Zombie

[Rain Savage]

Mukana olevat hahmot: Rain Savage & Deborah Fey
Ajankohta: 23.5.2020 10:00 ->
Tapahtumapaikka: Poudlardine
Juoni: Rain käy Poudlardinessa ostamassa mäkimeiramia ja...
Varoitukset: Alussa vähän verta, alkoholi mainittu yms.
Muuta: Vapaa peli, kuka/ ketkä vain tervetulleita mukaan!

Astuin ulos Poudlardinen apoteekista mäkimeiramipurkki mukanani, ja kävelin katuja taas vaihteeksi melkolailla zombielta vaikuttaen. Viime yön jälkeen näytin luultavasti kalpeammalta kuin olin näyttänyt melkein vuoteen, mihin oli osallisena niin verenhukka, vodka kuin valvominenkin. Ensimmäiseen liittyvät asiat olivat kuitenkin nyt hoidossa, kunhan vain löytäisin sopivan paikan levittää mäkimeirami liian uteliailta katseilta suojassa. Oli kuitenkin viikonloppu, joten kylä oli täynnä oppilaita ja henkilökuntaa, jotka tunnistaisivat minut jos näkisivät.

Käännyin kulman taakse ja livahdin jonkin liikkeen takapihalle, missä näytti autiolta ja hiljaiselta. Vilkaisin vielä ympärilleni, ja kun en edelleenkään nähnyt ketään, päätin että se paikka sai kelvata. Istuin maahan ison roskiksen viereen ja nojasin selkääni rakennuksen seinään. Olin pukeutunut revittyihin mustiin farkkuihin, maihareihin sekä tummanharmaaseen crop top -huppariin, jonka vasemman hihan käärin ylös paljastaen käsivarressani olevan siteen. Se oli verestä tahmainen, ja koko käsi tuntui sykkivän kipua. Käärin aivan punaiseksi värjäytyneen siteen varovasti pois ja viskasin sen roskiksen kannen päälle. Viiltohaavoja täynnä oleva käsivarsi näytti siltä, että olisin ollut tosiaankin pulassa sen kanssa, jos en olisi saanut ostettua sitä mäkimeiramiuutetta. Valelin käden lääkeaineella ja katsoin, kuinka haavat paranivat silmissä, katosivat vain. Se oli melko kallista mutta näemmä myös tehokasta. Kohta kädessä ei näkynyt enää jälkeäkään, ei edes arpia, ja saatoin vetää hihan takaisin alas huojentuneena.

Kipu oli kadonnut kädestä täysin, kuin mitään haavoja ei olisi koskaan ollutkaan. Samaa ei tosin voinut sanoa krapulasta, jonka vuoksi minulla oli edelleen kohtalaisen kammottava olo. Päätä särki ja mieleni olisi tehnyt yrjötä roskikseen, vaikka en uskonut vatsassani edes olevan mitään, mikä olisi voinut tulla ylös. Sitä vain kiersi ja poltteli joka tapauksessa melkein kuin alkoholi olisi onnistunut syövyttämään sisuskaluja. Minun oli yhä vaikea käsittää miten paljon huonommin tämä pienempi, nuorempi ja naispuolinen keho tuntui juomista kestävän. Tai ehkä verenhukka ja viina vain olivat olleet erityisen huono yhdistelmä. Tunsin itseni heikoksi ja äärettömän väsyneeksi. Olisi kannattanut mennä hakemaan vettä ja palata sitten koululle nukkumaan, mutta jo ajatus seisomaan nousemisesta tuntui ylivoimaiselta. Hetken jopa harkitsin, että käpertyisin nukkumaan maahan kuin jokin pultsari, mutta oli minussa sentään sen verran ylpeyttä jäljellä että tyydyin vain istumaan siinä ja sulkemaan silmäni vähäksi aikaa. Nousisin kyllä ihan kohta ylös. Ihan kohta...

