Lasi vettä, kiitos!

[Ahanu Levesque]

Nuori nainen näytti muuttuneen hieman apeammaksi heti sen jälkeen, kun Ahanu oli kertonut vanhempiensa kuolleen. Hänen uusi minänsä ei ymmärtänyt empatiaa ja olikin hieman kummastunut moisesta. Aluksi hän luuli Lucyn omien ajatusten vain saaneen hänet surumieliseksi, mutta kun tummatukka pyysi anteeksi sitä, ettei tiennyt, Ahanu oli todella hämmentynyt. Ei se hämmennys toki kovin hänen kasvoistaan näkynyt, muuten vakava ilme, mutta kulmat kohosivat hieman.
Blondi oli valmis vastaamaan, kun Lucy kurottautui koskemaan hänen kättään. Siihen Ahanu ei ollut valmis ja vetikin kätensä hieman kauemmaksi. Hän tajusi pelkäävänsä sitä, että kosketus olisi paljastanut liikaa hänen pedosta, jota hän vain yritti haudata inhimillisten tunteiden alle.

”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Siitä on paljon aikaa ja olen tottunut olemaan yksin”, mies vastasi ja hörppäsi lasistaan vettä, kuin koko käden pois vetäminen olisi tehty juuri sitä varten, että lasia oltaisiin saatu nostettua huulille.
”Ja sukulaiset jäivät Kanadaan”, Ahanu lisäsi, laskiessaan lasin takaisin pöydälle, samalla kun siirsi kummatkin kätensä sen viileähkölle pinnalle.
Eihän hän oikeasti tiennyt sukulaisistaan mitään. Ei hän edes muistanut keitä hänen kylään ja perheyhteisöön oli kuulunut, eikä täten tiennyt, mitä heille oli tapahtunut. Hyvällä lykyllä hänellä saattaisikin olla siskon tai pojan lapsenlapsenlapsenlapsenlapsia tai muuten kaukaisia serkkuja.
”Se on kuitenkin ollutta ja mennyttä”, blondi halusi täydentää, yrittäen näin viitata, ettei hän ainakaan ollut surullinen, eikä nuoren naisenkaan tarvitsisi.

[Lucy Beckett]

Lucy veti kätensä pois säpsähtäen ja siirsi kiharoita korvansa taa tietämättä, mihin katsoa. Liikaa, liian pian. Ei hän halunnut olla tahditon tai tungetteleva. Hän oli hämmentynyt eikä oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Raikas jäätee tuntui yhtäkkiä palelluttavan kylmältä kurkussa. Hänen oli vaikea ymmärtää. Hän oli kasvanut hyvin tiiviissä ja toisilleen läheisessä perheessä, jossa koskettaminen oli normaali tapa osoittaa välittämistä.

Hän nyökkäsi pienesti, yhä vakavan näköisenä. Mies ei selvästikään halunnut puhua sukulaisistaan sen enempää kuin vanhemmistaankaan. Se hämmensi ja suretti Lucya. Hän ei voinut kuvitellakaan elävänsä ilman perhettään. Ilman äitiä, isää ja Damiania. Ahanu mahtoi olla oikeasti yksinäinen, Lucy mietti. Ehkä oli ihan luonnollista, ettei hän halunnut asiasta puhua. Ehkä se tuntui liian kipeältä. Eikä se ollut aihe, josta tahtoisi puhua heti ensitapaamisella ventovieraalle pubin pöydässä.

“Kuulostaa aika… rankalta”, Lucy totesi, “Lähteä opiskelemaan toiselle puolelle maailmaa ja jättää kaikki taa. Minulle teki tiukkaa jo pelkästään muutto Kanaalin yli ja tutun koulun ja ystävien jättäminen, vaikka minulla on koko perhe mukana ja vielä isoveli samassa koulussakin. Olet aika rohkea.”

[Ahanu Levesque]

