Tunnemmeko?

[Charlotte von Bouvier]

Hämmästykekseni huomasin sen pojan tulevan minua kohti. Hän varmaan menisi ohi. Niin se varmasti menisi, mäntti. Tai sitten hän tulisi ilkkumaan. Jos hän ilkkuisi kiroaisin hänet unholaan. Olin niin varma. Kuitenkin poika tuli MINUN luokseni.

"Äh… niin te puhuitte- sanoitte aiemmin kirjeestä… Se taisi- siis en usko, että haluamanne henkilö sai sen, koska…”, poika sepitti.

"Anteeksi mitä?" kysyin. Ihmettelin pojan selityksen laatua. En ymmärtänyt sitä lainkaan. Oliko hän sabotoinut kirjettä? Miksi? Kuka tuo poika edes oli?

[Matthias Frankowski]

//Note to self: Tee oheisroolipelijutut heti, äläkä vasta silloin, kun on jo liian myöhäistä.

Viulutyyppi ei ymmärtänyt. Olisi pitänyt tietää ja muistaa se, että en vain osaa puhua hyvin. En ole hyvä selittämään tai mitään. Kertoilemaan omiani. Satuilemaan. Puhumaan totta tuntematta tunnetta, joka kertoisi minun valehtelevan, vaikka tietäisinkin puhuvani totta.

Annoin käsien romahtaa alas sivuille, katseen kääntyä sillan viemärisysteemiin ja sieluni haihtua kanavia pitkin pois, autuaimmille vesille. Tai siis en. En antanut. Käänsin vain katseeni muualle. Ei siitä haittaa voinut olla, kun en ollut aiemminkaan katsonut silmiin tai mitään.

Jotain fiksua pitäisi keksiä ja pian. Ainoa käypä ratkaisu, joka mieleeni tuli oli sen lapun näyttäminen. Pitäisi tosin repiä ei näytettävän arvoiset kohdat siitä pois tai sutata yli tai piilottaa sormilla tai äh jotenkin…. Tai mitä väliä sillä oikeastaan oli? Ei varmaan kukaan saa hyvin selvää käsialastani saatikka tiedä mitä olen kirjoittanut tai ymmärrä sitä aina heti oikein.

”Mm… En ole hyvä… puhumaan tai kirjoittamaan, mutta”, vastasin ja ojensin puoliksi uudestaan avattua paperilappusta puhekumppanin suuntaan. Hän voisi itse lukea, että mitä olen yrittänyt koko ajan tehdä ja sanoa. Jos siis sai käsialasta selvää…

”Siinä on tekstiä”, sanoin kääntämättäni päätäni viulukotelotytön suuntaan. Jos antoi jo palasen itsestään tekstin muodossa, kirjallisesti palasen itseään, niin ei varmaan pitäisi edes vaivautua hankkimaan katsekontaktia. Olinhan jo kuitenkin osannut jo pilata kaiken. Kun kerta omistin saman nimen kuin joku toinen ja olin jo ennättänyt lokaamaan tuonkin nimen kantajan nimen, vaikkei se toivottavasti vielä ollutkaan tietoinen siitä.

Pitäisi oikeasti ennen pitkää tehdä jotain tällä ajattelulle, ajattelemiselle… tajusin.

//Kuva lapusta osa1, osa2. Huom. Ei paras kuvanlaatu, eikä serpeni käsiala myöskään ole se selvin luettava. :'D

[Charlotte von Bouvier]

Poika oli kuin mikäkin luimu. Hän ei katsonut minua vältteli katsettani ja vaikutti muutenkin sellaiselta ihmiseltä, joka ei ollut mikään sosiaalinen taituri. No, en minäkään ollut. En voisi moittia toisten sosiaalisia taitoja, kun omanikin vaativat hiomista - ja paljon.

”Mm… En ole hyvä… puhumaan tai kirjoittamaan, mutta”, poika vastasi ja ojensi minulle jonkin lapun. Nappasin sen ja tutkin sitä epäluuloisena. Lapun tekstistä sai hädin tuskin selvää, mutta poika oli selvästi kirjoittanut itselleen ohjeita. Kävi ilmi, että hän olikin saanut kirjeen, ja hänen nimensä oli Frankowski, mutta hän piti itseään vääränä henkilönä.

"Siinä on tekstiä", Frankowski sanoi katsomatta kuitenkaan minuun päinkään. Kehtasikin vielä loukatakkin! Totta kai minä näin, että siinä oli tekstiä. En ollut tyhmä tai olin, mutten niin tyhmä. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni. Minun ei kannattaisi suuttua pojalle.

