Tutustuminen kirjaston rauhassa

[Katrine Isabell Wall]

”Tykkään tosi paljon fantasiasta ja oppikirjoista. No, novelleja luen myös”, Fanny kertoi kun kävelimme portaikkoa ylös. ”Entä sinä?”

”Hmm, luen aika paljon kaikenlaisia kirjoja. Enimmäkseen jästien fantasiakirjoja, koska heidän käsityksensä taikamaailmasta on upea ja mielikuvituksellinen. Ja lukiessani voin kuvitella olevani seikkailussa mukana. Lempikirjani on Taru Sormusten Herrasta. Siinä on kääpiöitä ja velhoja ja hobitteja”, selostan. Äh, tuskin Fannya noin paljon kiinnosti. Miksi lörpöttelen aina niin paljon kirjoista? Onneksi Fanny ei tainnut pitää pitkää horinaani kovin kummallisena, sillä hän kysyi jo seuraavaa asiaa.

”Tuli muuten mieleen, mistä olet kotoisin?” Fanny kysyi. Mitähän vastaisin?

”No, asuin lapsena Uudessa Seelannissa, mutta muutimme kolme vuotta sitten Ranskaan. Äiti on Uudesta Seelannista ja isä Ranskalainen”, kerroin. Vilkaisin Fannyä. Voisinkohan esittää vastakysymyksen. Jotenkin minua vaivaannutti udella tytön taustaa. Ehkä hän ei haluaisi kertoa, arvet kasvoissa ja käsissä kuuluivat varmaan olennaisesti tytön menneisyyteen. No, toisaalta, ei Fannykään ollut elämäntarinaani kysynyt, vain syntyperääni, joten ehkä minäkin voisin kysellä maata. ”Entä mistä sinä tulet?”

”Aah!” huudahdin. Olin keskittynyt puhuessani muihin asioihin, ja nyt olin tipahtanut portaan läpi, onneksi vain toisesta jalasta. Yritin kammeta itseäni ylös aukosta, mutta olin juuttunut tiukasti kiinni. Miltähän mahtaisin näyttää alakerrasta katsottuna? Yksi jalka sätkimässä katossa näyttäisi tosi koomiselta. Mieleeni tuli jästien romaani Ronja Ryövärintytär, jossa Ronja juuttui reittään myöten kummallisten pikku olentojen koloon. Se vielä tästä puuttuisikin, jos joku ripustaisi jalkaani kehdon kuten kirjassa.

”En minä yleensä ole kömpelö”, sanoin Fannylle, ja tottahan se oli: tavallisesti olin tosi varovainen ja liikuin sulavasti, enkä muista kaatuneeni elämässäni kuin pari hassua kertaa. ”Äh, olen jumissa!”

//Enpä ole ennen ajatellut, millä kielellä puhutaan :D No, minulle ihan sama, Katrine hallitsee molemmat ja niin kai Fannykin. Voit valita, Fannyhan sen keskustelun aloitti, Katrine jatkoi sillä kielellä.//

[Fanny Wiest]

//No, nyt taidetaan puhuta ranskaa:)//

”Hmm, luen aika paljon kaikenlaisia kirjoja. Enimmäkseen jästien fantasiakirjoja, koska heidän käsityksensä taikamaailmasta on upea ja mielikuvituksellinen. Ja lukiessani voin kuvitella olevani seikkailussa mukana. Lempikirjani on Taru Sormusten Herrasta. Siinä on kääpiöitä ja velhoja ja hobitteja”, Katrine selosti. "Olen myös lukenut sen ja tarkoitin juuri jästien fantasiakirjoja", sanoin iloisesti.

”No, asuin lapsena Uudessa Seelannissa, mutta muutimme kolme vuotta sitten Ranskaan. Äiti on Uudesta Seelannista ja isä Ranskalainen”, Katrine vastasi kysymykseen. Heti sen jälkeen tajusin tehneeni virheen. Olin kysynyt häneltä hänen taustojaan! Toivottavasti Katrine ei tajuaisi kysyä samaa minulta! Tottakai hän oli huomannut arpeni ja itse olin huomannut, että moni kyseli niiden taustaa, mistä en missään nimessä haluaisi puhua.

”Entä mistä sinä tulet?”

