Mörköjä paratiisissa

[Elicia Beaudouin]

Elician taikasauvan saatuaan velho otti askeleen nuorempaa poikaa kohden. Tämä sai Elician jälleen valppaaksi. Vaikka Elicia ei tuntenut poikaa, oli hän näinä lyhyinä hetkinä muodostanut tuohon jonkinlaisen tunnesiteen. Poika oli hänelle kuin pikkuveli, jota hänellä ei ollut koskaan ennen ollut. Eikä Elicia antaisi tuon pahan velhon satuttaa pikkuveljeään. Jos tuo edes yrittäisi, Elicia kävisi tuon kimppuun, vaikka sitten nyrkein ja hampain nyt kun hänen uskollinen omenapuusauvansa oli viety.

Velho ojensi kätensä kohti poikaa, vaatien tältä taikasauvaa. "M-m-mutta minun taikasauvani on makuusalissa", poika takelteli. Elician ei tarvinnut nähdä velhon kasvoja tietääkseen, että tuo oli tyytymätön. "M-mutta voin kyllä hakea sen", poika lisäsi hätääntyneenä. "No mene sitten hakemaan se!" velho tiuskaisi, eikä poika jäänyt hidastelemaan. Tästä huolimatta poika oli velhon mielestä ilmeisesti liian hidas, sillä tämä työnsi pojalle vauhtia selästä, mikä sai pojan mätkähtämään kipeän näköisesti vatsalleen lattialle. Elicia äännähti närkästyneenä, mikä sai velhon kääntymään ja osoittamaan tätä sauvalla. "Uskallatkin", tämä sanoi uhkaavasti. Elicia tijotti silmät kipinöiden velhoa suoraan tuon kylmiin silmiin, mikä sai velhon hymähtämään huvittuneena, ennen kuin tuo karjaisi pojalle pitämään kiirettä.

Pojan kadottua kierreportaisiin mies tarttui jälleen Eliciaa niskavilloista ja kiskoi tämän seisomaan. Hän asetti taikasauvansa tytön kurkulle ja sanoi kylmällä äänellä: "Sinun on parempi toivoa, että poikaystäväsi tulee alas. Jos ei..." Elicia vaikeroi hiljaa, kyyneleet olivat taas kihonneet hänen silmiinsä. Hän mietti äitiään, pöllöään, ystäviään Saksassa... jopa isäänsä, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Juuri sen takia - sen, ettei Elicia tuntenut isäänsä, mutta halusi tutustua tähän - Elicia oli vaihtanut koulua. Hän oli jättänyt opintonsa äitinsä opinahjossa Saksassa ja vaihtanut Châteauhon, isänsä entiseen kouluun. Jos hän ei olisi tehnyt sitä, hän olisi nyt Saksassa, hän olisi turvassa.

Elicia palasi takaisin maan pinnalle velhon karjaistessa poikaa tulemaan takaisin alas. Velho piti edelleen tiukasti kiinni hänen niskavilloistaan, taikasauva oli edelleen hänen kaulallaan. Muut tuvan oppilaat seurasivat tilannetta kauhuissaan. Mitä jos poika ei tulisi? Mitä jos hän oli piiloutunut tai jotenkin paennut makuusalin ikkunasta? Päättäisikö velho Elician päivät nopeasti tappokirouksella, vai jättäisikö tämä hänet kitumaan hitaasti hengiltä? Kukaan ei ainakaan tässä tilanteessa pystyisi auttamaan häntä nyt, kun kaikkien taikasauvat oli viety. Eikä häntä varmasti ehdittäisi viedä sairaalasiipeen ajoissa. Jos koko sairaalasiipeä enää edes oli. Hyökkääjäthän olivat sanoneet vallanneensa koko koulun.

Elician sydän hypähti kun hän kuuli askelia poikien makuusaliin vievistä kierreportaista. Poika tuli alas, taikasauva mukanaan. Velho ei kuitenkaan hellittänyt otettaan tytön hiuksista tai laskenut taikasauvaansa. Päin vastoin, mies painoi sauvaa kovemmin hänen kaulaansa vasten. Elicia haukkoi henkeä kivusta. Sitten mies sanoi kovalla äänellä kaikille tuvassa olijoille: "Tästä päivästä lähtien te tottelette meitä. Taikakoulu Châteauta ei enää ole, vaan teistä aletaan kouluttaa kunnon pimeyden voimien noitia ja velhoja. Kapinoimisesta, vastustamisesta, sekä avun hakemisen tai karkaamisen yrittämisestä seuraa rangaistus."

