huolia? Onko perheesi asiat hyvin? Toivon, että puhuisit minulle."

Professori esitti kysymyksiä. Vaikka hän tiesi, ettei poika ollut helpoimmasta päästä avautumaan, halusi hän yrittää. Pojan muut ongelmat pitäisi ratkaista ennen kuin voitaisiin siirtyä parantamaan hänen koulumotivaatiotaan.

[Matthias Frankowski]

Nyökkäsin ensimmäisen kysymykseen, sillä sen takia olinkin täällä varmaan kai. En ihan hyvää hyvyyttäni enkä kovin innokkaana, mutta kuitenkin. Huoli oli ehkä hieman omituinen ilmaus tässä tilanteessa, mutta nyökkäsin vielä hieman. Ehkä siten pääsisi nopeammin koko tilanteesta irti.

”Perhe”, toistin kun professori näemmä halusi että tarttuisin edes johonkin hänen sanoihinsa. En kyllä tiedä miten sillä oli merkitystä mihinkään, mutta mitä vain professorin mieleksi.
”Perheen kanssa on tai siis oli kaikki hyvin. En minä tiedä miten nyt. En ole voinut lähettää kirjeitä. Toivon kyllä etteivät he vihaa minua kuten kaikki, mutta kai he pitävät minusta nytkin vielä. Edes hieman”, yritin jotenkin vastata kysymykseen silittäen etuhiuksia hieman paremmin.

”En sitten halunnut, tahtonut sitä. Mutta professori miksi tällainen… tapaaminen, kun tehän tiedätte jo kaiken. Ettehän te muuten olisi kutsuneet minua… tänne?” Ajatukset muodostivat jonkinlaisia sanoja muuttaen ne puheeksi ja nostin katsettani hieman otsatukan välistä professorin suuntaan omasta sylistä, työpöydän jalkoihin ja siitä hieman ylöspäin.

[Mila Molina]

Nainen puoliksi yllättyi siitä, että Frankowski vastasi avoimesti hänen esittämiin kysymyksiin. Monet oppilaat tapasivat olla hieman sulkeutuneita hänen seurassaan, joten pojan avoimuus sai asiat edistymään. Tuo kertoi, että hänellä oli ongelmia oman perheensä kanssa. Tai niin nainen ainakin käsitti. Tuo kertoi asioiden olevan hieman epäselviä ja toivoi, ettei perhe vihaisi häntä. Tuohon asti nainen ymmärsi pojan puheet, mutta loput puheesta meni hieman ohi. Mitä poika oikein tarkoitti?

"En sitten halunnut, tahtonut sitä. Mutta professori miksi tällainen… tapaaminen, kun tehän tiedätte jo kaiken. Ettehän te muuten olisi kutsuneet minua… tänne?"

Mitä Frankowski ei halunnut tai tahtonut? Minkä kaiken professori tiesi? Naisen ajatukset olivat täynnä kysymyksiä ja hän katsahti poikaa. Hänen kasvoillaan oli katse, joka oli jotain lempeän, kysyvän ja kireän väliltä. Ehkä poika oli vain stressaantunut tapamisesta ja puhui siksi hieman outoja. Tällä hetkellä nainen toivoi osaavansa lukilitista.

"Minä en tiedä kaikkea, siksi pyysin sinut tänne, Frankowski. Haluaisinkin, että kertoisit minulle kaiken. En nimittäin pidä arvailusta."

Professori vastasi lyhyesti pojalle ja odotti vastausta. Häntä ei haittaisi, vaikka poika kävisi koko elämänkertansa läpi, vaan halusi tietää perinpohjaisesti, mistä opiskeluvaikeudet johtuivat. Oliko pojalla ollut sellaisia kenties jo aikaisemmin? Mitä kaikkea perheen taustalla oli? Väkivaltaa? Päihteitä? Nainen ei kuitenkaan esittänyt lisäkysymyksiä, vaan odotti.

[Matthias Frankowski]

”Kaiken?” Jos kaikki oli yhteydessä kaikkeen ja jotenkin minuun ja siihen, oli vaikea edes ajatella mistä aloittaa. Tietenkin siitä miten kaikki alkoi, mutta entä jos ei tiennyt eikä muistanut. Asioiden rajoja ja yhteyksiä on toisinaan niin vaikea käsittää ja etenkin tällaisissa tilanteissa.