"Eli sait siis sen kirjeen?" kysyin odottavasti miettien samalla, mitä tekisin, miten reagoisin ja miten minun pitäisi tilanne ajatella. Yritin kuulostaa edes jollain tasolla ystävälliseltä.

"Mennäänkö kuitenkin sinne kahville? Minä tarjoan. Matkustin Ranskasta asti tänne, voidakseni jutella tuon Frankowskin kanssa ja kurkkua kuivaa", sanoin ja virnistin niin, että korjatut hampaani väkehtivät. Myös valittettavat kulmahampaani näkyivät. En voinut geeneilleni mitään. Kuitenkin yritin näyttää ystävälliseltä.

[Matthias Frankowski]

Vaikutti siltä kuin viulutyyppi olisi saanut selvää käsialasta. Mainiota. Mutta sitten se kuitenkin vielä varmisti sen asian, että olinko saanut kirjeen… Ööh, joo? Nyökkäsin, ja laskin käteni alas, jolla olin vasemman korvan juurella olevien hiussortuvia näprännyt. Kirjeen saapuminen minulle oli varmaan käynyt ilmi siitä lapustakin jo. Ainakin muistelisin, että olisin sen kirjoittanut ylös. Tai ehkä en ollut. Jotenkin se oli ollut aika itsestään selvää se, että olin saanut kirjeen – siis minulle. Enhän minä muuten tässä tilanteessa olisi? Jos ei mitään kirjettä olisi ollut, niin olisin varmasti kotona enkä sillalla.

”Siis joo”, korjasin itseäni hetken päästä. On tyhmä nyökätä ja olla katsomatta henkilöä kohti. Ne vielä voivat luulla, että nyökkäilet vain omille ajatuksillesi, etkä kysymyksille.

Ajatuksista tekoihin siis… Tosin tyttö sanoikin sitten tulleensa Ranskasta asti. Tänne. Tapaamaan sitä toista ihmisitä. Ugh. Vilkaisin sivusilmällä ihmistä. Tuo hymyili, irvisti? Ei se sitä pahalla varmaan ollut sanonut. Ihan vain lisäyksenä tai selityksenä. Ja sitten tuli minä, ja takerrun siihen. Asiaan, josta ei pitäisi välittää, joka pitäisi ohittaa vain olankohautuksella tai jotain.

”Eh, joo siis”, aloitin tietämättä mitä sanoa. Kävin toisella kädellä hiuksia läpi ja yritin keksiä jotain fiksua sanottavaa. Asiaa ei helpottanut se, että tyttö oli oikeasti päässyt lukemaan ohjelappua, jonka sisältöä en enää täysin muistanut. Tiedä sitä, että mitä kaikkea kamalaa ja henkilökohtaista olin siihenkin vahingossa osannut kirjoittaa ymmärtämättä sitä, että saattaisi käydä niin, että selviäisin tilanteesta vain samaista lappua vilauttamalla.

”Voidaan”, henkäisin lopun. Kysehän oli ollut siitä, että mennäänkö kahvilaan vai ei. Noin, vastattu. En vain tiennyt, että mihin kahvilaan. En harrastanut kahviloissa käymistä. Toivottavasti siellä ei olisi kauhean paljon porukkaa. Vaikka massa olikin joskus ihan kiva, niin tuntemattoman kanssa oleminen massan keskellä kuulosti tilanteelta, joka voisi tosi helposti eskaloitua… ei-toivottuun suuntaan.


”Mminä… siis se lappu. Ha-.” Ihan rauhassa. Ei tarvitse kiirehtiä.
”…mieleni minun tekevi”, päätin katkonaisen ja varmaankin epäselvän pyyntöni. Hienoa, ottaa nyt mallia tunnetuista vanhoista puheenparsista. Yritin olla välittämättä tästä. Ihan tavallista. Vilkaisin viulutyypin jalkoja ja ojensin oikeaa kättäni. Tottumuksesta se kääntyi kämmen ylöspäin.

[Charlotte von Bouvier]

Poika vastasi myöntävästi kahvilaideaan. Sitten hän hiukan katkonaisella lauseella vaati lappuaan takaisin. Ojensin sen hänelle hitaasti ja rauhallisesti.

Otin laukkuni maasta ja jatkoin matkaani kohti kahvilaa. Viittasin poikaa seuraamaan. Ilma oli kieltämättä kaunis. Siitä saisi aina keskustelunaiheen.

