Kukaan ei huomaa kahta varjoa yössä

[Renée Mason]

Brian muodosti huulillaan sanan: ”Varovasti”, kun kompuroin. Just just, ehkä sitä joskus voisi tuijotella jalkojaan, mutta silloinhan jäisi kaikki muu näkemättä. Hienot eriparisukkani olivat kieltämättä näkemisen arvoiset (Huomaa sarkasmi). Sitä paitsi, olin selvinnyt hengissä tähänkin asti. Pyöräytin Brianille vastaukseksi silmiäni, mutta virnistin samalla. Ei saanut olla liian tosikko!
”Oikealle”, Brian ohjeisti. Hänen äänensä kuulosti jotenkin karhealta. Nyökkäsin vain vastaukseksi ja lähdin seuraamaan kiltisti perässä. Olikohan Brian mitannut matkan kirjastoon? Hänpä oli nähnyt vaivaa kirjojen eteen. Brian varmaan luki paljon. Ainakin hän vaikutti fiksulta ihmiseltä. Voihan fiksuus tulla muualtakin, kokemuksesta tai geeneistä esimerkiksi. Mutta en minä ollut saanut fiksuusgeenejä ainakaan, vaikka äiti olikin viisas ja nero. Mutta enhän minä ollutkaan fiksu. Olin yleensä aikamoinen säheltäjä ja sählääjä.

Hetken kulkemisen jälkeen käännyimme vasemmalle. Brian ojensi minulle kättään ja tartuin siihen enempää miettimättä. ’Hetkinen! Hän ojensi kättään minulle? Ja minä tartuin siihen? Ja nyt kuljemme käsi kädessä? Mitä aktuaalista aivotoiminnan lamaantumista täällä tapahtuu?’ Sama mahanpohjan putoamisen tunne, jonka olin kokenut aiemmin yöllä, toistui moninkertaisena tällä hetkellä. En kuitenkaan katunut yhtään, ehei todellakaan en. Vatsassani lepatti perhosen siivet. Ison perhosen. Kymmenen miljoonan ison perhosen siivet läpsyttivät mahalaukkuni reunoja vasten. Eikä vain mahalaukkuni, vaan koko kehoni oli kuin yhtä perhosta.

Niin kuljimme käsi kädessä kohti kirjastoa. En tiennyt, huomasiko Brian, kuinka hermostuneeksi tunsin oloni. ’Toivottavasti käteni ei hionnut! Äääääk, pitäisikö minun sanoa jotain?’ ajattelin ”Mistä aiheesta sinun pitää tehdä se essee? Tai siis, mitä kirjaa tarvitset?” kysyin hiljaa. Loistavaa, Ren, puhut koulusta! Olipa fiksua, tapu tapu… No, ihan sama, pääni löi muuten aivan tyhjää.

Varmaan sadannen käännöksen jälkeen kulman takaa tulivat näkyviin kirjaston ovet. Hymy nousi huulilleni. Tuolla ne odottivat! Uudet lohikäärmekirjaset!

//Tulipas nyt tönkstönks, voi hyvänen aika D: Inspi ihan mettässä//

[Brian Eldridge]

Kävelin Renéen edellä. Osasin sanoa, missä kirjasto oli, koska vietin siellä erityisen paljon aikaa varsinkin tänä vuonna. En siis normaalisti ole mikään lukutoukka, mutta minulla on tänä lukuvuonna V.I.P.-kokeet ja opettajat pakottavat lukemaan niihin salailkeästi, kun pistävät tekemään vaikeita esseitä ja sellaista.

Tunsin, kun Renée tarttui käteeni... Hetkinen? Olinko hetki sitten ojentanut hänelle kättäni? Ilmeisesti, mutta tietenkään se ei haitannut. Oloni tuntui jotenkin kummasti yhteenkuuluvammalta ja rennolta. Mutta minua ihmetytti käytökseni. En yleensä tarjonnut kättäni juuri kellekään. Tai siis, kun se oli vähän outo ele. Olinhan joskus pienempänä suudellut tyttöä, tai ehkä pariakin, mutta kädestä kiinni pitäminen tuntui jotenkin... kypsemmältä. Tai ei... Ei sittenkään mitään.

