Pimeys ei anna rauhaa

[Lucy Beckett]

"Sitä minäkin yritin hänelle sanoa, että kävisi sairaalasiivessä, mutta ei hän uskonut, ja nyt hän on kadonnut. En ole löytänyt häntä mistään, vaikka olen etsinyt kaikkialta ja kysellyt hänen tupalaisiltaankin", Lucy huoahti ja alkoi mitata kuivattuja yrttejä kulhoon päätään puistellen, kiharat keinahdellen.

Vodkapullon lämäyttäminen pöytään sai Lucyn säpsähtämään ja pudottamaan kulhoon pari aarniketareen juurta liikaa. Hän noukki ne heti pois. Aarniketareen kanssa saisi olla varovainen: se laukaisi jännityksiä, mutta liiallinen määrä voisi lamata hengityksen. "Öö... tuota, ei, kiitos, herra Lesauva-- Reichard", hän takelteli. "En usko, että tuo on hyvä ajatus. Minä ajattelin nukkua tämän yön nukkumukulalla enkä tiedä, miten alkoholi..." hän kieltäytyi hermostuneesti. Lucy katsoi miestä tarkkaan. Oliko tämä humalassa? Hänen oli vaikea sanoa Reichista: riistanvartija oli muutenkin niin rehvakas ja rento. "Kiitos kuitenkin", hän lisäsi ja tunsi kaulaansa kuumottavan.

[Reichard Lesauvage]

Lucyn kaveri ei siis ollut suostunut menemään sairaalasiipeen vaan sen sijaan otti ja katosi. Aika erikoista. Niin ellei sitten... Reichard tyrskähti taas.
"Ehkä se olikin joku erityisen kiusallinen vaiva. Sellaista ei välttämättä halua hoidattaa tutuilla koulun hoitajilla", mies totesi huvittuneesti.

Tyttö kieltäytyi alkoholista, mikä oli itseasiassa hiukan pettymys Reichille. Olisi ollut kovin mielenkiintoista nähdä, minkälainen neiti oli humalassa.
"Niin no enhän tiedä oletko edes täysi-ikäinen", velho pohti muka miettien jotakin moraalikysymystä tässä. Ei se hänen mielestään ollut niin muutamasta vuodesta kiinni, kun ei sentään ekaluokkalaisille juottaisi. Reich avasi kuitenkin pullon korkin ja kulautti siitä itse.
"Minulla on muuten syntymäpäivä huomenna", hän tokaisi virnistäen.

[Lucy Beckett]

Lucy ei halunnut ottaa kantaa Ahanun vaivoihin, joten hän oli kiitollinen, että riistanvartija laittoi asian leikiksi. Vaikka tuntuikin pahalta, että mies vitsaili Ahanusta. "En usko, että Ahanua mikään sellainen vaivaa", hän ehti kuitenkin lipsauttaa puolustaakseen ystäväänsä, ennen kuin ehti ajatella. Hänen ei pitänyt kertoa nimeä. Hän puri kiukkuisesti kieltään. Typerä Lucy!

"Olen minä täysi-ikäinen", Lucy tarttui tarjottuun puheenaiheeseen viedäkseen huomion pois Ahanun katoamisesta. "Täytin toukokuussa 17", hän hymyili. "Siis jos Ranskassa täysi-ikäisyyden raja on sama kuin meillä Briteissä. No, ainakaan kukaan ei tullut lomalla kyselemään taikomisteni perään, joten..." Hän levitteli käsiään olkiaan kohauttaen. "Ei, vaikka kirosinkin isäni." Lucy napsautti suunsa kiinni. Ei, väsyneenä ja hermostuneena hän alkoi lörpötellä. Hän ei todellakaan ollut ylpeä mainitsemastaan tapauksesta.

Vesi liemikattilassa alkoi kuplia iloisesti, ja tyttö kömpi seisomaan. Hän viipaloi kuorimansa mukulan ja heitti sen kattilaan. Se saisi kiehua kymmenisen minuuttia. Hän käännähti ympäri ja nojasi varovasti takalistonsa pöydän reunaan asettuakseen seuraamaan mukulan kiehumista. Lattialla istuminen ei ollut niin mukavaa ja käytännöllistä, kun kuitenkin pitäisi pian rampata edestakaisin. Puoliksi pöydänkulmalla istuen hän saattoi katsella sekä liemikattilaa että riistanvartijaa, joka sai hänet varuilleen mutta myös herätti jonkinlaista kiinnostusta.