Leukani loksahtivat yhteen. Muutuin aivan kireäksi, mikä oli minulle hyvin epätavallista. Ihmettelin itsekin reaktiotani. Ei vanhempani niin kauheeta olleet. Vai olivatko? Ei kai 'muutama' kidutuskirous ollut rikos? Vai oliko? Ääääääh! Lopeta, lopeta, lopeta!!! Yritä käyttäytyä normaalisti.

Ajatukseni olivat aivan sekaisin, joten vedin kerran syvään henkeä.
"Asun Kanadassa. Orpokodissa tarkalleen ottaen", sanoin mahdollisimman tavallisesti. Yritin hymyillä, muttei siitä tullut oikein mitään, joten lopetin saman tien.

”Aah!” Katrine huudahti äkisti. Olimme portaissa ja tyttö oli juuri kadonnut vierestäni. Katrinen toinen jalka oli pudonnut seuraavaan portaan läpi, joka sattumalta oli kompaporras.

”En minä yleensä ole kömpelö”, Katrine selitti. En ollut kyllä ajatellutkaan Katrinea kömpelösti. ”Äh, olen jumissa!” tyttö voihkaisi. Loikkasin sen portaan yli mihin Katrine oli juuttunut. Ojensin käteni.

[Katrine Isabell Wall]

Kysymykseni vaikutti Fannyyn melko rajusti. En olisi saanut kysyä sitä! Miksi, miksi kysyin? Yleensä niin iloinen Fanny muuttui hetkeksi kireäksi ja oli hiljaa. Juuri kun meinasin vaihtaa puheenaihetta Fanny veti syvään henkeä rauhoittuakseen.

”Asun Kanadassa. Orpokodissa tarkalleen ottaen”, Fanny sanoi yhä hieman kireästi, mutta yritti hymyillä. Se ei kuitenkaan saavuttanut tavallista lämpöään, vaan jäi tyhjäksi kulissiksi myllertävien tunteiden eteen.

Portaaseen putoamiseni rikkoi juuri sopivasti jännittyneen tilanteen. Fanny hypähti portaan yli eteeni ja veti minut ylös. Onneksi en ollut niin tiukassa, etten olisi päässyt ylös Fannyn vetäessä ja minun ponnistaessani. Tiesin, että Fanny oli kai yrittänyt välttää sitä, että hänen lausahduksensa aiheuttaisi liikaa pohdintaa, mutta en voinut olla miettimättä sitä. Fanny oli muuttunut torjuvaksi ja sulkeutuneeksi äkkiä ja vastannut lyhyesti ja väkisin. Hänellä ei tainnut olla mukava lapsuus. Katsoin Fannya ja pohdin olivatko tytön vanhemmat kuollet vai mitä heille oli sattunut, kun Fanny oli joutunut orpokotiin. Ja olivatkohan arvet tulleet orpokodissa? Kuvittelin kauhean laitoksen, jossa lapsia kohdeltiin kuin orjia ja tottelemattomuudesta rangaistiin rankasti – ei en halunnut miettiä sellaista. Oliko sellaisia nykypäivänä? Toisaalta, saattoihan olla, että ongelmat olivat kotona ja juuri niiden takia Fanny oli viety orpokotiin. Kamalaa kuitenkin, miten päin tahansa ajatteli.

Tämä ei ehkä ollut meille paras puheenaihe. Kumpikaan ei halunnut jatkaa juttua siitä, joten paras sanoa jotain muuta.

”Aiotko muuten – huoaah!” sanat eivät tulletkaan, vaan massiivinen haukotus, joka sai minut nauramaan. Olinpa väsynyt! Minulla oli pitkä päivä takana, koulua, lukemista, uusi ystävä, uusi loitsu... ”Kylläpä minua väsyttää! Eikä kello ole kuin vartin yli kahdeksan! Taidan mennä suoraan nukkumaan”, sanoin yhä huvittuneena haukotuksestani. Nyt vasta sitä ajatellessani huomasin, kuinka silmät eivät tahtoneet pysyä auki ja laukku painoi enemmän kuin kirjastoon mennessä. Minulla oli ollut niin hauskaa Fannyn kanssa rupatellessa, etten ollut edes huomannut, kuinka väsynyt olin. En edes enää muistanut, mitä olin aikonut sanoa. Jotain tyhjänpäiväistä kai.