"Mistä aiheesta sinun pitää tehdä se essee? Tai siis, mitä kirjaa tarvitset?” luulin Renéen kysyvän. En oikeastaan ollut huomannut hiljaisuutta, joten hätkähdin pienesti, kun kuulin Renéen puhuvan minulle.

"En muista sen nimeä, mutta tunnistan sen kyllä, kun näen sen. Tai olen nähnyt sen joskus aiemmin kirjastossa" vastasin. "Meillä on tänä vuonna ihan hirveästi koulujuttuja V.I.P.-kokeiden takia, niin sen takia olen ollut kirjastossa ihan kiitettävästi." Vilkaisin Renéetä, jonka kasvot olivat varjojen peitossa. "Miksi juuri lohikäärmeet?" kysyin.

Ajattomalta tuntuvan ajan kuluttua näin kirjaston. Yritin kävellä vähän varovaisemmin, ettemme jäisi viimemetreillä kiinni, vaikkei varmasti kukaan voinut olla enää tähän aikaan hereillä. Saavuttuamme kirjaston oville, otin sauvani esille jo koskin sillä pienesti kirjaston lukkoa kuiskaten "Alohomora", ja niin oven salpa loksahti auki.

//Voi ei, harmi, että inspis hukassa, mutta mun mielestä et kirjota yhtään huonosti! Mulla taas just alko uus inspis ku mul on nyt varmaan 20 kertaa enemmän aikaa kun ennen lomaa. :D mä en oo ehtiny kirjoittaa tai lukee mitään kunnolla pitkään aikaan nii laatu täl hetkel on aika..//

[Renée Mason]

”En muista sen nimeä, mutta tunnistan sen kyllä, kun näen sen. Tai olen nähnyt sen joskus aiemmin kirjastossa”, Brian vastasi kirjasta. ”Meillä on tänä vuonna ihan hirveästi koulujuttuja V.I.P.-kokeiden takia, niin sen takia olen ollut kirjastossa ihan kiitettävästi.” ”Ahaa”, sanoin. Niin tietenkin, V.I.P.-kokeet. ”Ovatko ne ihan kamalan vaikeita? Siis V.I.P.-tason jutut”, kysyin hieman huolestuen. Minullakin olisi ne edessä ensi lukuvuonna, kauhistus sentään… ”Mikä on helpoin aine? Mistä pidät eniten?” kysyin mielenkiinnosta.

”Miksi juuri lohikäärmeet?” Brian taas kysyi vastakysymyksen minulta. ”Koska ne ovat ihania ja lumoavia. Olen aina pitänyt lohikäärmeistä. Ja muutenkin rakastan kaikkia eläimiä ja olentoja”, sanoin hymy huulillani. ”Olen lukenut niistä ihan hirmuisen paljon ja nyt kirjastoon on tullut uusi romaani, jossa lohikäärmeet ovat keskeisessä osassa. Muistaakseni kirjailija oli George R.R. Martin tai joku…” höpötin. Vaikenin, kun tajusin, ettei Briania varmaankaan kiinnostanut. Hän oli vain kohteliaisuudesta kysynyt. Tai mistä minä sitä tiesin? No, ihan miten vain. Nytpä tiesi, vaikkei kiinnostaisi.

Kun saavuimme kirjaston oville, Brian vetäisi sauvan taskustaan ja taikoi lukon auki. Minä viimein sammutin valon sauvastani sanomalla: ”Pimi”, sillä kirjaston ikkunat toivat tarpeeksi kuunvaloa huoneeseen. Se näytti kyllä aika tosi aavemaiselta, sillä kuu sai kaikki värit vääristymään kalpeiksi. Mutta näin kirjasto näytti juuri mielenkiintoisemmalta! Aavemaisuus teki (minun mielestäni) tylsästä huoneesta paaaljon houkuttelevamman.

Astuin sisään lasisista pariovista ja tassuttelin heti hyllyn luokse, mistä yleensäkin löydän lohikäärmekirjat. Selasin hyllyä: luettu, luettu, luettu, luettu, aha! Löytyi! ”Jäälohikäärme”. Vetäisin vaaleat kannet omaavan kirjan hyllystä ja katsoin sen etukantta. Kuva esitti kalpeaa tyttöä, joka ratsasti upean näköisellä, valkoisella lohikäärmeellä. Kuva oli uskomattoman hyvin piirretty. Olivatkohan kirjailija ja kuvittaja jästejä vai velhoja? Ainakin he olivat tehneet todella hyvää työtä.

