Olin jo aivan poikki ja olisin taatusti luovuttanut jo aikoja sitten, ellei vampyyri olisi ollut minua ohjastamassa. Onneksi kaukaisuudesta loistivat jo linnan valot joista sain rutkasti enemmän voimaa rämpiäkseni eteenpäin. Mitäköhän kello mahtoi olla? Oliko kenties linnassa tapahtunut jotain kummallista poissaollessani, vai oliko siellä yhtä hiljaista kuin aina ennenkin. Yövahti varmasti mietiskeli miten kurjaa oli kun mitään jännittävää ei tapahtunut yön aikana. Voi kuule, tietäisipä vain.
Lumi oli yllättävänkin raskasta, eikä sitä oikein edes tullut ajatelleeksi kun normaalisti lumessa käveli. Normaalisti lumi oli ihana asia. Merkki joulusta ja uusista loitsimismahdollisuuksista, koristeista ja hyvistä talviherkuista. Lumi merkitsi uuden alkua. Se pyyhki alleen kaikki kasvit jotka syksynä olivat nuukahtuneet ja sulattuaan paljastaisi altaan uudet ja voimakkaat kukat ja lehdet. Nyt kuitenkin kun voimat hipoivat nollaa ja keuhkokuume oli lähellä, lumen raskaata massaa toden totta ajatteli. Kävelimme hiljaisuudessa eteenpäin ja välillä säpsähtelin ja katselin ympärilleni hätäisesti tahtiani kirien, kun kuulin ympäristöstä sinne kuulumattomia ääniä tai tunnuin jääväni liiaksi jälkeen. Vampyyri ei sanonut mitään, käveli vain eteenpäin verkkaisesti enkä edes uskonut tuon olevan tässä maailmassa enää. Ehkä hän yhä puntaroi olisiko elossapitämiseni viisasta.
Luulin kuulevani joitakin sanoja tuon suusta, mutta tämä ei pysähtynyt joten minäkin jatkoin matkaani. Vampyyri ojensi kättä minua kohti, sanoen että olisimme ihan kohta perillä. En olisi tarjoutunut tuohon apuun jos olisin ollut normaalissa kunnossa, mutta tässä tilassa apu kelpasi erinomaisesti. Tarrauduin siis vampyyriin ja annoin tuon avustaa minua eteenpäin vielä viimeiset mutkat ja suorat kotiani kohti. En ikinä uskonut pitäväni kiinni vampyyristä, mutta en ikinä uskonut edes näkeväni yhtä missään ainakaan sillätavalla että selviäisin elossa siitä. Kompuroin viimeiset askeleet todella heikkona, kunnes tulimme metsän reunalle ja koulu kohosi edessäni niin täydellisen oloisena. Pysähdyin sille sijoilleni ja irrotin otteeni vampyyristä, kohottaen katseeni tuohon luultavasti viimeisen kerran.
"KKiitos.. Ettet tappanut minua." Sanoin hiljaisesti ja vedin vapisten viitan pois yltäni, ojentaen sitä vampyyriä kohti. Toivoin ettei vampyyri pyytäisi vastapalvelusta, sillä minulla ei olisi mitään mitä tuolle antaisin. Tippa verta ei taatusti jäisi vain tipaksi, enkä tiedä kuinka paljon minulla oli edes varaa antaa.

