Y niin kuin...

[Matthias Frankowski]

//Ei mitään. :D Vastaile, kun ehdit ja inspaa. Tuo viikko voisi olla hyvä tavoite aika minullekin, kun hukkaan pääni liiankin usein. xD Tsemppiä kiireisiin ja niiden selättämiseen!
[Oho, tässä viestissä pysyin sentään aika hyvin vielä itse asiassa]

Noah kertoi, että suunnittelisi ensiksi väliotsikot. Nyökkäsin. Varmaan eripaperille? En kyllä edes tiennyt miten päädyin taas ajattelemaan tätä paperi asiaa, mutta siis…. Eihän sitä voinut samalle esseepaperille pistää. Eihän sitä tiennyt kuinka paljon aikaa kuluttaisi mihinkin ja siis, niin.

”Eeh, joo”, vastasin ja haroin hieman hiuksiani. Mitä muuta tähän olisi pitänyt sanoa. Paljon onnea, ja lähteä pois paikalta. Ääh, toisellahan ei ollut edes vielä kirjoja tai mitään.. aineistoa niin kuin. Ja jonkunhan pitäisi pitää paikkaa varattuna. (Se oli turha ajatus ja tunne, tiesin sen.)

”Eri paperille”, lisäsin puoliksi velvollisuudesta, hiljemmin, ”tietenkin.”

Olinpa ratkiriemukasta esseen tekoseuraa. Jotkuthan tekivät tällaista kai useammin, auttoivat toinen toisiaan ja näin… Miten? – kysymys ei ollut juolahtanut mieleeni aiemmin. Näitä ajatellessani muistin sen, etten edes tiennyt mitä Noah, minkälaista seuraa Noah, oli halunnut. Muuta kuin, että auttaisin. Kyllä, kyllä. Tietämättä edes miten ja missä.


”Jos…. jos kaipaat jotain kirjaa tai muuta, niin voin yrittää hakea jotain…… siis, jos nimeltä ne jo tiedetään… Tai voin myös pitää paikkaa”, yritin tarjota toimintamalleja.

”En.. en ole hyvä lukemaan muiden tekstejä, niin……….”, jatkoin ja lauseen loppu katosi jo käsien liikkeisiini. Mitä edes olin sanomassa? Että failaisin sen? Kaataisin vahingossa vielä mustepullon kyseisen esseen yli, jos minulle se annettaisiin luettavaksi? En osaisi sanoa, että olisiko se sopivan pitkä ja sopivasti aiheeseen nivoutunut?

Yritin korjata loppuun pahoittelevan hymyn. Pahoittelevuus ei ollut kaukana, kun en ollut varma kuinka hyödyksi ylipäätään pystyin olemaan. Hyvä pyytää apua henkilöltä, joka ei osaa auttaa. Parempi onni ensi kerralla.

Suljin hetkeksi silmäni, jotten joutuisi edes näkemään mihinkään tunneskaalaan liittyvää reaktiota. Oma tunneskaala jo riitti ihan tarpeeksi tältä kertaa. Sitä paitsi, olinhan ihan hyvä kuvittelemaan - kuvittelemaan muiden reaktioita. Käänsin pääni ylös kohti kattoa, jota en nähnyt silmien ollessa yhä suljettuina, ja siirtelin vapaalla kädellä etuhiuksiani puolelta toiselle. Dydydyy.

[Noah Andersson]

Matthias kommentoi ajatustani väliotsikoista. Toinen paperi. Tietysti. Toisaalta en ollut edes varma olinko ottanut kummemmin puhdasta paperia mukaani. Olisi noloa joutua pyytämään Matthiakselta paperia, se saisi minut vaikuttamaan vieläkin vastuuntunnottomalta kuin olin. Laitoin käteni varovasti reppuuni ja haravoin sen sisällön läpi.

Huokaisin henkisesti helpotuksesta ja nostin repustani paperien viereen vihon pöydälle. Se oli turkoosi, kannessa kaunistellen piirretty puu ja eläimiä. Olin varmaan saanut tuon syntymäpäivälahjaksi pari vuotta sitten piirrustusvihoksi, mutten koskaan ollut piirtämisen perään. Avasin puhtaan sivun ja rapsutin kynälläni päänahkaani. Laskin kynän hitaasti mustepulloon ja sitten paperille.