”Miten me lainaamme nämä?” kysyin Brianilta hymyillen ja nostin oman kirjani esille. Vilkuilin vähän väliä ovelle, sillä lasioven läpi joku näkisi meidät heti, kun vain kurkistaisi kirjastoon sisään.

//Kiva, että sulla on hyvin inspiä ja aikaa. :3 Mulla löytyy rajotetusti kumpaakin… :D//

[Brian Eldridge]

"Ovatko ne ihan kamalan vaikeita? Siis V.I.P.-tason jutut", Renée kysyi. Katseeni kulki koulun kiviseinän koloissa ja totesin mielessäni, että noista varmaan kaikki linnan hämähäkit ja muut ötökät tulevat turvaan talveksi. "Jos on kamalasti jäljessä opetussuunnitelmasta – ovat", vastasin tyynellä äänensävyllä. "Meillä on kuitenkin ollut aika paljon kertausta", lisäsin. Koulujutuista puhuminen oli mielestäni yllättävän vaivatonta. "Mikä on helpoin aine? Mistä pidät eniten?" Renée kyseli. Hymyilin leveästi. "En tiedä, mutta pidän eniten ehkä loitsuista", vastasin. "Entä sinun mielestäni?" kysyin, vaikka taisin tietää jo ainakin toiseen kysymykseen vastauksen.

”Koska ne ovat ihania ja lumoavia. Olen aina pitänyt lohikäärmeistä. Ja muutenkin rakastan kaikkia eläimiä ja olentoja”, Renée kertoi vastaten kysymykseeni kävellessämme yhä kohti kirjastoa. Matka tuntui tavallista pidemmältä. ”Olen lukenut niistä ihan hirmuisen paljon ja nyt kirjastoon on tullut uusi romaani, jossa lohikäärmeet ovat keskeisessä osassa. Muistaakseni kirjailija oli George R.R. Martin tai joku…” hän selitti, mutta hiljeni pian. Nyökkäsin ja meinasin käskeä hänen jatkaa, mutta jos hän ei halunnut jatkaa, ei se minua haitannut.

Kirjastossa oli todella pimeää, mutta kuutamon hohde valaisi sen himmeästi. Olin kävellyt Renéen kanssa käsi kädessä koko matkan oville asti, mutta nyt päästin irti. Sisälle astuttuamme menimme eri suuntiin. Kävelin hiljaa muodonmuutoskirjojen luokse ja kuljin sen läpi osoitellen etusormellani, kunnes hoksasin kultaisilla kuvioilla koristellun vihreäkantisen kirjan. Otin kirjan käteeni ja luin silmät sirrillään sen otsikon; Haihdutuksen salat. Tämä se oli. Aika kliseinen otsikko, tuumasin, mutta ehkä se johtui vain siitä, että kello oli jo niin paljon.

Kävelin takaisin Renéen luokse kirja kädessäni, valmiina lähtemään takaisin oleskeluhuoneeseen viimeistelemään esseeni. "Miten me lainaamme nämä?" Renée hymyili ja näytti omaa kirjaansa. Jäälohikäärme, luin kirjan otsikosta ja hymyilin vinoa hymyäni. "En ole ajatellut asiaa", sanoin ja haukottelin. Meidän tosiaan piti lainata nämä.

Selasin kirjaani, kunnes löysin sieltä taulukon, johon sai kirjoitettua oman nimensä ja päivämäärän, jolloin oli lainannut kirjan. Kävelin kirjastonhoitajan tiskin taakse ja otin sen takaa kynän, joka oli punaisen kansion päällä. "Täytetään tällä näiden lainaustaulukot", sanoin ja näytin kuulakärkikynää. Kirjoitin ensiksi oman kirjani lainauslappuun nimeni ja päivämäärän, sitten ojensin kynän Renéelle. "Laitoin päivämääräksi 7. huhtikuuta", sanoin. Oli järkevämpi laittaa jotain muuta kuin 11.4.

Katselin kohti kirjaston lasiovia ja mietin paluumatkaa. Jostain syystä se vaikutti minusta paljon jännittävämmältä, verrattuna kirjastoon menemiseen. "Lähdetäänkö?" kysyin vilkaisten Renéetä. Lähdin liikkumaan varovaisesti kohti kirjaston lasiovia.