”Niin, siis... en tiedä mitä te jo tiedätte professori”, aloitin hetken päästä, sillä vaikeneminen ei varmaan olisi enää kultaa, ”mutta kaikki alkoi kurpitsajuhlasta. Ei, ei. Paljon aikaisemmin, joo. Ennen kurpitsajuhlaa?” Ei sillä oikeastaan varmaan ollut väliä, kun itse professori varmaan tiesi sen jo.
Hiukset olivat taas niin huonosti, että yritin saada niitä hieman suittua hieman paremmin. Epämiellyttäviä välähdyksiä, kuvia, tilanteita, hahmoja kohosi mieleen ja halusivat hankaloittaa kaiken. Yritin hivuttaa paidan hihoja ylöspäin edes hiukan, sillä luokassa oli niin kuuma, pistävän kuuma.

”Kurpitsajuhlassa sitten… tai no tiedätte jo itse hyvin mitä siellä silloin tapahtui. Ne kid-”, jatkoin ennen kuin piti yskimällä selvittää kurkku tai sitten vain kuvittelin, että kurkkua vaivasi jokin etten voisi jatkaa tätä kuulustelua.
”Törkeä ihmisarvojen loukkaus”, korjasin, sillä sitä se oikeasti olikin ollut. Häikäilemätöntä sellaista.

[Mila Molina]

Frankowski näytti olevan hieman ihmeissään professori Molinan esittämistä kysymyksistä. Tuo vaikutti ihmettelevän, miksi nainen halusi tietää kaiken. Pojan puheista sai sen käsityksen, että professori tiesi jo suurimman osan asiasta. Nainen kohotti kulmiaan, mutta kuunteli tarkkaavaisesti tuon lyhyen selonteon siitä, kuinka kaikki alkoivat kurpitsajuhlasta, tai oikeastaan jo paljon aikaisemmin. Poika suki hiuksiaan - vaikutti siltä että hän oli hieman hermostunut.

”Kurpitsajuhlassa sitten… tai no tiedätte jo itse hyvin mitä siellä silloin tapahtui. Ne kid..."

"...törkeä ihmisarvojen loukkaus”

Frankowski sai sanottua yskänpuuskansa lomasta. Jos vain oli mahdollista, professori kohotti kulmiaan entistä korkeammalle. Mitä ihmettä hän oli juuri kuullut? Jos nainen lainkaan ymmärsi oikein, poika oli juuri puhunut kurpitsajuhlista ja siihen liittyvistä kidnappauksista. Mutta miten se liittyi tähän millään tavalla? Nainen siristi silmiään ja yritti saada koottua palapelin palasista kokonaisuutta.

"Frankowski, mitä sinä tarkoitat? Jäikö sinulle traumoja kidnappauksista? Saanen sanoa, että ongelmasi olivat alkaneet jo ennen kurpitsajuhlaa, joten ne eivät voi johtua pelkistä kidnappauksista. Vaikka olihan se erittäin järkyttävää - meille kaikille"

Professori kertoi ja hänen äänensä muuttui haikeaksi. Hän pystyi muistamaan ne kauhun hetket, kun kurpitsajuhlan jälkeisenä päivänä oppilaiden katoaminen huomattiin. Hän muisti, kuinka oppilaita etsittiin pitkään, viikkojen ajan. Hän muisti ne epätoivoiset katseet, itkuiset kasvot, kun kaikki tuntui niin lopulliselta. Nainen yskäisi ja siirsi katseensa takaisin poikaan.

[Matthias Frankowski]

Traumoja? Pudistin päätä, sillä ei tämä mikään trauma ollut vai oliko sittenkin. Ihan sama, eihän sillä oikeasti ollut kauheasti mitään väliä. Professori ei ymmärtänyt tai sitten hän tiesi vielä liian vähän tai sitten hän vain esitti, ettei tietäisi mitään, jotta saisi todellakin kuulla kaiken.
”Niillä uhreilla on varmaan traumoja. Ei minulla… Olen todella pahoillani”, yritin korjata professorin väärinymmärrystä, sillä se vielä puuttuisi että professori luuli minun saaneen traumoja siitä. Pikemminkin olin aiheuttanut traumoja kuin niitä itse saanut.

”Se tapaus, niin se vaaleahiuksinen tyttö ja minä. Metsä…”, jatkoin viivähdyksen jälkeen. Mitä vielä pitäisi siitä sanoa, sillä professorihan oikeasti varmaan tiesi kaiken. Tietenkin hän tiesi kaiken jopa paremmin kuin minä. Vaihdoin asentoa hieman istuintyynyllä. Ristin käteni sylissäni tai ainakin yritin, muttei siitä tullut mitään joten katselin vain niitä.
”Te vihaatte minua nyt Professori vai mitä? Mutta ei se haittaa, olen tottunut siihen”, vaihdoin hieman aihetta ja yritin jopa uskoa sanojani. Se oli emävale ja sitten vielä professorille, mutta ainakin antaisi ehkä himpun verran - koirankarvan verran? - enemmän itseluottamusta ja sitähän tarvitsisikin nyt.