Kiskot vievät itään

[Ophelia Villard]

Mukana olevat hahmot: Ophelia Villard ja Karolina Porras
Ajankohta: 2.9.2018
Tapahtumapaikka: Pikajuna koululle, Toulousesta eteenpäin
Juoni: Ophelia ja Karolina ovat matkalla uuteen kouluun ja tapaavat junassa
Varoitukset: -
Muuta: -


Jännitys kipristeli vatsassa. Se ei ollut sellaista jännitystä, joka olisi pakottanut jäämään kotiin vedoten pahoinvointiin tai johonkin muuhun yllättävään tautiin. Ei ollenkaan! Ophelia Villardin vatsassa myllertävä jännitys oli aivan toista laatua. Se oli sitä jännitystä, joka tuntui pikemminkin hyvältä kuin huonolta ja vaaleahiuksiselle uhrilleen se antoi vain lisää energiaa. Oli kovin vaikeaa, lähes mahdotonta, olla koko ajan puhua pulputtamatta isoveljelle, jonka kanssa hän odotti junaa saapuvaksi. Äiti ja isä olivat hiema sivummalla juttelemassa erään tuttavaperheen kanssa. Olivathan molemmat lapset jo sen verran isoja, että pääsivät junaan ilman vanhempiensa apua. Näin Ophelia ja Edmond olivat kovasti vakuutelleet ja onnekseen he olivat saaneet halailevat aikuiset pois kimpustaan. Kokonaan nuo eivät olleet heitä hylänneet, vaan viivyttelivät tahallaan juttelemassa. He halusivat omin silmin nähdä, että molemmat pääsisivät junaan, eivätkä vahingossakaan jäisi kyydistä.

Pitkältä tuntunut odotus päättyi viimein ja puksuttava juna saapui näkyviin. Pian se pysähtyi, ovet avautuivat ja oli aika nousta kyytiin. Leveä virne aurinkoisilla kasvoillaan Ophelia vilkutti hyvästit vanhemmilleen, nosti matkatavaransa ja häkin pöllöineen sisään junaan ja lähti veljensä perään.
"Pärjäät varmasti yksinkin?" Edmond kysyi valmiina ampaisemaan omien kavereidensa luokse. Ophelia nyökkäsi vastaukseksi, vaikkei ollutkaan täysin varma selviämisestään. Veli katosikin pian täpötäyteen vaunuosastoon, jossa joukko poikia ja tyttöjä tervehti tuota iloisin huudahduksin. Ophelia jatkoi matkaansa junan käytävää pitkin ja toivoi löytävänsä pian sopivan paikan istua. Hän tutki katseellaan, jos olisi nähnyt jossakin tutut kasvot, mutta luovutti viimein. Hän ei halunnut kävellä koko päivää pitkin käytäviä, joten löydettyään ensimmäisen vaunuosaston, jossa oli vapaita paikkoja enemmän kuin oppilaita, Ophelia astui sisään.
"Saako tänne tulla, vai ovatko nämä kaikki varattuja?" hän kysyi, toivoen kuulostavansa mahdollisimman reippaalta.

Ophelian mielessä ehti jo vilahtaa kauhukuvia siitä, että häntä ei huolittaisikaan mukaan porukkaan. Se jos mikä tekisi uudesta kouluvuodesta painajaismaisen. Jos alku sujuisi hyvin, niin varmasti kaikki muukin menisi nappiin. Tosin alku oli ollut mallikas myös Beauxbatonsissa, kunnes hän oli joutunut silmätikuksi. No, sitä ei nyt kannattanut muistella. Hän ei ollut menossa takaisin Beauxbatonsiin, eikä täällä tarvinnut murehtia sikäläisistä sattumuksista. Täällä sai aloittaa puhtaalta pöydältä. Se oli pelottavaa, mutta samalla myös tajuttoman mahtavaa. Hän ei olisi millään malttanut odottaa, että näkisi vihdoin koulun omin silmin. Edmond oli kertonut siitä liikaa kaikkea mukavaa.