Lucy vaikutti vieläkin hieman surulliselta, vaikka kuinka Ahanu oli yrittänyt kertoa, ettei toisen tarvitsisi olla pahoillaan miehen tilanteesta. Hän yrittikin nopeasti keksiä jotain uutta puheenaihetta, sillä jostain syystä naisen olotila ahdisti blondia itseäänkin.
Nuori nainen kuitenkin ehti jälleen kerran puhua, jatkaen keskustelua. Ja kun tuo vielä kehui Ahanua rohkeaksi, blondi ei voinut muuta kuin kohauttaa hieman olkiaan. Hän ei pitänyt itseään niin rohkeana. Enemmänkin pelkurina, kun ei uskaltanut kohdata itseään kuin oikea mies.
”Elämä opettaa”, Ahanu totesi, mutta keksi viimein aiheen, johon tämä vakavampi ja ahdistavampi juttu pystyttiin vaihtamaan.
”Mutta.. haluaisitko joskus lähteä minun kanssani tutkimaan kasveja? Ei ehkä metsässä asti, mutta kai sen rajaltakin jo jotain löytyy?” mies kysyi, takeltelematta enää juurikaan, hieman päätään kallistaen. Ehdotus oli hänelle jo tosi suuri askel, hän harvemmin ehdotti mitään, mutta koska hän itsekin piti kasveista, hän halusi virkistää muistiaan niiden suhteen. Ja mikä sen parempaa seuraa, kuin henkilö, jonka kanssa oli saanut jo edes pientä juttua aikaiseksi? Kenties tästä tosiaan voisi kehkeytyä ystävyys ja Ahanu saisi entistä paremman otteen inhimillisyyteensä. Ehkä sen jälkeen hän ei enää unohtelisikaan, miten puhuttiin.

Blondi toivoi kuitenkin, että keskustelunvaihto tosiaan onnistuisi ja Lucy antaisi perhe- ja sukulaisjutut olla. Jos sitä jäisi liian pitkäksi aikaa pyörittelemään, koko ilmapiiri vain pilaantuisi.

[Lucy Beckett]

Aiheenvaihdos helpotti Lucya. Ahanun perhetausta hämmensi häntä, ja hän tunsi ahdistavaa avuttomuutta, sillä ymmärsihän hän, ettei hän voinut auttaa - tai ainakaan muuttaa menneisyyttä. Sääliä Ahanu varmasti viimeiseksi kaipasi. Hän vaikutti siltä, että oli tottunut pärjäämään. Lucy ei ollut aivan varma, oliko se hyvä asia vai ei. Jollain tapaa Ahanu toi Lucylle mieleen Damianin: Ahanu oli yhtä lailla nuori mies, joka oli tottunut pärjäämään, eikä paljoa puhunut. Yhdistelmä, joka sai Lucyn vaistomaisesti olemaan hieman huolissaan näiden pärjääjien puolesta. Hänen tupansa oli opettanut hänelle, miten rankkaa pärjääminen välillä oli.

Hymy syttyi hiljalleen kasvoille. Ahanullekin uusi aihe tuntui olevan helpotus. “Totta kai! Lähden mielelläni”, Lucy vastasi mielissään. Tyttö hymysi veikeästi. “Riippuu, kuinka siistinä riistanvartija pitää metsänrajan”, hän virnisti. “Mutta tuskinpa hän sitä kynsisaksin päivittäin parturoi. Rannastakin voisi löytyä jotain jännää.”

Innostus lepatteli vatsassa. Saisiko hän uuden ystävän? Hän ei voinut pidätellä hymyään katsoessaan toisella puolen pöytää istuvaa opiskelutoveriaan. Ei hän ollut uskonut, että hän tutustuisi kehenkään koulutarvikeostosreissullaan. Syvän hunajankeltainen jäätee käsissään hän hymyili.

[Ahanu Levesque]

Aiheen vaihtaminen onnistui. Ei enempää utelua perheestä ja suvusta, ei enää ahdistunutta ja surullista ilmettä. Se oli helpottavaa ja ehkä se näkyikin jälleen rennompana olemuksena.

Ahanun kasvoilla nousi hyvin pieni hymyn tapainen. Se näkyi pienenä suupielen kohotuksena ja eräänlaisena ”kiiltona” silmissä. Hymy, joka yritti tulla esille.
”Älä mene sanomaan. Varmaan vielä tänään näet hänet kyykkimässä metsän reunassa kynsisakset toisessa kädessä ja suurennuslasi toisessa, kiroamassa sitä, ettei hänellä työnsä vuoksi ole aikaa siistiä metsänreunoja”, hän totesi, yrittäen vastata vitsiin vitsillä. Siitäkin tuntui olevan aikaa, eikä hän tiennyt, osasiko vielä vitsailla. Ainakin häntä itseään toteamus huvitti, joten kai se oli merkki jonkinlaisesta huumorintajusta.
Jos ei muuta, ainakin se tuntui hyvältä. Ilo, onni, tunne, jonka hän pelkäsi jo kadottaneen. Ehkä hän tosiaan vain kaipasi nuorempaa ja vähemmän vakavaa seuraa. Ainakin hän tunsi itsensä onnellisimmaksi koko viidenkymmenen vuoden aikana.
”Joko olet muuten käynyt järvellä? Katsomassa millaisia kasveja siellä kasvaa?” Ahanu kysyi. Hän oli itse käynyt jo ensimmäisen päivän aikana tutkimassa koulun ympäristöä, jolloin hän oli löytänyt tiensä järvellekin. Ei se ihmeellinen ollut, herätti jälleen kaukaisia muistoja, joista ei vain oltu kunnolla saatu kiinni.