//nyt tuli oikeasti aika töksähtelevää tekstiä xd//

[Matthieu Valentine]

Yö oli seesteisen rauhallinen eikä muuta ääntä ollut kuuluvissa kuin professori Valentinen kenkien hiljainen töminä tämän astellessa verkkaiseen tahtiin koulun käytävillä maalausten tuhistessa unisina kehyksissään. Herra Valentine oli aina ollut sikeäunista sorttia, mutta viimepäivinä hän oli alkanut kärsiä unettomuudesta. Tänäkin yönä hän oli kokeillut kaikkea aina lukemisesta rauhoittavaan kupilliseen kamomillateetä, mutta joka kerta kun mies oli saada unenpäästä kiinni miljoona pientä asiaa singahteli hänen mieleensä hävittäen kaiken toivon unen tulemisesta.

Lopulta hän oli luovuttanut ja tullut siihen tulokseen, että koska hän ei kerran voinut nukkua, voisi hän yhtä hyvin käyttää ajan hyväksi hoitamalla yövahdin virkaa. Hän olikin törmännyt lähes heti tehtävässä sinä yönä olevaan opettajakollegaansa ja päästänyt tämän nukkumaan, mistä tämä oli ollut totta kai hyvin iloinen. Kukapa nyt ei kunnollisista yöunista nauttisi? Joka tapauksessa lähipäivinä professorin pitäisi varmaan käydä konsultoimassa sairaanhoitaja Ruth Rousseauta, jospa tämä osaisi antaa hänelle jotain, mikä tekisi nukahtamisesta helpompaa.

Mies antoi jalkojensa viedä häntä vapaasti eikä hän suonut ajatustakaan sille, minne hän oli matkalla. Käytävillä ei näykynyt ristin sielua ja vaikutti siltä, että kaikki oppilaat olivat turvallisesti omissa sängyissään. Professori ei tarkkaillut kelloa, mutta kuljettuaan varmasti jo hyvän aikaa hän tuli siihen tulokseen, että olisi varmasti jo aika hänenkin painua takaisin pehkuihin. Mies oli juuri lähdössä suunnistamaan kohti omaa työhuonettaan ja asuintilojaan, kun hän hän havaitsi silmäkulmassaan liikettä. Professori Valentine kääntyi nopeasti ympäri kohdistaen sauvansa valon liikkeen suuntaan kirjaston lasiovien taa, jolloin sauvanvalo lankesi suoraan kahden oppilaan kasvoihin.

Yrttitiedon professori kurtisti kulmiaan ja käveli sitten rauhallisesti lasisten pariovien läpi kaksikon luokse. Päästyään lähemmäs hän tunnisti heidät kahdeksi gryffondoriksi: Brian Eldridgeksi ja Renée Masoniksi. Professori Valentine ei ollut opettanut koululla vielä kovinkaan kauaa, mutta siihenastisen käytöksen perusteella niin Eldridge kuin Masonkin olivat vaikuttaneet hyvin vastuuntuntoisilta oppilailta eivätkä lainkaan sellaisilta, joiden olisi olettanut hankkiutuvan vaikeuksiin. Tässä täytyi olla kyseessä jokin väärinkäsitys. "Hyvää iltaa, herra Eldridge ja neiti Mason. Mitähän kummaa te mahdatte tehdä täällä tähän aikaan yöstä?" professori sanoi tarkkaillen pariskuntaa sauvanvalossa epäuskoinen ilme kasvoillaan.

[Renée Mason]