Miten löytää ensiapuun käytettäviä yrttejä? Eri yrttien käyttötarkoitukset. Miten luoda nopeita yrttiliemiä pikaparannukseen? Miten hoitaa puremia ja niiden jälkitauteja luonnollisesti? Puremat, kynnenjäljet ja muut karvokamujen vahingot hoitoon yrteillä!

Nostin sulkakynäni paperilta ja nyrpistin nenääni aikaansaannoksilleni. En tiennyt noista aiheista paljon mitään, joten koko touhu tuntui kohtalaisen turhalta. Pitäisi varmaan lueskella ja tutkiskella ennenkuin rupeaisi sulkemaan mahdollisia aihepiirejä pois. Nuokin otsikot olivat vain tuhruisia ja hyvin todennäköisesti täysin käyttökelvottomia.

Havahduin Matthiaksen ääneen kuin tuo kysyi minkälaisia lähteitä ajattelin käyttää. Tarjoutui myös mahdollisesti pitämään paikkaa tai hakemaan teoksia minulle. Hommasin vähän lisää vastausaikaa yskäisemällä ja siirtämällä hiussuortuvani takaisin korvieni taakse. Typerät nutturat.

Avuntarjous oli sinänsä vaikea, sillä en ollut tietoinen mistään kirjasta, josta olisi taatusti apua, ja eikö olisi sitäpaitsi epäkohteliasta lähettää toinen hukkareissulle...? Olisi varmaan parempi lähteä itse ja yrittää navigoida tieni oikeille hyllyille. Mutta siinä olisi taas se riski, että unohtuisin sinne ja tämä ehtisi jo lähteä ennenkuin tulisin takaisin. Mutta en toisaalta uskonut uppoutuvani yrttitiedon "ihmeelliseen" maailmaan.

"Jos sopii, voisit varmaan pitää paikkaa? Olen kuullut parista kirjasta, joista saattaisi olla apua, mutta en ole varma niiden nimistä enkä halua laittaa sinua harhailemaan ympäri kirjastoa etsimässä kirjoja joita ei mahdollisesti ole olemassakaan.", totesin ja nousin seisomaan. Molemmat rämäpolveni naksahtivat ja notkahdin hieman.

"Minulla ei varmaan mene kauaa, joten nähdään taas tässä.", huikkasin, hymyilin ja kävelin kirjahyllyjen väliin. Jee, aineiston etsimistä ja pölyisiä tietokirjoja, joita kukaan ei ollut avannut vuosikausiin. Hurraa...

[Matthias Frankowski]

//Note to self: Vastaa peleihin jo silloin, kun on ensimmäisen kerran aikaa//

Nyökkäsin Noahin ehdotukselle. Olisi varmaan epäkohteliasta kieltää hänen kertoma skenaario ja mahdollinen tapahtumien kulku, jos annettuja kirjojen nimiä ei olisi olemassa. Senhän saisi selville hetken etsimisen jälkeen tai siis jos kysyisi kirjastonhoitajalta ja tämä vähän etsisi.. siis jos oli kirjastonhoitajan kanssa väleissä, silloin se varmasti olisi hyvä valinta.

En vain sanonut tästä, koska se olisi taas huomauttamista, ja oli Noahin omissa tehtävissä päättää, että pyytääkö apua vai ei. Muutenkin jos niitä kirjoja ja niitä nimiä ei olisi olemassa, niin olisi kirjastonhoitajallakin vaikeuksia etsiä niitä. Se aiheuttaisi oikeasti aika paljon kaikkea pahaa – ei pahaa, vaan ikävää. Niin. Mutta se oli ihana arkipäiväistä, joten asialla ei ollut väliä.

”Käy”, vastasin ja avasin silmäni. Kaikki kävisi, kaikki sopisi. Olin auttamassa. Laskin katseeni kirjaston yläilmoista takaisin pöytään verrattain hitaasti ja siirryin sivummalle ehkä vähän liian myöhässä. Törmäystä ei kuitenkaan sattunut eikä tuoli kaatunut, minkä vuoksi pitäisi varmasti olla hyvillään.

Onnen toivottaminen ei ollut oikein se mihin olin tottunut, eikä hyvästit ylipäätään, joten Noahin lähtiessä ja jättäessä minut yksin, en tiennyt ensiksi mitä vastata hänelle ja toiseksi mitä tehdä. ’Nähdään’ tuntui aika kaukaa haetulta, koska olin jo luvannut pysyä tässä ja pitää paikkaa. Asiat olisivat aika huonolla tolalla, jos emme enää näkisi toisiamme. Jälleennäkemiseenhän oli tämä koko ehdotus ja toiminta perustuva?

