Raivoa ja rauhaa raiteilla

[Damianus Blackwell]

// Tähän peliin odotellaan seuraksi Edwina Underlakea. :) Sijoittuu koulumatkan alkuun pikajunaan ja elokuun lopulle. //


Pariisin asemalla oli valtava tungos, kun saavuimme sinne. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja erilaisissa muodostelmissa kuin muurahaisia. Vahva haju tuoksui niin junista kuin toisista ihmisistäkin, se kietoutui lähdön tuntuun, kiireeseen ja puheensorinaan. Karistin vanhemmat kannoiltani jo varhaisessa vaiheessa, sillä eivät he aikaisempinakaan vuosina minua olleet laiturille asti saatelleet. Tälläkin kertaa äiti oli suuntaamassa pian takaisin ministeriöön, ja isä taas piti aamupäivän ajan huolta Gwenistä, pikkusiskostani, joka aloittaisi koulun vasta seuraavana vuonna.

Mukanani oli matka-arkku sekä pöllön häkki, jossa istuskeli pöllöni Nox. Otus oli ärtynyt ihmismetelistä ja pälyili ympärilleen sen verran, että toivoin pääseväni pian junaan. Se tästä vielä puuttuisi, että Noksu alkaisi huutaa täyttä häkää tai nokkaisisi ketä tahansa tarpeeksi lähelle tulevaa.

Solmio kuristi kaulassa ja kiskoin sitä löysemmälle. Olin jo vetänyt ylleni koulukamppeet ja kaavut, tennarit jätin kuitenkin itsepäisesti jalkaan. Äiti oli mutristellut suutaan ja mulkoillut niitä pitkään, mutta hän tiesi, ettei saisi minua laittamaan jalkaani niitä hienosteluun sopivia, mustia nahkakenkiä. Vanhempieni suunnitelmat ja odotukset minua varten tuntuivat painolastina harteilla ja olin vieläkin suunnattoman vihainen heidän viimeisimmästä tempauksestaan.

Tuttu koulujuna odotti paikallaan, kuten aikaisempinakin vuosina. Tervehdin muutamia tuttuja, jotka heilauttivat kättään tai huusivat tervehdyksiä. Vastailin summamutikassa myös yhden tupalaiseni uteluihin kesästäni, mutta onneksi hänellä oli jo kiire kavereidensa seuraan. Mistä puheen ollen, en ollut nähnyt omasta kaveriporukastani oikeastaan ketään. Kevin tietysti saapuisi vasta viime minuuteilla, joten olisi turha odotella häntä.

Tungin ihmisten välistä kohti päätyvaunua, jonka luona luovutin matkatavarani pöllön häkkiä lukuunottamatta. Sitten etsin seuraavan vaunun sisäänkäynnin, jonka luokse oli muodostunut jo pieni jono oppilaita. Joku nuoremmista hyvästeli vanhempiaan melkein junan oven edessä, mikä aiheutti pienen tukoksen sisäänmenoaukolla ja minua alkoi ärsyttää. Laiturilla oli tilaa vaikka millä mitalla, jättäisivät niitä pitkiä jäähyväisiään hieman kauempana, jotta muut pääsisivät kyytiin.

Lähdin siirtymään ja etsimään toista vaunun ovea, jolta jono olisi kenties vähän lyhyempi. Tietysti minähän olisin tänä vuonna jo viidesluokkalainen, en ihan nuorimmasta päästä. Voisin käyttää vähän kyynärpäätaktiikkaa päästäkseni sisälle. Ainakin ekaluokkalaiset väistivät aika kuuliaisesti, kun huomasivat isompien oppilaiden kulkevan määrätietoisesti kohti.

Viimein pääsin ovelle ja nousin ylös melko korkean porrasaskelman hieman horjahtaen.