[Deborah Samatha Fey]

// Katsotaan saadaanko tästäkin kunnon soppa aikaseksi :D //

Deborah Fey oli matkalla kohti apoteekkia. Yleensä hänen ei tarvinnut käydä apoteekissa, sillä koulun liemiainesvarastotilaukset olivat usein hänen omalla toimilistallaan ja koulun saamat tukkuhinnat olivat hyödyllisiä ihan liemen professorillekin, vaikka tuon taloudellinen tilanne oli vakaa. Hän oli kuitenkin tehnyt lähiaikoina useampaan kertaan univaikeuksiin auttavaa juomaa kolleegalleen ja nyt, kun koulun liemiaineksien toimitus oli kurjan myöhässä, tilanne vaati hätäratkaisua. Juomaa pitäisi valmistaa, vaikka ainekset vähenivät, sillä sitä oli parempi juoda useampaan kertaan peräkkäin tai vaikutus olisi vähäisempää. Niimpä professori oli päättänyt viikonloppupuuhineen pistäytyä Poudlardinessa. Samalla voisi käydä vaikka jossain kahvilassa - ah, kahvilat olivat mukavia.

Aurinko paistoi mukavasti ja aamupäivä oli lähtenyt hyvin käyntiin. Deborah oli ehtinyt jo tehdä paljon tänään, tarkastaa esseitä, suunnitella tulevaa, tehdä raportteja ja valmistaa yhden liemen. Aikaansaaminen oli kumman palkitsevaa ja siitä tunteesta noita piti. Nykyisin oli kyllä arkisin huomattavasti rauhaisampaa, asiat sujuivat vähän omalla painollaan. Deborah oli oppinut arvostamaan sitäkin, että sai välillä vain olla.

Fey katsoi maisemia, kukkia oli alkanut pilkistää sieltä täältä ja vihreys oli mukavaa vaihtelua talven synkkyyten. Ei pihalla ollut kylmä, mutta poncho oli kuitenkin löytänyt tiensä professorin päälle. Ehkä se oli vuorien läheisyys ja valkeat laet tai vain kumma vanhuuden lämpöhöperyys, mutta Deborah piti lämpimistä vaatteista. Sitä paitsi keväällä sai todella helposti flunssan, jos lähti liian aikasin liian vähissä vaatteissa pihalle.

Apoteekki oli lähellä, kun liemiprofessori näki jonkun livahtavan läheisen rakennuksen takapihalle. Oliko tuo joku oppilas? Professori kummasteli ja ammattinsa tietäen päätti suunnata kulkijan perään. Ei nyt toisten maille saisi noin vain astella. Tilanne kuitenkin kääntyi heti huoleksi, kun Deborah näki siteen paljastuvan kohteen käsivarresta. Hän astui lähemmäs ja tunnisti tuoksun, kun nuori siveli ainetta haavoihin - mäkimeiramiuutetta. Mitä taas tuli haavoihin, voi voi... näytti hyvin pahasti siltä, että joko henkilö oli ollut tappelussa tai tuo satutti itseään. Deborahin ilme synkkeni, sillä hän oli ollut vastaavassa tilanteessa aiemminkin. Etenekin nuorina parantaja-aikoinaan...

Voi, miten väsyneeltä tuo nuori näyttikään... niin helposti sitä sattui niin pahaa niin monelle. "Oletko kunnossa?" Deborah kysyi lempeän huolestuneena.

[Rain Savage]

// Tervetuloa! :) //

Nousisin ylös ihan koht- eivaanhetinyt, mikä se oli?! Säpsähdin kuullessani jonkun puhuvan yllättävän lähellä ja suorastaan pomppasin hätäisesti pystyyn. Se vaan ei siinä senhetkisessä tilassani onnistunut ollenkaan niin ketterästi, kuin olisin toivonut. Nopea nouseminen sai pääni pyörimään kuin hormipulverimatkan jälkeen. Samassa olin jo horjahtanut mätkähtäen ja rämisten roskista päin, ja roikuin siinä kynsillä kiinni kuin säikäytetty kissa etten vain kaatuisi maahan asti. Päässäni heitti niin, etten tahtonut saada puhujan ulkonäöstä selvää. Joku siinä kuitenkin kieppui tai seisoi ja katsoi minua, enkä halunnut nolata itseäni yhtään enempää. Punnersin siis itseni mahdollisimman pian kunnon seisoma-asentoon ja astuin huterasti mutta päättäväisesti irti roskiksesta seistäkseni ilman tukea.

