Kohtaaminen taikaolentoaitauksessa

[Noah Andersson]

//tämä alue on varattu Noah Anderssonille ja Thoedore Snapelle//

Noah istui aidalla kasapäin kirjoja vieressään. Vaikka taikakoulun arki oli vasta lähtenyt käyntiin, Noah tunsi olevansa jo nyt aivan loppu. Etenkin kun lukuvuodeksi Ranskaan lähtemisellä oli vanhemmilta tullut yksi kiven kova ehto: Noahin pitäisi puhua sujuvaa ranskaa tullessaan keväällä kotiin. Vaikka Noah olikin yleensä hyvä koulussa, oli hänen kielipäänsä olematon. Hän puhui vain englantia ja sillä hyvä.
Vaikka aurinko paistoi, oli ulkona kohtalaisen kylmä. Noah veti vihreän maastokuvioisen pusakkansa kaulusta ylöspäin ja hytisi tuulenpuuskan puhaltaessa kasvojaan vastaan. Tuuli nappasi yhden ranskan opiskelua varten olevista paperipinkoista ja levitti paperit ympäri aitausta. "Oh merde!" Noah kirosi ja mietti vaihtoehtojaan. Aitauksessa oli sisällä pari aarnikotkaa, joiden lisäksi aitauksessa oli pari Noahille täysin tuntematonta taikaolentoa. Noah olisi voinut käyttää sauvaansa, mutta se oli hänen laukussaan Gryffondorin makuusaleissa. Noah päätti ottaa riskin ja hyppäsi aitaukseen irrottamattaan katsettaan aarnikotkista. Noah kyykisteli varovasti aitauksessa ja poimi kosteita sivuja. Suurin osa sivuista saattoi olla vielä pelastettavissa. Aarnikotkat alkoivat liikehtiä levottomasti joten Noah päätti puhua niille pitääkseen ne rauhallisina. "Hei kamuset. Te varmaan ajattelette, että minä olen joku sekopää kun tungen tänne ja puhun teille. Mutta minulla on oikeesti ihan hyvä syy. Vaikka minun kenkäni on mudassa ja te varmaan nirhaatte minut heti ensimmäisen tilaisuuden tullen niin ei se mitään. C'est la vie, eikö niin?" Noah luuli kuulevansa rapinaa selkänsä takaa ja kääntyi hitaasti katsomaan taikaolentoaitaukselle vievää polkua.

[Theodore Snape]

//Voisko tää peli sijottuu vaikkapa keskiviikko iltaan 4.10?

Juoksin yhtä Châteaun tiluksilla olevaa rinnettä alas niin lujaa kuin suinkin uskalsin. Sää oli aurinkoinen, mutta kylmyys jotenkin talvisen pureva. Tuuli oli kylmää, mutta en sitä enää huomannut lenkkini ollessa jo yli puolessa välissä. Tiesin, että heti, kun pysähtyisin tulisin jotakuinkin jäätymään hengiltä. Tämän takia olin jättänyt lämpimän syksyviittani koulun ovien viereen, josta voisin sen luokseni kutsua, mikäli sitä tarvitsisin.

Olin kuullut luonaalla muutaman vanhemman Serpentardlaisen juttelevan uusista taikaolennoista, jotka oli tuotu vasta eilen aitauksiin. Halusin kovasti käydä katsomassa niitä, joten ajattelin suunnata lenkkini sinne. En ollut heidän keskustelustaan saanut kuitenkaan aivan kunnolla selvää, jonka takia minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, millaisista olennoista oli kyse. Toivoin näkeväni sellaisia, joita en aikaisemmin ollut nähnyt. Oletin myös, että tulisimme käsittelemään jotain niistä tulevilla taikaolentojen hoidon tunneilla, joita odotin jo innolla. Toistaiseksi nuo tunnit olivat olleet oikein hyviä ja aine oli nopeasti nuosemassa suosikikseni.

Hidastin hieman vauhtia rinteen loppuessa ja suuntasin pihan halki kohti tarhoja. Maa oli jalkojeni alla hieman vetistä, jonka takia jouduin keskittymään normaalia enemmän askeliini. Pian alkaisi nastakenkäaika. En juurikaan pitänyt nastoilla juoksemisesta, mutta viime kuun loukkaantumisen jälkeen olin enemmän kuin valmis käyttämään niitä tulevana syksynä ja talvena. En halunnut jatkuvasti löytää itseäni sairaalasiivestä hajonneiden nivelsiteiden tai vastaavien takia. Pienempi paha oli estää tapaturmat etukäteen niinkin pienellä asialla kuin nastakengillä.