[Fanny Wiest]

Vedin Katrinen pois portaista. Tytön jalka irtosi helposti, kun minä vedin ja hän ponnisti pois portaan sisältä. Jatkoimme matkaa. Laskeutuessa portaita, huomasin kuinka Katrine katseli minua miettivästi. Hymyilin vaisusti takaisin. Katrine varmaan ihmetteli reaktiotani. Pitäisikö kertoa? Ehkä...

"Vanhempani eivät oikein pitäneet minusta."

Huomasin kesken mietteideni sanoneeni sen ääneen. Ihme kyllä, tuntui helpottavalta kertoa jollekulle taustoistani. Kukaan ei tiennyt niistä jos Emilyä ei oteta huomioon. En ikinä ollut puhunut lapsuudestani kenellekkään, en edes Emilylle, joka oli kuullut sen, kun orpokodin omistaja oli puhunut siitä toiselle naiselle.

"Onneksi he ovat nyt azkabanissa", sanoin pienen tauon jälkeen.

”Aiotko muuten..." Katrinen keskeytti iso haukotus. Purskahdin nauruun ja Katrinekin alkoi nauraa. Kireä ilmapiiri oli nyt aivan poissa. ”Kylläpä minua väsyttää! Eikä kello ole kuin vartin yli kahdeksan! Taidan mennä suoraan nukkumaan”, Katrine totesi. Huomasin itsekin miten painavalta laukku tuntui. "Joo. Taidanpa tehdä samoin", sanoin hymyillen. "Hyvin muuten ajoitettu", naurahdin ja osoitin käytävän päähän, missä Serdaiglen oleskeluhuoneen oviaukko jo näkyi.

//Taidetaan alkaa varmaan lopettelemaan??//

[Katrine Isabell Wall]

”Vanhempani eivät oikein pitäneet minusta. Onneksi he ovat nyt Azkabanissa”, Fanny sanoi. Yllätyin hieman, en ollut arvannut tytön kertovan vapaaehtoisesti enempää. Onneksi Azkabanissa! Kuinka kauheita he oikein olivat, jos heidän oma lapsensa oli tyytyväinen heidän vangitsemisestaan? Eivätkö lapset yleensä rakasta vanhempiaan ja ole surullisia jos he joutuvat vankilaan. Tai ehkä rikokset olivat kohdistuneet Fannyyn. Se ainakin selittäisi helpotuksen vangitsemisesta. Fannylla oli paljon arpia, eivät kai tytön omat vanhemmat olleet voineet aiheuttaa niitä?

Haukotukseen keskeytynyt lauseeni nauratti myös Fannya, joka totesi:

”Joo. Taidanpa tehdä samoin. Hyvin muuten ajoitettu”, Fanny naurahti ja huomasin saman kuin Fanny: olimme jo saapuneet oleskeluhuoneen ovelle. Sanoin tunnussanan ja astuin sisään. Huone oli vieläkin täynnä porukkaa, kello ei ollut vielä paljon mitään. Yleensä puuhastelin itsekin kaikenlaista kymmeneen ennen kuin menin nukkumaan. Lähinnä siis luin. Tänään nukkumatti taisi kuitenkin olla kohdallani edellä aikataulusta, joten en etsinyt vapaata istumapaikkaa, vaan kävelin huoneen halki makuusaleille johtavalle ovelle ja käännyin Fannyyn päin.

”Oli tosi kiva tutustua. Nähdäänhän me taas?” sanoin hänelle. Pirteä ja ystävällinen tyttö oli hyvää seuraa minulle. En tiedä kuinka pitkälle hän jaksaisi ujoa ja sulkeutunutta, hieman masentuneelta ja todella säikyltä vaikuttavaa tyttöä, mutta minä kyllä haluaisin tutustua häneen enemmänkin. Muun hyvän lisäksi hän oli opettanut minulle uuden loitsun ja iskostanut päähäni kuvan minusta lentämässä. Siitä aiheesta aion kyllä etsiä lisää tietoa. Ties vaikka pääsisin joskus lentämäänkin.

//Jep, ajattelin vielä yhden viestin kirjoittaa, mutta tuskinpa tässä sen kummempaa enää, kunhan tytöt vain menevät nukkumaan tuosta rupattelemasta, niin eiköhän tämä ala olla purkissa :D//

[Fanny Wiest]

Astuin Katrinen perässä oleskeluhuoneeseen. Siellä oli vieläkin häliseviä oppilaita, eihän kello ollut kuin puoli yhdeksän. Tähän aikaan yleensä istuisin pylvässängyssäni, joko lukien tai kuunnellen huonetoverieni keskustelua.