Hän ei ollut juurikaan tavannut Reichin kaltaisia ihmisiä. Käytävillä rehvastelevia ja pullistelevia opiskelijoita hän ei laskenut, koska heidän juttunsa oli helppo sivuuttaa ja keskustelut heidän kanssaan jäivät pariin sanaan, usein pyyntöön väistää, jotta hän pääsisi ohi käytävän täyttävästä tukoksesta. Mutta nuori riistanvartija mustissaan, juhlimaan laittautuneena oli kuitenkin aurori ja nyt riistanvartija, ei enää mikään teini. Arvoitus. Ja todennäköisesti humalassa. Ja rikkoi Lucyn mielikuvaa henkilökunnan jäsenelle sopivasta käytöksestä joka käänteessä. Ajatus sai Lucyn levottomaksi. Toisaalta kai jokainen sai tehdä vapaa-ajallaan mitä halusi. Hän ei ollut varma, oliko mies enemmän ärsyttävä vai kiinnostava. Paha hän ei kuitenkaan uskonut tuon hujopin olevan. Eivät kai ulospäinsuuntautuneisuus, äänekkyys ja ilmeisen vauhdikas elämä tehneet kenestäkään pahaa? Ei, siniharmaat silmät tutkivat miestä, ei tuo paha ollut, korkeintaan rasittava, mutta ehkä jollain tapaa jopa hauska. Näin ankeana hetkenä Lucyn elämässä oli hyvä, että joku huolettomuudellaan muistutti, että elämä jatkuisi kyllä. Ehkä huomisaamuna Lucykin katsoisi maailmaa taas jo aivan toisin silmin.

"Syntymäpäivä? Onneksi olkoon! Olit menossa juhlimaan, vai?" Hän katsoi miehen vaatteita, ja sen sijaan, että olisi huomannut sinuttelevansa, hän huomasi taas ihmettelevänsä, miten pitkä mies oli. "Paljonko täytät? Jos saa kysyä", hän virnisti pienesti. "Sääli, minulla ei ole sinulle nyt mitään lahjaa", hän pahoitteli naurahtaen. "Tai voin minä tuoksupussin tehdä, mutta se ei taida olla ihan sinun juttusi." Syntymäpäivästä puhuminen oli helppoa. Siitä saattoi rupatella kevyesti, ja se vei ajatukset pois ankeammista asioista.

[Reichard Lesauvage]

Reich kohotti kulmiaan ja virnisti siinä kohtaa, kun Lucy sanoi kironneensa isänsä. Oho, eipä olisi tästä tytöstä uskonut! Ehkä Lucy sitten osasi olla kipakampi kuin miltä näytti. Toisaalta toisen olemuksessa oli kyllä jotain, ei Reichard ollut varma mitä, mutta ystävällisyydestään huolimatta tämä ei vaikuttanut mitenkään erityisesti ihailevan häntä. Ei ainakaan sillä tavalla kuin ne kikattavat ja kehuvat tytöt. Mutta ei Reich toisaalta pannut merkille mitään negatiivistakaan suhtautumista. Ehkä tyttö oli vain sitä järkevää ja kunnollista tyyppiä, vaikkakin sentään vähän vapautuneempi kuin veljensä. Ulospäin tuo vaikutti sellaiselta ihan söpöltä mutta vähän tylsän tavalliselta Reichin makuun. Mutta kenties tuon soveliaan kohteliaan kuoren alla olisi jotain mielenkiintoisempaakin. Se pitäisi vain saada esiin jollakin keinoin.

"Jep, se olisi tarkoitus", Reichard vastasi rennosti Lucyn kysymykseen juhlimaan menemisestä.
"Mitä luulisit?" mies kysäisi virnistäen, mutta päätti sitten kuitenkin vastata itse, sillä ei jaksanut odotella mitään arvauksen pohdintoja.
"Kaksikymmentäkuusi." Reich naurahti taas huvittuneesti, kun tyttö alkoi puhua lahjasta. Häh? Oliko tämä sittenkin jonkin sortin ihailija vaiko ihan vain ylikohtelias?
"Hah, ei tarvitse", velho totesi. Hänen mieleensä tuli kuitenkin eräs ajatus.
"Niin tai jos haluat, niin voit sinä ulko-oveen jonkun pussukan ripustaa. En tosin muista oliko siinä naulaa", Reich pohdiskeli kohauttaen olkiaan.
"Käy vaikka nuoremmaksesi katsomassa", Reich ehdotti hieman leikkisään sävyyn.

