// Jee, tappelua! //
London oli havaitsevinaan pienen ärtymyksen tunteen Damienissa. Hän ei ollut tajunnut sitä, että hänen huomionsa tuon perheestä oli satuttanut poikaa. London ajatteli, että poika oli sataprosenttisen ylpeä jästinvastaisesta, puhdasverisestä perheestään, eikä voinut kuvitellakaan tuon häpeävän sitä. Joka tapauksessa pieni henkinen kipu teki varmasti vain hyvää Damienille.
Pojat seisoivat vastakkain, niin lähekkäin että melkein koskettivat toisiaan. Damien ilmoitti, että Londonin vaatimus oli täysin selvä, minkä jälkeen alkoi hämärä tapahtumien sarja. Damien iski lujasti Londonia kasvoihin ja London horjahti taaksepäin. Hän kaatui maahan ja iski takaraivonsa lattiaan. Pojan suusta purkautui kirosanojen joukko. Vaikka ajatukset vilisivät epätarkasti Londonin päässä, hän tajusi nopeasti mitä oli tapahtunut. Hän kohotti päänsä lattiasta ja näki hetken vain sumua, mutta pian huone alkoi hahmottua tarkemmin ja poika näki myös Damienin. London oli raivoissaan. Hän ei ollut kuvitellut, että tuolla pojalla olisi ollut rahkeita lyödä. "Kyllä mä sulle vielä näytän...", London mutisi itsekseen ja päästi suustaan taas muutaman kirosanan.
London nousi nopeasti polvilleen. Hän otti pari pikaista konttaustyylistä liikettä Damienia kohti ja koetti tarttua tätä jaloista kiinni. Hänen tavoitteenaan oli vetäistä jalat pojan alta niin, että tuo kaatuisi maahan vähintään yhtä pahalla tavalla kuin hän oli itse kaatunut. Londonille ei tullut mieleen, että Damien voisi kaatumisen seurauksena lyödä päänsä ikkunalautaan kohtalokkain seurauksin. Hän ei myöskään ollut varautunut pojan mahdolliseen väistöliikkeeseen tai mihinkään muuhun. London teki vain sen, mikä oli pakko tehdä.