”Jos on kamalasti jäljessä opetussuunnitelmasta – ovat”, Brian vastasi tyynesti. Huokaisin ja vedin vapaan käteni hiusteni läpi. En ikinä tulisi pääsemään läpi loitsuja tai taikuuden historiaa! Historia minua ei kiinnostanutkaan, mutta loitsuissa täytyisi varmaan pyytää professori Crèiniltä tukiopetusta tai jotain. ”Meillä on kuitenkin ollut aika paljon kertausta”, Brian lisäsi. ”Heh, ei se minua oikein auta, kun en oikeastaan osaa tämänkään vuoden asioita”, mutisin, mutta en niin hiljaa, ettei Brianilla olisi ollut mahdollisuutta kuulla. ”En tiedä, mutta pidän eniten ehkä loitsuista”, Brian vastasi kysymykseeni. Nyökkäsin. Hän oli varmaan hyvä loitsuissa. Jos professori Crèin ei antaisi tukiopetusta, saisinkohan Brianilta apua? Pyyhin ajatuksen pois mielestäni, en kuitenkaan uskaltaisi kysyä. ”Entä sinun mielestäsi?” Brian kysyi. Naurahdin pienesti. ”Loitsut eivät ole oikein minun alaani. Mutta molemmat, helpoin aine ja suosikkini, on taikaolentojen hoito”, kerroin virnistäen.

”En ole ajatellut asiaa”, Brian sanoi haukotellen, kun kysyin, miten lainaaminen tapahtuisi. Katsahdin hänen kirjaansa, Haihdutuksen salat. Haihduttaminen kuulosti kyllä hankalalta. Tiesin jo nyt, etten tulisi onnistumaan siinnä ensi vuonna. Toisaalta, jos saisin tukiopetusta, olisi minulla ehkä mahdollisuus olla ihan kelvollinen loitsija. Ja jos en saisi, no, minulla olisi reputtaminen edessä.

Heräsin mietteistäni, kun Brian käveli kirjastonhoitajan tiskille ilmeisesti hakemaan kynää. Seurasin perässä ja katsoin, kun Brian otti kynän punaisen kansion päältä. ”Täytetään tällä näiden lainaustaulukot”, hän sanoi ja näytti kynää. Samalla, kun Brian täytti oman kirjansa taulukkoa, minä etsin kyseisen taulukon Jäälohikäärmeen takakannesta. Vain yksi oli lainannut sen ennen minua, eikä nimi näyttänyt tutulta. Onneksi hän sentään oli palauttanut kirjan, jotta sain lainattua sen tänä yönä. ”Laitoin päivämääräksi 7. huhtikuuta”, Brian sanoi ja käänsin katseeni taas häneen ja hänen ojennettuun käteensä. Nappasin kynän ja nyökkäsin hymyillen. Kirjoitin takakanteen oman nimeni ja samaisen päivämäärän, minkä Brian oli minulle kertonut. ”Lähdetäänkö?” Brian kysyi ja lähti kulkemaan kohti lasiovia. Vastasin myöntävästi ja seurasin poikaa. Vaikka suurin osa matkasta oli takana, ei oloni ollut yhtään helpottunut. Päinvastoin, olin jopa hieman hermostuneempi. Mitään ei ollut vielä tapahtunut ja kaikki oli sujunut hyvin. Se oli hermostuttavaa. Ja juuri kun olin saanut nämä ajatukset ilmaantumaan päähäni, sauvan valo lankesi lasiovien läpi ja paljasti meidät molemmat. ”Merde”, kuiskasin, ennen kun ovi avattiin.

Yrttitiedon professori Matthieu Valentine käveli meitä kohti. Seisoin paikoillani epätoivoisena. Joku tekosyy, aivot nyt, edes joku! Mutta en saanut minkäänlaista uskottavaa selitystä päähäni. Paitsi totuus, mutta sen kertominen veisi meidät suoraan jälki-istuntoon. Ei jälki-istunto tokikaan olisi ensimmäiseni ikinä, mutta Châteaussa kyllä. Ehkä se ei kuitenkaan olisi niin paha, olihan professori Valentine sentään mukava tyyppi. Toisin kuin esimerkiksi Molina. Mutta kyllä minua harmitti, sillä vaikka en itse välittänyt jälki-istunnosta, Brian saisi osansa rangaistuksesta myös. Hän oli kunnon tyyppi ja joutuisi nyt jälki-istuntoon minun takiani.

”Hyvää iltaa, herra Eldridge ja neiti Mason. Mitähän kummaa te mahdatte tehdä täällä tähän aikaan yöstä?” professori kysäisi. Näin hänen kasvoillaan epäuskon. Voihan katkenneet sauvat sentään, olin tyhmä! Miksi en voinut vain jäädä sänkyyn tuijottelemaan tiimalasia, tai edes lähteä yksin kirjastoon? Miksi olin vetänyt Brianin tähän mukaan? Vilkaisin poikaa. Olisikohan hänellä joku tarina, joka selittäisi kahden nuoren yöllisen visiitin kirjastoon?