Mikäli Lucy lähtisi ovelle tai kääntäisi selkänsä sinnepäin, yrittäisi Reich toteuttaa nerokkaan idean ja lorauttaa nopeasti vähän vodkaa tuon unijuoman mausteeksi. Ajatuksissa ei tosin käynyt, aikoiko tyttö edes juoda keitostaan mökissä saati sitten jäädä rupattelemaan vielä sen jälkeen, jotta riistanvartija mitään sattuman vaikutuksia ehtisi näkemään.

[Lucy Beckett]

Kaksikymmentäkuusi? Lucy ei voinut uskoa korviaan, vaikka olihan mies vielä nuoren näköinen. Mutta että niin nuori? Hän kohotti kulmiaan yllättyneenä, hieman vaikuttuneenakin. "Kaksikymmentäkuusi? Olisin arvannut kolmekymppiseksi. Kaksikymmentäkuusivuotiaana jo entinen aurori? Joko..." Lucy pohti pitäen pienen tauon puoliksi kiusallaan, puoliksi etsiäkseen ranskankielisiä sanoja. "...joko olet todella lahjakas ja todella ärsyttävä tai yksinkertaisesti liian vaarallinen kentälle", hän virnisti pienesti.

Lahjakkuus oli kiinnostavaa. Lucyn oli myönnettävä itselleen, että riistanvartijan nuoren iän paljastuttua hänen kunnioituksensa ja kiinnostuksensa miestä kohtaan nousi roimasti. Mies oli nuori auroriksi, vielä nuorempi entiseksi sellaiseksi. Liiankin nuori. Lucyn utelias, peittelemättömän kiinnostunut katse tarkasteli miestä. Totta, hän oli ärsyttävä ja varmasti saisi ylempänsä repimään hiuksiaan, joten sinänsä Lucy ei ihmetellyt, vaikka nuori aurori olisikin päätynyt hyllylle jäähdyttelemään joksikin aikaa, vaikka sitten riistanvartijaksi. Tai ehkä mies puhui suulla suuremmalla ja todellisuudessa hän ei vain ollut kestänyt aurorin työn paineita ja hiljainen riistanvartijan mökki vuoriston juurella oli hänelle passeli paikka. Ei kuitenkaan, ei Lucy siihen uskonut. Mies oli aivan liian... liikaa kaikkea ollakseen työpaineiden alla murtunut aurori.

Naurahtaen hän katsoi miestä ja veti kädet rentoon puuskaan kallistaen päätään. "Anteeksi, taisin olla taas hieman englantilainen", hän livautti hieman sarkastisesti viitaten olemattomiin lahjoihin ja syntymäpäiväkohteliaisuuksiin. Hän yllätti jopa itsensä. Omissa korvissaan hän alkoi kuulostaa melkein Damianilta. Omia sanojaan hämmästyneenä hän kääntyi pöydän ääreen ja otti varovasti pienen paperipussin. Nukkumukulan kukkien kanssa saisi olla tarkkana. Jauhettuna ja hengitysteihin päätyessään ne pyyhkäisisivät tajun kankaalle. Ja juuri jauhaa hänen piti liemeen tulevat kukkaset. Nyt hän ei kaivannut häiriöitä eikä ketään hengittämään niskaansa.