Pysyin kuin pysyinkin pystyssä, mutta en voinut olla painamatta kämmentä otsaani vasten. Päätä jyskytti huolella ponnistuksen jälkeen, mutta ainakin maailma näytti jo asettuvan paikoilleen. Eikös tuo ollut... taikajuomien professori, se Fey? Tiedostin noidan kysyneen minulta jotakin, mutta en a) muistanut mitä ja b) uskaltanut avata suutani, sillä pelkäsin että laattaisin sittenkin jotain vatsahappoja katukivetykselle. Niinpä vain tuijotin häntä silmiäni räpytellen ja hieroen päätäni kämmenellä. Laitoin vasemman käden kasuaalisti taskuun, aivan kuin rennompi asento olisi tehnyt tilanteesta jotenkin vähemmän huomiota herättävän. Tiedostin, että se verinen side oli yhä roskiksen kannen päällä, ja varoin visusti katsomasta siihen suuntaan. Miksi hitossa en ollut viitsinyt vain nostaa kantta ja laittaa sitä kunnolla sinne pois näkyvistä? En ollut varma, mitä edes tarkkaan ottaen pelkäsin mahdollisesta paljastumisestani tässä tapauksessa seuraavan. Jotakin ongelmallista ja hyvin rasittavaa se kyllä taatusti olisi.

[Deborah Samatha Fey]

Oletko kunnossa oli loppujen lopuksi outo kysymys esitettäväksi vastaavassa tilanteessa. Ei henkilö vaikuttanut olevan kunnossa, mutta silti kysyttiin juuri siitä, kuin varmistaakseen. Jo kysymys antoi olettaa, että oli syytä huolestua aiheesta, mutta silloinhan ei suoranaisesti olisi ollut tarvetta kysyä. Ehkä kysymys oli jonkinlainen retorinen kysymys tai sitten sen tarkoitus oli vain aloittaa keskustelu, pyytää lupaa, kuunnella, että alkaisiko toinen kertoa itsestään vai pitäisikö perääntyä - eräänlaista tunnustelua. Vaikka se oli jollain tasolla itsensä kanssa ristiriidassa, niin se oli toisaalta se oli luonteva ja sopi moniin tilanteisiin...

Lempeästä aikeesta huolimatta olisi pitänyt olla varovaisempi, Deborah hoksasi nopeasti. Nuori näytti säikähtävän toden teolla ja äskeiseen väsymykseensä nähden nousi hurjankin nopeasti ylös... Deborah mutristi suutaan, verenpaine ei pysyisi tuossa tahdissa mukana... ja niin oppilas kaatuikin taakse päin ennen kuin Deborah ehti haiskua sanoa.

Rain Savage... professori tunnisti, kun tuon kasvot tulivat esiin, eikä tuo enää ollut maassa kyyryssä. Savage kävi hänen valinnaiskurssillaan seitsemännesluokkalaisille. Hän oli ihan älykäs, mutta joskus hieman holtiton. Tällä kertaa tuo oli kuitenkin mennyt todella pitkälle...

Deborahin teki mieli antaa tuolle tukea, tarttua tuon käteen tutkiakseen haavakohdan ja sitten ohjata tuo sänkyyn makaamaan, mutta hän oli oppinut olemaan vakavissa tilanteissa puolitutun kanssa edes hieman hienovaraisempi. Joskus parantan roolin turvin olisi voinut tehdä niin, mutta nyt professorina se tuntui epäsoveliaalta. Hän huokaisi hieman ja katsoi horjuvaa opiskelijaa... pitäisikö oppilaalle taikoa tuoli? Miksi auttaminen ei toiminut joka kerta samalla tavalla, selkeästi?