Kävelin Katrinen perässä oleskeluhuoneeseen toiseen päähän. Katrine kääntyi minuun päin. ”Oli tosi kiva tutustua. Nähdäänhän me taas?” hän sanoi. Naamalleni levisi sekunnin murto-osassa leveä hymy, jonka Katrinekin oli nähnyt jo sata kertaa tämän illan aikana. "Ehdottomasti!", hihkaisin. "Toivottavasti pian."

Ennen kuin Katrine ehti lähteä omaan makuusaliinsa, ojensin käteni halaukseen. Rutistin Katrinea tiukasti. Päästin irti, korjasin laukkuani ja hypähdin kierreportaikon ensimmäiselle portaalle. "Hyvää yötä", naurahdin vielä Katrinelle ja hyppelin portaat ylös.

Heitin laukkuni sängylle. Lysähdin istumaan lattialle ja heiluttelin hetken varpaitani. Sen jälkeen puinen yöpuvun päälle, työnsin laukkuni sängyn alle, nappasin kirjan yöpöydältä ja kaivaiduin sängyn syövereihin.

Melkein siinä samassa, kun olin vetänyt peiton korvilleni muisti jotain tärkeää. Nousin sängystä ja kaivoin laukustani paperin. Etsin palasen sinitarraa ja kiinnitin Katrinen piirustuksen sänkyni päätyyn tyynyn yläpuolelle. Kömmin takaisin sänkyyn ja ihasteli Katrinen piirtämää kuvaa.

//Tämä taisi olla sitten viimeinen viestini. Kiitos ja kumarrus erittäin mahtavalle peliseuralle:)!//

[Katrine Isabell Wall]

Fanny hymyili minulle tutuksi tullutta hymyään. ”Ehdottomasti!” hän sanoi. ”Toivottavasti pian.” Fanny halasi minua hyvästiksi ja minä halasin takaisin. Olin todellakin iloinen, että olin tavannut hänet. Tyttö oli saanut ajatukseni raikastumaan ja oloni kohentumaan. Ehkä huispaus ei ollutkaan pöllömpi juttu, ehkä loitsuja saattoi oppia.

Päästimme irti ja Fanny lähti nousemaan portaita ylös huikaten vielä hyvät yöt mennessään.

”Hyvää yötä!” vastasin, mutten tiennyt, kuuliko hän sitä enää. En kuitenkaan jaksanut miettiä sitä sen enempää, vaan lähdin portaita ylös Fannyn perässä.

Ykkösluokkalaisten tyttöjen makuusali oli tyhjä, kaikki muut olivat kai vielä oleskeluhuoneessa. Eihän kukaan tähän aikaan mennyt nukkumaan, paitsi minä, ja kai Fannykin. Tein iltahommat ja järjestelin laukkuni valmiiksi seuraavaa päivää varten. En tykännyt siitä, että joutui aamulla juoksemaan ympäriinsä etsimässä kirjoja.

Minua väsytti jo todella paljon, mutta ensin kaivoin vielä laukustani Fannyn antaman piirustuksen. Jos hän tosiaan aikoi laittaa minun piirrustukseni paraatipaikalle, laittaisin minäkin hänen kuvansa samaan paikkaan. Löysin teippirullan laukustani ja teippasin kuvan paikoilleen. Täydellistä, nyt voisin nähdä sen aina herätessäni ja se pysyisi siinä piristämässä päivääni.

Sytytin vielä kerran sauvani kärkeen valon kokeillakseni, toimihan se vielä, ja kyllähän se toimi. Sammutin sauvan ja laskin sen yöpöydälle. Hyvää yötä, mietin kaivautuessani peiton alle. Näin yhä mielessäni Fannyn piirroksen, joka heräsi eloon kun minä nukahdin. Näin sinä yönä ihania unia, joissa huispasin ja lentelin yhdessä Fannyn kanssa.

//Jep, kiitos sinullekin ihanasta peliseurasta! (Onneksi ei tarvitse jäädä kaipailemaan, kun on jo uusi pelikin käynnissä :D) Saa pisteyttää & lukita!

[Mila Molina]

Kiitos kivasta pelistä!

Katrine Isabell Wall: 45 p
Fanny Wiest: 38 p

Lukitsen pelin.