Lähestyessäni aitauksia näin kaukaa muutaman aarnikotkan, jotka näyttivät ylväiltä seistessään aitauksessa. Niiden lisäksi aitauksissa oli kaksi muutakin lajia, toisen tunnistin abraxaniksi, joka on palominon värinen siivekäs hevonen. Ne ovat kooltaan huomattavasti suurempia kuin tavalliset hevoset. Viimeinen laji oli ulkonäöltään hieman sarvikuonoa muistuttava, mutta huomattavasti pienempi. Nuo pienet harmaat eläimet oli ketjuilla kiinnitetty tarhan aitoihin. Ketjuissa oli todennäköisesti jonkinlainen loitsu, koska rakennelma näytti siltä, että se voisi sortua missä vaiheessa tahansa, mikäli joku noista eläimistä nyt päättäisi alkaa johonkin suuntaan itseään kiskomaan.

Olin niin keskittynyt taikaolentoihin, etten aluksi huomannut maastokuvioiseen paitaan pukeutunutta oppilasta, joka oli aitauksen sisällä. Lähestyessäni aitausta huomasin hänen keräävän aitaukseen levinneitä papereita. Minulle tuli pakostakin sellainen olo, ettei tilanne tulisi päättymään hyvin, mikäli tämä maantienväriset hiukset omaava tyttö onnistuisi ärsyttämään aarnikotkia. Juoksin aitauksille johtavaa hiekkatietä pitkin ja huusin suhteellisen hiljaa tytölle: "Quel diable?! Mitä sä kuvittelet tekeväs? Suosittelisin lämpimästi, että tuut sieltä nyt heti samantien pois ja annat mun auttaa noiden paperien kanssa."

[Noah Andersson]

// Juu, miksipä ei?//
Quel diable?! Mitä sä kuvittelet tekeväs? Suosittelisin lämpimästi, että tuut sieltä nyt heti samantien pois ja annat mun auttaa noiden paperien kanssa." Noah säpsähti kuullessaan yhtä aikaa vihaisen ja hieman huolestuneen äänen. "P-Pardon monsieur..." Noah sanoi ja katsoi tulijaa. Poika oli häntä hieman pidempi, tummatukkainen ja jollain synkällä tavalla kaunis. Mutta valitettavasti poika näytti hieman Noahia nuoremmalta. Ja hän oli juuri kutsunut häntä herraksi.


"Non, un garçon! Je vais recueillir..." Noah olisi halunnut antaa itselleen korvatillikan änkyttämisesta. "Äh, minun ranskani ei ole kummoinen." Noah veti hiuksensa pois naamaltaan, mutta paljasti samalla häpeästä punaiset poskensa. "Mun ranskan monisteet lensi tuulen mukana tänne. Sä voit jatkaa matkaa. Mä pärjään kyllä." Noah nappasi laukkunsa aidalla ja alkoi tunkea sinne maahan pudonneita monisteita. Noah nosti vielä katseensa poikaan."Mun nimeni on muuten Noah." Noah laski katseensa takaisin maassa oleviin papereihin ja huomasi jonkun hevosen näköisen olennon järsivän yhtä monistetta. Noah otti pari varovaista askelta kohti otusta napatakseen monisteen.

[Theodore Snape]

"P-Pardon monsieur..." tyttö sanoo säpsähtäen. Hetkinen, kutsuiko hän minua juuri herraksi. Nyt oli selvästikin maailmankirjat tytöllä jotenkin sekaisin, sillä hän vaikutti minua vanhemmalta. Arvelin hänen olevan viides- tai kuudesluokkalainen. Hän ei muutenkaan vaikuttanut ollenkaan tutulta. Nuo aavistuksen sydämenmuotoiset kasvot korkeine poskipäineen olisivat varmasti jääneet mieleen, mikäli ne olisin aikaisemmin nähnyt.