Jonkinlainen muisto kalasta ja nuotiosta, jossa kala paistui. Hän jopa alkoi silloin ikävöimään paistetun kalan makua, jos ei itse maun takia, niin ainakin sen muiston. Hän olisi halunnut elää jokaisen pienenkin muistetun hetken uudelleen. Ainakin ne tuntuivat olevan paljon parempia hetkiä, ennen kuin hän oli mennyt mukaan ystäviensä heittämään vetoon. Jos vain menneisyyttä voisi muuttaa.

Ahanu siirsi nämä ajatukset kuitenkin nopeasti syrjään. Hänellä olisi vielä paljon aikaa miettiä niitä. Vielä kauemmin, jos hän ei saisi kiroustaan kumottua.
Hän joi lasinsa tyhjäksi, ja siirsi sen sitten sivuun, ristien kätensä sitten rennosti yhteen pöytää vasten.

[Lucy Beckett]

Lucyn katse tuikki huvituksesta. Mielikuva riistanvartijasta konttaamassa sadatellen pitkin metsänreunaa nurmea tasoittamassa ja rikkakasveja kitkemässä sai hänet naurahtamaan omalla herttaisella tavallaan. Vaistomaisesti hän vilkaisi ympärilleen, ettei lähistöllä näkynyt ketään riistanvartijan näköistä. Hän pidätteli nauruaan ja hymyili jääteelleen siemaisten viileää juotavaa. Lasi laskettiin alas, ja tyttö nojasi leukaa käteensä näyttäen kuuntelevan Ahanua tarkkaan, yhä hymyillen.

Tunnelman keventyminen tuntui mukavalta. Lucykin rentoutui ja katseli Ahanua. Nuoren miehen vaaleat kiharat olivat Lucysta jotenkin kiehtovat, erikoiset. Ne näyttivät hauskoilta, erilaisilta, ehkä jopa lempeiltä... enkelimäisiltä? Ahanu oli hänen mielestään muutenkin erikoisen näköinen nuori mies, ei mitenkään epämiellyttävällä tavalla. Hymyntapainen pehmensi muuten niin vakavaa olemusta, ja Lucy tunsi pienen lämmönläikähdyksen huomatessaan keskustelukumppaninsakin rentoutuvan. Niin oli parempi.

Lucy naurahti ja puisti päätään niin, että kiharat keikkuivat Ahanun kysyttyä järvestä. "Ehei, en ole vielä ehtinyt käydä järvellä sen kummemmin. En ole ehtinyt vielä tutustua piha-alueisiin. Olen yrittänyt vain olla eksymättä linnassa ja tutustua siellä vähän paikkoihin. Kasvihuoneilla kävin piipahtamassa, mutta ne olivat lukossa, joten en päässyt vielä tutustumaan niihin. Näyttivät kyllä kauniilta", hän pulputti iloisesti olkiaan kohauttaen. "Ja eilen kävimme Damianin kanssa täällä kylässä katselemasa paikkoja ja tekemässä ostoksia koulua varten."

Ai niin, Damian! Damianille pitäisi muistaa kertoa, että hän oli saanut uuden ystävän. Hmm, toivottavasti isoveli ei nyt etsinyt häntä koululta. No, Damiania ei ollut näkynyt missään, kun hän oli lähtenyt Poudlarnineen, joten ehkä veljellä oli jotain tähdellistä tekemistä. Eiköhän häntä näkisi viimeistään huomenna aamupalalla.

[Ahanu Levesque]

Nuoren naisen katse oli huvittunut, jolloin vitsi oli aika varmasti onnistunut. Tunnelma ainakin tuntui niin paljon keveämmältä, että jo melkein se sai Ahanun hymyilemään. Paitsi, hän ei hymyillyt, muuta kuin sisäisesti. Silti se tuntui hyvältä.