[Karolina Porras]

Karolina istui vaunuosastossa numero 9 aivan yksin. Hän puristi kädessään puoliksi syötyä suklaapatukkaa ja tuijotti ikkunan läpi kohti Toulousen asemalaituria. Vielä hetki sitten Karolina oli heiluttanut hyvästi isälleen, mutta tällä hetkellä kaikki, jonka tyttö näki, oli hänelle tuntematonta - juna, ihmiset, Toulousen asema ja jopa suklaapatukka. Tyttö oli itse kotoisin andorralaisesta, hyvin pienestä kylästä, joten hän ei ollut tottunut ranskalaistyyliseen vilkkaaseen elämäntapaan sekä tämänkaltaiseen ihmispaljouteen. Jo löytäminen Toulousen asemalle oli ollut kovan työn ja tuskan takana, mutta tässä hän nyt oli. Istumassa junassa, joka veisi hänet ensimmäistä kertaa uuteen kouluun, Taikakoulu Châteauhon.

Karolina oli kova jännittämään, eikä hän tehnyt poikkeusta tälläkään kertaa. Hänen vatsassaan lensi perhosia sekä muita hyönteisiä ja hän odotti junan liikkeellelähtöä. Tyttö loi viimeisiä katseitaan Toulousen asemalaiturille ja yritti löytää isäänsä katseellaan. Isää ei näkynyt missään, eikä ihmekään, sillä luultavasti tuo olisi aivan väärän vaunun kohdalla vilkuttamassa hyvästejä aivan väärälle henkilölle. Isä oli vähän pöhkö, välillä.

Vaunuosaston ovi kävi, ja Karolina hätkähti. Suklaapatukka lensi lattialle, ja tyttö kumartui poimimaan sen. Hän asetti patukan edessään olevalle pienelle pöydälle ja loi sitten silmäyksen tulijaan. Tuo oli Karolinaa hieman vanhempi tyttö, jolla oli pitkät, vaaleat hiukset sekä ruskeat silmät. Tyttö oli Karolinan mielestä kovin nätti ja ensivaikutelman perusteella tuo vaikutti sosiaaliselta ja reippaalta henkilöltä.

"En minä tiedä", Karolina vastasi hämillään tytön kysymykseen. Hänen katseensa alkoi vaeltaa pitkin vaunuosastoa. Olivatko paikat nimettyjä joillekin tietyille henkilöille? Karolina itse ei tullut edes ajatelleeksi asiaa, hän oli vain istuutunut ensimmäiseen tyhjään vaunuosastoon, jonka löysi. "Istu vaikka tuohon, eiköhän joku tule ajamaan meidän täältä pois, jos täällä ei saakaan istua", tyttö jatkoi ja osoitti sormellaan vastapäistä penkkiä. Karolina ei olisi halunnut jo koulumatkalla rikkoa sääntöjä, mutta mistä hän olisi voinut tietää, jos vaunuosastoon 9 meneminen oli ankarasti kielletty.

"Jos sinulla on nälkä, saat syödä tämän loppuun", Karolina kertoi ja liu'utti puoliksi syödyn Snickers-patukkansa pöydän toiseen päähän, lähemmäs uutta tyttöä, "Isä sanoi, että tuo on jokaisen ranskalaisen lempiherkkua, mutta minä en oikein tykännyt. Se venyvä asia tarttui hampaisiini ja kurkkuani alkoi kutittaa. Olen varmaan allerginen." Karolina vei katseensa tytöstä takaisin ikkunaa kohden. Juna nytkähti liikkeelle.

[Ophelia Villard]

Ophelian suureksi järkytykseksi vaunussa istuva tyttö näytti suorastaan säikähtävän hänen tupsahtamistaan vaunuosaston ovelle. Hän ei ollut halunnut pelästyttää. Tyttö taisi olla säikky tapaus, sillä eihän nyt kukaan voinut häntä pelätä. Eihän hän tehnyt pahaa kärpäsellekään. Okei, se oli liioittelua. Kyllä hän kärpäsen päästi helposti päiviltään, jos sellainen pörräsi ympärillä hermoja raastaen. Se kärpäsillä ja muilla ötököillä oli valitettavasti tapana.