Elicia huokaisi helpotuksesta, kun mies vihdoin lakkasi painamasta taikasauvaa hänen kurkkuaan vasten. Pian hän kuitenkin kirkaisi säikähdyksestä ja kivusta, kun mies viilsi taikasauvalla hänen vasemman silmänsä alle syvän haavan. Veri valui lämpimänä norona hänen poskeaan pitkin ja putosi pisaroina vaaleanbeigelle villapuserolle. Mies irrotti otteensa tytön hiuksista ja Elicia tunsi jalkojensa pettävän altaan. "Tämä käyköön varoituksesta", mies tuumasi ja ojensi kätensä kohti vaaleahiuksista poikaa, ottaakseen tämän taikasauvan viimein haltuunsa.

[Marceau Forest]

Laskeuduttuaan makuusalin kierreportaat alas oleskeluhuoneeseen Marceau näki järkyttävän näyn edessään. Velho painoi taikasauvallaan lujasti Elician kaulaa vasten ja samalla tukisti tyttöä tuon pitkistä hiuksista. Poika huomasi kivun tytön kasvoilta, ja häntä itseäänkin sattui tytön puolesta. Marceau olisi halunnut auttaa toista, mutta hänelle ei tullut ainoatakaan keinoa mieleen. Lisäksi hän ei olisi millään uskaltanut tehdä mitään velhojen käskyjen vastaista. Nyt viimeistään selvisi, miksi poika oli päätynyt Pouffsouffleen eikä Gryffondoriin.

Pojan ihokarvat nousivat pystyyn, kun velho alkoi puhua taas voimakkaalla äänellään huoneessa. Taikakoulu Châteauta ei kuulemma enää olisi, vaan jatkossa oppilaista koulutettaisiin pimeydenvelhoja ja -noitia. Kapinoimisesta seuraisi rangaistus.

Seuraava asia, jonka Marceau kuuli, oli kirkaisu, joka oli peräisin Elician suusta. Tuo kaatui maahan, ja poika huomasi tuon kasvoissa verta vuotavan haavan. Poika käänsi katseensa velhoon, jonka kasvoilla oli ilkikurinen, kolkko ilme. Tuon toinen käsi oli ojentuneena Marceauun päin ja se ilmeisesti halusi pojan sauvan omakseen. Marceau käänsi katseensa tyttöön ja sitten takaisin velhoon. Hän ojensi taikasauvan nopeasti velholle ja siirtyi sitten nopeasti polvilleen Elician viereen maahan. "Hei, miten voit?", poika kuiskasi tytölle. Hän veti paitansa hihaa pidemmälle, kämmenensä päälle ja painoi kankaalla vertavuotavaa haavaa. "Älä huoli, me kyllä selviämme tästä", poika yritti rauhoitella tyttöä kömpelösti, muttei uskonut sanoja itsekään.

[Elicia Beaudouin]

Elicia oli shokissa. Hän kosketti tärisevin käsin vertavaluvaa haavaansa ja yritti hengittää rauhallisesti vaikka paniikkikohtaus tekikin tuloaan. "Hei, miten voit?" poika kysyi, polvistui Elician eteen, veti paitansa hihan kämmenensä päälle ja painoi kankaan haavan päälle. Elicia nosti katseensa pojan siniharmaisiin silmiin. "Älä huoli, me kyllä selviämme tästä", tämä sanoi. Elicia puri huultaan silmät lasittuneina ja nyökkäsi.

"Ovatko kaikki nyt luovuttaneet taikasauvansa?" miespuolinen hyökkääjä kuulusteli kovaan ääneen. Elicia mietti haikeasti omenapuusauvaansa ja toivoi, ettei velho katkaisisi sitä. Sauva oli yksi hänen uskollisimmista ystävistään eikä Elicia voinut kuvitella käyttävänsä jotain muuta sauvaa käsissään. "Saatte sauvanne takaisin myöhemmin. Siihen asti pysykää täällä - älkääkä yrittäkö mitään typerää, tai muuten..."

Sen sanottuaan hyökkääjät poistuivat tuvasta. Siitä seurasi melkoinen hulina, kun oppilaat alkoivat hädissään etsiä ystäviään ja sisaruksiaan ja yrittivät ilman sauvojaan auttaa loukkaantuneita tupatovereitaan. Elicia huomasi vähän matkan päässä särkyneen peilin. Hän konttasi sen luo, otti varovasti yhden peilin säpäleen ja peilasi sillä itseään. Vaikka haava hänen poskessaan oli syvä ja siitä jäisi arpi, se tuskin oli hengenvaarallinen. Kuten hyökkääjäkin oli sanonut, se oli vain varoitus.