[Reichard Lesauvage]

Vai olisi Lucy luullut Reichiä kolmekymppiseksi. Ilmeisesti asia kuitenkin liittyi enemmän aurorin työn lopettamiseen, kuin siihen, että mies olisi näyttänyt ikäistään vanhemmalta. Mutta tytön seuraavat sanat saivat Reichardin ensin tuijottamaan tätä ällistyneenä ja sitten purskahtamaan suhteellisen raikuvaan nauruun.
"Hehe.. Että mitä? Kuules nyt!" Mies virnisteli kummastuneena ja yllättyneenä. Hän ei ollut osannut odottaa Lucylta noinkin rohkeaa lausahdusta.
"Itse sanoisin ennemminkin että ärsyttävän lahjakas ja todella vaarallinen kentällä", hän totesi edelleen vähän naureskellen ja nojaili itsevarmasti sängynreunaan. Reich oli siis Lucyn mielestä ärsyttävä niinkö? Hassua. Ehkä tuo sittenkin muistutti enemmän veljeään, kuin päällepäin näytti. Vai olikohan nuoren iän paljastaminen laukaissut jonkun yllättävän kateuspuuskan kenties? Mistäpä sitä tiesi.

Hmm, liian englantilainen? Ehkäpä kyse oli sitten siitä, eikä niinkään ylikohteliaasta persoonasta, heh. Ja aivan kuin Lucy olisi yhtäkkiä päättänyt käyttäytyä rempseämmin Reichin iän kuultuaan. Ehkä tuo nyt siis ajatteli hänet riittävän nuoreksi aikuiseksi, että seurassa voisi olla vapaammin. Hyvä vain Reichin puolesta. Ehdotus ripustella tuoksupusseja oveen taisi mennä kuuroille korville tosin. Tyttö näytti keskittyvän liemeensä. Mutta Reich ei tahtonut ainakaan olla hiljaa, kun kerran oltiin päästy jutun alkuun.
"En muuten ole saanut mitään potkuja, jos sitä luulit. Lopetin vain aurorin työt, koska keksin jotain vielä mielenkiintoisempaa. Kuten mielestäni selitin jo sillä kertaa, kun hukkasit rakkauskirjeesi", mies rupatteli.
"Veljesikin liittyy siihen. Mutta ei ilmeisesti ole kertonut sinulle? Salaisuuksia molemmin puolin kenties?" Reich virnisti ilkikurisesti, vähän provosoiden.
"Eipä sillä, minun tekemiseni todella ovat salaisia ja suuria. Ei Damian varmaan vähemmästä kiinnostuisikaan, vai mitä luulet, hmm?" Reichard ei tosin ollut täysin varma, kuinka tiiviisti oli edes saanut pojan mukaan ideaansa, mutta... eiköhän tuosta vielä jotakin hyötyä olisi. Ja kenties siskosta myös?

[Lucy Beckett]

"Ei se ollut mikään rakkauskirje", Lucy mutisi kääntymättä. Henry oli vain ystävä. Hyvä ystävä, jota kohtaan Lucylla oli ehkä ollutkin enemmän tunteita kuin hän oli ajoissa tajunnutkaan. Oivallus oli tullut korpinkynnelle liian myöhään, ja sitten olikin jo aika pakata tavaransa ja muuttaa Ranskaan. Asia kirpaisi Lucya varsin vähän, mistä hän oli itsekin yllättynyt. Hän oli järkeillyt sen johtuvan siitä, ettei hän tiennyt, mitä oli menettänyt. Mitäpä hän olisi seurustelemisesta tiennyt. Hän kaipasi Henryä ystävänä, sillä eihän ehän voinut kaivata jotain sellaista, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan.

Lucy laski kukkia. Viisi. Se oli hyvä. Hän pudotti kuivatut kukat mortteliin, mutta pysähtyi. Riistanvartijan puheet Damianista, suurista suunnitelmista ja salaisuuksista saivat Lucyn viimein kääntymään takaisin miehen puoleen. Hänen katseensa oli väsynyt, kuin olisi liian monta kertaa joutunut selittämään käsi konvehtirasiassa yllätetylle kolmivuotiaalle, että nyt riittää. "Ei Damianilla ja minulla ole salaisuuksia", hän selitti huoaten, "mutta se ei tarkoita, että tietäisimme toisistamme kaiken. Joitain asioita on viisaampi jättää kertomatta, jos ne eivät muuten tule puheeksi, sillä Damian on herkkä kiivastumaan aivan turhasta, mutta en minä mitään häneltä salaile. Damianista tuskin voin sanoa samaa. Hän mieluummin vaikenee ja luulee suojelevansa minua kuin olisin 11-vuotias", Lucy puisteli päätään kiharat keinuen. Vaikka Damian oli hänelle rakas, häntä välillä nyppi, ettei isoveli aina tuntunut näkevän hänen kasvaneen sitten koulun aloittamisen. Siltä hänestä ainakin ajoittain tuntui.