"Non, un garçon! Je vais recueillir..." tämä jatkaa vielä. Katson tätä silmät aavistuksen suurentuen. Tyttö ei selvästikään ollut ranskalainen, siitä olin varma. "Äh, minun ranskani ei ole kummoinen", tyttö toteaa. Nyökkään. "Haluatko kenties puhua englantia? Vai haluutko kartuttaa kielitaitoas puhumalla ranskaa? Kunhan kysyny, molemmat kielet sujuu multa enemmän kuin hyvin, joten saat valita", kysyn tytöltä. Äänensävyni oli osittain ivallinen, en ollut aivan varma oliko sävy tahallinen. Todennäköisesti oli, sillä joku tytössä ärsytti minua. Ei paljoa, mutta hieman. Itseni takia toivoin, että hän päätyisi käymään keskustelun englanniksi, koska vihasin ylikaiken kielimuurin aiheuttamia väärinymmärryksiä.

"Mun ranskan monisteet lensi tuulen mukana tänne. Sä voit jatkaa matkaa. Mä pärjään kyllä", tyttö toteaa nostaessaan laukunsa maasta ja tunkiessaan sinne maasta noukkimiaan papereita. "Ihan miten itse haluat, ajattelin vain tuon luonnistuvan huomattavasti helpommin tällaisen esineen kuin taikasauvan kanssa. Ootko mahdollisesti kuullut kyseisestä esineestä?" huomautin naurahtaen. Toivoin, että tyttö ymmärtäisi sarkastisuuden. Nykyään oli niin vaikea käyttää sarkasmia tai vaikeita kielikuvia, koska minusta tuntui siltä, kuin kukaan ei niitä tätä nykyään ymmärtänyt, jonka takia jouduinkin keskusteluissa usein väärinymmärretyksi.

"Minun nimeni on muuten Noah", tyttö esittäytyi. Hän suuntaa kulkunsa kohti yhtä abraxaneista, joka nähtävästi järsi yhtä papereista. "Oon Theodore, Theoksi saa kutsua, mikäli halajaa", sanon tälle. "Mitä näihin otuksiin tulee. Oletko koskaan nähnyt vastaavia näin läheltä? En mä paljoa taikaolennoista tiedä, mutta luin abraxaneista kertovan kirjan muutama viikko takaperin. Kiehtovia eläimiä kieltämättä", tiedustelen Noahilta, joka oli sen verran keskittynyt papereidensa keräämisen etten ollut enää varma, kuunteliko hän edes, mitä sanoin.

Kylmä tuulenvire alkoi tehdä tehtäväänsä. Päälläni oli vain kompressiomateriaaliset tummanvihreät juoksuhousut sekä musta pitkähihainen, jotka eivät todellakaan sopineet tällaiseen keliin. "Tulejo, viitta", mumisin Noahin kerätessä papereita. Tiesin, että viitan saapuminen kestäisi, mutta omaksi yllätyksekseni se kiisi ovilta luokseni alta aikayksikön. Kiedoin mustan viittani hopeisilla yksityiskohdilla päälleni.

[Noah Andersson]

//vaihdan itsekin kertojaa, toi kolmas persoona vaikuttaa aika kömpelöltä//

"Mitä näihin otuksiin tulee. Oletko koskaan nähnyt vastaavia näin läheltä? En mä paljoa taikaolennoista tiedä, mutta luin abraxaneista kertovan kirjan muutama viikko takaperin. Kiehtovia eläimiä kieltämättä" Theodoreksi esittäytynyt poika sanoi. "En ole tainnut koskaan nähnyt näitä olentoja. Kiehtoviahan ne ovat, mutta paperit taitavat olla jo mennyttä kalua." Totesin ja käännyin pojan puoleen. "Ja jatkaakseni noista edellisistä kysymyksistä. Puhuisin hyvin mielelläni englantia. Ja tuo maaginen keppi joka sinulla on kädessäsi, onko se uusi Selänrapsuttaja 3000?!" Levitin sarkastisesti silmiäni ja nostin käteni puuskaan. Minua häiritsi se fakta, että Theo oli minua pidempi, vaikka olin vanhempi. Se sai minut tuntemaan oloni lapseksi joka oli jäänyt kiinni karkkipurkilta, vaikka ei ollut karkkipäivä.

"Mitäs muuten teet täällä?" Kysyin samalla kun hyppäsin takaisin aidalle. Horjahdin hieman, mutta pystyin säilyttämään arvokkuuteni. Ainakin uskon niin. Nappasin yhden aidalla pinossa olevista kirjoista ja avasin sen satunnaiselta sivulta. Sillä hetkellä Theon lämpimän näköinen viitta kiisi linnasta. Hytisin kylmästä ohuessa hupparissani. Mutta minua ei saisi kirveelläkään uhaten pyytämään Theoa kutsumaan minun viittani. En ole muutenkaan näyttäytynyt parhaassa valossa tänään.

