Kirjoittaja Evelyn Clément » 19 Loka 2015, 19:24
// Aw, miten omituisen hypähtelevää kerrontaa taas kerran. :[] Mutta kiitos nyt minunkin puolestani kaikille mukana olleille! Even kanssa lopettelen tähän, kuten tuolla tupahuoneessa taisinkin jo mainita. :D //
Jostain syystä tajusin vasta sillä hetkellä, kun tuo pelaaja avasi suunsa, ettei kaikki tosiaankaan ollut niin hyvin olin luullut. Näin muutaman henkilön, jotka keräilivät kasvot kireinä kamppeita ja tyhjensivät noutopöytää. Hymyni laski laskemistaan ja rypistin hieman otsaani.
"- näin ollen tämä biletys päättyy tähän", puheenpitäjä totesi taas kerran ja vilkaisi jotakuta, joka seisoskeli hänen edessään, kuin tukea hakien. "Niin, siis pitää lopettaa. Kaikki voi nyt lähteä. Kiva, kun tulitte näinkin sankoin joukoin ja näkemiin", huispausjoukkuelainen sanoi. Sitten hän toisti sitä vielä jonkin aikaa, kunnes viesti näytti menevän perille ja väki alkoi kulkeutua ovea kohti.
Vilkaisin pöytää, jonka äärellä olin istunut, mutten nähnyt ketään, tai sitten katsoin väärää pöytää, en edes ollut varma. Epävarma tunne sanoi minulle, että nyt oli tapahtunut jotain, mitä ei tohdittu ääneen sanoa, joten kaikkien tulisi häipyä salavihkaa ja pian. Itselläni ei ainakaan ollut pienintäkään aikomusta olla paikalla, jossa oli tehty jotain kiellettyä.
Tämä juhla oli vaikuttanut muutenkin niin pitsireunuksiselta. Ärsyyntymisen aalto kupli ylleni. Miten ihmeessä olin kulkenut taas niin silmät ummessa? Miksen ollut jäänyt tupahuoneeseen? Mitä ihmettä oli tapahtunut? Suuntasin tuon tykytyksen juuri siihen pelaajaan, joka epäonnekseen oli saanut ilmoittaa asiasta, mutta joka ei sitten ollut kertonut siihen oikeaa syytä. Kierrellyt ja kaarrellut hän kyllä oli, toistellut sitä ja tätä, muttei antanut mitään, mihin voisi oikeasti tarttua.
Tuntui, että pistin kaikki risteilevät ajatukseni hetkiseen kimpaantumiseen tuolle pelaajalle, kuin juhlan loppumisen syy olisi hänen syynsä. Aivan kuin en olisi itse juuri suunnitellut poistuvani paikalta. Oli kuin kaikki mukava olisi tyssännyt kuin seinään ja sille oli vihdoin löytynyt olomuoto. Pudistin päätäni ja yritin karistaa ajatuksen. Viha ei ollut ratkaisu, eikä hyväksi kellekään. Huokaisin ja tavoitin katseellani vielä muutaman niistä, joiden seurassa olin tänään ollut.
Tämä ilta oli ollut uskomaton. Olin pitänyt siitä, miten rennosti olin voinut olla. Olin saattanut kerrankin puhua jossain ryhmässä. Olin saattanut tutustua ihmisiin paremmin. Tämä oli kai sitä seuraelämää, josta Bianca piti. Olin yllättynyt tajutessani, että minäkin pidin siitä. Pidin puhumisesta silloin, kun minun ei tarvinnut jännittää, miten muut siihen suhtautuisivat. Olin saanut vihdoin kutsun jonnekin. Joku oli halunnut minut tänne, tai no siis, Rosella McDevon. Olin niin pitkään halunnut mukaan niihin tapahtumiin, josta kaikki puhuivat, mutten ollut kehdannut kutsua itseäni. Yleensä sitä tunnuttiin vain olettavan, että koska olin "koulutyttö", se "etupenkin tyttö", niin en vain viihtyisi missään muualla. Olin itsekin luullut niin, vaikka kyse saattoikin olla jostain muusta. En vain koskaan ollut tuntenut itseäni tervetulleeksi bileisiin ja tapahtumiin. Koin oloni niin usein yksinäiseksi.
Ehkäpä tämä oli osoitus jostain muusta. En olisi enää se hiljainen harmaa hiirulainen Beauxbatonksista. Se aika alkoi olla ohi. Château oli niin monella tavalla erilainen paikka, että olisi turhaa enää antaa menneen määrätä kaikkea. Voisin päästä yli. Päästää irti. Tilanteet muuttuivat. Ihmiset muuttuivat. Minä muutuin.
Astuin ovesta ulos hymyillen. Kirpeähkö ilma sai minut hytisemään ja tiukentamaan otetta kaavusta. Kuvittelin mielessäni, miten alkaisin käymään juhlissa useammin ja muuttuisin villimmäksi joka kerta. Ajatus huvitti, sillä tiesin, ettei niin koskaan tapahtuisi. Kaikki palaisi ennalleen ja olisin huomisesta lähtien taas se koulutyttö eturivistä. Halusin tai en, niin yksin en pystyisi sitä käsitystä muuttamaan, sillä kaikki ajattelivat minusta niin. Minun pitäisi oikeasti tehdä jotain väärää, jos haluaisin rikkoa kahleet ja murtaa ennakkoasenteet, enkä minä ollut tekemässä mitään sellaista. Radikaalit valinnat eivät sopineet omiin arvoihini, joista pitäisin kiinni. Silti minusta tuntui kerrankin hieman pahikselta, kun tallustin muiden perässä koulua kohti.
Kello saattoi hyvinkin olla jo yli yhdentoista, jolloin oppilaiden pitäisi olla omissa tupahuoneissaan. Ryhmä loi kuitenkin voimaa ja sillä hetkellä kuvittelin, että olisin Serpentardien kanssa voinut vaikka välttyä aina niin kaavoihinsa kangistuneen Molinan rangaistuksilta, jos häneen olisimme törmänneet. En ollut sen paremmin tuntenut kuuluvani tupaani koskaan aiemmin.