Lucy vastasi blondin esittämään kysymykseen naurahtaen ja päätään pudistaen. Ele, joka sai hiukset keinahtamaan, oli omalla tavalla todella lumoava ja kaunis. Ainakin hiuksista oltiin pidetty huolta ja sen näki.
Nuoren naisen puhuessa, Ahanu pysyi hiljaa, kuunnellen tuon sanoja, nyökäten kerran pienesti, kuin sen merkiksi, että kuunteli. Hän tajusi, että tuollainen pienikin ele saattoi olla suuri asia keskustelun kannalta, joten hän oli päättänyt kokeilla sitä, sen sijaan, että olisi istunut paikoillaan mitään sanomatta. Sitä paitsi, hän oli päässyt jo alkukankeudesta. Siitä alkukankeudesta, jonka hirviö sisällä tuntui aiheuttavan aina, kun hän oli yksin. Ja nyt, kun hänellä oli seuraa, Ahanu oli enemmän ihminen kuin pitkään aikaan. Se oli todella rauhoittava tunne.
”En ole itse käynyt kasvihuoneilla. Missä päin ne olivat?” hän kysyi, jo vaikka sen vuoksi, että tietäisi minne mennä seuraavalla tunnilla, joka olisi kasvihuoneilla. Hän kyllä oli ollut mukana esittelykierroksella, mutta silloin hän oli tuntenut itsensä vielä niin hermostuneeksi, ettei juurikaan muistanut missä oli mitäkin. Tällainen ei yleensä miestä haitannut, mutta siitä sai nyt jotain keskustelua.

Tuolien kirskahdus lattiaa vasten hieman sivummalla sai Ahanun vilkaisemaan äänen suuntaan. Nuorisoporukka näytti tekevän lähtöä, jolloin blondi vilkaisi nopeasti kelloa baarin seinällä. Se ei ollut kuitenkaan niin paljoa, mitä hän oli olettanut, joten keskustelua voisi vielä jatkaa jonkin aikaa, ennen kuin täytyisi lähteä. Toisaalta, matka silloinkin voitaisiin kulkea yhdessä.
”Kello näyttäisi olevan hieman yli seitsemän. Haluaisitko kulkea yhtä matkaa takaisin koululle?” Ahanu kysyi.

[Lucy Beckett]

"Öööm..." Lucy mietti, miten selittäisi, missä kasvihuoneet olivat. Niin, kaikki eivät kai hänen laillaan panneet heti merkille tiluksilla mahdollisesti sijaitsevia kasvihuoneita. Hän kuvaili kasvihuoneiden sijaintia hieman takellellen: näin oppikirjamaisessa tilanteessa hän alkoi jännittää, käyttikö hän nyt varmasti oikeita prepositioita ja adverbiaaleja, jottei änkyttäisi vallan omiaan. Hieman pahoitellen hymyillen hän päätti hieman huterat reittiohjeensa: "Ei niitä voi olla huomaamatta. Ohi et ainakaan voi kävellä." Pieni hymy levisi pahoittelevaksi virneeksi.

Tuolin kirskahtaessa Lucykin kääntyi vilkaisemaan ulos. Oli alkanut hämärtää. Tavallaan hän ei olisi vielä halunnut lähteä ja jättää Ahanua, mutta lähestyvä pimeys hermostutti häntä. Hän ei pitänyt pimeästä. Ei sitten yhtään. Se sai hänet levottomaksi, ja kuristavan tunteen nousemaan kurkkuun. Hieman epäröivän, mietteliään näköisenä hän kääntyi takaisin ja joi jääteestään kulmat aavistuksenomaisessa kurtussa. Hän ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Kylästä joka tapauksessa kävelisi hetken koululle, joten lähdettävä olisi nyt, jos aikoi ehtiä ennen läpitunkematonta pimeyttä koululle. Toisaalta kai Ahanunkin pitäisi palata koululle, ja he voisivat kävelle yhtä matkaa. Lucya silti epäilytti, ettei Ahanun seura riittäisi täysin poistamaan ikävästi pistelevää jännittyneisyyttä pelon tökkiessä häntä näkymättömin sormin ja tarrautuessa tahmeana nilkkaan ja neuleen liepeeseen. Ajatuskin sai sydämen lyömään nopeammin. Ei, ei vielä ollut mitään syytä hätäillä - rauhoitu! Mitä hän tekisi? Ainakaan hän ei kehtaisi myöntää pelkäävänsä pimeää. Damian oli ainoa, joka tiesi. Hän joi muutaman kulauksen lisää tyhjentäen lasinsa.

Ahanun sanat olivat kuin pelastus: Seura paluumatkalle olisi enemmän kuin tervetullutta! Ei hän tännekään voinut jäädä. Typerä Lucy, hän moitti itseään, ei pimeässä ollut mitään pelättävää. "Kiitos, mielelläni", Lucy vastasi helpottuneena. "On alkanut jo hämärtää. Mukavampi kulkea yhdessä."