[Theodore Snape]

"En ole tainnut koskaan nähnyt näitä olentoja. Kiehtoviahan ne ovat, mutta paperit taitavat olla jo mennyttä kalua", tyttö toteaa. Katsoin papereita, jotka kyllä näyttivät siltä, ettei niistä välttämättä enää paperinnäköisiä saisi. "Ja jatkaakseni noista edellisistä kysymyksistä. Puhuisin hyvin mielelläni englantia. Ja tuo maaginen keppi joka sinulla on kädessäsi, onko se uusi Selänrapsuttaja 3000?!" hän vielä lisää. Kallistan päätäni huvittuneena. Mietin, että voisin ehkä yrittää korjata muutaman edelleen maassa lojuvan paperin, jotka eivät olleet vielä joutuneet abraxanin uhreiksi. Päätin kuitenkin olla tarjoutumatta. Motiiveistani en sen tarkemmin tiedä, mutta en yleensäkään ollut kovin avuliasta sorttia. Eiköhän Noah saisi jostain uudet muistiinpanot tai mitä lie ne ikinä olivatkaan. Ja vaikka ei saisikaan, ei se ollut sen paremmin minun ongelmani.

"Mitäs muuten teet täällä?" Noah kysyy hypäten aidan päälle. "Kävin tuolla rinteillä päin juoksemassa. Päästämässä vähän höyryjä näin koulupäivän päätteekse", aloitin. Pidin pienen tauon, jonka aikana kiedoin viittani tiukemmin ympärilleni ja ihan puoli huomaamatta laitoin kädet puuskaan, jotta viitta pysyisi paikoillaan. "Kuulin tänään ohimennen luonaalla keskustelua näistä vasta tuoduista taikaolennoista, ja myönnän mielenkiintoni heränneen. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, en suoranaisesti ole mikään taikaolentotietäjä, mutta siltin ne kovasti minua kiinnostaa", kerron tytölle, joka nyt selaili kirjapinostaan ottamaansa kirjaa.

"Jos oikein muistan, siivekkäät hevoset ovat käytökseltään ihan suhteellisen ystävällisiä, joten kai niitä voisi käydä moikkaamassa", sanon mietteliäästi puoliksi itselleni, puoliksi aidalla istuvalle tytölle. Kipusin aidan päälle ja hyppäsin siivekkäiden hevosten aitaukseen. Niitä oli aitauksessa kaksi ja molemmat kääntyivät katsomaan minua aitaukseen hypättyäni. Lähestyin niitä varovasti mahdollisimman vaarattoman näköisesti, jotta ne eivät saisi läsnäolostani sätkyä. Molemmat seurasivat tarkkaavaisesti liikkeitäni. Olin muutaman metrin päässä olennoista, kun käännyin takaisin Noahin puoleen. "Entä itse? Teetkö oikeasti läksyjä ulkona näin hyisessä syysilmassa?" kysyin tältä hieman hämmentyneenä, oska kuka nyt vapaaehtoisesti tekisi läksyjä ulkona. Koulussa oli paljon lämpimämpää ja mukavempaa kuin ulkona viimassa.

[Noah Andersson]

"Entä itse? Teetkö oikeasti läksyjä ulkona näin hyisessä syysilmassa?" Theo kysyi hypättyään aitaukseen. Laskin kädessäni olevan kirjan reisilleni ja kohautin olkiani. "Täällä on rauhallisempaa. Gryffondorin oleskelutiloissa on aina kova meteli ja meno päällä. Sitä paitsi, eivät kaikki nämä kirjat ole Châteauta varten. Minä käyn edelleen jästikouluakin. Ihmiset alkavat katsoa oudosti kun ottaa äidinkielen kirjat esille.", naurahdin. "Vanhempani ovat ihan varmoja, etten saa tästä maailmasta mitään "oikeita" töitä joten minun pitää suorittaa myös ainakin yläaste loppuun." Vetäisin hiukseni korvien taakse. "Ja sitä paitsi, miten minä voisin harjoitella ranskaa tällä ääntämisellä ilman, että kaikki nauraisivat minulle?", totesin hymyillen.