[Brian Eldridge]

Kävelimme kohti kirjaston ovia, kun havaitsin ulkopuolelta liikettä ja kirkas sauvavalo häikäisi minut hetkeksi. "Merde", kuulin Renéen kuiskaavan ja pysähdyin. Kirjaston lasiovet aukaistiin ja näin tulijan olevan professori Valentine, joka opetti yrttitietoa. Hän käveli meitä kohti ja samalla mietin, miten tilanteesta voisi pelastautua... Totuuden kertominen ei ainakaan; Lähdimme seikkailemaan keskellä yötä kirjastoon, koska... No, se oli hyvä idea. En pystynyt edes muistamaan totuutta kunnolla, koska väsymys alkoi tosiaankin jo painaa.

"Hyvää iltaa, herra Eldridge ja neiti Mason. Mitähän kummaa te mahdatte tehdä täällä tähän aikaan yöstä?" professori kysyi ja näytti epäuskoiselta. Tuijotin professoria mahdollisimman normaalisti, mutta näin silti sivusilmällä Renéen vilkaisevan minua. "Iltaa, professori Valentine. Emme saaneet unta ja harjoittelimme tulejo- ja menejo-loitsuja, mutta jostain syystä tulejo ei enää toiminut", valehtelin kömpelösti. Katsoin nopeasti oikealle, vaikka enhän minä siellä mitään nähnyt, ennen kuin jatkoin hätävalhetta: "Sitten päätin hakea nämä kirjat takaisin ja pyysin Renéetä mukaan."

Jo ennen kuin professori ehti vastata mitään, tiesin mokanneeni – pahasti. Ensinnäkin olin puhunut aivan liian nopeasti ja suorasanaisesti. Toiseksi, kuka ääliö muka lähettää kolmen aikoihin yöllä kirjoja lentelemään pitkin koulun käytäviä oleskeluhuoneen ulkopuolelle? Sitä pystyisi tehdä aivan yhtä helposti oleskeluhuoneen sisällä jollain sellaisella, joka ei mahdollisesti tuhoaisi puolta koulua kiitäessään menemään. Kolmanneksi, se ei silti selittänyt sitä, miksi olimme kirjaston sisällä. Neljänneksi, olin erinomainen oppilas loitsuissa. Miten ihmeessä en muka olisi saanut kutsuttua kahta pientä kirjaa, kun olin pistänyt kokonaisia kaappeja ja sohvia lentelemään ympäriinsä?

Katsoin Renéetä pahoitellen ja erittäin syyllinen ilme kasvoillani. Nyt joutuisimme mitä todennäköisimmin jälki-istuntoon minun huonon valheeni takia. Olisin voinut sanoa jotain sen tapaista kuin: Olimme torstaina täällä kirjastossa ja unohdimme nämä kirjat tänne. Emme kummatkaan saaneet unta ja olisimme halunneet lukea niitä – tai sitten en. Olisimme silti voineet käyttää kutsuloitsua tai... Äsh! Miksi kaiken pitikin olla niin sekavaa? Kaikki keksimäni valheet olivat ristiriidassa toistensa kanssa. Jos meillä olisi ollut vessahätä? Mutta miksi minulla sitten oli kirja mukana? Koska iso hätä... Mutta eihän lähin vessa edes ollut täällä? Ja olinko menossa sitten Renéen kanssa samaan vessaan? Ei, ei, ei...

Muunsin ilmeeni takaisin neutraaliksi ja tuijotin jälleen professori Valentinea ja mietin, millaisenkohan jälki-istunnon tuo voisi meille antaa. Kenties kirjoittamista? Siitä koulu ei hyötyisi millään lailla. Ehkä professori pistäisi meidät tekemään jotain yrttitiedon parissa? Mutta mitä? En osannut keksiä hyvää vastausta, joten jäin vain odottamaan professorin tuomiota.