"Pahoittelen, en tarkoittanut yllättää", Fey sanoi ja katsoi huolissaan opiskelijaa, joka ei kai aikonut vastata aiempaan kysymykseen, joten professori toisti sen. "Oletko kunnossa?" Deborah näytti kaikkea muuta kuin siltä hössöttävältä mummolta, jota hän oli liemiluokassa. Päinvastoin hän oli mietteliäs, huolestunut, mutta kuitenkin rauhallinen. "Huomasin haavoja käsissäsi, mitä tapahtui?" Hän katseli mäkimeiramipurkkia, siteitä ja sitten taas Savagea.

[Rain Savage]

Huomasin professorin olemuksen näyttävän paljon vakavammalta, kuin millainen tämä oli oppitunneilla. Se sai minut pohtimaan, miltä mahdoin itse näyttää, kun hän vaikutti noin... huolestuneeltako? No luultavasti minä olinkin suhteellisen sairaan näköinen. Silti sekä kunnostani kysyminen että tuo tapa, jolla vanhempi noita minua katsoi, sai minut tuntemaan oloni jotenkin vaivautuneeksi. En ollut tottunut sellaiseen enkä myöskään voinut sanoa pitäväni siitä. Noah oli tietysti asia erikseen, sillä hänen huolenpitoaan en välttämättä pistäisi pahakseni. Mutta että joku hömelö tavallisesti ylipirteä professori katsomassa minua kuin haavoittunutta lasta. Se ei ollut erityisen mieltäylentävää, vaikka näytin nyt nuoremmalta ja ehkä heikommalta kuin todella olin. En kuitenkaan olisi halunnut vaikuttaa heikolta ollenkaan, ikinä.

Ajattelin vastata jotakin sen suuntaista, että olin varmaan tulossa kipeäksi, ja minun olisi parempi palata takaisin koululle lepäämään. Mutta sitten Fey sanoi, että oli nähnyt haavat käsissäni. Voi hemmetti... Vatsassani muljahti ikävästi, mutta pyrin pitämään naamani peruslukemilla. Nimittäin jos hän saisi tietää, mistä oikeasti oli kyse, olisiko se itseasiassa paljastumisriski? Voisiko professori osata päätellä, että muutoin kyvykkäässä seiskaluokkalaisessa, joka teloi itsensä kunnolla yrittäessään parantaa pieniä naarmuja, täytyi olla jotakin pahasti vinossa?

”No tuota, se oli vain...” Aloitin yrittäen pelata aikaa. Muistelin että Fey oli kuulemma vaikuttanut koulun takaisin valtaamiseen voittamalla Sliffingerin tappelussa, heittänyt tuota taikajuomapurkeilla tai jotakin sellaista. Eikä se ketku käsittääkseni ollut ihan helppo vastus. Tämä mummeli voisi siis mahdollisesti olla vaaraksi jopa minulle jos haluaisi. Tai ei välttämättä sillä Sliffinger oli kuitenkin vain parantaja ja minä ex-aurori. Oli miten oli minä en ainakaan olisi parhaassa taisteluvireessä juuri sillä hetkellä. Olisi siis luultavasti turhaa yrittää unhoituttaa häntä väkisin. ”Onnettomuus”, päätin lauseeni. ”Vahinko, ei mitään sen kummempaa. Eräs kaverini ei oikein hallitse tappeluloitsujaan, mutta en aio vasikoida häntä sen vuoksi”, ilmoitin mukamas päättäväiseen sävyyn. ”Ja asiahan on jo hoidossa, kuten varmaan näitte. Menen nyt koululle lepäämään, jos professorille sopii”, jatkoin ja astuin eteenpäin aikomuksenani kävellä hänen ohitseen.

[Deborah Samatha Fey]

Huolimöykky liikahteli Feyn sisällä. Miten paljon olikaan asioita, jotka tuottivat murheita? Miten moneen ihmiseen lopulta sattui? Varmaan jokaisella oli omia huoliaan ja murheitaan. Nuorena varmaan jokainen oma murheista näyttäytyi suunnattomana, suurempana kuin kenenkään muun murheet. Fyysinen kipu oli vielä helpohko ymmärtää, koska sillä oli usein selkeä syyseuraus-suhde. Ja kun tiesi, mistä tilanne johtui, niin ehkä osasi etsiä paremmin ratkaisua. Ehkä...