Laiton reisilleni laskemani kirjan laukkuun ja katsoin kun Theo lähestyi siivekkäitä hevosia. En voinut olla harkitsematta sitä vaihtoehtoa, että skenaario päättyisi ikävästi. En ollut ihan varma oliko aitaukseen meno kiellettyä, mutta jos Theo satuttaisi itsensä minua kuulusteltaisiin ensimmäisenä. Mietiskelin jaksaisinko kantaa hänet linnaan ilman sauvaani, jos jokin noista olennoista päättäisi potkaista häntä päähän. Hyvin todennäköisesti en. Vaikka olin tottunut juoksemaan pitkiä matkoja painava ase selässäni, en todennäköisesti selviäisi edes puoleen väliin linnalle johtavaa polkua. Joten kannatti vain toivoa, että Theo oli oikeassa noiden otusten rauhallisuudesta.


En ollut koskaan kummemmin pitänyt tavallisista hevosista. En voinut sietää entisessä koulussani olleita tyttöjä, jotka eivät puhuneet mistään muusta kuin hevosista. Isoja, hieman pelottavia otuksia jotka saattoivat heittää selästään milloin tahansa. Olin sitäpaitsi nähnyt luokallani olleen tytön joka yritti antaa suukon hevosen turpaan. Tytön paikkaus vaati kuusitoista tikkiä.
Odotin jonkinnäköistä reaktiota joko siivekkäältä hevoselta, tai Theodorelta. Theo näytti rauhalliselta, kuin hän olisi tehnyt saman jo satoja kertoja. Mutta sinänsä, minun taitoni lukea uusia ihmisiä ei ole kummoinen.


Kiedoin hupparia tiukemmalle ympärilleni. Syysilma tuntui tunkeutuneen jo syvälle sieluuni, eikä sormien työntäminen hihansuihin enää kummemmin auttanut. Jouduin nöyrtymään ja kaivamaan laukusta aivan liian isot ja kaiken lisäksi pinkit lapaset jotka tungin käsiini. En voinut olla ähkäisemättä kun tunsin veren kiertävän taas sormissani niiden alkaessa hitaasti lämmetä. Tavallaan minulla oli ikävä kotiin. Vaikka Liverpoolissa satoi paljon, lämpötila kävi harvoin alle nollan. Sateen vastapainoksi oli Liverpoolissa usein myös poutaista. Minua Liverpoolin jatkuva sade ei häirinnyt. Minusta kodikkain mahdollinen asia on pitää sadetta takan ääressä ja mennä nukkumaan veden osuessa peltikattoon. Châteaun kaltaisessa paikassa lämpötila tippuisi alle nollan todennäköisesti jo marraskuussa. Nukuin jo nyt sukat jalassa välttyäkseni kylmyydeltä.

[Theodore Snape]

”Täällä on rauhallisempaa. Gryffondorin oleskelutiloissa on aina kova meteli ja meno päällä. Sitä paitsi, eivät kaikki nämä kirjat ole Châteauta varten. Minä käyn edelleen jästikouluakin. Ihmiset alkavat katsoa oudosti, kun ottaa äidinkielen kirjat esille”, Noah kertoo naurahtaen. Olin lievästi sanottuna järkyttynyt, kun kuulin tämän edelleen opiskelevan jästiaineita. Itsekin olin jästikoulua käynyt suhteellisen monta vuotta ja mielestäni ne olivat elämäni kamalimpia vuosia. Jästiaineet olivat niin kovin tylsiä.

”Vanhempani ovat ihan varmoja, etten saa tästä maailmasta mitään oikeita töitä, joten minun pitää suorittaa myös ainakin yläaste loppuun. Ja sitä paitsi, miten minä voisin harjoitella ranskaa tällä ääntämisellä ilman, että kaikki nauraisivat minulle?” tyttö sanoo hymyillen lopuksi. Hänen puheissaan oli kieltämättä jotain perää.

”Ei meillä Serpentardissakaan kyllä mitään hiljaista ole, sen myönnän”, vastaan Noahille ennen kuin kiinnitän huomioni takaisin kooltaan hieman norsua pienempään siivekkääseen hevoseen, joka oli ottanut muutaman varovaisen askeleen minua kohti. Tiesin, että kyseinen rotu saattoi olla osittain erittäinkin ennalta-arvaamaton, mutta uhkarohkea kun olin, en kovin paljoa tuosta faktasta välittänyt. Astuin muutaman askeleen lähemmäs ja ojensin käden kämmänpuoli ylöspäin kohti hevosta.