Sää oli aina varma aihe. Se ei loukannut ketään. Niin se oli. Tosiaan. Olisiko kuitenkin parempi olla hiljaa ja antaa toisen avata keskustelu?

Sosiaalisissa taidoissani ei ollut kehumista, joten miksi turhaan pilaisin kaikkea? Olisi ollut ääliömäistä ryhtyä puhumaan jostain. Niin se oli. Pitäisin vielä suuni kiinni.

[Matthias Frankowski]

Tyttö antoi kirjeen takaisin tuskatuttavan hitaasti. Odotin kyllä kiltisti. En ollut niitä ihmisiä, jotka kaikkosivat toisten omaisuuteen tai noh omaahan se oli, mutta toisen kädessä vain. Laskin sekunteja, kun paperilappu matkasi itseäni kohti. Ei saanut syöksyä liian nopeasti sitä vastaan, mutta itse viivytteleminen vastaanottamisen kohdalla olisi vain tosi outoa. Ei sellaista pitäisi tehdä.

Silitin lappua saatuani sen takaisin itselleni. Viuluhenkilö sillä aikaa keräsi tavaransa kokoon ja alkoi tekemään lähtöä. Ai niin… se kahvila, johon suostuin. Oikeastaan minun pitäisi varmaan tarjota. Eikö se usein olekin aina näinpäin? Se, jolla on pitkä matka takanapäin, on se, jolle tarjotaan. Ei se, joka tarjoaa.

Tosin tyttö lähti aika pian jo matkaan. Vaikutti siltä kuin hän tietäisi minne mennä. Eli tämänkertainen ei varmasti ollut hänen ensimmäinen kerta? …..siis hän oli varmaan useamminkin jo käynyt täällä. Tai itse en ainakaan pystyisi kävelemään suinpäin tietäväisenä määränpäästä, joka on kahvila, jos en tiennyt missä sellainen olisi. Kahviloistahan ei kyllä yleensä ole pulaa. Niitä on vähän kaikkialla. Ei siitä ollut kysymys. Ihmiset vain haluavat yleensä kutsua toisen johonkin tiettyyn kahvilaan, josta he myös pitävät, kuin johonkin kahvilaan, ihan sama minkälaiseen.

”Mm…. oletko useammin käynyt täällä?” kysyin katuen kysymystä jo heti, kun sen olin sanonut. Ei tietenkään. Ihan varmasti hän ensimmäistä kertaa on täällä ja järjestää tapaamisen paikalle, jossa hän ei ole koskaan aiemmin ollut. Ajatus tuntui mahdottomalta. Toki sitä tapaamisia järjestettiin paikkoihin, joita itse tunsi. Eihän sitä muuten voisi olla varma, että oli ylipäätään tullut oikeaan paikkaan.

Koska ensimmäinen kysymys oli ollut vikatikka, niin pitäisi varmaan esittää jokin toinen. Katselin lappua, jota olin taitellut huomaamattani taas kokoon ja avannut kävelyn lomassa. Tyrkkäsin sen taskuuni. Ehkä pitäisi kokeilla jotain muuta.

”Mmm… mistä sait osoitteeni?”

Hetkinen. Tiesikö hän osoitteeni? En ollut ihan varma enää. En ollut mistään enää varma. Aivot syötti kysymysmerkkejä ja jalat halusivat vain pysähtyä ja juurtua paikalleen, muuttaa minut samanlaiseksi kysymysmerkiksi.

[Charlotte von Bouvier]

"Mm…. oletko useammin käynyt täällä?” poika kysyi melko lailla epäröivällä äänellä. Hän ei vaikuttanut lainkaan itsevarmalta.

"En. Tämä on ensimmäinen kerta, kun astun jalallanikaan Britannian maaperälle", vastasin ja hymyilin. Tajusin kuitenkin torahampaideni saattavan häiritä poikaa.

"Mmm... Mistä sait osoitteeni?" poika kysyi. Jos kasvoni eivät olisi valmiiksi olleet niin kalpeat kuin ne yleensä ovat, kaikki väri olisi kadonnut kasvoiltani.

"O...o...osoitteesi? No... minulla... tuota noin... on suhteita, sanotaan näin", vastasin. En ollut tahtonut näyttää hermostumistani, mutta uskoin sen näkyneen. Sain kuitenkin koottua itseni.

"Sinäkin opiskelet Châteaussa, etkö vain?" kysyin mahdollisimman normaalisti. "Minäkin opiskelen siellä. En tiedä muistatko minua."