[Edwina Underlake]

//anteeksi etten ole ehtinyt vastaamaan//

Olin hermostunut. Ensimmäinen vuosi Châteaussa olisi takuulla hermoja raastava. Tylypahkaan olin ollut tottunut, mutta koulun vaihtaminen oli jotain mistä en pitänyt. Työnsin kärryjä ihmisjoukon läpi. Minua inhotti kulkea tämmöisessä väenpaljoudessa, sillä viihdyin muutenkin paremmin yksin hiljaisuudessa.
Cherry temppuili matkatavaroideni päällä leikkien vauvan tutilla, jonka se oli löytänyt juna-asemalta.

Olin pukeutunut valkoiseen lyhythihaiseen paitaan, farkkutakkiin ja valkoiseen polvipituiseen hameeseen, jossa oli tummansinisiä perhosia. Hiukseni olivat sottaisella sivuletillä ja jalassani olivat beiget ballerinat. En ollut halunnut pukea koulupukua vielä, sillä mielestäni koulukaapu oli ahdistava.

Juna päästeli höyrypilviä, jotka peittivät näkymän, mutta kävelin vain sen läpi. Kun höyrypilvi hälveni näin ekaluokkalaisen, joka hyvästeli surumielin vanhempiaan. Oven edessä oli suuri liuta muita koululaisia, jotka yrittivät päästä ensiluokkalaisen ohi. Päätin etten edes yrittäisi tuosta sisäänkäynnistä sisään, koska en jaksaisi kuitenkaan odottaa sisälle pääsyä. Työnsin kärryni viimeisen vaunun luo, joka oli matkatavaroita varten. Jätin matka-arkkuni sinne ja otin Cherryn mukaan. Se osaisi kyllä käyttäytyä ja pysyä kannoillani, joten annoin sen kulkea vapaana vierelläni. Jos se näkisi rotan tai hiiren siitä tulisi menoa, mutta usein se osasi hillitä itsensä.

Tähyilin laituria etsien sisäänkäyntiä, jossa ei olisi paljon jonoa. Näin oviaukon jonkin matkan päässä ja lähdin suunnistamaan sitä kohti. Nostin gäätäni syliini, ettei se alkaisi kynsimään vastaantulevia ihmisiä hermostuneena. Meitä oli siis kaksi. Minä ja lemmikkini olimme molemmat hämillämme ympäristöstä.

"Tuleekohan koululle uusia oppilaita tänä vuonna?", kuulin jonkun minua vanhemman kysyvän kaveriltaan.
"Ihan takuuvarmasti", mutisin itsekseni. Tiesin etten ollut ainoa uusi oppilas, jota jännitti suunnattomasti, sillä olin nähnyt pienen ensiluokkalaisten ryhmän, jotka eivät pystyneet edes liikkumaan, sillä olivat niin tohkeissaan.

Saavuin sisäänkäynnille kädet haavoilla Cherryn kynsimisestä ja laskin sen maahan. Gäätä loikkasi portaat ylös junan sisälle ennen minua. Elukka odotti minua, kunnes pääsin sisälle. Juuri kun olin porrasaskelmalla takaani tuli minua hieman vanhempi - melko komea - poika. Hän tuuppi hienoisesti nuorempia oppilaita, jotka väistyivät tieltä. Pojalla oli kädessään pöllönhäkki ja kun Cherry näki sen, se sähähti kuuluvasti. Käännyin katsomaan lemmikkiäni, jonka karvat olivat nousseet pystyyn. Eläin hyppäsi kiinni pöllönhäkkiin ja yritti raapia pöllön kappaleiksi. Säikähdin ja otin Cherryn takaisin syliini. Se rimpuili ja raapi jo valmiiksi verisiä käsiäni.

"Anteeksi, minä...", aloitin, mutta voihkaisin kun lemmikkini puraisi käsivarttani. Ei, kyllä Cherry osasi olla tahdikaskin. Se vain ei kestänyt toisia eläimiä.

[Damianus Blackwell]

// Eipä mitään. :) //

Noksun häkkiä vasten oli hyökännyt jokin karvainen ja sähisevä, joka sai minut huudahtamaan pelästyneenä. Nox rääkäisi, häkki heilahti kädessäni ja tunsi painovoiman vetävän minua taaksepäin. Sain onneksi kiinni junan oviaukon kulmasta, muuten olisin varmaan kaatunut selälleni. Otuksen omistaja sai vihaisen lemmikkinsä syliinsä, ja hyvä niin, se olisi muuten varmaan tappanut pöllöni. Ärtyneenä suoristauduin pystyyn ja tuijotin tyttöä, joka oli pukeutunut jästivaatteisiin. Kiinnitin huomiota hameeseen, jossa taisi olla jotain kuviota, perhosia.