”Itsekin kävin jästikoulua ja en saa mitenkään ajatusta sen faktan ympärille, että oikeasti jaksat niitä aineita vieläkin opiskella. Eikö näissä taikajutuissa ole jo ihan tarpeeksi tekemistä?” tiedustelen tytöltä ihmetellen samalla, kun tarkkailen lähestyvää hevosta sivusilmällä. ”Okei, okei biologia oli mielenkiintoista ja samoin matemaattiset, mutta muut olivat jotain niin tylsää, että oksat pois. Tuon ranskan opiskelun ihan ymmärrän, en mäkään kehtais latinan lausumista oleskeluhuoneessa tai oikeastaan missään muuallakaan harjoitella. Onneksi on hiljennysloitsut hätätapauksissa”, selostan naurahtaen.

Hätkähdän hieman, kun tunnen lämpimän puhalluksen kämmentäni vasten. Käännän huomioni takaisin abraxaniin. ”Hei, kukas sinä olet?” kysyn otukselta pehmeällä äänellä. Kohotan käteni ja silitän eläintä päästä. Se ei omaksi onnekseni käy kippuuni tai mitään muutakaan vaan laskee päätään entistäkin alemmas, jotta varmasti yletyn silittämään sitä. Rapsutan hevosta päästä siitä kohdasta, jossa sillä on valkoinen merkki silmien välissä. Siitä irtoaa jonkin verran karvaa rapsuttaessa. Eläin puhaltaa sieraimistaan ilmaa rennon oloisena ja heilauttaa isoa häntäänsä muutamaan otteeseen. ”Mielenkiintoisia otuksia kerrassaan. Tiesitkö, että nää juo vain ja ainoastaan mallasviskiä? Eikä mitään halpaa sellaista”, totean hieman kysyvästi kääntäen jälleen pääni kohti Noahia samalla, kun jatkoin hevosen pään rapsuttamista.

[Noah Andersson]

"Itsekin kävin jästikoulua ja en saa mitenkään ajatusta sen faktan ympärille, että oikeasti jaksat niitä aineita vieläkin opiskella. Eikö näissä taikajutuissa ole jo ihan tarpeeksi tekemistä?" Theo kysyi. "Eihän tässä paljon ylimääräistä vapaa-aikaa ole. Jos kyseessä olisi mun oma valinta, mulla olisi varmaan kaikki tämän koulun valinnaisaineet. Odotan vain innolla sitä päivää, kun oon saanut jonkun hyvän työn täältä ja saan sellaisen "Minähän sanoin!" hetken. Mutta mun mielestä esim. jästien historia on huomattavasti kiinnostavampaa kuin taikamaailman.” totesin. "Sen hiljennysloitsun saat kyllä opettaa minullekin. Eihän oleskeluhuoneessa kehtaa suutaan avata, kun koko huone on täynnä ranskalaisia, ja katuporakin pärisyttää ärräänsä paremmin kuin minä." En voinut olla lisäämättä.


Theo hätkähti, kun huomasi abraxanin kävelleen hänen taakseen. Hän puhui sille pehmeällä äänellä ja otus laski päätään antaen Theon silittää sen turpaa ja rapsuttaa sitä korvista. Otus vaikutti kohtalaisen rauhalliselta, mutta silti siinä oli jotain eläimellistä kauneutta joka viestitti sitä faktaa, että halutessaan se voisi lentää kauas pois. Mutta abraxan pysyi paikallaan ja antoi Theon silittää sitä. Harkitsin lyhyesti sekä aitaukseen menemistä sekä poistumista paikalta, mutta kumpikaan ei tuntunut oikealta. Joten päätin vain istua aidalla ja ihmetellä.


"Mielenkiintoisia otuksia kerrassaan. Tiesitkö, että nää juo vain ja ainoastaan mallasviskiä? Eikä mitään halpaa sellaista” Theo sanoi kääntyessään puoliksi minuun päin. "Mallasviskiä? Nämä otukset elävät varmaan paremmin kuin minä." totesin. Theon mustat hiukset olivat pörrössä, ja vahvasti puhaltava tuuli sekoitti niitä entisestään. En voinut olla ajattelematta, että jos heistä olisi otettu valokuva se olisi koristanut joka ainoan heppakirjan kantta. Hymähdin, ja jäin odottamaan muitten otusten reaktiota aitaukseen tupsahtanutta Theoa.