Elicia kääntyi taas pojan puoleen ja katsoi tämän otsaa. "Se ei taida vuotaa enää?" Elicia kysyi ja hymyili vienosti. Sitten hän kääntyi maassa makaavan blondin puoleen, polvistui tämän viereen ja yritti kuumeisesti keksiä, miten auttaisi tätä. Hetken mietittyään hän otti pois beigen villapuseronsa (sen alla oli tavallinen musta t-paita) ja asetti sen pojan pään alle pehmusteeksi kun ei muutakaan keksinyt tai pystynyt. "Toivottavasti hän herää", Elicia mumisi huolestuneena.

// Tämänkin pelin voisi kai pian laittaa pakettiin? :D

EDIT / Tämä olkoon viimeinen peliviestini, kiitos kaikille pelistä :3 //

[Marceau Forest]

Marceau pysyi Elician vierellä ja painoi hihallaan tuon kasvojen haavaa. Vaikutti siltä, että haava alkaisi pian tyrehtyä, mutta siihen jäisi varmasti näkyvä arpi. Pahemmassa tapauksessa viilto olisi voinut osua silmään ja Elicia olisi voinut sokeutua, eli sikäli tytön kannatti olla hyvillään.

Tupaan hyökännyt velho kysyi ovatko kaikki jo luovuttaneet sauvansa ja kertoi heidän saavan taikasauvansa takaisin myöhemmin. He saivat käskyn pysyä tuvassaan sekä kiellon tehdä mitään typerää. Sitten hyökkääjät poistuivat tuvasta.

Hulina, melske ja keskustelun paljous täytti Pouffsoufflen tuvan. Marceau seurasi Eliciaa, joka peilasi kasvojaan lattialta löytämästään peilinpalasesta. "Ei vuoda", poika vastasi tytön kysymykseen, "Selvisit onneksi vähällä", hän sanoi ja vei katseensa lattialla makaavaan poikaan, joka ei ollut selvinnyt niin vähällä. Tuo hengitti edelleen, mutta muuten tuon tila vaikutti huolestuttavalta. Toivottavasti poika heräisi pian.

Marceau siirtyi ikkunan ääreen ja katsoi ulos koulun lumisille pihamaille. Oli kummallista, miten muutokset tapahtuivat aina niin nopeasti. Vielä hetki sitten elämä oli ollut normaalia, mutta nyt kaikki oli täysin päälaellaan. Heidän vapautensa, turvallisuutensa ja suuri osa läheisistä henkilöistä oli tavoittamattomissa, eivätkä he tienneet lainkaan, kuinka kauan tätä tulisi kestää. Poika seurasi yksinäistä lumihiutaletta, joka laskeutui ikkunalaudalle. Hän ei tiennyt lainkaan, kuinka kauan tällaista tiedottomuutta tulisi kestää.

// Tämä voisi olla viimeinen peliviestini, ellei sinulla sitten ole vielä halukkuutta jatkaa peliä. Kiitokset pelistä! :) //

[Natrix Goldenrod]

// Pelasin Naten vielä nopeasti heräämään, mutta ei tähän tarvitse jatkaa reagointia sen kummemmin. :) //

Natrix oli onnekseen tai onnettomuudekseen viettänyt lähes koko hyökkäyksen tajuttomana, mutta kun pään alle aseteltiin pehmusteita, alkoi poika pikkuhiljaa heräillä. Silmät aukesivat omituiseen hälinään, eikä tapahtumista ollut oikein mitään muistikuvaa. Hän räpytteli silmiään ja oli näkevinään jonkun tupatoverin kasvoissa verta. Mitä..? Nate yritti nousta istumaan, mutta ilmeisesti liian nopeasti, sillä huimaus iski äkisti ja pakotti hänet vajoamaan takaisin selinmakuulle. Olo oli kuin jonkinlaisen tällin saaneena, eikä ajatus kulkenut kunnolla, mutta jokin hämärä mielikuva häilyi mielessä. Se liittyi kai jotenkin pimeydenvelhoihin. Sillä hetkellä ei kuitenkaan auttanut muu kuin odottaa, että pää vähän selviäisi. Nate näki jonkun lähellä olevan tytön, kenties huolestuneen oloisen, ja hymyili tälle hiukan. Kyllä tämä tästä varmaan... Vaikka jokin paha aavistus kolkutteli mielen perukoilla, sillä tuvassa ei nyt selvästi ollut kaikki niin kuin piti.