[Matthieu Valentine]

Neiti Mason vilkaisi herra Eldridgeä, jolloin tämä puhkesi puhumaan. "Iltaa, professori Valentine. Emme saaneet unta ja harjoittelimme tulejo- ja menejo-loitsuja, mutta jostain syystä tulejo ei enää toiminut", herra Eldridgen sanat suorastaan singahtivat tämän suusta. Professori Valentine kallisti tutkaillen päätään pojan jatkaessa pikaisesti: "Sitten päätin hakea nämä kirjat takaisin ja pyysin Renéetä mukaan". Herra Eldridgen käytöksessä oli jotain hyvin omituista, mutta saattaisihan tarina olla yhtä hyvin tottakin, mistä sitä tiesi. Eihän hän voisi millään rankaista nuoria siitä, että he olivat yösydännä harjoitelleet loitsuja ja opiskelleet, sehän oli vain hyödyllistä ja suorastaan rohkaistavaa.

Herra Eldridge loi ystäväänsä kuitenkin katseen, joka palautti professorin Valentinen mieleen hänen asemansa ja tehtävänsä - ja myös koulun järjestyssäännöt. Hän päästi raskaan huokauksen suustaan pitäen katseensa parivaljakossa. "Olen pahoillani, mutta en voi antaa tämän mennä läpi sormien vaikka teillä oli varmasti hyvät syyt. Mila hirttäisi minut pal- .. öhh, tarkoitan, rehtori Molina ei pitäisi siitä", professori sanoi korjaten pikaisesti sanojaan.

"Lähetän teille huomenissa viestiä koskien jälki-istuntoanne. Lisäksi menettätte kummatkin Gryffondorilta kymmenen pistettä". Rangaistus oli niin laimea kuin professori Valentine vain suinkaan uskalsi antaa. Yöllä luvatta hiippaileminen oli vakava sääntörikkomus ja se olisi hyvinkin voinut kostautua jopa viidenkymmenen pisteen menetyksenä tiukemman opettajan ollessa kyseessä. Professori Valentine oli kuitenkin rento, ja hän halusi mieluusti pysytellä oppilaiden hyvissä kirjoissa.

"Tietäkää, että olen hyvin pettynyt teihin ja toivon todella, ettei tämä toistu", professori jatkoi saarnaansa luetellen ikään kuin ulkomuistista vaikka herra Eldridgeen ja neiti Masoniin kohdistuva katse olikin hyvin vakava. Vihainen hän ei ollut, ainoastaan pettynyt ja nyt myös viimein väsynyt ja valmis nukkumaan. "Painukaahan pehkuihin sitten. Luotan, että löydätte makuusaleihinne ilman, että minun tarvitsee saattaa teitä?" professori sanoi katsoen kaksikkoa alta kulmain.

[Renée Mason]

Vilkaistessani Briania poika kehitti päässään nopean hätävalheen. ”Iltaa, professori Valentine. Emme saaneet unta ja harjoittelimme tulejo- ja menejo-loitsuja, mutta jostain syystä tulejo ei enää toiminut. Sitten päätin hakea nämä kirjat takaisin ja pyysin Renéetä mukaan.” Meinasin purskahtaa nauruun, mutta sain pokkani pidettyä yllä, mikä oli oikein hieno suoritus. En uskaltanut enää vilkaista Brianiin, mutta olin huomannut, että hän oli aivan juuri nukahtamassa pystyyn. Ehkä pääsisimme tästä nopeasti nukkumaan, toivoakseni. Ei kai professori pitäisi meitä enää enempää makuusalin ulkopuolella kiellettyyn aikaan.

Brian kuitenkin vilkaisi minuun pahoittelevasti. Vastasin tuohon katseeseen pienellä hymyllä, yrittäen viestittää silmilläni, ettei hänellä ollut mitään anteeksipyydettävää. Ja se oli totta. En nähnyt mitään syytä, että Brianin pitäisi pyydellä anteeksi jotakin, kun koko jupakka oli loppujen lopuksi kokonaan minun syytäni. Äh, miksen vain voinut olla järkevä kuten Brian? Kiltti ja tunnollinen kuten Brian? Olisimme molemmat selvinneet tästä illasta vain juttelemalla oleskeluhuoneessa vain toisemme seuranamme. Emme olisi joutuneet yllätetyiksi, emmekä todennäköiseen jälki-istuntoon ja pisteiden menetykseen. Ja miksi sitten emme olleet vain oleskeluhuoneessa? No, koska olin ollut tyhmä ja mennyt pilaamaan kaiken!