[Matthias Frankowski]

Tyttö sanoi olevansa ensimmäistä kertaa täällä, ensimmäistä kertaa Isossa-Britanniassa. Vastaus oli ollut erilainen kuin olin kuvitellut. En pystynyt sanomaan siihen mitään fiksua. Piti nieleskellä ja olla kuin ’okei, näin ajattelinkin’. Miksi ihmiset yllättävät aina? Mikseivät he toimi niin kuin heidän pitäisi?

Koska he eivät ole koneita. Ei ole koneistoja ja rattaita vaan aivot ja sydän – ja tunteet. Hmm…

Oma ihmisyyteni näkyi ihan selvästi lapusta. Siis ilmauksissani. En ollut paras henkilö pukemaan ajatuksiani ja tuntemuksiani sanoiksi, mutta minulla oli niitä. Se näkyi. Se oli myös inhimillistä. Ei sillä, ettenkö ulkoisestikaan näyttänyt ihmiseltä. Pitäisi varmaan lopettaa tällainen ajatuksissa rypeminen. Siirsin lapun ja mietteet pois, taskuun sekä kysyin osoitteesta.

Vastaus oli erilainen. Eri tavalla ilmaistu. Pyyhkäisin kädelläni hiuksiani paremmin yrittäen sen tuomassa varjossa vilkaista tyttöön. Ilmaisutapa oli ollut kumma. Suhteet eivät sanoneet oikeastaan mitään. Ne suhteet olisivat varmasti voitu satsata myös oikean henkilön löytämiseen eikä väärän henkilön osoitteen etsintään. Mutta kukin teki niin kuin oikeaksi ja parhaaksi luuli. Ehkä viulutyyppi vain eli siinä uskossa, ettei maailmassa ole muita, joilla olisi sama nimi kuin minulla?

”Mm, okei”, sanoin. Jotainhan sitä oli sanottava ehkä. Jos kerta esittää kysymyksen ja saa vastauksen, niin jotenkinhan pitää ottaa se vastaus vastaan? Kai. Silta oli jo loitonnut ja ihmiset myös. En sitten lopulta saanut selville, että mikä siellä ollut asia vaati niin suuren lauman huomiota.

Hiukan ennen kahvilaa tai ainakin ennen jotain kahvilaa (En tosiaan tiennyt minne viulutyttö halusi mennä. Toivottavasti hän itse tiesi, vaikkei ollut koskaan aiemmin täällä ollut. En kyllä ollut nähnyt hänellä mitään turistiesitettä, mutta sellaisen saa kyllä ihan kätevästi taskuunkin tai laukkuun tai ääh, jonnekin.) viulutyyppi sitten kysyi, että käynkö myös Châteauta. Taikakoulu Châteauta. Pysähdyin. Ehkä vähän liian äkkinäisesti, koska joku takaapäin tulija törmäsi tai pikemminkin työnsi minut sivuun olkapäällään. Ei ihan sillä hienovaraisimmalla eleellä.

”Aih.” Hieroin kylkeäni ja toisella kädellä näpelöin hiuksiani. Ihan rauhassa. Se oli vain joku jästi tai velho tai joku ihmisolento, joka ei tunne sinua, joka ei tehnyt sitä tahallaan eikä halunnut alleviivata sitä faktaa, että tuntematon tyttö, joka muuten vain jotenkin onki nimi ja koulutietosi ohessa esille osoitteesi, kysyi, että käytkö sitä koulua.


Avasin silmäni. Olin jossain vaiheessa kai onnistunut sulkemaan nekin. Huonoista tavoista pitäisi päästä eroon. Ei antautua noin vain noidankehään. Tai ainakin panematta vastaan. Katselin käsiäni. Ne olivat vielä olemassa. Hyvä. Sitten tulivat äänet. Kyllä vain, olimme kadulla. Menossa kahvilaan. Olin vain pysähtynyt siinä välissä. Joku oli tönäissyt ja- se siitä.

Purin huulta samalla, kun varmistin oikean käden hihalla, että kasvot olivat vielä omani. Yritin olla rauhallinen. Toimia rauhallisesti, mutta samalla niin kuin mitään tällaista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Pelkkää silmälumetta tai harhaa vain. Uneksi en kehdannut sanoa, kun luoja yksin tiesi, milloin olin viimeksi unia nähnyt ja niistä jotain muistanut.