"Et siis ole ainakaan itse varannut paikkoja kavereillesi?" Ophelia vielä varmisti, mutta ei edes odottanut vastausta kysymykseensä. Vaunussa istuva tyttö sitä paitsi jo kehotti häntä istumaan ja niin Ophelia teki turhia aikailematta, iloisena siitä, että sopiva istumapaikka oli löytynyt näinkin pian. Toisaalta oli harmi, että vaunuosastossa ollut enempää väkeä, mutta tähän oli nyt tyytyminen. Ja jos paikat sittenkin olivat varattuja, oli muiden oppilaiden näkeminen varmaa. Se taas oli tismalleen sitä, mitä Ophelia toivoi. Hän tahtoi jo matkan aikana tutustua uusiin koulukavereihinsa, niin moneen kuin suinkin. Tästä tytöstä oli hyvä aloittaa.

Ophelia vilkaisi nopeasti tytön ojentamaa Snickers-patukkaa. Hänen ei erityisemmin tehnyt mieli syödä mitään, mitä joku tuntematon oli hetki sitten syönyt itse. Eikä hänellä ollut oikeasti edes nälkä. Suklaa oli kuitenkin hyvää, aina. Sellaista herkkua oli mahdollisista pöpöistä huolimatta vaikea vastustaa.
"No, jos et halua syödä sitä itse, niin kyllä minulle kelpaa," Ophelia lopulta sanoi ja nappasi suklaapatukan. Hän haukkasi siitä palan ja hyväähän se oli, kuten aina. Oli vaikea ymmärtää, ettei joku voinut pitää Snickersistä. Tai mistä tahansa muusta makeasta herkusta. Hän ei olisi selvinnyt ilman sellaisia pikku mukavuuksia.

"Etkö sitten ole ranskalainen? Mistä oikein olet?" Ophelia kysyi. "Minä muuten olen Ophelia Villard, hauska tavata. Aloitan tänä vuonna Châteaussa. Enkä siis mene ensimmäiselle luokalle, vaan viidennelle, mutta kävin aiemmin muuta koulua. Millaista siellä on? Châteaussa siis? Veljeni tietysti on kertonut paljon, silti haluan kuulla lisää." Ophelialle ei edes tullut mieleen, että tyttö saattoi hyvin olla aivan yhtä uusi oppilas koulussa kuin hänkin.

[Karolina Porras]

Uusi tyttö otti vastaan Karolinan tarjoaman suklaapatukan ja haukkasi siitä palan. Karolina seurasi ikkunan läpi vielä hetken aikaa pian taakse jäävää Toulousen asemaa. Iloista, hyvästejä heiluttavaa isää ei näkynyt edelleenkään missään.

"Olen Andorrasta", Karolina vastasi tytön esittämään kysymykseen, "Andorralaiset ovat kuulemma hieman erilaisia kuin te ranskalaiset, näin olen ainakin kuullut", tyttö kertoi havainnostaan. Hän oli kuullut useammaltakin Ranskassa asuvalta tuttavaltaan olevansa erilainen, mistä pystyi vetämään selkeän johtopäätöksen; ranskalaiset ja andorralaiset ovat erilaisia.

Uusi tuttavuus mainitsi nimekseen Ophelia Villard. Tuo kertoi tämän lukuvuoden olevan ensimmäisensä Taikakoulu Châteaussa, mutta menevänsä silti jo viidennelle luokalle. Karolina oli olettanutkin tytön olevan hiukan häntä itseään vanhempi.