"Niin, Damian on kunnianhimoinen. Hänestä on vaikka mihin, jos hänellä vain on motivaatiota", Lucy hymähti. Damianin motivoiminen ei vain aina ollut järin helppoa. Hän oli helpottunut, että veli oli löytänyt opiskelumotivaationsa uudestaan syksyn aikana. "Olen vain iloinen, että Damian on löytänyt jotain tekemistä ja jonkun... ystävän." Lucy katsoi itsevarmaa riistanvartijaa arvioiden. Ehkä Damianille teki hyvää olla ulospäinsuuntautuneemman ja rempseämmän miehen seurassa. Ehkä Damiankin vähän rentoutuisi, turha jäykkyys hellittäisi. "Sinäkö hänelle liemiä opetat? Hän on tuntunut olevan kiinnostunut niistä viime aikoina normaalia enemmän", Lucy kysäisi.

[Reichard Lesauvage]

Reich kuunteli vähän päätään kallistaen, kun Lucy selitti sisarussuhteestaan. Ilmeisesti siinä ei siis ollut oletuksenakaan, että toiselle kerrottiin kaikki. Noh, mistäpä Reich olisi tiennyt, miten noiden asioiden kuuluisi olla. Hänellä ei ollut sen paremmin siskoja, veljiä kuin muitakaan sellaisia sukulaisia, joista hän olisi erityisesti pitänyt. Tai läheisiä ystäviäkään joihin olisi luottanut. Laylah oli viimeisin, jonka mies oli edes kuvitellut ymmärtävän jotakin. Mutta niin se vain oli nähty, että Reich oli sitten ilmeisesti ollut liikaa jopa pimeännoidalle. Mutta ei sentään pimeydelle itselleen. Pimeydelle ei ollut sellaista käsitettä kuin liikaa tai edes tarpeeksi. Se oli vain loputon ja kiehtova, julmempi ja kylmempi kuin edes ihmisen villiintynyt sielu, eikä Reich mitään tai ketään muuta mielestään enää tarvinnutkaan.

Lucy vaikutti suhtautuvan hyvin rauhallisesti koko tähän juttuun, että Reichillä ja Damianilla oli jotakin tekemistä keskenään. Ja oli hyvä että veli oli löytänyt ystävän? Riistanvartija yritti hymyillä muka viattomasti tytön arvioivan katseen alla. Toki, olihan hän mainio ystävä, jonka seura tekisi sille pojalle vain hyvää! Tai sitten ei.
"Ei tässä liemistä ole kyse", Reichard naurahti.
"Sekö sinusta on suurta ja kunnianhimoista?" Mies ihmetteli. Olihan liemien opetus hyvin pientä puuhaa koko koulun valtaamiseen verrattuna. Vaikka tietysti mielenkiintoista sekin, jos kyse olisi kielletyistä liemistä.
"Mutta niin, yhtä asiaa voisin kyllä kysyä sinulta! Nimittäin miten ja miksi oikeastaan kirosit isäsi?" Velhon äänensävy oli utelias eikä vähääkään tuomitseva, kuten entiseltä aurorilta olisi ehkä voinut olettaa.

[Lucy Beckett]

Lucy vilkaisi miestä. Ei kai taas yksi, joka väheksyi lienten ja kasvien voimaa? "Riippuu liemistä. Jos vain ikänsä keittelee pippurijuomaa nuhan varalta, ei ehkä osaa nähdä niiden kaikkea voimaa ja potentiaalia", Lucy kohautti olkiaan. "Vähän sama juttu kuin kasvit. Moni väheksyy niitäkin." Hän otti morttelin käteensä ja näytti sen sisältöä miehelle kallistaen kulhoa. Kuivuessaan rusehtuneet, käpristyneet kukat näyttivät vaatimattomilta kikkareilta posliinisen kulhon pohjalla. "Nukkumukulan kukkia. Aika säälittävän näköisiä, vai mitä? Vievät jauhettuina ja hengitettyinä tajun isommaltakin mieheltä, syötyinä voivat aiheuttaa hallusinaatioita tai lähimuistin menetyksen, unettomassa unessa tekevät unesta raskasta ja unetonta. Joten älä tule aivastamaan, kun jauhan nämä", Lucy puhui arkipäiväisesti. Hän oli tottunut käsittelemään yrttejä, voimakkaita ja vaarallisiakin, mutta tiesi, etteivät kaikki osanneet arvostaa sitä. Mutta hänelle riitti, että hän tiesi, millaisia voimia hänellä oli piilossa yrttivarastossaan.

