Kirjoittaja Matthias Frankowski » 01 Marras 2017, 10:37
//Tämä oli kyllä mielenkiintoinen käänne! xD
Hetken silmäiltyäni löysin vihdoin viulutyypin. Tuo oli istuutunut aika kauas, syrjäiseen paikkaan. Matkaa olisi siis enemmän kuin ihan näihin lähipöytiin. Ehkä sen vuoksi sen ympärillä olevat pöydät olivatkin aika tyhjillään? Ei kukaan fiksu ihminen kävele sinne asti mahdollisesti läikkyvän juoman kanssa… Kävelinkin sinne onneksi ensin leivoksen kanssa. Matto ei ollut rullalla tai mitään ja maasto vaikutti ihan tasaiselta. Onneksi.
Lähestyessäni pöytää toinen kysyi, ettenkö ollut ottanut kahvia. En oikeastaan tiennyt. Jotain muuta olin kyllä ottanut. Sitä mitä hänkin. Olisin muuten ollut ehkä vastaamassa, mutta en ollut varma leivoksesta. Jos kallistelisin liikaa tai tekisin äkkinäisiä liikkeitä, niin sekin voisi tipahtaa tai se asetin tai mikä ikinä olikaan, jonka päällä se sijaitsi. Purin hieman huuliani yhteen ja yritin oikeuttaa sen, etten vastaisi kysymykseen. Ainakaan vielä.
Ollessani vihdoin pöydän ääressä. Laskin varovasti leivoksen pöydälle. Ensimmäisestä osasta selvitty. Viulutyyppi vain jostain syystä keksi heittää yllättävän ystävällisyys kommentin ja hämmennyin. Se oli varmaan vain ihan kohteliaisuudesta esitetty ehdotus. Aika varmasti. Miten siitä vain pitäisi kieltäytyä?
Kieltäytyminen ei tainnut ottaa onnistuakseen, koska a) en ollut sanonut mitään b) en tiennyt mitä sanoa c) kieleni ei muotoillut niitä oikeita sanoja, koska d) jouduin seuraamaan sivusta, miten viulutyyppi loitsi! Pöyristynyt? Hämmentynyt? Pahoillaan? Väärää? Tiesin, että se oli ollut väärä teko. Olisi varmasti pitänyt kieltäytyä heti. En kuitenkaan ollut tehnyt sitä ja nyt sain kokea tämän kaiken. Vain sen vuoksi, että en ollut ehtinyt kieltäytyä ajoissa.
Se tuli, se läikkyi, se kasteli, se pilasi kaiken. Olisi ehkä pitänyt vain ottaa leivos. Vain yhtä samaa kuin edellinen, mutta miten sen olisi pitänyt sanoa.
Seisoin yhä paikoillani. Tajusin sen nyt. Pitäisi varmaan tehdä jotain. En vain tiennyt, että mitä. Yleensä minä taisin olla se, jonka loitsut eivät onnistuisi tai noh eivät onnistuneet, tai siis eivät saaneet sitä parhainta lopputulosta aikaan. Läsnäoloni oli varmaan pahentanut tämän loitsun lopputulosta tai siis, minun kahvihan se oli kai ollut.
Vai oliko se edes kahvi? Samaa juomaa kuin edellisen. Siirsin hiuksiani sivuun ja koitin käsittää tilannetta. Olihan tämä taikovakahvila, olihan, olihan, olihan? Pakko olla.
En oikeastaan tiennyt kummasta pitäisi ensiksi huolehtia. Matosta vai viulutyypistä. Kumpikaan ei voinut tapahtuneelle mitään.. En kyllä pystynyt edes katsomaan viulutyypin suuntaan, joten piti kai huolehtia matosta. Purin huultani kävellessäni takaisin tiskille, jonka ympärillä olevat ihmiset olivatkin varmaan jo huomanneet tapahtuneen tai jos eivät niin se olkoon heidän asia.
”A-a-a… teeksi. Se oliolioli vahinko”, koitin sanoa jotain. Ihan vain jotain. Ehkä ne auttaisivat maton korvaamisessa tai jossain, kunhan vain oli pahoitellut? Toivottavasti.
Katselin ruukkukasvia vielä hetken ajan, kunnes tajusin, että olin varmaan taas tosi tyylikkäästi jättänyt maailman äänet sivummalle. Olisi ehkä ihan hyvä kuullakin asioita, jos siis aikoi ryhtyä keskusteluun. Mutta halusinko keskustella? En? Halusin vain saada äskeisen tekemättömäksi?
Pois?
Halusinko pois? Kyllä. Menisinkö pois? En. Nostin katsettani ruukkukasvista vain huomatakseni, ettei siinä enää ollut yhtä asiakaspalvelijaa. Ai niin, seisoinko nyt jo ihan tiskissä kiinni?
Pitäisi liikkua sivuun, jotta muutkin pääsisivät asioimaan. Muitakin oli. Pitäisi muistaa.
Huomasin, että se yksi aikuinen oli kai nyt puolimatkalla. Tilanne tuntui pahalta. Oikeasti halusin vain pois. Olinhan maksanut jo tilaukseni? Pitäisikö jättää vielä hieman rahaa matosta? Tosin vaikutti siltä, että tämä oli jo jonkinlainen taikovan väestön käyttämä kahvila.
Seisoin varmaan keskellä käytävääkin. Siirryin sivummalle, kunnes huomasin kauempana olevan pienen kyltin, jossa oli WC ja nuoli. Ehkä voisin oikeasti kadota hetkeksi ilman, että joutuisin kävelemään ihmisten ohitse toistamiseen. Yritin rauhoitella itseäni ja saada näkökenttäni paremmaksi. Se oli taas sumenemaan päin ja miten viha- miten miten paljon toivoisin, ettei se haluaisi sumeta. Askel ja toinen ja kolmas ja….
"Kävele sata metrii mun kengissä, selviit hengissä, mut sun elämäs ei oo enää entistä"
- Huge L, Matka mun kengissä
Matthias Frankowski, 6.-luokkalainen Serpentard. Arkielämä koostuu kouluelämästä selviytymisestä ja kaverin kanssa oleilusta.