Seurasin puolittain toisen katoamista hyllyköiden väliin ja seison sen jälkeen toimettomana istuinpaikan edessä. Paikalla oli vielä se tuoli ja oikeasti pitäisi varmaan pitää siitäkin huolta. Haroin hiuksia ja katselin ympärilleni. Suurin osa muista oppilaista olivat keskittyneet omiin puuhiinsa: lukivat kirjaa, tekivät läksyä, juttelivat, tekivät jotain mitä en tiennyt. Eivät ainakaan kiinnittäneet huomiota, mikä oli omiaan rauhoittamaan.

Ehkä pitäisi vain istahtaa tuolille? Seurasin ajatusta teoilla ja istuuduin. Se oli ihan perushyvä tuoli – onneksi. Olisi ikävä huomata raahanneensa vääränlaisen paikalle. Pidin kädet sylissä ja kuikuilin vähä väliä olan yli hyllyväliin, jonne Noah oli poistunut.

Tuon palatessa, kun pitäisi varmaan hypähtää heti ylös tuolilta. Tosin……. eikö lämpö kertonut siitä, että joku toinen oli tässä istunut? Pitäisikö vain seistä ja pitää käsillään tuolin selkänojasta kiinni? Vaikuttaisinko silloin oudolta? Ehkä?

Ajatukset kulkivat omaa rataansa ja pidin kädet sylissäni. En nostanut niitä pöydälle, jotten sekoittaisi tai koskisi vahingossa mitään ja mihinkään. Joillain oli omat järjestelmänsä ja järjestyksensä. Purin huulta ja pidin katsetta sylissä. Tähän mennessä asiat olivat menneet vielä hyvin.

Ja tulisivat vielä menemään. Varovasti kohotin vasemman käden yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes annoin sen laskeutua niskaan, hieroin hieman. Hyvin tämä sujui. Lupasin pitää paikkaa ja pitää huolta tavaroista ja tällä hetkellä kaikki tuntui menevän vielä ihan mallikelpoisesti. Suuria maanjäristyksiä ei tapahtunut. Paitsi se, että lämmitin tuolia eikä se ehkä ollut se paras ratkaisu ja ––

Huokaisin ja annoin ajatuksen vain katketa ja mennä ohi ja täydentyä jossain muualla. Ei nyt, okei? Kiitos, toivottavasti.

//Tähän olisi kai myös mahdollista päättää ja häivyttää, mutta minulle käy myös pelin jatkaminenkin. :D En tiedä sinusta. //

[Noah Andersson]

Kävelin pitkinpoikin hyllyrivistöjä yrittäen etsiä edes jotain hyödyllistä. En ollut vielä edes lähes puolen vuoden opiskelun jälkeen oppinut hyödyntämään kirjaston tiedonlähteitä täydellisesti. Kirjoissahan oli hakemistot ja kaikkea, mutteivat ne todellakaan olleet samaa tasoa Googlen kanssa. Monet kirjat olivat sitäpaitsi niin vanhoja, etten ollut varma pystyisinkö luottamaan niiden tietoihin. Ja tuon tarkistaakseen pitäisi löytää vielä TOINEN kirja. Mikä tarkoittaisi tietenkin lisää työtä...

Huomasin tulleeni pimeyden voimista kertovan hyllyn luokse. Tietääkseeni nuo hyllyt olivat kiellettyjä, joten peräännyin hitaasti samaan suuntaan josta olin tullutkin. Opettajien puhuttelu tästä vielä puuttuisikin. Olin jopa hämmentynyt siitä, kuinka paljon olin rikkonut sääntöjä tänä vuonna. Ja oikeastaan siitä, etten ollut jäänyt siitä ainakaan toistaiseksi kiinni. Jos en joutuisi ilmiantamaan itseäni siinä samalla, kirjoittaisin koulun johdolle kirjeen, jossa pyytäisin koulun sääntöjen valvonnan tiukentamista.

Huomasin muutaman samaa ikäluokkaa olevan oppilaan juttelemassa pöydän ääressä. Aijoin etsiä kirjastonhoitajan, mutta hän ilmestyi tuon ryhmän luo ja antoi heille kunnon läksytyksen kirjastossa puhumisesta. Vanhempi herrasmies ei vaikuttanut kovin yhteistyöhaluiselta, joten päättin unohtaa tuon suunnitelman.