Tyttö pyyteli hiljaa anteeksi, mutta minä kiehuin jo. En tajunnut, mikä hänen lemmikkinsä oikein oli, mutta ei varmaan ainakaan sopivaa seuraa koululaisia täynnä olevaan junaan.

"Tuo otuksesi melkein murhasi minun pöllöni!" ärähdin ja raivasin tiesi ylös viimeisenkin portaan, jotta pääsin junan käytävälle. Takanamme tungeksiva väki hidasti tahtia, joku jäi varmaan tuijottamaan meitä odottaen mehukasta riitaa. Osa nuoremmista perääntyi kauemmas, varmaan peläten joutuvansa samaan kahinaan.

Pidin häkin sopivan kaukana, jotta lemmikkien yhteenottoa ei tapahtuisi uudestaan. Vilkaisin pöllöäni vielä, mutta Nox vaikutti olevan ihan kunnossa. Sekin mulkoili tyttöä ja tämän lemmikkiä melko murhaavasti. Otus taisi puraista omistajaansakin, sillä tyttö voihkaisi ja vaikutti minusta vähän hätääntyneeltäkin.

"Onko sillä useinkin tapana hyökätä ihmisten kimppuun, meinaan olet viemässä tuota hirviötä kouluun", huomautin kiukkuisesti ja yritin tunkea tytön ohi.

[Edwina Underlake]

Poika tuijotti minua - tai hamettani, koska näytti katsovan sitä - kuin jotain kummajaista. Pyytelin anteeksi pari kertaa, mutta poika näytti jo menettäneen hermonsa.
"Tuo otuksesi melkein murhasi minun pöllöni!", poika karjui ja astui käytävään porrasaskelmalta. Menin perässä sillä en halunnut olla nuorempien oppilaiden tien tukkeena.
"Cherry ei ole otus! Se on gäätä, herra kaikkitietävä!", huusin vastaväitteeksi kimeällä äänellä. Inhosin sitä kun ääneni muuttui korkeammaksi vihaisena tai hermostuneena.

Poika piteli pöllönhäkkiä kaukana gäädästäni, joka tosin oli ymmärrettävää, sillä enhän minäkään halunnut Cherryn raatelevan toisten rakkaita lemmikkejä.
Vilkaisin nopeasti pojan pöllöä, joka tuijotti uhkaavasti eläintä sylissäni. Tunsin viiltävän kivun kädessäni ja käännyin hätääntyneenä katsomaan käsiäni. Ranteestani vuosi verta. Onneksi ei paljoa, sillä haava ei ollut edes syvä, mutta se sattui silti. Katsoin murhaavasti Cherryä, joka alistui samantien ja meni pieneksi keräksi syliini.
"Saat hyvittää tämän vielä", mutisin lemmikilleni ja suljin silmäni kivusta.

"Onko sillä useinkin tapana hyökätä ihmisten kimppuun, meinaan olet viemässä tuota hirviotä kouluun?", poika kysyi ärtyisästi. Silmäni rävähtivät auki hirviö sanan kohdalla. Poika tönäisi minua kylkeen ja astui ohitseni.
"Cherry ei ole hirviö! Se osaa käyttäytyä, mutta ei siedä lintuja, hiiriä tai rottia! Eihän se edes sinun kimppuusi hyökännyt, vaan tuon kanasi!", kiljuin pojalle jo sisäisesti itkien.

[Damianus Blackwell]

Tytön ääni muuttui korkeammaksi, kun hän huusi minulle takaisin. Vai että gäätä, en silti ollut ihan valmis uskomaan, että se tosiaan oli jokin lemmikkieläin, eikä pöllöjä (ja ihmisiä) syövä hirviörotta. Huomasin, että tytön kädessä oleva haava vuoti verta. Kai otus - gäätä - oli purrut häntäkin aika kipeästi.