Professori katseli tutkivasti oppilasta. Haavat saattoivat liittyä tahalliseen viiltelyyn tai kirouksiin. Tai onnettomuuksiin, kuten Savage selitti. Vahinkoja tietysti sattui tuon tuostakin, taikuudessa oli paljon riskejä tahattomaan vahingoittamiseen. Tappeluloitsut sen sijaan olivat typeriä. Eihän nykyaikana enää ratkaistu mainekiistoja kaksintaistelulla. Pienten koululaisten tappelut olivat niin varomattomia, kun lapset eivät aina ymmärtäneet, mitä tapahtui ja mitä seurauksia pimeällä taialla oli. Pikkukirous leikkimielisessä tappelussa saattoi olla loppuiän ongelma. Jos professori saisi päättää, niin hän varmaan heittäisi väkivaltaiset loitsut ja pimeän magian jonnekin kaivoon lukitussa arkussa. Niistä tuli aina vain ongelmia...

Mutta eihän sitä ollut hyvää ilman pahaa. Tuskin voisi olla taikuuttakaan ilman, että olisi ainakin joku, joka sai päähänsä havitella liikaa tai haluaisi aiheuttaa pahaa muille. Suurin osa ihmisistä ei tosin varmaan koskaan halunnut tahallisesti pahaa muille, vaikka sitten tuli kuitenkin aiheuttaneeksi sitä. Fey mietti niitä kaikkia kertoja, kun oli itsekin suutuspäissään satuttanut läheisiään. Kai vanhuus toi edes vähän harkintaa elämään.

"Lepo on varmaan hyväksi", Fey totesi rauhaisasti. Häntä alkoi kuitenkin mietityttää. Jos Savageen oli osunut kirous tai herja, niin eikö ensisijainen reaktio olisi hakea apua? Miksi tulla apoteekkiin, kun koululla oli oppilaille ilmainen sairaanhoito? Tuon ajatuksen hän sitten hämmentyneenä puki sanoiksi: "Mikset mennyt sairaalasiipeen? "

Hän katseli hieman pojan liikkeitä. Aikoiko tuo jättää asian käsittelyn sikseen ja poistua?
"Tulen mukaan", Fey sanoi. Kyllä se apoteekki joutaisi odottamaan, se ei kuitenkaan katoaisi mihinkään. Nyt oli tärkeämpääkin tekemistä. Tiedä vaikka hän kaatuisi uudestaan. Ei häntä ainakaan voinut yksin jättää.

[Rain Savage]

Professori kysyi, miksen ollut mennyt sairaalasiipeen. Varmasti olisinkin mennyt, jos kyse olisi ollut vain tappelusta. Mutta ehkä kaverin suojelu olisi siihenkin riittävä selitys, niin toivoin. ”No siksi, etten halunnut mitään ongelmia sille kaverilleni”, sanoin sellaiseen sävyyn, kuin se olisi itsestään selvää. ”Ehkä ne siellä olisi pakottaneet mut kertomaan, kuka se oli. Tai sitten ei, mutta mistä mä tiedän.”

Olin ohittamassa Feytä kuvitellen jo, että onnistuisin vain lähtemään, mutta tämä ilmoittikin tulevansa mukaan. ”Häh?” Älähdin yllättyneenä ja pysähdyin hetkeksi katsomaan noitaa hieman epäilevä ilme naamallani. Epäilikö hän siis edelleen minua... jostakin, ja halusi siksi kulkea kannoillani tarkkailemassa? Luuliko Fey ehkä, että minä puuhasin jotakin koulun sääntöjen vastaista? Tuo oli silloin kyllä kieltämättä fiksu liike häneltä, kuinka ärsyttävää. ”Ihan miten vaan...” Tuhahdin, kun mieleeni ei tullut mitään hyvää syytä kieltääkään häntä seuraamasta.

