Kirjoittaja Vanessa Kingston » 03 Loka 2015, 14:31
"Voinko jo avata tämän?" Brian huudahti kysymyksen kentän toiselta laidalta. Malttamattomuus kuului hänen äänestään ja se hieman huvitti minua. Yleensä poika oli niin rento lähes kaikissa tilanteissa ja nyt hän tuntui olevan aivan liekeissä.
"Älä vielä", hymähdin vastaukseksi. "Hae maila siltä varalta, että joku idiootti ei ole lukinnut ryhmyjä ketjuihinsa."
Näin Brianin nyökäyttävän päätään ja kaivavan sauvansa esiin. Tuhahdin reaktiolle. Eikö hän oikeasti jaksanut hakea mailoja ihan vain normaalisti vähän niin kuin jästit tekevät?
"Tulejo", kuulin vaimean komennon Brianin suusta ja kaksi puista mailaa viilettivät hänen käsiensä ulottuville. Toisen poika otti itselleen ja toista poika lähti lennättämään minua kohti. Kun maila oli kolmannesjalan päässä minusta, tarrasin siitä kiinni oikealla kädelläni. Maila tuntui aluksi kevyeltä kuin ilma, mutta kymmenessä sekunnissa tunsin jo sen painon kädelläni. Brian oli laittanut sauvansa piiloon ja kumartui avaamaan pallolaatikkoa. Hän katsahti minuun kysyvästi. Vaistomaisesti nyökkäsin pojalle rohkaisten ja Brian keskittyi taas laatikkoon.
Eipä aikaakaan, kun kuulin korviini villiä kolinaa. Kolina tuli pallolaatikosta eikä tarvinnut pitkään miettiä, mikä kolinan aiheutti. Sen aiheutti ryhmy, jonka joku oli jättänyt lukitsematta kahleisiinsa.
"Ole valmiina", huudahdin varoitukseksi. Poika kohotti toista kulmaansa. Varmaan luuli minun epäilevän häntä. Tosiasiassa pystyin luottamaan häneen tässä täydellisesti. Ehkä. Niin ainakin ajattelin, vaikka oikeasti ei kannattanut luottaa kehenkään varsinkaan tärkeissä asioissa.
Tiukensin otettani Tulisalamasta ja kampesin itseni ehkä hieman liian kovakouraisesti sen selkään, sillä luuta pudotti korkeuttaan ainakin puolitoista jalkaa ja tippui suoraan alaspäin. Mokomakin. En minä nyt niin painava ollut, vaikka olihan sitä kesän aikana tullut herkuteltua. Läski, luuta olisi varmaan sanonut, jos se osaisi puhua. Tai edes ajatella.
Havahduin ajatuksistani ja näin, kuinka kentän toisella laidalla toinen ryhmyistä syöksyi suoraan pallolaatikosta ja lähti minua kohti. "Valmiina", mumisin itsekseni tiedostaen silmäni ja käteni huonot yhteistyötaidot. En nimittäin melkein koskaan saanut niitä pelaamaan yhteen, jos minun piti vaikka lyödä mailalla palloa. Sen sijaan olin hyvä jahtaajana ja pidinkin jahtaajan tehtävistä kovasti. Huispausleirillä siellä Skotlannissa olin saanut paljon kehuja myös siitä, kuinka hyvä etsijä olisin. Minua ei kehut kiinnostanut, koska vihaan etsijänä olemista. Se on niin stressaavaa.
Ryhmy lähestyi minua uhkaavasti ja valmistauduin lyömään sen pois — tai pinkomaan äkkiä pakoon niin lujaa kuin vain pystyisin. Jälkimmäinen nimittäin kuulosti minulle helpommalta ratkaisulta. Vahvan pintakuoren alta löytyi oikeasti vain sulaa vaahtoa. Vähän niin kuin paahdettu vaahtokarkki. Rapea pintakuori ja sulan valuva sisältä. Sellaisia paahdettujen vaahtokarkkien kuului olla. Ei sellaisia palaneita, ruskeita, syömäkelvottomia palleroita. Minä olen oikeasti vähän niin kuin oikein paahdettu vaahtokarkki.
Vatsan pohjalta kouraisi, kun ryhmy oli alle viiden jalan päässä minusta. Kuka idiootti oikeasti jätti ryhmyn lukitsematta pallolaatikkoon? Eikö se idiootti oikeasti ymmärtänyt, että ryhmyn isku voisi oikeastaan olla joskus melko kohtalokas? Jos pallo osuisi vaikka jotain oppilasta päähän ja kyseinen oppilas kuolisi iskuun? Tai tippuisi viidenkymmenen jalan korkeudesta ja taittaisi niskansa? Ei näin.
Työnsin luutani täyteen vauhtiin suoraan ylöspäin. Ryhmy seurasi minua ja jatkoin matkaani vaakasuorassa. En uskaltanut käyttää mailaa, joten yritin kaivaa sauvaani sisätaskustani. En saanut siitä kunnollista otetta ja sauva lipesi sormieni välistä suoraan kohti maata neljänkymmenen jalan korkeudesta.
"Auts", sain mumistua, kun huomasin myös mailan kadonneen käsistäni. Se lojui selvästi yhdellä katsomon penkeistä. Sauvaani en sen sijaan huomannut missään. Onneksi Brian auttaisi minua ja saisin sen helposti takaisin.
Lennettyäni ainakin kaksi minuuttia monimutkaisia lentokuvioita, uskalsin vilkaista taakseni. Ryhmy ei enää seurannut minua vaan oli valinnut uudeksi kohteekseen Brianin. Mumisin jotain epämääräistä vaivaantuneesti, kun Brian kohotti sauvansa ja kohdisti sen tyynesti kohti ryhmyä.
"Estous!" Brian lausahti kuuluvasti ja ryhmy pysähtyi.
Lentelin kevyesti Brianin luokse ja pyyhkäisin hiukset pois silmiltäni.
"Hyvä tähtäyskyky", sain sanotuksi.
"Kiitos", Brian vastasi tyynesti, mutta jokseenkin hänen katseensa vaikutti arvioivalta. Huokaisin, jolloin Brian kohotti toista kulmaansa.
"Öö... Taisin tiputtaa tuolla ylhäällä lennellessäni sauvani..." takeltelin sanoissani. "...ja sen mailan", jatkoin nolona tuijottaen kenkieni kärkiä. Kun olin nostanut katseeni takaisin ylös, Brian olikin jo hoitanut homman.
"Tässä", hän hymyili minulle ystävällisesti ojentaen mailaa ja sauvaa takaisin minulle. En vastannut tai tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että tajuaisin mitään Brianin sanoista. Ne kuulostivat korviini niin puuroisilta kuin olla ja voi.
"Vanessa, olet aivan kalpea. Oletko kunnossa?", poika kysyi, mutta sanat huuhtoutuivat päästäni yhtä nopeasti kuin olin kuullut ne.
Olin vain hiljaa ja tuijotin poikaa hypnositoituneena.
Epäaktiivinen kiireiden takia. En ota nyt uusia roolipelejä, mutta vanhat ja sovitut pelataan, mikä on tietysti olennaista.Vanessa Kingston (14): Huispaukseen ja lentämiseen ihastunut metamorfimaagityttö Serdaiglesta.
Muut hahmoni: Sienna Bloodworth (13) & Brian Eldridge (15) & Dalia Delacroix