”Ah, joo”, sanoin. Muistin vasta välinpitämättömän ja muka tavallisen ja kyllä usein aktiivisen kuuntelijan sanoman ’joo’:n jälkeen, että viulutyyppi oli aiemmin tainnut esittää jonkinlaisen kysymyksen liittyen kouluun.

[Charlotte von Bouvier]

Poika pysähtyi yllättäen. Minä huokaisin hiljaa. Hän voihkaisi. Joku oli kai törmännyt häneen tai jotain vastaavaa.

"Tuletko sinä?" kysyin kärsivällisyyteni loputtua. Minä tunsin oloni epämukavaksi. Poika ei kunnolla vastannut mihinkään.

Hän ei puhunut. Pelkäsikö hän minua? Johtuiko se ulkonäöstäni? Luonteestani? Olisiko minun pitänyt puhua vähemmän?

"Tuosta kahvilasta saa hyvää kahvia ja leivonnaisia", sanoin ja osoitin kahvilaa, joka oli vain muutamien metrien päässä. "Ei sinun toki ole pakko tulla, jos et halua. En pakota."

//Sori, kun kesti ja kun tämä on vielä näin lyhyt.//

[Matthias Frankowski]

//Nääh :3 //

Kahvilasta sai kuulemma hyvin juotavaa ja leivonnaisia. Jonkin juominen olisi ehkä ihan hyvästä? Voisi istahtaa? Olla olemassa? Ja juoda? Asettaa vesilasin pöydälle? Olla kaatamatta sitä syliinsä? Ruokaa ei tarvinnut ottaa, jollei halunnut? Ei varmasti?

Yritin ryhdistäytyä. Olla tavallinen. Olla fiksu. Olla hyvä ihminen. Sellainen, joka kahviloihin menisi ihmisten kanssa. Joka osaisikin tilata sieltä jotain. Tottahan toki sellaiseen pystyisin. Eivät ihmiset rakenteeltaan eronneet paljoa minusta. Meissä oli jotain samaa.

Varmaan koska itselle varmistelu vei niin tuhottaman paljon aikaa, kanssaolija oli sitä mieltä, ettei minun tarvitsisi tulla mukaan. Hänen päivänsä varmaan sujuisikin paremmin ilman minua. Mutta silti… hän oli tullut jostain… muualta tänne? Jonkun vuoksi? Ja minut hän oli tavannut. Olisi varmaan epäkohteliasta ottaa hakat, vaikka siihen olikin nyt tarjoutunut tilaisuus. Toivottavasti edes kahvila olisi hyvä. Purin yhä huultani. Huomasin asian ja lopetin sen. Kokeilin sormellani huulta, mutta sen pinta ei ainakaan rikki ollut mennyt. Hyvä.

En ollut varma puhumiskykyni laadusta. Mahdoinkohan kuulostaa liian epävarmalta ja siksi punapää oli kertonut, ettei minun olisi pakko? Ehkä pitäisi vain näyttää, että on oikeasti menossa kahvilaan. Eli ihan vain kahvilaan kävelyä, jalkaa jalan eteen, ja niin se matka taittuu. Ja oikein vielä kahvilan suuntaan suoraan, jotta näyttäisi siltä kuin olisikin menossa kahvilaan eikä pakenemassa paikalta, vaikkei olekaan asiaan lainkaan mitenkään edes vastannut. Tekeminen ja toimiminen olivat kyllä jollain tapaa myös keinoja vastata? Toivottavasti.


Pääsin kahvilan oven luokse. Vihdoin? Sieltä tuli juuri joku toinen pariskunta ulos. Otin askeleen sivummalle, jotta ruskeatukkainen nainen pääsisi ulos tuttunsa kanssa, jonka ympärille oli kätensä kietonut. Kun he sitten olivat kadulla, kävelin ovesta sisään. Yritin pidellä sitä auki vielä takanani tuleville. Ajatus kyllä jo puistatti. Olisi pitänyt mennä viimeisenä ovesta sisään. Ei ensimmäisenä.

Kahvilassa oli onneksi hyvin tilaa. Asiakaskuntaa kuitenkin sen verran, ettei tuntunut siltä kuin olisin nyt kaikkien silmätikkuna, vaikka olinkin uusi paikalle tullut henkilö. Siirryin kauemmas oven suusta, jotta muutkin pääsisivät sisälle. Milloinkohan olin viimeksi kahvilassa ollut? En edes muistanut. Ei sen kuitenkaan pitäisi olla liian vaikeata? Selvisiväthän jotkut ihmiset sellaisesta päivittäin?