Niinpä kävelin professorin ohi ja suuntasin koululle johtavalle tielle. Sinnehän olin oikeasti menossa, joten ei minulla ollut mitään salattavaa. Silti tuntui jotenkin epämukavalta, kun tuo mahdollisesti tarkkakatseinen muori tepasteli mukana. Pitäisiköhän tässä nyt sitten varoa jokaista liikettäni vai? Laitoin kädet taskuun ja koetin näyttää siltä, kuin hänen läsnäolonsa ei olisi häirinnyt niin paljon. Oikeasti olisi tehnyt mieli harppoa nopeasti välimatkaa Feyhin, mutta hyvä kun jaksoin kävellä normaaliin tahtiin. Olin niin kirotun väsynyt ja huonovointinen, että matka koululle aukesi eteeni kuin pitkä tuskien taival. Haukottelin miettien, että olisi pitänyt ostaa apoteekista muutakin kuin sitä mäkimeiramia. Eiköhän siellä olisi ollut jotakin tehokasta niin vatsalääkkeeksi kuin päänsärkyynkin, jos vain olisin malttanut jäädä katsomaan.

[Deborah Samatha Fey]

Tuossa kunnossa Savage olisi vielä saattanut satuttaa itsensä. Mitähän ihmeen kirouksia häneen oli osunut, kun ne saivat hänen makoilemaan satunnaisen talon takapihalla? Väsymystä siihen liittyi, mutta se sopisi kirousten sijaan pimeisiin liemiin, vaikka eipä tuota oltu liemipurkilla heitelty. Mieleen vaikuttavat asiat yleensä olivat enemmän liemialaa... Toki voisi olla, että kiroukset vaikeuttivat nukkumista. Tosin, jos käsissä oli niinkin pahoja haavoja, niin sillon haettiin niihin apua, eikä yritettykään nukkua.

"Milloin kaverisi osui sinuun 'tappeluloitsullaan' ? " professori tiedusteli. Ajankohdasta saisi pääteltyä muutakin, muun muassa paljonko oppilas oli mahdollisesti menettänyt verta ja oliko tuon viisasta kävellä juuri nyt. Fey lähti talsimaan tuon perässä takaisin koululle päin. Hän oli ihan tyytyväinen, kun vauhti ei huimannut päätä. Hän oli nykyisemmin harrastanut huomattavasti useammin herkkujen ahmimista paikallaan istuen kuin liikkumista luonnonhelmassa. Ehkä sitä pitäisi alkaa kävellä useammin? Linnut sentään sirittivät ihan mukavasti ja kukkiakin oli alkanut jo kasvaa. Deborah oli aikonut kerätä vuoheinää lähiaikana, eikä se toki ollut ainoa mahdollinen kasvi, jota noukkia talteen.

Koulun alueella kasvoi paljon taikakäyttöisiä kasveja. Fey oli joskus miettinyt, että mahtoikohan se liittyä alueen maagiseen voimakkuuteen. Ehkä kasvit saivat ympäristöstä virtaa, kasvoivat vastaavalla alueella paremmin, missä oli enemmän taikuutta ilmassa? Tai ehkä Deborah oli vain tottunut etsimään niitä enemmän sellaisilta alueilta, jonka takia hän löysi niitä yleensä sieltä? Yrttitiedosta voisi kyllä keskustella lisää kolleegoiden kanssa tai vähintäänkin käydä lainaamassa muutaman aihepiirin kirjan kirjastosta. Professori pohdiskeli niitä näitä ja kaalinpäitä. Kaalinpäät olivat hyvä karkoitus liian apealle mielelle.

[Rain Savage]

”Viime yönä”, vastasin Feyn kysyessä sen käsiini haavoja tehneen taian ajankohtaa. ”Ja ei, en sattunut katsomaan juuri silloin kelloa, mutta kai se oli aamuyöstä”, lisäsin vielä arvellen, että hän muuten kysyisi seuraavaksi tarkempaa aikaa. Äänensävyni taisi kuulostaa aika penseältä, sillä puhuminen tuntui yllättävän raskaalta. Tai ehkä se oli sen ajatteleminen, mitä minä sanoisin, mikä oli raskasta. Joka tapauksessa aivan kuin aivotoimintakin olisi lisännyt fyysisen epämukavuuden taakkaa, vaikka sen olisi luullut olevan erillinen asia. Pää tuntui jotenkin samealta, ja vaati ponnistelua keskittyä mihinkään.