Hän laski morttelinsa takaisin pöydälle ja kumartui vilkaisemaan lientään. Hän nosti sen varovasti sivuun tulelta. Hän oli jo aikeissa kaataa valmistelemansa yrtit pataan hautumaan keitettyjen mukuloiden kanssa, mutta jähmettyi, kun mies kysyi kesäloman lopun tapauksesta. Normaalisti hän olisi kiertänyt aiheen, ehkä hätkähtänytkin enemmän, mutta nyt väsymys jyysti takaraivoa jo niin pahasti, ettei hän jaksanut. "Isä sanoi asioita, joita hänen ei olisi pitänyt sanoa, ja minä suutuin", Lucy tokaisi, nappasi terävästi yrttikulhon pöydältä ja kippasi sen sisällön pataan, ennen kuin suoristautui ja katsoi miestä vakavana. "Ei se ollut kielilukkoa kummempaa. Onneksi. En ole ylpeä siitä. Mutta hän ansaitsi sen."

[Reichard Lesauvage]

Reich nojasi päätään kämmeneensä kenties vähän kummastuneena, kun Lucy alkoi puhua liemistä ja kasveista siihen sävyyn, että oletti hänen väheksyvän niitä.
"Lähinnä tarkoitin tässä nyt jotain vähän suuremman luokan puuhaa, kuin minkään kouluaineen tukiopetusta.." Reich mutisi kenties hiukan turhautuneena, kun ei ollut onnistunut herättämään tytön kiinnostusta vihjailuillaan. Vaikuttiko hän sitten Lucyn mielestä muka siltä, että liioitteli vain koko ajan, eikä oikeasti saisi aikaan mitään järisyttävää? No saisipa tyttö vielä nähdä kuten koko muukin koulu.

Toisen selostus nukkumukulan kukkien vaikutuksista sai Reichin ilmeen muuttumaan vähän kiinnostuneemmaksi. Hän naurahti, kun tyttö varoitteli häntä tulemasta aivastamaan niiden lähelle.
"En toki, mutta saatan tulla maistamaan, jos alkaa tehdä mieli tripille", velho vitsaili viitaten hallusinaatioihin. Tuskinpa nuo kasvit kuitenkaan oikeasti olisivat ihan sellaista lajia, mikä sopisi viihdekäyttöön.

Uteliaisuus ei suinkaan kadonnut Reichin kasvoilta, kun Lucy vastasi kysymykseen. Se oli siis ollut kielilukko vain, mutta enemmän miestä kiinnosti Lucyn päättäväinen tapa todeta, että tämän isä oli ansainnut sen. Neitonen ei siis ollut ainakaan täysin isänsä pompoteltavissa, mielenkiintoista.
"No eihän se sitten haittaa", Reich totesi mutkattomasti ja jopa hieman välinpitämättömään sävyyn virnistellen Lucyn vakavalle ilmeelle.
"Ei kielilukko mitään oikeaa vahinkoa tee. Itsehän esimerkiksi pudotin kattokruunun isäni päälle jo kauan ennen kuin edes sain taikasauvani. Ei se tosin ollut tarkoitus. Tai noh, kattokruunun tiputtaminen kyllä oli. Mutta en minä mitenkään erityisesti ajatellut, että sen pitäisi kumauttaa keneltäkään tajua kankaalle." Reich kohautti olkiaan.
"Mutta niin siinä sattui käymään." Huomaamattaan mies tiivisti tuolla lauseella suuren osan elämästään. Hän tarkoitti kaaosta ja tuhoa, mutta kärsiviä ihmisiä siinä sivussa? Ei varsinaisesti. Sellaista siitä kuitenkin seurasi ja harvemmin niin paljoa syyllisyyttä, kuin olisi pitänyt.