Vaelleltuani aikani löysin oikealta vaikuttavia teoksia. Ainakin niiden nimet vaikuttivat lupaavilta. Apua käytännön haavereihin taikaolentojen kanssa, Yrteistä apua arjen ongelmiin (Tosin luettuani tuosta muutaman sivun, tulin siihen tulokseen, että tuo kirja ei sopinut oppimateriaaliksi), Mitä tehdä, jos haukkuva hevoskotka purikin? ja Luettelo lääkeyrteistä.

Pinosin kirjat käsivarsilleni ja kävelin takaisin pöytämme luo, jossa Matthias oli odottamassa. Hän istui omissa maailmoissaan pöydän ääressä. Laskin kirjat pöydälle. "Eiköhän ainakin jokin tuosta ole käyttökelpoista. Nyt vain tiedonhakuun... Jee..." Istahdin penkille ja avasin kirjat. Tästähän tulee vielä oikein antoisa lukuhetki.

//Minun puolestani voidaan rueta lopettelemaan. Koulu ja muut pelit painavat päälle :o Mites päätellään? Pitääkö Matthiaksen lähteä vai jätetäänkö kaksikko ihan vain opiskelemaan? (Ja hui, vastasin tällä kertaa jopa aika nopeasti, viesti jäi ehkä hieman lyhyeksi, pahoittelut siitä)

[Matthias Frankowski]

Hätkähdin, kun kirjat tulivat. Ihan yllättäen, äkkiarvaamatta, pyytämättä. Käsi pysähtyi ja yritin kirjojen selkämyksiä katsoessani ymmärtää asian. Sivulta kuuluva ääni kuitenkin selitti. Tiedonhakua, niinpä niin. Se olikin se ollut se asia, jota olin odottanut. Ei. Ei ihan, mutta miltei.

Siirsin jalkoja ja olin aikeissa nousta, mutta aih—piti varoa, ettei saisi vielä hankittua päätä alas olkapäiltä outojen eleiden ja liikahduksien vuoksi. Näin kylläkin jo, että Noah istui. Hän oli löytänyt jostain vapaan istuimen – siis ei jostain, vaan ihan vierestä. En ollut itse ymmärtänyt sitä. Oli miten oli.

”Niin”, myötäilin tiedonhakuinnokkuutta. Oikeastaan se olikin ihan mukavaa, että tiedonhaku tuntui mukavalta jostakin. Tietohan oli aika tärkeää nykyään ja oli vain eduksi, jos olisi kiinnostunut siitä. Hymyilin hieman, koska tuntui hieman mukavalta olla mukava mukavalle tässä mukavassa tiedonhakupiirissä.

Varovasti nostin yhden kirjan pinosta käsieni varaan. Se ei ollut järin painava, mutta tuntui painavalta arvolastilta. Kirjastossa oli kätkettyjä aarteita. Sivelin kirjan selkämystä jonkin aikaa ennen kuin avasin kirjan sylissäni.

Sisällysluettelo oli ihan alkupäässä, joten ei pitänyt kääntää kirja ympäri ja avata viimeiset sivut näkyville. Se oli aika mukavaa. Muutoin sitä vain luuli, että vahingossa imisi joitain loppuhuipennustekstejä väärässä järjestyksessä itseensä. Sehän olisi myös vähän niin kuin huijaamista. Jos kirjoittaja olisi halunnut, että nämä viimeisen sivun tekstit luettaisiin ensimmäisenä, hän olisi kirjoittanut ne kirjan alkuun. Silmäilin sisällysluetteloa vaitonaisena läpi.

//Ehkä vain jätetään heidät puurtamaan. :DD Kiitos pelistä (ja peliseurahakuun tarttumisesta), oli mukavaa!

[Noah Andersson]

//Kiitos antoisasta peliseurasta! Hyvällä lykyllä hahmojemme tiet kohtaavat vielä tulevien pelejen merkeissä... ;)

[Mila Molina]

Upean pitkä peli, ja laadukasta tekstiä. Kiitos pelistä!

Matthias Frankowski, Serpentard: 43 + 5 = 48 p
Noah Andersson, Gryffondor: 37 + 5 = 42 p