[Theodore Snape]

"Eihän tässä paljon ylimääräistä vapaa-aikaa ole. Jos kyseessä olisi mun oma valinta, mulla olisi varmaan kaikki tämän koulun valinnaisaineet. Odotan vain innolla sitä päivää, kun oon saanut jonkun hyvän työn täältä ja saan sellaisen "Minähän sanoin!" hetken. Mutta mun mielestä esim. jästien historia on huomattavasti kiinnostavampaa kuin taikamaailman", tyttö kertoo. "Sen hiljennysloitsun saat kyllä opettaa minullekin. Eihän oleskeluhuoneessa kehtaa suutaan avata, kun koko huone on täynnä ranskalaisia, ja katuporakin pärisyttää ärräänsä paremmin kuin minä", Noah vielä lisää.

"En oikein voi tuohon sanoa mitään, koska en juurikaan ehtinyt historiaa jästikoulussa opiskella. Se kyllä vaikutti ehkä aavistuksen kiinnostavammalta kuin taikamaailman historia", vastaan tytölle samalla, kun jatkoin abraxanin silittämistä, "jotenkin taikamaailman historia on niin kovin yksitoikkoista, että siihen kyllästyy nopeasti. Jästien elämä tuntuu historian kannalta katsottuna paljon kompleksimmalta." Olin valitettavasti ehtinyt opiskelemaan jästien historiaa vain muutaman vuoden enkä Châteaussakaan sen kauempaa ollut vielä ollut, jonka takia kahden historian keskenään vertaaminen ei itseltäni vielä onnistunut. Enkä uskonut, että tulisin koskaan olemaan mikään hyvä historiassa, koska aihe ei vain itseäni kiinnostanut.

"Ja mitä hiljennysloitsuun tulee", aloitan. Lähden kävelemään poispäin abraxanista. Näen sivusilmällä olennon katsovan minua pää hieman kenossa. Annoin salaa sille nimeksi Thor, en tiedä miksi, mutta tulisin kutsumaan sitä tuolla nimellä seuraavan kerran aitauksessa vieraillessani. Tulisin varmasti tervehtimään olentoa vielä uudelleen. "Niitä on useampia erilaisia. Yhdellä voit hiljentää kohteen, toinen taas täyttää paikalla olijoiden korvat epämääräisellä surinalla, mikäli he meinaavat kuulla puheesi ja muutamalla muulla pystyt luomaan niin sanotun muurin ympärillesi, joka estää ääniä pääsemästä sisään tai ulos", kerron tytölle. Ponnistan kevyellä hypyllä aidan päälle, josta hyppään toiselle puolelle. Jään seisomaan aidan viereen ja lasken käteni aidan päälle. Siitä pystyn tarkkailemaan aitauksessa olevia erilaisia olentoja, sekä käymään keskustelua Noahin kanssa.

"Itse tykkään käyttää tuota äänimuuria. Isosiskoni opetti sen kesällä eikä siitä ole ollut kuin hyötyä. Erityisen hyvin se toimii oleskeluhuoneessa, mutta voin sanoa, että kannattaa asettua kaikista syrjäisimpään nurkkaan. Mieti nyt miltä näyttää, jos suusi liikkuu kokoajan, mutta istut yksi", totean vielä hymyillen hieman. Tuntui jotenkin oudolta puhua sellaiselle henkilölle loitsuista, joka ei joko tiennyt niistä yhtä paljon kuin minä, tai ei omistanut yhtä laajaa loitsuvarastoa. Itse olin lähikuukausien sekä vuosien aikana onnistunut keräämään itselleni suhteellisen paljon tietoa erilaisista loitsuista, vaikka osasinkin käyttää niistä vain murto-osaa.

"Nyt mun on ihan pakko kysyä, että mitä sä teet täällä Châteaussa? Et selvästikään oon täältä päin, joten olisi kiva kuulla vähän siitä, mistä olet tullut ja ylipäätään miksi?" tiedustelen Noahilta. Ulkomaalaisia noitia ja velhoja oli kyllä Châteaussa, mutta siltin tuntui oudolta, että joku haluaisi välttämättä tulla tänne Ranskaan opiskelemaan taikuutta, vaikka erilaisia velhokouluja olikin maailmassa vaikka kuinka ja paljon.