Fanny mietti hetken otsa rypyssä ennen kuin vastasi. "No, kun...", hän aloitti, "kun minulta tämä tulee ihan luonnostaan, kuin vaikka yksi plus yksi on kaksi. Niin helppoa se on minulle, mutta...” Fanny piti pienen tauon. "Muista etten ole mikään opettaja ja en tiedä onko tämä nyt ihan tyhmää, mutta minusta sinun pitäisi olla täysin varma kun teet loitsun, että valo syttyy. Älä ajattele, ettei se valo kumminkaan syty vaan ole aivan varma, että sauvaani päässä olisi hetken päästä kirkas valopallo. Aivan kuin olisit käyttänyt loitsua jo monen monta vuotta.” Niin, ee minä mitenkään hirveän itsevarmasti loitsuja yleensä lausu, tuota voisi kokeilla. ”Toivottavasti sait jotain selvää”, Fanny lisäsi vielä ja punastui hiukan.
Päätin yrittää uudelleen loitsimista. No niin, sanoin itselleni, olet tehnyt tämän pikku loitsun satoja kertoja ennenkin. Ei se tuota sinulle mitää ongelmia enää. Pikkujuttu, tarvitset vain vähän valoa, se hoituu hetkessä. Kun ojensi sauvani uudelleen, mieleeni muistui jotakin. Sehän oli totta. Muutamia vuosia sitten, kun taikuus näkyi minussa, yritti Jade joskus opettaa minulle yksinkertaisia loitsuja, joita hän oli oppinut koulussa. Olin ikäisekseni melko taitava, ja pihistin usein äidin sauvan, ja menimme Jaden kanssa viltin alle pimeään, missä minä sain sauvan kärjen syttymään. Kerran sain tosin koko viltin syttymään, mistä äiti ei ollut kovin iloinen, mutta joka tapauksessa valoloitsu ei ollut ongelmaa tuottanut.
Viilsi hieman, mutta vahvisti tunnettani loitsun onnistumisesta, joten kuiskasin: ”Valois”, ja sauvan kärkeen syttyi valo. Ei se mikään suuri ollut, mutta alku kuitenkin. Ihailin hetken hämmentyneenä sauvasta säteilevää valoa, kunnes kuiskasin: ”Pimi”, ja sauva sammui. Tuijotin Fannya riemuissani. ”Se onnistui”, kuiskasin tuskin kuuluvasti.