Olipa tämäkin koulumatka alkanut mahtavasti. Tappelin heti junan ovella ja olin tulla jonkun raivohullun otuksen raatelemaksi. Vielä tästä puuttui, että joutuisin istumaan käytävässä koko matkan, kun tämän kohtauksen takia en päässyt etsimään istumapaikkaa ajoissa.

"Cherry ei ole hirviö! Se osaa käyttäytyä, mutta ei siedä lintuja, hiiriä tai rottia! Eihän se edes sinun kimppuusi hyökännyt, vaan tuon kanasi!" tyttö kiljui minulle takaisin, kun olin onnistunut sähisemään hänelle mokoman hirviöotuksen tuomisesta koulujunaan.
"Mitä se sitten sietää?" kysyin puoliksi huutaen ja katsoin merkitsevästi tytön kipeää kättä. "Ei ilmeisesti ihmisiäkään!"

Onnistuin sentään pääsemään tytön ohitse, sillä en halunnut jäädä kuuntelemaan sitä kiljumista enää enempää. Juna oli jo aivan pian lähdössä ja porukka oli hajaantunut vaunuosastoihin istumaan. Tällä menolla en löytäisi enää vapaata tilaa mistään. Jos onnistuisin löytämään Kevinin ja tämän kaveriporukan, voisin varmaan mennä istumaan heidän seuraansa.

Alkuvilkaisuista päätellen vaikutti kuitenkin siltä, että junassa oli jo aivan täyttä. Saisin kulkea kaikki vaunut läpi ja tuijotella jokaiseen vaunuosastoon, jos haluaisin löytää tuttuja. Se veisi ikuisuuden ja mieluummin vain istuisin alas. Sen otuksen kohtaaminen junan ovella oli järkyttänyt pöllöni lisäksi minua ihan tarpeeksi.

Aloin pikkuhiljaa rauhoittua raivostani, kun kävelin käytävää eteenpäin. Nox huhuili hiljaa ja kiinnitti huomioni vaunun perällä olevaan osastoon, joka oli tyhjä. Viimein. Päätin istua alas ja laskea pöllön häkin viereeni pehmeälle penkille.

[Edwina Underlake]

"Mitä se sitten sietää?", poika huusi ivallisesti ja kulki ohitseni. En vastannut vaan tuijotin poikaa pistävästi ja purin huultani.
"Ei ilmeisesti ihmisiäkään!", poika tokaisi. Tuhahdin jotain epämääräistä ja käännyin kannoillani lähtien vastapäiseen suuntaan mihin poika oli lähtenyt. Tajusin jo itkeväni ja laskin Cherryn maahan. Pyyhin kyyneliä hihaani samalla kun kävelin eteenpäin käytävällä. Miten ensimmäinen vuoteni uudessa koulussa oli pitänyt alkaa näin? Vaikka pyyhin kyyneliäni niitä pulppusi kokoajan vain lisää poskilleni. Kurkkasin jokaiseen vaunuosastoon ja näytti siltä, että ne olivat jo täynnä. Käännyin takaisin sinne mistä olin lähtenytkin ja ajattelin jos toisessa päässä junaa voisi olla vapaita vaunuosastoja.

Muistin sitten haavoittuneen vasemman käteni ja otin sauvani esille.
"Episkius", sanoin ja haavani ranteessani tuntui syttyvän tuleen ja sitten kastettavan jääveteen. Ja se oli poissa. Paikalla oli vain pienenpieni arpi, joka näkyi erittäin epäselvästi. Sujautin sauvani takaisin taskuuni.

