Kirjoittaja Rain Savage » 14 Kesä 2020, 22:11
Mieleni teki pyöräyttää silmiäni Heatherin ehdotukselle mennä juttelemaan jollekin, mutta tyydyin vain kohauttamaan olkiani. Vai diagnoosi ja lääkkeitä? No ei kiitos! En minä pitänyt itseäni sairaana. En todellakaan söisi mitään epämääräisiä jästien pillereitä. Enkä voisi puhua rehellisesti huolistani kenellekään, sillä minulla oli liian vaarallisia salaisuuksia. Rikollisten piilotteleminen kun ei tainnut ihan kuulua ammattilaisten vaitiolovelvollisuuden piiriin. Enkä minä tuntenut ketään itselleni läheistä, johon olisin uskonut voivani luottaa niin täysin, että saattaisin kertoa edes kuka oikeasti olin ja mitä olin tehnyt.
Jos en tahtonut viettää loppuelämääni velhovankilassa minun oli elettävä menneisyyteni, ja siitä ilmeisesti seuraavien ärsyttävien oireiden kanssa, yksin. Ja mitä sitten? Jotkut saivat raivokohtauksia tai itkivät lohduttomasti, silloin kun heistä tuntui liian pahalta. Minä olin kai saanut pari kertaa hengitysvaikeuksia. Mitä väliä sillä edes lopulta oli, miten kehoni reagoi, jos se ei ollut vaarallista. Voisi olla, ettei kolmatta paniikkikohtausta edes koskaan tapahtuisikaan, mutta menneisyyttäni taikka sisäistä pimeyttäni ei yksikään parantaja pystyisi muuttamaan. Se nyt vain oli mikä oli.
Kohotin kulmaani Heatherin kiinnostuneelle äänensävylle, kun hän kysyi, mikä kaikki oli perseestä. Oliko tämä hänestä jotenkin jännittävää vai? Tuhahdin. ”Minä. Ja elämä noin niinku ylipäätään.” Ei huvittanut avautua enää sen enempää. Olin varmaan paljastanut hänelle jo liikaakin, vaikken sillä hetkellä oikein jaksanutkaan välittää siitä. ”Mutta niin kai me kaikki angstiset teinit aina ajatellaan.” Paitsi että itse olin todellisuudessa vajonnut tähän synkkyyteen vasta aikuisiällä. En muistanut teini-ikäni olleen juuri sen vaikeampi kuin mikään muukaan ikä ennen pimeyden voimiin tutustumistani. Kuriton ja huonoissa väleissä sukuni kanssa minä olin silloinkin ollut mutta muutoin suhteellisen huoleton elämästä nauttiva hurjapää.
Pimeydellä ja vallanhalulla kaiketi oli hintansa, jota minä nyt maksoin tällaisessa muodossa ja joku toinen toisenlaisessa. Ehkä se oli vain oikein. En minä vankilaakaan niinkään sen vuoksi vältellyt etten olisi uskonut ansaitsevani sitä. Ennemminkin en vain uskonut voivani sietää elämää häkissä juuri sen paremmin kuin Noahin menettämistäkään. Pidin kiinni rakkaudesta ja vapaudesta, jotka olisin ansainnut menettää, koska halusin yhä selviytyä. En loppujen lopuksi syyttänyt itseäni siitä niin paljon, koska itsekäs halu selvitä oli kaikissa muissakin elävissä. En ollut vielä niin tahdoton, että antaisin itselleni käydä mitä tahansa sietämättömän tuskallista sen vuoksi, että tunsin syyllisyyttä tai kaduin jotakin.