"Olen vähän huono henkilö vastaamaan tuohon, koska itsekin menen nyt ensimmäistä kertaa Châteauhon. Ainut asia, jonka tiedän kyseisestä koulusta, on se, että jokaisen lukuvuoden ensimmäisenä päivänä lounaalla on jauhelihapihvejä ja mustikkapiirakkaa", Karolina kertoi, "Mikä on muuten sinun lempiruokasi?", tyttö jatkoi jutteluaan, keskustelun saaden nopean käänteen aiheesta toiseen. "Olen muuten Karolina", hän päätti vielä esitellä itsensä. Uuden tuttavuuden kanssa keskustelu soljui niin luonnollisesti eteenpäin, ettei Karolina tiennyt, mitä oikein olisi sanonut tai kysynyt seuraavaksi.

[Ophelia Villard]

Ophelia nyökytti päätään mietteliäänä. Andorrassa hän ei ollut koskaan käynyt, vaikka he matkustelivatkin perheen kanssa melko ahkerasti. Olivathan he käyneet jopa Intiassa ja hän oli päässyt ratsastamaan ihan oikealla norsulla. Se oli ollut jännittävää.
”Vai Andorrasta,” tyttö jatkoi jutteluaan aivan yhtä tuttavalliseen sävyyn kuin jos olisi tuntenut seuralaisensa jo pidempäänkin. ”Millä tavalla erilaisia?” Totta kai sellainen asia kiinnosti. Ulkoisista eroista tuskin oli kyse, sillä Karolina näytti ihan ihmiseltä siinä missä kuka tahansa ranskalainenkin. Joten niinpä kyse oli jostakin sisäisestä piirteestä.

”Tai eipä sillä väliä,” Ophelia jatkoi siltä varalta, että kyse olikin jostakin asiasta, josta ei kannattanut puhua. Mistä sitä tiesi millaisesta erosta lopulta oli kyse. Sehän saattoi olla jotakin pelottavaa, joten oli parempi olla tietämätön. Punatukkainen tyttö ei kuitenkaan vaikuttanut järin pelottavalta, mutta ulkonäkö saattoi pettää. Ties vaikka andorralaiset olivat kaikki ihmissusia tai jotakin sellaista. Ei hän halunnut aloittaa uudessa koulussa minään pelkurina.

Kun tyttö ei ollutkaan oikea ihminen kertomaan Châteausta, Ophelia tunsi pienoista pettymystä. Se meni kuitenkin nopeasti ohi, sillä olihan hän nyt matkalla kouluun ja näkisi pian itse millaista siellä oli. Kunhan he vain joskus pääsisivät perille!
”Mustikkapiirakka on hyvää, mutta onko sitä oikeasti aina? Tai jauhelihapihvejä?” Ophelia ihmetteli. ”Eikö se ole valtavan tylsää, kun voisi tarjota vaikka mitä muuta. Niin kuin vaikka jäätelöä, lettuja ja lihapullia. Minusta pullat ovat parempia kuin pihvit.” Ei jauhelihapihvissäkään mitään vikaa ollut, mutta lihapullia vain oli mukavampi syödä.

”Ai lempiruokaani?” Asiaa täytykin oikeasti miettiä, minkä vuoksi Ophelia hiljeni pidemmäksi aikaa. Hyviä ruokia kun oli niin paljon!
”Jälkiruuat, kaikki makeat sellaiset varmaankin,” tyttö viimein vastasi. ”Mutta jos niitä ei lasketa, niin sitten se on varmaankin tortillat. Entä mikä on sinun lempiruokasi? Ja pidätkö jälkiruuista? Toivottavasti koulussa on joka päivä sellaisia. Koulusta tulikin mieleen, mitä valinnaisia sinulla on? Vai mille luokalle olet edes menossa, enhän minä tiedä onko sinulla vielä edes valinnaisia.”

[Karolina Porras]

Ophelia tuntui olevan kiinnostunut Karolinan andorralaisuudesta. Tuo nyökytti päätään Karolinan kertoessa taustoistaan ja vaikutti uteliaalta kuulemaan lisää. Tyttö kysyi, millä tavalla andorralaiset olivat erilaisia, mutta veti kysymyksensä välittömästi takaisin. Karolina tirskahti pienesti. Ei kyse ollut mistään salaisuudesta, jota ei voisi kertoa eteenpäin. Päinvastoin, Karolina kertoi enemmän kuin mielellään itsestään ja andorralaisuudestaan.