Saavuin paikkaan jossa olin riidellyt pöllöpojan kanssa aloin taas itkemään entistä lujempaa. Olin ajatellut hänet kohteliaaksi herrasmieheksi, mutta hän olikin osoittautunut ilkeäksi riitapukariksi. Saatoin vain kieltää itseäni keksimästä haukkumanimiä pojalle, joka niin oli järkyttynyt Cherrystä. Katsoin takanani kulkevaa lemmikkiä ja pysähdyin.
"Sinä et saisi olla noin villi, mutta ei se poikakaan ollut kovin tahdikas", kuiskasin gäädälle heikosti kyyneleideni seasta. Pyyhin ne taas hihaani ja jatkoin käytävää sinne mihin se poikakin oli lähtenyt. Varmasti hän juoruilisi minusta ystävilleen jossain vaunuosastossa ja levittäisi ties minkälaisen huhun minusta. Huokaisin raskaasti ja suuntasin katseeni kauemmas.

Suuni loksahti auki. Lyhyen matkan päässä oli tyhjä vaunuosasto! Lähdin kävelemään sitä kohti, mutta juuri kun olin liu'uttamassa oven auki näin taas sen pojan pöllönsä kanssa. Vaistonvaraisesti otin Cherryn syliini ja otin nopeasti sauvani esille.
"Tulejo häkki!", jolloin Cherryn matkustushäkki viiletti luokseni tavaravaunusta. Avasin sen kalterioven ja työnsin gäätäni sisään. Suljin häkin kunnolla ja laskin sen maahan. Katsoin merkitsevästi poikaa ja sanoin:
"Joudumme kai jakamaan tämän", - osoitin vaunuosastoa - "kahden kesken. Tai oikeastaan nelisteen. Gäätäni, minun, sinun ja lentävän kalkkunasi... Tai siis pöllösi!". Toivoin, että poika ei pahastunut lipsautuksestani, jonka olin korjannut ennenkuin olin saanut sanaa kalkkuna loppuun.

[Damianus Blackwell]

Tuijotin hämilläni tyttöä, joka oli pöllähtänyt paikalle taas sen otuksensa - äh, gäädän - kanssa. En tosiaan olisi kaivannut häntä matkatoverikseni, en ainakaan äsköisen kohtauksen jälkeen, mutta ilmeisesti minulla ei ollut vaihtoehtoja. Olin kyllä itsekin huomannut, että juna oli tupaten täysi. Poskiani kuumotti epämukavasti, pidin kädet tiukasti puuskassa edessäni. Onneksi hänen lemmikkinsä oli visusti omassa häkissään.

"Joudumme kai jakamaan tämän kahden kesken. Tai oikeastaan nelisteen. Gäätäni, minun, sinun ja lentävän kalkkunasi... Tai siis pöllösi!" tyttö tokaisi. Kurtistin hieman kulmiani, mutta hyväksyin kiukkuiset sanat hiljaisena. Hänellä taisi olla täysi oikeus motkottaa minulle, olinhan haastanut riitaa aika törkeästi.

Oikeastaan minua oli alkanut jo hieman nolottaa aikaisempi purkaukseni. Kun nyt näin tytön kasvoilta, että tämä todella oli pahoittanut mielensä - ja varmaan itkenytkin - minusta tuntui entistä pahemmalta. Kiemurtelin hetken kiusallisesti paikallani, annoin käsieni höllentyä, mutta nyökkäsin sitten tytölle ja päätin olla väittelemättä vastaan. Varmuuden vuoksi siirsin pöllöni häkin kauemmas hänestä ja gäädästä.

Yritin katsella ulos ikkunasta ja olla mahdollisimman rauhallinen. Maisemat alkoivat vaihtua ikkunan takana ja olimme siirtyneet pian pois kaupungista. Tuntui paremmalta olla miettimättä sitä aikaisempaa riitelyä, olin sortunut kiukustumaan taas aika pienestä. En voinut olla vilkuilematta välillä tytön suuntaan ja miettimättä, ryhtyisikö hän itkemään uudelleen. Hän näytti aika loukatulta. Kyyneleiden katseleminen vasta olisikin epämukavaa.