[Ahanu Levesque]

Naisen alkaessa selittää kasvihuoneiden sijaintia, Ahanu kuunteli tarkkaan tuon sanoja, yrittäen luoda mielessään kuvan kuvatusta ympäristöstä. Hän myös huomasi naisen jännittävän ja takeltelevan sanoissaan, jolloin mies kiinnitti huomiota tarkemmin myös sanoihin. Ei hän itsekään omasta mielestään puhunut täydellistä ranskaa, joten miksi asiaa jännittää? Hänelle oli tärkeintä se, että sanomasta saatiin kiinni. Eleetkin auttoivat hyvin viestin eteenpäinviemisessä.
”Nyt kun kerroit, olen nähnytkin ne”, Ahanu totesi hieman nyökäten, ”en vain ollut kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota.”

Tuolin kirskahdus lattiaa vasten oli näemmä saanut Lucynkin huomioimaan viimein ajan ja ympäristön, kun tuo vilkaisi jopa pihallekin ikkunasta.
Jokin sai naisen olemuksen muuttumaan. Pelkäsikö tuo jotain?
Tällöin hän oli esittänyt kysymyksensä ja ilmoittanut kellonajan.
Nainen näytti helpottuvan silminnähden kysymyksestä, ja suostui ehdotukseen.
Jostain syystä myöntävä vastaus sai Ahanun iloiseksi. Tai onnelliseksi. Hän ei oikein tunnistanut näitä tunteita. Jotain lämmintä se kuitenkin oli.
”Haluatko lähteä jo nyt vai istummeko täällä vielä?” blondi kysyi, vilkaisten itsekin ikkunasta ulos. Häntä hämärä aika ei haitannut, hän pitikin enemmän pimeästä kuin valoisasta, johtuen jo siitä, että pimeässä saalis oli heikoimmillaan. Nuo eivät nähneet mikä heihin iski, ennen kuin oli myöhäistä.

Ahanu työnsi nämä synkät ajatukset kuitenkin nopeasti sivuun. Hänen pitäisi unohtaa nälkänsä vielä muutamaksi tunniksi. Hän ei saisi ottaa sitä riskiä, että menettäisi otteensa ja satuttaisi Lucya. Siitähän vasta kunnon soppa syntyisikin, kun kaikki ”johtolangat” johdattivat häneen. Ei sillä, että hän pelkäsi syytöksiä, hän ei vain halunnut pilata hyvää mahdollisuutta ystävyyteen. Ystävyys tuntui olevan jo yksi tärkeä osa inhimillisyyttä. Ainakin hän huomasi itsensäkin jo paljon vapaammaksi ja rentoutuneemmaksi hyvässä seurassa kuin yksinään kyhjöttämässä jossain nurkassa. Ennen Lucya hän oli voinut ajatella vain ruokaa ja seuraavaa uhria ja nyt hän vain ajatteli, milloin he tapaisivat seuraavan kerran.

[Lucy Beckett]

Helpottunut hymy kipusi syrjäyttämään epäröivän katseen. “Jos olet valmis, kyllä minun puolestani voimme lähteä”, Lucy nyökkäsi kääntyen katsomaan ulos vielä uudemman kerran. Pubin ovi kävi nuorisoporukan lähtiessä. Lucy seurasi katseellaan heidän hahmojensa katoamista hämärään. “Minun pitää vielä etsiä veljeni ja laittaa kaikki valmiiksi huomista varten. Aika jännittävää - uusi koulu! Toivottavasti kaikki menee hyvin”, hän puheli katsellen ikkunasta. “Aamulla taisi ensimmäisenä olla taikuuden historiaa”, Lucy virnisti Ahanulle kuin rikostoverille. “Sen kirjaahan minä lähdin hakemaan, kun sen eilen unohdin. Mitä sinulla on huomenna?”

Vaikka Lucy oli huojentunut Ahanun tarjouduttua kävelemään hänen kanssaan takaisin koululle, häntä silti jännitti. Pimeys tulisi nopeasti, ja toisaalta olihan hän kuitenkin vasta tavannut Ahanun. Hän yritti järjellä tolkuttaa itselleen, että turhaan hän oli huolissaan. Kotoisan pubin suojista ulos illan viileyteen lähteminen tuntui kurjalta ajatukselta, ja hän olisi paljon mieluummin vain käpertynyt pöydän ääreen neuleensa sisään, mutta ei auttanut, ei: kello oli jo sen verran, että pakko oli suunnata koululle.