"Meillä andorralaisilla on kuulemma erilainen elämänkatsomus ja erilaiset mielipiteet ranskalaisiin verrattuna. En kyllä ole täysin varma, mitä se käytännössä tarkoittaa. Lisäksi vanhempani ovat olleet ihmettelyn kohteena, mutten ymmärrä sitäkään, koska minusta he ovat aivan normaaleja. Jotkut ovat ihmetelleet myös sitä, miksi syömme niin usein sianjalkoja, koska kaupassa olisi parempaakin lihaa myytävänä", Karolina kertoili ja kohautti lopuksi olkiaan. Hän oli kuullut erilaisuuden olevan myös rikkaus, joten moiset kommentit ja ihmettelyt täytyi ottaa vain kehuna.

Keskustelu siirtyi nopeasti ruokaan, joka olikin yksi Karolinan lempiaiheista. Ophelia kertoi mustikkapiirakan olevan hyvää ja pitävän enemmän lihapullista kuin -pihveistä. Lempiruoakseen tuo kertoi makeat jälkiruoat sekä tortillat.

"Minä en ole koskaan maistanut tortilloja, mutta munakasta sen sijaan olen. Se on hyvää. Lempiruokani on varmaankin grillatut sianjalat sekä keitetyt ravut. Jälkiruoat ovat välillä hyviä, mutta välillä hieman etovia. En esimerkiksi voi sietää suklaakakkua, koska sen maku on niin tunkkainen. Sen sijaan uuniananas on taivaallista", Karolina kertoi, ja puheenaihe siirtyi nopeasti seuraavaan - opiskeluun ja valinnaisaineisiin.

"Menen kolmannelle ja otin kaikki valinnaisaineet. En nimittäin voi tietää etukäteen, mitkä oppiaineet ovat todellisuudessa kiinnostavia ja mitkä eivät. Kysyin asiasta rehtorilta pöllöpostitse ja hän kertoi, että valinnaisaineita pystyy karsimaan myöhemmin, jos alkaa tuntua liian raskaalta. Rehtori vaikuttaa kyllä sydämelliseltä ja mukavalta ihmiseltä", Karolina selitti. (Pitivätköhän kaikki andorralaiset ankaria ja kylmiä ihmisiä sydämellisinä ja mukavina?)

"Entä sinä?"

[Ophelia Villard]

Ophelia ei ollut varma, mitä tästä tytöstä olisi pitänyt ajatella. Tai andorralaisista, jotka vaikuttivat tytön puheiden perusteella olevan kuin eri planeetalta, jos kerran mielipiteet olivat erilaisia ja elämänkatsomuskin. Millähän tavalla ne sitten mahtoivat erota ranskalaisten katsomuksista? Kun eikö ranskalaisillakin ollut monia tapoja nähdä maailma? Tai no, ei Ophelia ollut ihan varma. Hän ei tuntenut loppujen lopuksi kovin montaa ranskalaista, ellei kotikaupungin ja entisen koulun tuttavia laskettu mukaan. Kesti hetken, ennen kuin Ophelia tajusi tytön puhuneen jotain sianjalkojen syömisestä. Olikohan hän nyt kuullut oikein? Vaaleatukkainen noita räpytti silmiään muutaman kerran ja tuijotti toista kysyvä ilme kasvoillaan. Tyttö näytti kuitenkin tarkoittaneen sanojaan. Sianjalkoja! Sehän kuulosti suorastaan ällöttävältä. Ei kai sentään uudessa koulussa sellaisia joutuisi syömään?

"Syöttekö oikeasti sianjalkoja?" Ophelia kysyi, kun moiset ällötykset tulivat uudelleen mainituiksi. Hän jopa ohitti tytön esittämän kysymyksen ensin, sillä jalka-asia oli sen verran kiinnostava. Ja samalla kammottava. Opheliakin söi lihaa, mutta jotkin eläinten osat lautasella olivat kerrassaan puistattavia. Niin kuin vaikkapa kieli tai maksa. Kuka sellaisia halusi syödä, munuaisista puhumattakaan. Vai olivatko ne edes syötäviä osia?