Vilkaisin tytön kättä, joka ei enää vuotanut verta. Tilalla oli pieni arpi, jota tuskin näki. Minäkin tajusin sen vain, koska tiesin, mitä etsiä. Hänen oli täytynyt varmaan loitsia jotakin haavan parantamiseksi. Mielessäni kaikui isän torut, jotka tiesin sopivan hänen suuhunsa, mutta joita hän ei onneksi ollut paikalla sanomassa. Hitsi. On minullakin käytöstavat. Tai ainakin oli ollut, en tiedä mihin olin ne hukannut asemalla.

"Sori", aloitin varovasti ja rykäsin saadakseni äänen kulkemaan. "Tuota. Satutit kätesi."
Ojensin oikeaa kättäni varovasti tyttöä kohti kämmen ylöspäin. Vaikka hänen haavansa ei enää vuotanut verta, olisi minun pitänyt tarjoutua auttamaan jo aikaisemmin.
"Saanko katsoa?"

[Edwina Underlake]

Poika kurtisti kulmiaan ja jäykistyin. Eikai hän nyt suuttuisi. Poika ei kuitenkaan tarttunut sanoihini - mistä olin hyvin huojentunut- ja henkäisin helpottuneena. En olisi saanut sanoa sitä tai mitään muutakaan epäkohteliasta mitä olin sanonut, mutta ei sille enää voinut mitään. Omatunto soimasi sisälläni pojan ja hänen pöllönsä haukkumisesta ja sen huomasi kun katselin aikalailla lattiaa. Pyyhkäisin poskiltani viimeiset kyyneleet pois.

Huomasin kuinka poika veti pöllönhäkkiä poispäin Cherrystä. Eläin oli alkanut hiirenhiljaa sähisemään taas pöllölle, joten potkaisin hiljaa gäädän häkkiä ja kuulin vinkaisun sieltä. Kumarruin ja hymyilin kissalle hieman ilkikurisesti, jonka jälkeen nostin häkin syliini.

Poika nyökkäsi ja menimme väliovesta sisään. Istuin vastapäätä häntä ja laskin Cherryn häkin viereeni. Vilkaisin ikkunasta ulos ja huomasin Pariisin viimeisten talojen häviävän näkyvistä. Katselin ballerinojani haikeasti. Olin ollut typerä, eikä mitään mitä sanoin voi ottaa enää takaisin. Tai ehkä voikin, mutten mielelläni halunnut puhua riidasta juuri nyt. Katsoin taas ulos ikkunasta, vaikka siellä ei oikeastaan mitään kiinnostavaa näkynytkään. Huomasin pojan vilkuilevan vähän väliä minua ja minulle tuli kummallinen olo. Miksi hän katseli minua?

"Sori", poika sanoi ja rykäisi "Tuota. Satutit kätesi."
Hän ojensi kättään minulle ja vilkaisin omaani. Näin edelleen sen pienen pienen arven.
"Saanko katsoa?", poika kysyi.
Käänsin katseeni nopeasti takaisin häneen ja ojensin kättäni hänelle myöskin kämmen ylöspäin, koska haava oli ranteessani.
"Saat", sanoin hiljaa ja venytin huomaamattani s-kirjainta. Katseeni osui pojan siniharmaisiin silmiin ja käänsin sen äkkiä pois. Silmiin katsominen tuntuisi omituiselta, mutta jos poika tahtoi niin tehdä kai minä siihen vastaisin.
"Öm... Mikä on nimesi?", kysyin varovasti lyhyen hetken kuluttua.
"Olen Edwina. Edwina Underlake."

[Damianus Blackwell]

"Damien. Blackwell."
Vastaukseni oli melko hiljainen ja toivoin, että tyttö ei sen enempää siitä kyselisi. Pieni tauko nimien välissä tuli jostakin syystä luonnostaan, hieman vastahakoisesti. Pohdin tytön nimeä, yritin yhdistää sitä johonkin, mutta hän ei vaikuttanut ollenkaan tutulta.

Tartuin aika reippaasti tytön käteen, jonka hän myöntyväisesti ojensi minulle. Tunsin yhä pienen piston sisälläni, kun näin arven harmittoman, melkein parantuneen jäljen. Olin ollut töykeä, vaikka hän tuskin oli otuksensa hyökkäysaikomuksista tiennyt yhtään tarkemmin. Ja tietysti hän oli satuttanut itsensä. Ja itkenyt.

