Kirjoittaja Katie Delarosa » 01 Syys 2016, 16:02
Ei haittaa (siksi oikeastaan laitoinkin, että jos ehdit - ajattelin että olit jäänyt odottamaan Katien vastausta), mutta hyvä jos oot nyt kunnossa (edes vähän paremmassa)!
Kättely tuntui erittäin kiusalliselta. Tai ehkä se johtui minusta. En hirveästi tykännyt ihmisten kättelystä, enkä edes osannut sitä. Wenny ei sanonut hetkeen mitään, vaikutti vain tyytyväiseltä, että kirjava kissani osasi (ainakin suurimmaksi osaksi ajasta) käyttäytyä.
Wenny pahoittelee hieman, ettei halunnut loukata. Nyökkään vain hieman, mutta en osaa sanoa mitään. Tiedän olevani melko hankala ihminen. En pahoittanut mieltäni, mutta en tiedä miltä se näytti pojan silmiin. Välillämme vallitsee hetken hämmentävä hiljaisuus. Käännän katseeni taas lattialla leikkivään kissaan. En osaa toimia ihmisten kanssa, enkä ainakaan tällaisessa tilanteessa. Ehkä vielä joskus, mutta ei ainakaan nyt. Toivon vain, että käytävällä seisova poika osaisi ratkaista tilanteen jotenkin.
”Kaikki hyvin, okei?” Wenny kysyy. Hän kuulostaa hieman erilaiselta, kuin äsken. Ehkä hieman huolestuneelta, mikäli mitään osaan tulkita. ”Joo, ei mitään hei” vastaan hetken mietittyäni sanoja. Mietin ehkä liian kauan, sanomani kuulosti varmaan tosi keksityltä. Eli kaikkea, muuta kuin siltä, mitä minun pitäisi keksiä. Juna nytkähtää liikkeelle varoen. Wenny hämmentyy hieman, hän ei selvästi ole ollut junassa usein (ihan kuin minä olisin ollut), eikä ainakaan käytävällä. "Ihan oikeasti, kaikki on ihan hyvin" yritän vakuuttaa uudelleen. Hymyni ei todennäköisesti ole rento tai ainakaan iloinen, mutta yritän vakuuttaa sillä pojan.
En tiedä mitä teen. Pitäisikö lähteä pois paikalta, päästää poika jatkamaan matkaa? Vai ehdottaa jotakin? En tiedä, jäädyn täysin. Vihaan näitä tilanteita. En tiedä mitä pitäisi tehdä. ”Hei…” aloitan lauseen, mutta en tiedä mitä sanoisin. ”Tai no, ei mitään” totean heti perään. Meinasin kysyä, mitä poika tietää koulusta. En ainakaan mitään omaperäisempää keksinyt? Painan katseeni takaisin lattianrajaan, leikkivään Zeyphiriin. Vaihdan painoa toiselle jalalle, yritän keksiä jotain fiksua tekemistä itselleni. Vaikka olenkin lyhyt, toivon että voisin nyt vain kadota. Näkymättömiin, mieluusti niin ettei kukaan muista minua.
Juna puksuttaa eteenpäin, meinaan jo lähteä eteenpäin käytävällä. Käännän kuitenkin vielä päätäni katsoakseni Wennyyn. Hän tuo mieleeni jonkun, jonka tunsin pienempänä. En usko, että olemme kuitenkaan tavanneet aiemmin. En silti voi sille mitään, että pojan kasvot vaikuttavat tutuilta. Ja sitten tajuan tuijottaneeni liian pitkään. Käännän katseeni ulos ovessa olevasta ikkunasta. On luultavasti turhaa kuvitella, ettei hän olisi huomannut. Vain ehkä puoli minuuttia myöhemmin kissa tökkäisee minua päällään. Käännän katseeni lattianrajaan. Zeyphir katsoo hetken minua, sitten Wennyä. Okei, tuo ei ole normaalia. Ei se normaalisti reagoi muihin ihmisiin - hyvä jos keskittyy minuunkaan. Ehkä Wenny tosiaan muistuttaa jotain tuntemaani henkilöä, vaikken tiedäkään ketä.
Äkkipikainen, pieni Serpentard-tyttö, joka ei pelkää ilmaista mielipidettään.