"Minä menen viidennelle," Ophelia totesi saatuaan vastauksen edelliseen kysymykseensä. "Ja otin valinnaiseksi ennustusta, huispausta, taikaolentojen hoitoa ja jästitietoa. Toivottavasti ne ovat helppoja aineita. Numerologia vaikuttaa ainakin vaikealta. Pakkohan se on olla, jos numeroista kyse. Opettajista en tiedä, mutta veljeni on kertonut omat mielipiteensä ja hän oli rehtorista eri mieltä. Mutta kohtahan minä näen itse! En millään malta odottaa että pääsemme perille. Mihin tupaan muuten haluaisit päästä?"

[Karolina Porras]

Karolina ei yllättynyt siitä, että myös Ophelia kummasteli tytön ja hänen perheensä ruokailutottumuksia. Näin karkeasti laskettuna yli puolet Karolinan jutustelukumppaneista oli kyseenalaistanut kyseisen asian. Karolinan mielestä moisen asian ihmettely oli kummallista. Se olisi sama, kun hän itse kummastelisi, söivätkö amerikkalaiset oikeasti hampurilaisia, italialaiset pizzaa ja ranskalaiset patonkia. "Tottakai me syödään. Miksemme söisi. Lisäksi syömme keitettyjä perunoita ja ruskeaa kastiketta", tyttö vastasi ihmettelyyn perinteisellä tavallaan. Tosin jälkimmäiseksi mainitut ruokalajit eivät yleensä herättäneet samankaltaista kummastelua.

"Vai niin. Minä odotan varsinkin ennustusta, koska siinä on kuulemani mukaan paljon käytännön harjoituksia. En malttaisi millään odottaa, että pääsen koskettelemaan kristallipalloa sekä ennustamaan vompatin sisäelimistä", Karolina kertoili, "Minulla ei ole suosikkitupaa, mutta luultavasti päädyn Pouffsouffleen. Toisaalta Serpentardkin voisi olla hyvä vaihtoehto. Luultavasti en päädy ainakaan Gryffondoriin, sillä en ole tarpeaksi rohkea, enkä Serdaigleen, koska en ole riittävän viisas. Entä sinä?"

Karolina oli yllättynyt siitä, kuinka helppoa Ophelian kanssa oli jutella. Tässä nähtiin jälleen kerran, ettei ikäerolla ollut mitään merkitystä. Karolina halusi niin paljon kertoa tytölle kaikkea itsestään sekä oppia tuntemaan tuon paremmin.

"Onko sinulla lemmikkejä? Entä mikä on lempipelisi?", Karolina esitti seuraavat kysymyksensä.

[Ophelia Villard]

Keitetyt perunat ja ruskea kastike kuulostivat jo paljon paremmilta kuin sianjalat. Mitä syötävää jaloissa edes oli? Eivätkö sian sorkat olleet kovaa kuin luu. Ne taisivat jopa olla luuta, tai ainakin jotakin sen tapaista. Ei jaloissa ainakaan lihaa voinut olla, miksi ne muuten olivat possuparkojen ruipeloin osa, ellei saparoa laskettu? No, söiväthän ihmiset tietysti kaikkea muutakin kummallista. Niin kuin vaikka etanoita ja heinäsirkkoja. Ajatus moisten öttiäisten syömisestä ei pahemmin Opheliaa houkutellut. Toivottavasti uudessa koulussa ei sellaisia tarjottaisi.

”Ei kai sentään vompatin sisäelimistä tarvitse ennustaa?” Ophelia kysyi hieman järkyttyneenä. Se kuulosti vielä kamalammalta kuin sian jalat lautasella. ”Kristallipalloon katsomista minäkin kyllä odotan innolla. Ajatella, jos näen sieltä vaikka jonkun komean miehen! Se vasta olisikin jotain.” Ophelia ei voinut olla tirskahtamatta ajatukselle. Tietysti hän näkisi kristallipallossa vain jotakin tylsää. Tai sitten ei kerrassaan mitään, mikä olisi melkein kamalampaa kuin tylsien asioiden näkeminen. Aina sitä kuitenkin sai unelmoida siitä, että pallo näyttäisi jotakin erityistä.