”Olen pahoillani, mutta en voi antaa tämän mennä läpi sormien vaikka teillä oli varmasti hyvät syyt. Mila hirttäisi minut pal- .. öhh, tarkoitan, rehtori Molina ei pitäisi siitä”, Valentine aloitti. Ensimmäisen lauseen aikana mielialani lopahti hivenen, mutta sitten meinasin tirskahtaa. Pystyin hyvin kuvittelemaan, minkä lauseen Valentine oli jättänyt kesken. Naamioin tirskahdukseni yskänpuuskaksi ja yritin ajatella jotakin vakavaa saadakseni itseni kuriin. Esimerkiksi voisin ajatella tätä meidän nykyistä tilannettamme tässä. Ja, kas, naamani oli jo peruslukemilla, naurunpurskahdus tiessään.

”Lähetän teille huomenissa viestiä koskien jälki-istuntoanne. Lisäksi menetätte kummatkin Gryffondorilta kymmenen pistettä”, professori Valentine kertoi. Sieltä se tuli, rangaistus. Meinasin kohauttaa olkiani, mutta pysyin varovaisena professorin seurassa ja jätin sen tekemättä. 10 pistettä, olin menettänyt kerralla enemmänkin. Noh, Beauxbatonsissa, mutta silti. Jälki-istunnosta saattaisi jopa ehkä tulla ihan kivaa, sillä kyseessähän oli professori Valentine. Hän kun oli tosi lepsu ja mukava. ”Tietäkää, että olen hyvin pettynyt teihin ja toivon todella, ettei tämä toistu”, Valentine jatkoi vielä. Riiputin päätäni, mutta nyt suurimmaksi osaksi vain teatraalisista syistä. Kun rangaistus oli jo annettu (ja kun se oli osoittautunut paljon lepsummaksi kuin olin ensin kuvitellut), osoitin mielelläni katumukseni, jotta pääsisimme jo nukkumaan.

”Painukaahan pehkuihin sitten. Luotan, että löydätte makuusaleihinne ilman, että minun tarvitsee saattaa teitä?” professori Valentine lopetti ja katseli meitä kulmiensa alta. ”Kyllä löydämme, professori”, sanoin ja nykäisin Briania hihasta lähtemisen merkiksi, ”Hyvää yötä!” Väläytin professorille vielä pahoittelevan hymyn ennen kun poistuimme kirjaston lasiovista. Lohikäärmekirja oli edelleen kädessäni, sillä uskoin professorin nielleen kertomuksemme. Ja sen mukaanhan kirja oli alun perinkin minulla, olin vain ollut hakemassa sitä. Kun käännyimme mutkasta, pois Valentinen näköetäisyydeltä, ojensin kättäni pojalle toivoen hänen tarttuvan siihen. Tunsin oloni hiukan itsevarmemmaksi, kun olimme päässeet kirjastosta pois. ”Ei kymmenen pistettä ole edes paha rangaistus siitä, että olimme kirjastossa keskellä yötä”, sanoin hiljaisella äänellä. Sitten kuitenkin pysähdyin ja siirsin katseeni linnan seinästä pojan silmiin. ”Olen hirveän pahoillani. Olen niin pahoillani kaikesta. Jos en olisi ehdottanut, emme olisi lähteneet yöllä kirjastoon, eikä meitä olisi saatu kiinni mistään. Olen niin pahoillani, että sait jälki-istuntoa minun tyhmyyteni takia. Olen hirveän pahoillani kaikesta, mitä tänään on tapahtunut, kaikki on minun syytäni. Olisi ollut vain parempi jäädä oleskeluhuoneeseen”, vuodatin ja pudotin katseeni lattiaan. Minusta tuntui taas todella pahalta. Mitä nämä mielialan vaihtelut oikein olivat? Olin varmaan väsynyt. Tunnustelin oloani; kyllä, väsymys oli iskenyt vihdoin ja piristysloitsun vaikutus haihtunut. Hieraisin silmiäni. Kohta onneksi pääsisin nukkumaan.

[Mila Molina]

Kiitokset pelistä! Lukitaan keskeneräisenä.

Renée Mason, Gryffondor: 27 p
Brian Eldridge, Gryffondor: 23 p
Matthieu Valentine: 6 p