Äh, yritin unohtaa koko jutun, jotta en tuntisi olleeni niin ilkeä. Pidin tytön kättä varovasti otteessani ja olin tarkkailevinani ranteen haavaa. Ei siinä mitään enää ollut tehtävissä, hän oli neuvokkaasti osannut hoitaa haavansa itsekin. Turha minun olisi tarjota loitsuapua tai muutakaan, ja mielessäni naurahdin ajatuksilleni. En päässyt pelastamaan apua kaipaavaa neitoa pulasta. Siirsin kättäni sen verran, että hänen kätensä lepäsi nyt pehmeästi kämmenelläni.

Käänsin katseeni taas tyttöön ja yritin pientä virnistävää hymyä.
"Taidat selvitä hengissä", sanoin ja yritin heittää asian vitsiksi. Näin ainakaan oma oloni asiasta ei tuntuisi niin pahalta. Päästin aika nopeasti irti Edwinan kädestä ja vetäydyin takaisin penkkiini, kun huomasin kumartuneeni eteenpäin. Ikkunan takana maisemat jatkoivat vilisemistään, matka eteni.

Nyt kun kerran jouduin jakamaan tämän vaunuosaston hänen kanssaan, olisi varmaan kohteliasta jatkaa keskustelua. Mistäköhän ihmeestä neiti Underlake sitten olisi kiinnostunut juttelemaan? Isä jaksoi aina muistuttaa, miten illallisillakin piti kysyä sopivia kysymyksiä, pitää yllä vähintään kohteliasta small talkia, ja tietysti oikeissa piireissä kysellä merkittäviä, tärkeitä aiheita. Syventää velhoperheiden välisiä suhteita, muodostaa verkostoja. Onneksi pääsin jälleen syksykaudeksi pois vanhempien valvovan silmän alta. Saisin puhua ikätovereilleni kuten kavereille puhutaan, en niin kuin istuisin jossain poliittisilla hallituspäivillä itsensä ministerin kanssa.

Vilkaisin gäädän häkkiä ja sitten omaa lemmikkiäni. Ainakin pöllöni oli rauhoittunut, vaikka se yhä vilkuili uhkaa kohti eikä suostunut kääntämään sille selkäänsä. Uskoin, että selviäisimme kyllä loppumatkan.
"Onko sinulla muita lemmikkejä vai riittääkö yksi hurja otus?" kysyin. Toivoin, etten kuulostanut enää yhtä vihamieliseltä kuin aiemmin ja tehostin sovittelevaa keskustelun aloitusta pienellä hymyllä.

[Edwina Underlake]

"Damien. Blackwell.", poika sanoi nimensä pienen tauon jälkeen. Damien otti reippaasti kiinni kädestäni ja tutkaili arpeani. Ihmettelin miksi hän tuijotteli sitä niin kauan. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, eikä sitä melkein edes näkynyt. Poika käänsi kättään, jolloin omani lepäsi kevyesti hänen kämmenellään.

"Taidat selvitä hengissä", Damien virnisti. Naurahdin heleästi ja vastasin:
"Toivotaan niin". Damien päästi irti kädestäni ja kaivautui tuoliinsa.
"Onko sinulla muita lemmikkejä vai riittääkö tuo yksi hurja otus?" Hän kysyi hymyillen. Vilkaisin nopeasti Cherryä, joka näytti nukkuvan kerällä häkkinsä perukoilla.
"Joo, on. Minullakin on pöllö. Unwin, mutta se on minun ja äitini kotipöllö. En tavallisesti kuljeta sitä kouluun", vastasin sädehtivästi.
"Mikä pöllösi nimi on?", kysyin aivan pian ja katsoin pöllönhäkkiä. Elukka vilkuili edelleen Cherryä, joka ei näyttänyt olevan ollenkaan kiinnostunut ympärillä olevista ihmisistä. No, se tavallisesti väsyi nopeasti, joten annoin sen nukkua. Kohta se olisi taas virkeä. Toivottavasti ei liian virkeä.