Jatkoin kävelyä samaan tahtiin enkä kiinnittänyt juuri mitään huomiota maisemiin tai muihin ihmisiin. Katsoin vain kulkemaani tietä, joka näytti lyhenevän harmillisen hitaasti, enkä pystynyt ajattelemaan juuri muuta kuin sitä vuosisadan darraa. Ei varmaankaan kannattaisi purjota seuraavaan vastaan tulevaan roskikseen professorin nähden. Tuo arvaisi vielä, että olin myös juonut koululla viimeyönä, ja määräisi suoraan jälki-istuntoon. Koetin hieraista vatsaani olevinaan huomaamattomasti toivoen, että se rauhoittuisi. Toisaalta olisiko Feyn kaltainen pehmeä täti todella niin ilkeän ankara, että pistäisi ilmeisen pahoinvoivan teinin kuuraamaan palkintoja? Ehkä ei, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Ei ulkokuoreen ollut mitään luottamista. Joskus mukavilta ja harmittomilta vaikuttavat olivatkin niitä kaikista innokkaimpia antamaan muille ansionsa mukaan jokaisesta rikkomuksesta. Mieleen tuli äitini täti, joka sekä näytti että vaikutti käytökseltään todella herttaiselta ja ystävälliseltä vanhalta noidalta. Ja oli täysi sadisti. Ainakin jos sitä kysyi keneltäkään tämän nuoremmalta sukulaiselta, joka oli tehnyt joskus lapsena tuhmuuksia.

[Deborah Samatha Fey]

Keräkaali, kukkakaali, kesäkaali... aamuyöstä? Aivan. "Ymmärrettävää, ei sitä kaikenaikaa tule katsottua kelloa. Pääasia, että olet nyt enemmän kunnossa", Deborah nyökytteli. "Toki kannattaa varmaan käydä vielä siellä sairaalasiivessä varmuuden vuoksi vaikka mäkimeiramiuute onkin tehokasta."

Deborah katseli hetken aikaa muutamaa lintua, mutta kauaa hän ei osannut olla. "Pyörryttääkö sinua usein?" hän kysyi nopeasti ja jatkoi sitten hieman opettajamaiseen tyyliin: "Siihen voi olla paljon syitä. Alhainen verenpaine, anemia, jännitys. Missä tilanteissa heikotusta ilmenee? Darianan vanhimmalla lapsella taisi olla anemiaa joskus, kun hänellä oli niin voimakkaat naisten vaivat! Siihen sai sitten etsiä keitoksia, että sai asiaa korjattua. Kerroin kyllä, että säännölliset elämäntavat ja liikunta auttavat. Dariana on muuten sisareni, en tiedä olenko puhunut hänestä aiemmin, varmaankin jollain tunnilla tullut mainittua", Fey alkoi taas saada tuttua energisyyttä puheisiinsa nyt kun vaikutti, että Savage ei kupsahtaisi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ainakin hyvin opiskelija pystyi kävelemään.

"Dariana on yhäkin töissä Mungossa. Kumma kun siellä on vieläkin niitä harmaita haahkajoja kuin omina aikoina", juttelee tavalliseen tapaansa ja päätyy ajatustenjuoksunsa vauhdikkuuttaan kertomaan tarinaa siitä, miten kerran yksi asiakas oli tullut paikalle ja valitellut jalkaansa ja sitä sitten ihmeteltiin ja hämmästeltiin ja seurattiin ja katseltiin, mutta ei meinattu löytää syytä. "Lopulta joku hoksasi kysellä sen herrasmieshenkilön päivänkulusta ja selvisi kummia muistikatkoja, hän oli sitten ollut unhoitusjuoman vaikutuksen alaisena ties kuinka pitkään ja kaatunut varmaankin jossain välissä. Muistissaan asiakas ei ollut hoksannut mitään ongelmaa - eihän sitä hoksaa muistella, mitä ei muista. Mahtoi olla aikamoista, kun pääsi vaikeuksistaan eroon! Ei kyllä koskaan selvinnyt, kuka sitä juomaa oli hänelle juottanut... "