”Minäkään en usko päätyväni Serdaigleen, enkä kyllä Serpentardiinkaan. Pouffsouffleen ehkä, ainakin veljeni sanoi että joutaisin sinne. Ajattele jos pääsemmekin samaan tupaan. Eikö olisi hauskaa!” Sitä se tosiaan olisi, etenkin kun hän ei vielä tuntenut koulusta juuri ketään. Totta kai olisi mukavaa päästä samaan tupaan jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa juttukin luisti.
”On minulla, minervanpöllöni Hercule, äiti lähettää sen perästä päin siltä varalta että unohdin jotakin,” Ophelia kertoi. ”Ja kotona on kissa, se ei kyllä ole omani, mutta meidän perheen yhteinen. Entä onko sinulla lemmikkejä?”

Ophelia arveli, että tyttö todennäköisesti oli sellainen, joka pärjäsi eläinten kanssa, vaikka söikin sian jalkoja ja oli hieman erikoisen oloinen. Mutta tuo vaikutti sellaiselta, ettei ainakaan hiipinyt kiusaamassa eläimiä tai muuta sellaista.
”Ai niin, se lempipeli,” Ophelia muisti toisen kysymyksen. ”Jos huispaus lasketaan niin se, mutta jos ei, niin sitten en oikeastaan tiedä. Velhoshakki on ainakin ihan liian vaikeaa, vaikka sitä on mukava katsoa vierestä. Pelaatko itse paljon pelejä? Ja entä huispaus, kai pidät siitä? Minä rakastan lentämistä!”

[Karolina Porras]

Myös Ophelia oli Karolinan tapaan innostunut tulevista ennustuksen oppitunneista. Tosin kyseinen tyttö ei niinkään odottanut vompatin sisäelimistä ennustamista, vaan ennemminkin sitä, että näkisi kristallipallossa jonkun komean miehen. Karolina oli vielä sen verran nuori, ettei hän olisi välittänyt, vaikka olisi itse nähnyt kristallipallossa komean miehen. Ellei kyseinen mies sitten sattunut olemaan hänen isänsä.

Karolina nyökytteli Ophelian tupapohdinnoille. "Se olisi superkivaa!", hän kommentoi ajatukselle siitä, että kaksikko päätyisi samaan tupaan. Harmi, että Ophelia oli Karolinaa vanhempi, koska he eivät pääsisi opiskelemaan samoille oppitunneille. Jos Ophelia olisi hieman nuorempi, Karolina pitäisi huolen siitä, että pääsisi jokaisella oppitunnilla istumaan tuon viereen. Lisäksi hän tekisi kaikki ryhmätyöt tuon tytön kanssa sekä pähkäilisivät yhdessä läksyjä aina oppituntien jälkeen. Se vasta olisikin tosiystävyyttä!

"Meidän perheellä ei ole lemmikkejä, mutta naapurilla on lehmiä, joita käyn hoitamassa. Me olemme sopineet, että ne ovat vähän niin kuin minunkin lemmikkejä. Hercule kuulostaa kyllä hyvältä pöllöltä", Karolina kertoili, "Minun lempipeli on kroketti, sitä pelaan todella paljon. Huispauksesta en välitä, se on mielestäni hieman tylsää. Oletko sinä koskaan tippunut luudalta?"

Koputus keskeytti tyttöjen jutustelutuokion. Vaunuosaston ovi aukesi ja iloiset kasvot pilkistivät oven raosta. Siellä oli ruokakärryä työntävä noita, joka kysyi, tahtoiko kaksikko ostaa jotain syötävää. Karolina jäi pohtimaan vastaustaan. Hän söi juuri kotonaan ennen lähtöä, mutta toisaalta hänen olisi tehnyt mieli ostaa jotain.